Part 1

MIKAELI KOHLHAS

Saksalainen tapakuvaelma Lutheruksen ajoilta

Kirj.

HEINRICH VON KLEIST

Suomennos

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapaino, 1884.

Mikaeli Kohlhas.

Haweljoen rannoilla Saksan maakunnasta Brandenburg'issa eli kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla muuan hevoskauppias, nimeltä Mikaeli Kohlhas, erään koulunopettajan poika, sekä samalla kertaa aikansa hurskasmielisimpiä ja hirveimpiä ihmisiä. Tätä verratonta miestä olisi hänen kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka voinut pitää hyvän kansalaisen esikuvana. Eräässä kylässä, jolla vieläkin on hänen nimensä, oli hänellä talo, jossa hän rauhallisesti eli ammatistaan, hevosten kasvattamisesta ja myymisestä. Lapset, jotta vaimonsa hänelle lahjoitti, kasvatti hän Jumalan pelvossa ahkeruuteen ja rehellisyyteen; ei ollut ketään hänen naapureistansa, jota ei hänen hyväntekeväisyytensä ja oikeudentuntonsa olisi hyödyttänyt, sanalla sanoen: kaikki, jotka olivat olleet jossakin yhteydessä hänen kanssansa, olisivat siunanneet hänen muistoansa, ellei eräs seikka olisi saattanut häntä harhateille; hänen väkevä tunteensa siitä, mikä on oikeata, yhteydessä itsepäisyyden kanssa, joka jo meni uppiniskaisuuteen saakka, teki, näet, hänestä sekä kapinoitsijan että murhamiehen.

Kerran kuljetti hän ratsahin muutamia nuoria hevosia, jotka kaikki olivat hyvin ruokitut ja kiiltokarvaiset, ja jotka hän aikoi viedä ulkomaille. [Jo ennen tätä aikaa oli Saksan valtakunta melkein kokonaan hajoutunut monenlaisiin pienempiin ja suurempiin valtioihin, jotka olivat niin itsenäisiä, että niitä hyvin kyllä voi sanoa "ulkomaiksi" toistensa suhteen. Todisteena valtioitten yhteydestä oli pääasiallisesti ainoastaan yhteinen keisari, joka silloin asui Wien'issä ja tuomioistuin, joka oli perustettu tuomitsemaan rikoksia maanrauhaa vastaan.] Hän teki juuri laskuja, mitenkä hän käyttäisi sen voiton, jonka hän toivoi näistä markkinoista saavansa — osittain, kuten hyvät talouden hoitajat tavallisesti, saadaksensa sillä uutta voittoa, osittain hyödyksi ja huviksi heti paikalla — kun hän saapui Elbejoelle ja saksilaisella alueella muhkean ritarilinnan edustalla huomasi puomin, jota hän ei ennen tällä tiellä ollut nähnyt. Hän pysyi alallaan hevosineen hetkisen, vaikka juuri ankarasti myrskysi ja satoi, sekä huusi puomin vartiata, joka heti kurkistikin akkunasta, jörömäisenä kasvoiltansa. Hevoiskauppias pyysi, että puomi nostettaisiin.

— Mitä uusia laitoksia nämät ovat? kysyi hän, kun vartia hyvän ajan kuluttua tuli huoneesta ulos.

— Maaherran myöntämä etuoikeus junkkeri Wenzel von Tronkalle, vastasi tämä, aukaisten samassa puomin.

— Vai niin! sanoi Kohlhas. Onko junkkerin nimi Wenzel? ja hän tarkasteli linnaa, joka loistavine salkoineen kohosi korkealle yli seudun. — Onko vanha herra kuollut?

— Hän kuoli halvauksesta, vastasi vartia: nostaen samassa puomin ylös.

— Hm, sepä oli vahinko, jatkoi Kohlhas; hän oli kunnioitusta ansaitseva vanha herra, joka iloitsi siitä, että ihmiset kulkivat; hän edisti kauppaa ja liikettä, missä vaan voi, ja teetti kerran kivilaskoksen sen vuoksi, että eräs minun tammoistani loukkasi jalkansa siinä, missä tie menee kylään. No, mitä minun sitten tulee maksaa? kysyi hän, ottaen vastenmielisesti tuulessa liehuvan viittansa alta rahat, joita vartia häneltä vaati. — Kyllä, kyllä, vanhus! lisäsi hän kun vartia sopisi: kiireesti, kiireesti! Kohlhas valitti pahaa säätä ja lausui, että heille kummallekin olisi ollut parempi, jos tuo salpapuu olisi saanut jäädä metsään kasvamaan. Samassa antoi hän vartialle rahat ja aikoi ratsastaa eteenpäin, mutta oli tuskin ehtinyt salpapuun alle, kun hän kuuli toisen äänen tornista huutavan: Seis siellä, sinä hevoshuijari! samassa näki hän linnanvoudin sulkevan akkunan ja kiirehtivän hänen luoksensa tielle.

— No mikähän nyt taas mahtaa olla asiana? kysyi Kohlhas itseltänsä ja pysähtyi hevosineen. Linnanvouti tuli, napiten vielä yhden päällysnutun suuren vatsansa suojaksi, ja kysyi, kääntyen selin tuuleen päin, olisiko Kohlhasilla passia?

— Passia? sanoi Kohlhas jotenkin hämmästyksissään.

Linnanvouti katseli häntä syrjästä ja sanoi, että ilman maaherran luvatta ei kukaan hevoskauppias saanut hevosineen mennä rajan ylitse.

Hevoskauppias vakuutti, että hän oli kokonaista seitsemäntoista kertaa kulkenut rajan ylitse ilman tuollaista lupakirjaa ja että hän tarkoin tunsi hänen ammattiansa koskevat määräykset; tämä mahtoi olla jokin erehdys, ja hän pyysi senvuoksi voudin asiaa ajattelemaan ja ettei häntä hänen vahingoksensa viivytettäisi, sillä hänellä oli pitkä päivän matka.

Vouti vastasi, ettei hän enään kahdeksattatoista kertaa pääsisi rajan ylitse. Säädös oli hiljakkoin julaistu ja Kohlhas'in täytyisi joko lunastaa passi tahi palata jälleen sinne, mistä oli tullutkin. Hevoskauppias, jota jo alkoi suututtaa nämät laittomat kiskomiset, astui vähän mietittyänsä alas hevosensa selästä, jätti sen palvelijansa huostaan ja sanoi aikovansa itse puhua asiasta junkkeri von Tronkan kanssa. Hän astui ylös linnaan voudin seuraamana, joka höpisi jotakin likaisista rahankiskojista ja miten hyödyllistä olisi niitä nytistää, ja molemmat astuivat saliin toinen toistansa äkäisesti silmäillen. Sattui juuri niin, että junkkeri istui pikarin ääressä muutamain iloisten ystäväin parissa hauskojen pilapuheiden aikaansaaman hillitsemättömän naurun kaikuessa, kun Kohlhas lähestyi häntä valitustansa esittääksensä. Junkkeri kysyi, mitä hän tahtoi, ja ritarit vaikenivat nähdessään vieraan miehen. Mutta tuskin oli Kohlhas ehtinyt hevosiansa koskevaa pyyntöä esittääkään, ennenkuin koko joukko, huutaen: hevosia! missä ne ovat? riensi akkunaan saadaksensa niitä nähdä; ja huomattuansa tuon loistavan parven, kiinihtivat he junkkerin ehdotuksesta alas pihalle. Sade oli tau'onnut; linnanvouti, linnanhoitaja ja rengit kokoontuivat herrojen ympärille, ja kaikki tarkastelivat eläimiä. Toinen kiitti piirtopäätä rautiota, toinen kastanjan ruskeata, joku taputteli mustankeltais-täplikästä kimoa, ja kaikkein mielestä hevoset olivat kuin hirviä, ja he sanoivat, ettei parempia hevosia maassa ole kasvatettu.

Kohlhas vastasi iloisesti, että hevoset eivät olleet parempia kuin ne ritaritkaan, jotka niillä tulisivat ratsastamaan, ja kehoitti heitä niitä ostamaan. Junkkeri, joka mielistyi suuresti väkevään rautiaasen, kysyi sen hintaa, ja linnanhoitaja kehoitti häntä ostamaan parin mustia, nyt kun he juuri olivat työhevosten tarpeessa. Kun Kohlhas oli hinnan ilmoittanut, katsoivat ritarit sen kuitenkin liian kalliiksi, ja junkkeri sanoi, että hevoskauppiaan täytyisi ratsastaa ympyriäisen pöydän ritarien luokse ja etsiä kuningas Arthur [tarkoittaa Keskiajalla paljon luettua ritaritarinaa kuningas Arthurista ja ympyriäisen pöydän ritareista] käsille, ennenkuin hän saisi niin korkean hinnan. Kohlhas, nähtyänsä linnanvoudin ja hoitajan kuiskuttelevan keskenänsä ja heittämän samassa selkeitä silmäyksiä hevosiin, teki himmeästä aavistuksesta, mitä voi, saadaksensa luovutetuksi hevosensa.

Hän sanoi junkkerille: herra, minä olen ostanut hevoset kuusi kuukautta sitten 25 guldenista; antakaat minulle 30, niin saatte hevoset!

Kaksi ritareista, jotka seisoivat junkkerin vieressä, huomautti kylläkin selvästi, että hevoset olivat sen arvoisia, mutta junkkeri sanoi, että rautiaasta hän kyllä jotakin antaisi, mutta ei työhevosista, ja oli juuri tiehensä menemäisillään, kun Kohlhas arveli, että he ehkä tekisivät kaupan, kun hän toiste tulisi sinne hevoseen, sanoi jäähyväiset ja tarttui hevosensa ohjaksiin eteenpäin ratsastaaksensa.

Samassa astui linnanvouti joukosta esiin ja sanoi Kohlhas'in jo kerta kuulleen, ettei passitta kenkään saanut matkustaa. Kohlhas kääntyi junkkeriin ja kysyi olisiko asian laita todellakin niin, josta hänen ammattinsa tulisi paljon haittaa kärsimään. .

Junkkeri vastasi, hämmästynein muodoin poistuessaan: Niin Kohlhas, passi sinun on lunastettava. Puhu linnanvoudin kanssa ja ratsasta sitten tiehesi.

Kohlhas vakuutti hänelle, ettei hän ensinkään tahtonut kiertää niitä vaatimuksia, jotka hevosten maastaviennin suhteen olivat olemassa, lupasi lunastaa passin mennessään Dresdenin kaupungin läpitse ja pyysi päästä ainoastaan tämän kerran, hän kun ei ollut tiennyt tästä velvollisuudesta mitään.

— No, sanoi junkkeri, kun vettä taas alkoi sataa ja myrsky vinkuen puhalsi hänen tuimien jäsentensä läpitse, antaa sen veijarin mennä! Tulkaa, sanoi hän ritareille, kääntyi pois ja aikoi nousta linnaan.

Mutta linnanvouti arveli, kääntyen junkkeriin, että Kohlhas'in kuitenkin täytyisi jättää joku pantti vakuudeksi passin lunastuksesta. Junkkeri seisahtui taas linnan portille. Kohlhas kysyi, minkälainen pantti hänen olisi annettava, rahassako vai tavarassa? Linnanhoitaja mutisi partaansa, että hän voisi jättää itse hevoset.

— Niin, mietti linnanvouti, sepä onkin parasta; kun passi on lunastettu, voi hän noutaa hevoset milloin vaan haluaa.

Hämmästyneenä noin hävyttömästä vaatimuksesta, sanoi Kohlhas junkkerille, joka seisoi viluissaan pitäen nuttunsa lievettä vatsansa edessä, että hän juuri hevosiensa myymisen takia oli matkalla, mutta kun samassa tuulen vihuri heitti joukon rakeita ja vesipisaroita portista pihalle, huusi junkkeri, tehdäksensä lopun tästä jupakasta:

— Jollei hän tahdo jättää hevosiansa, niin ajakaat hänet takaisin puomin ylitse! Sen sanottuaan poistui hän.

Kohlhas, hyvin älyten, että hänen tässä täytyi peräytyä ylivoiman edestä, päätti täyttää vaatimuksen, koska asia ei muuten päinsä käynyt, irroitti hevoiset ja vei ne erääsen talliin, jonka linnanvouti hänelle osoitti. Hän jätti yhden rengeistään niitä hoitamaan, antoi hänelle rahaa ruokaan ja rehuihin, kehoitti häntä pitämään hevosista hyvän huolen, siksi kun hän palaisi takaisin, ja jatkoi, vieden muassaan jälellä olevan hevosjoukon, matkaansa Saksiin £eipzig'in kaupungin juuritte markkinoille kahdella päällä siitä, olisiko todellakin tuollaista veroitusta säädetty Saksin maalle, vahingoksi vasta vaurastuvalle hevoshoidolle.

Kohlhas päästyänsä Dresden'in kaupunkiin, missä hänellä oli talo ynnä muutamia tallia eräässä esikaupungissa, hän kun sieltä tavallisesti kävi kauppaa pienemmillä markkinoilla, meni hän kanseliin; siellä sai hän neuvosherroilta, joista hän muutamia tunsi, tietää, mitä hän itsekin heti oli arvellut, että tuo passijuttu olikin aivan perätön. Kohlhas, joka pyynnöstä sai näiltä tyytymättömiltä neuvosherroilta kirjallisen selityksen sen valheellisuudesta, ihmetteli junkkerin häpeämättömyyttä, vaikk'ei hän oikein vielä arvannut, mitä junkkerilla oli mielessä; ja kun se hevosjoukko, minkä hän oli muassaan tuonut, oli muutaman viikon kuluttua myyty, palasi hän mielihyvillään kaupasta Tronkenburg'iin, tuntematta muita katkeria tunteita, kuin maailman yleisistä puutteista.

Linnanvouti, jolle hän näytti selityksen, ei siihen mitään sanonut; ja Kohlhas'in kysymykseen, voisiko hän nyt saada hevosensa takaisin, vastattiin, että hän saisi mennä ne itse noutamaan. Mutta jo mennessään pihan poikki sai Kohlhas kiusaksensa tietää, että hänen renkinsä oli lyöty pahanpäiväiseksi ja karkoitettu tiehensä muutamia päiviä senjälkeen kun hän oli Tronkenburg'iin jätetty, kuten sanottiin, sopimattoman käytöksensä vuoksi. Hän kysyi mieheltä, jolta hän tämän tiedon sai, mitä renki oli tehnyt, ja kuka sillä välin oli hevosia hoitanut, johon tämä vastasi, ettei hän sitä tiennyt; sitten meni hän talliin, missä hevoset olivat, ja hänen sydämensä alkoi jo käydä levottomaksi pelottavista aavistuksista. Mutta miten suuresti hän hämmästyi, kun hän kahden kauniin ja hyvin hoidetun hevosensa sijassa näki parin laihtuneita ja kuivia hevosluuskia, korkealla luusolmut, joita näyttiin voitavan ripustaa likeisempään koukkuun, harja ja karva takussa, ilman ruokkoa ja hoitoa; eläimellisen kurjuuden todellisia kuvia!

Kohlhas, jolle hevoset heikosti hirnuivat, kysyi, hirveästi suutuksissaan, mikä niihin oli tullut? Vieressä oleva mies vastasi, ettei mikään onnettomuus ollut niitä kohdannut, ne olivat kyllä saaneet hyvän ruo'an, mutta kun juuri oli ollut elonleikkuun aika ja oli puute vetojuhdista, oli niitä hiukkasen käytetty ulkotöissä. Kohlhas murisi tästä häpeällisestä ja ilkeästä väkivaltaisuudesta, mutta tuntiessaan voimattomuutensa, vaikeni hän ja varustautui jo hevosineen jättämään tämän ryöväriluolan, sillä muutahan ei ollut tehtävänä; mutta samassa tulikin linnanvouti, joka oli kuullut sanakiistan, ja kysyi mitä oli asiana?

— Mitäkö on asiana! vastasi Kohlhas; ken on antanut junkkeri von Tronkalle ja hänen väellensä oikeuden käyttää minun hevosiani peltotöihin? Onko tuo ihmisellistä? kysyi hän vielä, kun koetti ratsuruoskalla kerran lyöden saada eloa noihin uuvutettuihin eläimiin, jotka eivät siitä liikahtaneetkaan.

Linnanvouti katsoi hetken uhkaavasti Kohlhas'iin ja sanoi sitten:

— Mikä rötkäle! Ikäänkuin ei teidän tulisi kiittää jumalaa, että vielä vähän on henkeä teidän eläimissänne? Kukapa niitä olisi täällä hoitanut, kun teidän renkinne on pötkinyt tiehensä? Eikö sitäpaitsi ollut kohtuullista, että hevoset peltotöistä ansaitsivat sen ravinnon, mikä niille annettiin? Lopuksi lisäsi hän, ettei Kohlhas'in pitänyt melua pitää, muuten hän kutsuisi koirat esiin, ja niiden avulla hän kyllä saisi rauhaa kartanolla.

Kohlhas'in sydän sykki kiivaasti hänen nuttunsa alla, hän tunsi jo halun heittää tuon möhömahaisen solvaajan ovesta ulos, mutta hänen oikeuden tuntonsa, joka oli kultakappaleen tapainen, horjui vielä; hän ei vielä ollut sydämensä tuomioistuimen edessä varma siitä, että hänen vastustajansa tässä oli syyllinen; vihaansa tukehuttaen meni hän hevosten luokse, joitten harjoja hän suoritteli, samassa kun hän äänettä mietiskeli asian suhteita ja kysyi, ääntänsä hilliten, mistä hairahduksesta renki oli linnasta karkoitettu?

Linnanvouti vastasi:

Senvuoksi, että se heittiö niskoitteli täällä kartanolla; senvuoksi, että hän kieltäytyi vaihtamasta tallia, vaikka se oli välttämätöntä, ja vaati, että kahden junkkerin, jotka tulivat Tronkenburg'iin, olisi pitänyt antaa hevostensa seisoa koko yön maantiellä hänen juhtiensa tähden.

Kohlhas olisi mielellään antanut hevosten täyden hinnan, jos nyt olisi saanut rengin käsille, voidaksensa verrata hänen lausuntonsa linnanvoudin puheesen. Hän seisoi siinä vielä, suoritellen hevostensa takkuuntuneita harjasuortuvia ja tuumien mitä tehtävänä olisi asiain tällä kannalla ollessa, kun kaikki äkkiä muuttui siitä, että junkkeri Wenzel von Tronka samassa tuli kotiin eräästä jänisajosta ja ratsasti laukkaa linnan pihaan, perässään joukko ritaria, palvelijoita ja koiria. Kun hän kysyi, mitä oli tapahtunut, otti linnanvouti heti suunvuoron, ja koirien haukkuessa vieraan nähtyänsä, ja ritarien koettaessa hillitä niitä, kertoi hän junkkerille, asiaa ilkeimmällä tavalla vääristellen, mitä melua tämä hevoshuijari oli nostanut siitä, että hänen hevosiansa oli hiukan käytetty, ja lisäsi, että Kohlhas ei tahtonut tunnustaa hevosia omiksensa.

Kohlhas huudahti:

— Ne eivät ole minun hevosiani, herra; ne eivät ole niitä hevosia, jotka olivat 30 guldenin arvoisia! Minä tahdon hyvin hoidetut, karskit hevoseni takaisin.

Junkkeri astui hevosen selästä, jolloin pilaan haihtuva kalpeus lensi hänen kasvoillensa, ja sanoi:

— Jollei tuo houkka tahdo ottaa hevosiansa takaisin, olkoon ottamatta! Tule, Günther! huusi hän lyöden tomua housuiltansa, tule, Hannu! Viiniä! huusi hän sitten, kun oli ovella ritariensa seurassa, ja astui huoneesen.

Kohlhas sanoi, että hän ennemmin hankkisi nylkyrin ja antaisi nylkeä hevoset, kuin veisi ne talliinsa Kohlhasenbrück'iin, semmoisina kuin ne nyt olivat. Huolimatta sen enempää niistä, jätti hän ne siihen seisomaan, heittäytyi ruskonsa selkään, vakuuttaen kylläkin ymmärtävänsä hankkia itsellensä oikeutta tässä asiassa, ja ratsasti tiehensä.

Hän oli jo täydessä vauhdissa paluumatkalla Dresden'in kaupunkiin, kun hän, ajatellessaan renkiänsä ja sitä valitusta, joka linnassa oli tätä vastaan tehty, rupesi ratsastamaan käyden; ja ennenkuin hän oli ehtinyt tuhannen jalkaa eteenpäin, kääntyikin hän takaisin Kohlhasenbrück'iin, kuullaksensa ensin renkinsä selityksen asiasta, johon häntä kehoitti sekä viisaus että varovaisuus. Sillä joku lempeämpi tunne ja se, mitä hän jo oli kokenut maailman vaillinaisuuksista, taivutti häntä myöntämään, että hän oikeudella oli kadottanut hevosensa, jos vaan, kuten linnanvouti oli väitlänyt, rengillä tässä oli jonninlaista syytä. Toinen tunne sitävastoin — ja tämä juurtui häneen yhä syvemmälle, kuta edemmäksi hän matkusti, sillä kaikkialla, mihin hän poikkesi, kuuli hän puhuttavan oikeuden loukkauksista, joita Tronkenburg'issa joka päivä harjoitettiin matkustavaisia vastaan — toinen ja yhtä jalo tunne sanoi hänelle, että, jos kaikki tämä — ja siltä todella näyttikin — oli paljasta kekseliäisyyttä, niin olisi hänen velvollisuutensa hankkia kaikin voimin itsellensä kärsimien solvauksiensa hyvitystä ja kansalaisillensa tulevaisuuden turvallisuutta.

Niin pian kuin hän oli päässyt kotiansa Kohlhasenbrück'iin, syleillyt uskollista puolisoansa Lisbeth'iä ja suudellut lapsiansa, jotka riemuitsivat hänen ympärillänsä, kysyi hän heiltä heti Herseä, ensimäistä tallirenkiänsä, ja olivatko he mitään hänestä kuulleet.

— Kyllä, rakas Mikaeli, vastasi Lisbeth. Herse, ajattelepas! noin 14 päivää sitten tuli tuo miesparka julkeasti pieksettynä tänne, niin lyötynä, että hän tuskin voi hengittääkään. Me asetimme hänet vuoteelle, mihin hän jäi makaamaan verta sylkien, ja monen kysymyksen perästä saimme kuulla kertomuksen, jota ei kukaan voinut oikein ymmärtää: että sinä olisit jättänyt hänet Tronkenburg'iin muutamien hevosten hoitajaksi, joita ei tahdottu laskea menemään, ja että häntä olisi julmimmilla rääkkäyksillä pakoitettu linnasta lähtemään, sekä että hänen oli ollut mahdoton saada hevosia mukaansa.

— Vai niin, sanoi Kohlhas, ottaen viitan yltänsä; onko hän sitten jo parantunut jälleen?

— Jotensakin, vastasi vaimo, mutta hän sylkee verta vielä. Minä aijoin heti lähettää miehen Tronkenburg'iin hevosia hoitamaan, siksi kun sinä tulisit; sillä kun Herse on aina näyttänyt puhuneen totta ja olleen uskollinen meitä kohtaan, miten ei kukaan toinen, en minä saattanut ollenkaan epäillä hänen sanojansa, joiden totuutta niin moni seikka vahvisti, enkä uskoa, että hän olisi hevoset jollakin muulla tavalla kadottanut; mutta hän pyysi sydämellisesti, etten minä lähettäisi ketään tähän ryövärien luolaan, ja että mieluisemmin luopuisin eläimistä, kuin uhraisin ihmisen niiden vuoksi.

— Vieläkö Herse makaa vuoteen omana? kysyi Kohlhas, riisuen liinan kaulastaan.

— Hän on jo muutamia päiviä sitten alkanut käyskellä kartanolla. Sinä saat kyllä nähdä, miten hänen laitansa on, ja että tämä tapaus on yksi noista hävyttömyyksistä, joita matkustavia vastaan harjoitetaan Tronkenburg'issa.

— Se on minun kuitenkin ensin selville saatava. Kutsu hänet minun luokseni, jos hän on jalkeilla! Näin sanoen istui Kohlhas nojatuoliin, ja hänen vaimonsa, joka hänen tyyneydestänsä oli sangen iloissaan, meni miestä noutamaan.

— Mitenkä olet sinä käyttänyt itsesi Tronkenburg'issa? kysyi Kohlhas, kun Herse Lisbethin kanssa astui huoneesen; en ole sinuun juuri suuresti tyytyväinen.

Mies, jonka vaaleilla kasvoilla näkyi pari punaista pilkkua, oli hetkisen äänettä ja sanoi sitten:

— Siinä teillä on oikeus, isäntä, sillä erään sytytyslangan kappaleen, joka minulla sattumalta oli muassani, ja jolla aijoin pistää tuleen tuon ryövärien pesän, josta minut karkoitettiin, heitin minä Elbejokeen, kun kuulin lapsen huoneessa parkuvan ja tuumailin: polttakoon linnan tuhaksi jumalan tuli, minä en sitä tahdo tehdä.

Hämmästyneenä sanoi Kohlhas:

— Mutta mitä sinä teit, että sinut ajettiin pois Tronkenburg'ista?

— Erään huonon kepposen vaan, isäntä, vastasi Herse pyyhkien hikeä otsaltansa; mutta tehtyä tekoa emme voi peruuttaa. Minä en tahtonut sallia, että hevosia peltotöissä kovin rasitettiin, sanoin, että ne olivat liian nuoria ja että ne eivät vielä milloinkaan olleet jyväkuormia vetäneet.

Koettaen hämillä-oloansa salata, arveli Kohlhas, ettei Herse tässä ollut selvää totuutta puhunut, sillä jo keväällä olivat hevoset olleet joitakuita kertoja kuorman edessä.

— Olisithan helposti saattanut linnassa, jatkoi hän, jossa kuitenkin olit jonkinlaisena vieraana, käyttäytyä vähän sävyisämmin, kun oli tärkeätä saada elot pian korjuun.

— Niinhän minä teinkin, hyvä isäntä, sanoi Herse; minä ajattelin, kun he osoittivat tyytymättömyyttä, ettei siitä juuri taitaisi hevosille vahinkoa olla; kolmantena aamupäivänä valjastin minä ne ja ajoin kolme viljakuormaa niillä latoon.

Kohlhas loi hämmästyneenä katseensa maahan sanoen: Siitä eivät minulle ole mitään virkanneet, Herse!

Herse vannoi, että asia niin oli. Minun niskoittelemiseni oli siinä, sanoi hän, ett'en minä tahtonut valjastaa hevosiani uudestaan puolen päivän aikana, kun ne tuskin olivat ehtineet mitään syödä, sekä siinä, että minä vastasin linnanvoudille ja hoitajalle, kun he ehdottelivat tahtovansa antaa minulle rehuja ilmaiseksi, jotta minä voisin pistää teidän antamanne rahat omaan taskuuni, kaikessa muussa palvelevani heitä, mutta en tässä, ja kääntäen heille selkäni menin matkaani.

— Mutta ei suinkaan sinua senvuoksi Tronkenburg'ista kartoitettu?

— Ei, se tapahtui toisen hairauksen vuoksi; illalla, näetten, vietiin kahden Tronkenburg'iin tulleen ritarin hevoset talliin ja minun hevoseni sidottiin tallin oven pieleen; ja kun minä otin hevoset linnanvoudilta, joka ne siihen oli asettanut, ja kysyin, mihin eläimet nyt sijoitettaisiin, osoitti hän minulle, ruoteista ja laudoista tehdyn sikoläätin linnan muurin vieressä.

— Aattelit varmaankin paikan olleen niin huonon hevosille, että se oli enemmän sikoläätin, kuin tallin kaltainen?

— Se oli sikoläätti, isäntä hyvä, totta tosiaan, oikea sikoläätti, jossa siat juoksivat edes takaisin ja jossa minä en voinut suorana seisoa.

— Ehkäpä ei ollut muuta suojaa hevosille, ja ritarien hevosilla oli ehkä tavallansa etuoikeus?

— Tila oli kyllä ahdas, sanoi Herse matalammalla äänellä, ja linnassa oli seitsemän ritaria. Jos te olisitte ollut siellä, olisitte ehkä saaneet asetetuksi hevoset vähän tiuhempaan. Minä tahdoin kuulustella tallia kylästä, mutta linnanvouti vastasi, että hänen täytyi pitää hevoset näkyvissänsä ja ett'en minä saisi viedä niitä linnasta pois.

— Hm! Mitä sinä sitten teit?

— Kun linnanhoitaja sanoi, että nuot kaksi vierasta viipyisivät ainoastaan yön siellä ja aamulla heti lähtisivät ratsastamaan eteenpäin, vein minä hevoset läättiin. Mutta seuraava päivä meni, eikä mitään muutosta tullut, ja kolmantena päivänä kuulin, että herrat jäisivät linnaan muutamaksi viikoksi.

— Mutta ei suinkaan sikoläätissä ollutkaan niin huono oltava, kuin ensin arvelit?

— Ei, totta se! Kun minä olin paikan puhdistanut, kävi kyllä päinsä siellä olo. Minä maksoin piialle vähän, että hän muuttaisi siat pois, ja toimitin niin, että hevoset voivat esteettömästi seisoa päivällä; minä otin, näetten, aamuisin laudat ruoteilta ja asetin ne jälleen illalla paikalleen, hevoset kurkistelivat nyt katon aukosta, kuten hanhet, ja katselivat Kohlhasenbrück'iin tahi muihin paikkoihin päin, missä olisi ollut parempi olla.

— No, mutta minkä kumman tähden he sinut sitten sieltä pois ajoivat?

— Niin, isäntä, senvuoksi, että tahtoivat päästä minusta eroon, sillä he eivät saaneet kiusata hevosia, niinkauan kuin minä olin siellä. Jokapaikassa, kartanolla ja linnanpihassa, osoittivat he minulle äkäistä muotoa ja olivat aina ilkeäpintaiset minua vastaan, ja kun minä ajattelin: olkaa, miten olettekin, minä en siitä välitä mitään, niin käyttivät he ensi tilaisuutta hyväksensä ja ajoivat minut pois.

— Mutta minkä johdosta? Tottahan heillä jotakin syytä siihen täytyi olla?