Part 7

Ennen 1812 vuoden sotaa, kun olin lähtemäisilläni armeijaan, tuli tietooni asianhaaroja, jotka olivat niin tärkeitä, että ne saivat minut virasta erottamaan salaneuvos Speranskin ja todellisen valtioneuvoksen Magnitskin, toimenpide, johon jokaisena muuna aikana olisin ryhtynyt ainoastaan tarkan tutkimisen jälkeen, mikä silloisten olosuhteitten vallitessa kävi mahdottomaksi. Sen tähden käsken minä armossa, haluten antaa heille tilaisuutta uutteralla palveluksella täydellisesti puhdistautua, että salaneuvos Speranskista on tuleva Pensan siviilikuvernööri ja valtioneuvos Magnitskista Woroneshin varakuvernööri.

Tämän käskykirjeen synnystä sisältää N.K. Schilderin ennen mainittu, Speranskia ja Magnitskia koskeva kirjoitus Russki Westnikin syyskuun vihossa 1890 seuraavan intressantin kertomuksen, joka sekin osaltaan kuvaa keisari Aleksanterin suhdetta Speranskiin:

Että keisari toiselta puolen tunsi omantunnonvaivoja, mutta toiselta puolen, hallitsijana, ei suoraan tahtonut tunnustaa erehdystään, näkyi, kun nyt (1816) oli kirjoitettava käsky Speranskin ja Magnitskin palaamisesta: sillä siinä oli niin monta estettä edessä, että valtiosihteeri Martjenko, joka käskettiin se kirjoittamaan, neljä kertaa lähetti sen keisarille korjattavaksi, ja Hänen Majesteettinsa oli joka kerralla siihen tyytymätön. Se johtui siitä, että keisari antoi ohjeensa epävarmassa muodossa, määräyksellä että käskyn tuli sisältää, että hänellä, kun hän määräsi virat Speranskille ja Magnitskille, oli tarkoitus valmistaa heille tilaisuutta tulla kuulluiksi, jolloin hän ilmaisi ajatuksen, että heidän täytyi olla syyllisiä, koskahan vaan syylliset voivat saada anteeksiannon, mutta tätä viimeksi mainittua ajatusta keisari ei tahtonut suoraan lausua. -- Vihdoin, monenkertaisen korjauksen jälkeen, allekirjoitettiin yöllä tämä käsky, jonka epäselvyys ja kaksimielisyys todistaa, että sen kirjoittaja on ollut suuressa pulassa, mitä hän juuri tahtoi osottaa.

Jos Speranski olisi ollut sama mies kuin ennen, olisi hän luultavasti ollut vastaanottamatta paikkaa, joka antaisi hänelle tilaisuuden "uutteralla palveluksella täydellisesti puhdistautua". Mutta niin oli vastoinkäyminen hänet masentanut, että hän päinvastoin ilolla tervehti keisarin toimenpidettä. Olihan hän nyt täysin vapaa ja saanut aseman, jota ei voitu verrata entiseen, mutta joka kuitenkin antaisi hänelle tilaisuutta yleisön luottamuksen saavuttamiseen ja totuttaa sitä ajatukseen hänen vastaisesta käyttämisestään korkeammissa tehtävissä. Nimitys oli askel eteenpäin keisarillisen armon täydelliseksi jälleen saavuttamiseksi, mikä oli hänen pyrinnöittensä päämaali.

Speranskin elämällä tämän jälkeen ei ole sitä yleistä historiallista merkitystä eikä kärsimysten enentämää kiintoa kuin aikaisemmin. Hänen elämänsä on nyttemmin uutteran, hyödyllisen ja taitavan virkamiehen elämää, joka kuluu ilman silmäänpistäviä häiriöitä. Kerron verrattain lyhyvin piirtein hänen seuraavat elämänsä vaiheet.

Kun Speranski oli käynyt sukulaistensa luona Tserkutinossa ja Wladimirissa, saapui hän lokakuussa 1816 uuteen virkapaikkaansa, Pensaan, johon hän jäi puoleksi kolmatta vuodeksi. Siellä hänellä oli tilaisuutta tutustua joukkoon hallintotoimia, jotka hänen aikaisemman vaikutuksensa aikana hallituksen keskuksessa olivat olleet hänelle tuntemattomia. Oikeamielisyydellään ja lempeydellään sekä ympärystölleen osottamallaan hyväntahtoisella ystävällisyydellä saavutti hän ystäviä kaikissa kansankerroksissa, ja hänen poislähtiessään puhkesivat väestön kiitollisuuden ja rakkauden tunteet mitä vilkkaimmin ilmi. Vapaan aikansa käytti hän täälläkin tieteellisten tutkimusten harjoittamiseen.

Speranskia pidettiin tästä lähtein Pietarissa nousevana tähtenä, joka kenties pian jälleen olisi yksi valtakunnan mahtavia; ja ministerit, joista useat ennen olivat olleet hänen alaisiansa tai etsineet hänen suojaansa, ryhtyivät sen vuoksi hänen kanssaan kirjevaihtoon, joka useimmin kosketteli yleisiä, kaukana kuvernementinhallituksesta olevia valtakunnanasioita. Tapa, jolla hän hoiti tätä kirjevaihtoa, kuvaa hänen käsitystään omasta asemastaan ja valtakunnan yleisistä oloista. Hän ei koskaan muistuttanut kirjevaihtajainsa entisestä suhteesta häneen tai siitä, että moni heistä hänen mahtavuutensa aikana oli ollut hänen julkinen tai salainen vastustajansa. Hän piti heitä pikemmin henkilöinä, jotka saattoivat olla hänelle hyödyksi samassa määrin kuin he toivoivat, että hänestä vastaisuudessa olisi heille hyötyä. Hänen entinen ylpeytensä oli muuttunut silmiinpistäväksi myöntyväisyydeksikin. Aivan kuin jos hän olisi tahtonut vaivuttaa unholaan entisten vihollistensa viimeisetkin epäluulot ja saattaa heidän salaiset omantunnonvaivansa vaikenemaan, täytti hän kirjeensä sellaisella liiallisella imartelulla, joka muitten kynästä lähteneenä olisi tuntunut liehakoitsemiselta, mutta jonka hänen tahdikas ja maukas kirjoitustapansa teki keveäksi ja sujuvaksi. Vallankin koskee tämä hänen kirjeitään Araktshejewille, joka ei voinut olla, vaikkakin muodoltaan kohteliain, kuitenkin itse asiassa iroonillisin sanoin vetämättä esille mahtavuuttaan. Tässä kohtaamme, käyttääksemme paroni Korffin sanoja, ei entistä, vaan kärsimysten muuttaman Speranskin. Kuitenkin on muistettava, että sen ajan ylhäiset henkilöt kirjevaihdossaan usein käyttivät sellaista puhetapaa. Speranskin kirjevaihtajista mainittakoon, Araktshejewin lisäksi: raha-asiain ministeri Gurjew, ruhtinas Galitsin ja kreivi Kotshubei, jotka kaikki kysyivät häneltä neuvoa tärkeissä valtakunnan asioissa.

Niihin joulun- ja uudenvuoden-onnen toivotuksiin, joita hän kuvernöörinä lähetti keisarille, sai hän mitä suosiollisimpia vastauksia, ja erityisenä keisarin armon osotteena lahjoitettiin hänelle 5,000 desjatiinaa maata Saratowin kuvernementissa, ollen tämä ensimmäinen palkinto, mikä tuli hänen osakseen sen jälkeen kuin hän uudelleen oli päässyt valtiolliseen vaikutukseen. Se kehoitti häntä yrittämään aseman saavuttamista Pietarissa, keisarin läheisyydessä. Jos hän edes siten saisi täyden hyvityksen, vetäytyisi hän kernaasti kokonaan pois julkisesta elämästä. Hänen lähin tulevaisuussuunnitelmansa oli nyt saada vaihtaa paikkansa Pensassa senaattorin arvoon ja sitten ottaa ero. Hänen tarkotuksensa ilmenee selvästi kreivi Kotshubeille lähetetyn kirjeen seuraavista sanoista:

Kääntyen persoonallisesti Teidän puoleenne, pyydän ja anon ainoastaan yhtä armon osotusta: että minut nimitetään senaattoriksi ja että minulle sitten, yleisessä ja tavallisessa järjestyksessä, suorastaan annetaan ero. Sitten tulisin kuukaudeksi tai pariksi Pietariin, yksinomaan vaan osottaakseni, etten enää ole vieroitettuna ja että karkotukseni on päättynyt. Kun vähitellen lähestyn tätä yksinomaista, järkähtämättä tähtäämääni päämaalia, jota ainoaa minä en ainoastaan alati, vaan minulle harvinaisella itsepintaisuudella koen saavuttaa, on minun pantava toivoni Teidän voimakkaaseen myötävaikutukseenne, esiintyväin mahdollisuuksien ja asianhaarain mukaan.

Pitempiaikainen virkavapauskin, oikeudella oleskella Pietarissa, olisi tyydyttänyt häntä. Hän koki näitä suunnitelmiaan varten saavuttaa muittenkin suojelijainsa, esim. Araktshejewin kannatusta; mutta tämä vastasi teeskennellyllä, ironian sekaisella tavalla, joka epäilemättä loukkasi Speranskia, minkä vuoksi hän ei jatkanutkaan hänen kanssaan kirjevaihtoa siitä asiasta.

Näyttää, kuin jos Aleksanteri I:lle yhä vielä persoonallinen kohtaus Speranskin kanssa olisi tuntunut vastenmieliseltä, minkä vuoksi hän ei tahtonut kutsua häntä takasin Pietariin, tunne, jota kenties virittivät hänen läheisimpänsä, jotka pelkäsivät entistä suosikkia. Päätettiin, että hänen vielä oli kestettävä koe, ennen kuin armon aurinko täydeltä terältä hänelle loistaisi. Hän nimitettiin Sipirian kenraalikuvernööriksi velvollisuudella järjestää tämän etäisen ja laajan seudun asiat, mikä tosin oli ylennys korkeaan arvoon, mutta samalla uusien vaivain ja vastuksien mahdollisuus.

Nyt, kuten niin usein ennenkin, kohtasi Speranskia odottamatta ja äkkiä sanoma tästä uudesta käänteestä. Hän istui huoneessaan jälkeen puolisen syventyneenä lempikirjailijansa, Herodotuksen lukemiseen alkukielellä, kun kuriirinkello kuului ulkoa ja sanansaattaja saapui mukanansa kaksi kirjettä Araktshejewilta ja keisarillinen ukaasi, jonka kautta Speranski nimitettiin Sipirian kenraalikuvernööriksi. Sen lisäksi jätti sanansaattaja Speranskille kaksi keisarin omakätistä kirjettä, joista meidän on mainittava muutama sana, sen tähden että ne ovat merkillisiä kohtia hänen elämänhistoriassaan. Toisessa, laajemmassa käskykirjeessä lausui keisari, että hän oli uskonut Pensan kuvernementin hallinnon Speranskille valmistaakseen hänen lahjakkaisuudelleen siten uuden keinon tulla isänmaalle hyödylliseksi, minkä kautta kävisi mahdolliseksi sen muistosta haihduttaminen, mitä 1812 oli tapahtunut raskaaksi suruksi keisarin sydämmelle, joka oli tottunut pitämään Speranskia yhtenä niistä, jotka olivat hänelle läheisiä. Ainoastaan siten sai Speranski tilaisuuden toiminnallaan osottaa, kuinka väärin hänen vihamiehensä olivat häntä panetelleet. Keisari oli halunnut avata laajemman toimialan Speranskille ja sen kautta suoda silmään pistävän aiheen lähentää hänet hänen persoonaansa. Keisari mainitsi vielä, että muutamia aikoja sitten hänelle oli katkerasti valitettu Sipirian oloja, jotka valitukset ministerikomiteassa olivat näyttäneet niin tärkeiltä, että siellä oli ehdotettu senaattorin lähettämistä Sipirian kuvernementtien revisioonia varten. Kun sellaiset tarkastusmatkat useinkin olivat olleet vähemmin tarkotuksen mukaisia, oli keisari nähnyt sopivaksi suoda Speranskille kenraalikuvernöörin arvon ja jättää hänelle sekä Sipirian kuvernementtien tilan tarkastuksen että niitten hallinnon kaikella kenraalikuvernöörille tulevalla toimivallalla. Siinä asemassa tulisi hänen mikäli mahdollista vaikuttaa maan menestykseksi, ilmisaattaa tapahtuneen vilpillisyyden, jättää rikoksentekijät laillisesti tuomittaviksi, mutta ennen kaikkea itse paikalla harkita kuinka etäistä seutua sopivimmin olisi järjestettävä ja hallittava sekä, kun hän siitä oli laatinut kirjallisen ehdotuksen, työnsä päätettyään, "itse persoonallisesti antaa se minulle Pietarissa", jolloin keisari olisi tilaisuudessa suullisesti häneltä saada tietoja maan tilasta ja vastaisuutta varten pysyvästi lujentaa sen hyvinvointi. "Minun arveluni mukaan", niin lausuttiin kirjeessä vielä, "voi Teille uskottua tehtävää kestää puolitoista tai korkeintaan kaksi vuotta", mikä aika keisarin mielestä riitti Sipirian oloihin perehtymistä ja sen tulevaisuuden suunnitelman laatimista varten: Kirjeen loppusanat kuuluivat:

Siten toivon, että tämän kenraalikuvernöörikunnan järjestys, jonka Te olette toimeenpanneet ja josta Te Minulle annatte suunnitelman tullessanne Pietariin, on tekevä minulle mahdolliseksi jälkeläisen nimittämisen siinä luottamuksessa, että olot Sipiriassa pysyvät onnellisina. Pidätän itselleni tilaisuuden silloin antaa Teille toisen toimen, sopusointuisemman sen läheisen suhteen kanssa, jossa Minä olen tottunut olemaan Teihin.

Toinen keisarillinen kirje oli vastaus Speranskin lausumaan toivoon saada palata Pietariin, minkä keisari sillä hetkellä katsoi mahdottomaksi edes lyhyemmäksi virkavapauden ajaksi ja yksityisten asiain hoitamista varten. Hänen läsnäolonsa Sipiriassa kävi päivä päivältä yhä välttämättömämmäksi. Siellä tehtävänsä suoritettuaan, palaisi hän Pietariin julkisesti osotetulla uudella ansiolla isänmaan hyväksi, jonka kautta pätevä mahdollisuus olisi olemassa valmistaa hänelle vastaisuudessa tilaisuus oleskella lähellä keisarin persoonaa Pietarissa.

Sellainen oli se uusi toimenpide, joka ajaksi eteenpäin käänsi Speranskin elämän uran uuteen suuntaan. Vastaanottaessaan molemmat kirjeet pysyi hän, omin silmin näkijän kertomuksen mukaan, ulkonaisesti tyynenä, kuten tavallista; mutta hänen huhtikuun 1 (13) p. tyttärelleen Elisabetille kirjoittamastaan kirjeestä näkyy kuitenkin, että tämä hänen mielestään oli uusi isku, mikä pitkäksi aikaa erottaisi hänet tyttärestä, jota hän ei voinut viedä mukanaan kaukaiseen itään, ja mikä olisi kovien vaivain ajanjakson alku. "Mitä on minun sanottava", lausutaan siinä, "myrskytuulen uudesta puuskauksesta, joka jälleen erottaa meidät ainakin vuodeksi. Eilen sain tämän uutisen ja minä tunnustan, etten siitä vielä ole tointunut". Häntä lohdutti kuitenkin, että toimi oli annettu ainoastaan yhdeksi vuodeksi ja että hänen koettelemuksensa siihen päättyisivät. Jo kirjeessä tyttärelleen huhtikuun 5 (17) p:ltä katselee hän seikkaa pääasiallisesti tältä puolelta ja samana päivänä keisari Aleksanterille lähettämässään kirjoituksessa hän sanoo: Sanon suoraan: ilman huolia en lähde Sipiriaan; mutta jollei minulla olisi tytärtä, olisivat kaikki asemat, joissa voin olla Teille hyödyllinen, minulle samallaiset. Kaikki kunnianhimoni riippui aina ei asioista, ei myöskään asemista, vaan teidän ajatuksistanne ja näkökannoistanne. Hän lisäsi, että se tieto, minkä hän Permissä oli saavuttanut Sipiriasta, olisi hänelle hyödyksi saamansa uuden tehtävän täyttämisessä. Kaikissa tapauksissa oli hänen toteltava, ja tarpeelliset valmistukset toimitettuaan, ryhtyi hän pitkään matkaansa uuteen toimipiiriinsä, mihin hän saapui kesäkuun alussa 1819.

Sen tarkan päiväkirjan mukaan, jota Speranski virka-aikanaan Sipiriassa piti, oleskeli hän kauimmin, eri erissä, Sipirian hallinnon kahdessa pääpaikassa, Tobolskissa ja Irkutskissa, mutta teki näistä keskuspaikoista matkoja pienempiin paikkoihin, usein monen tuhannen virstan päähän. Siten kävi hän m.m. Kiahtassa, Kiinan rajalla. Ainoastaan Sipirian autiot itä- ja pohjoisseudut jätti hän käymättä. Seudulle saavuttuaan, toimeenpani hän n.s. revisioonin, se on hän tarkasti asianomaiset virastot, mitä seurasi vilpillisten virkamiesten rankaiseminen. Hän menetteli siinä tuntuvan ankarasti, mutta myös tahdikkaasti ja tarpeellisen varovasti. "On tarpeellista", kirjoitti hän ruhtinas Galitsinille, "jättää paljon pahaa ojentamatta ja tyytyä sen huomaamiseen ja keksimiseen, niin että se aikaa voittaen parempain määräysten kautta ja toisia henkilöitä virkoihin nimittämällä voi tulla parannetuksi." Speranski johti itse moninaisia ja vaivaloisia tutkimuksia, vastaanotti valituksia, kuulusteli todistajia ja asetti eri komissiooneja sellaisia asioita varten, joita muutoin ei ennätetty ratkaista. Hänen toimenpiteistään mainittakoon, että hän, erityisen keisarillisen valtuun nojalla, väliaikaisesti erotti virasta Irkutskin kuvernöörin, Treskinin, jonka virheet olivat suuremmat kuin muitten. Kuinka laaja tarkastus oli, voi arvata siitä, että kokonaista 73 tapausta, joihin 680 henkilöä oli sekaantunut, jätettiin lopullisesti ratkaistavaksi Pietarissa sitten kuin Speranski itse ja hänen asettamansa komissioonit jo olivat saattaneet loppuun paljon enemmän asioita. Keisariin alistettujen asiain lopullista ratkaisua johti myöskin Speranski, silloin senaattorina Pietarissa. Luonnollisesti aiheutti sellaisen rankaisun toimeenpano moitetta ja panettelua, mutta yleinen mielipide Sipiriassa ja puolueettoman yleisön keskuudessa oli, että Speranskin revisiooni oli täydellisesti suorittanut kaiken, mitä Sipirian silloiseen tilaan ja sen oloihin nähden oli voinut odottaa ja ettei kukaan sen kautta ollut enempää kärsinyt kuin mitä hän hyvin oli ansainnut.

Speranski huomasi kuitenkin itse, että tämänkaltaiset toimenpiteet ovat vaan väliaikaisia merkitykseltään ja että hänen tehtävänsä toinen puoli, ehdotuksen laatiminen Sipirian tulevaisuutta varten, oli vielä tärkeämpi. Sitä intoa, jolla hän antautui tähän tehtävään, todistavat useat Sipirian hallinnon ja yleisten olojen erilaisia osia koskevat erinäiset ehdotukset, jotka hän jätti keisarille ja jotka melkoiseksi osaksi ovat olleet Sipiriaa koskevain asiain myöhemmän lainsäädännön perustuksena. Ne olivat luonteeltaan vähemmin yksityiskohtaisia lakiehdotuksia kuin yleisin piirtein laadituita suunnitelmia lainsäätäjän johdatukseksi. Hallinnon edesvastuuntunnetta oli vahvistettava hallinnon suuremman keskittämisen ja kollegiaalisten muotojen, ainakin osittaisen, toimeenpanemisen kautta. Sipiriaan lähetettyjen kohtelua varten olisi uusi järjestys aikaansaatava, he kun tähän saakka olivat olleet virastojen kokonaan tarkastamattoman mielivallan alaisia. Speranskin ansioista tällä alalla mainittakoon, että karkoitettujen lapset ja muut jälkeläiset, jotka ennen olivat jääneet samaan tilaan kuin heidän isänsä, nyt saivat kansalaisoikeuden maalais- ja kaupunkikunnissa. Hän ehdotti myöskin uusia lakeja Sipirian syntyperäisen väestön asemasta, maaveroista, y.m:sta. Hänen ehdotuksensa uusiksi asetuksiksi sisälsivät kokonaista kolmetuhatta pykälää; työ, joka suoritettiin puolessatoista vuodessa jokapäiväisten juoksevain asiain ohella. Sitä paitsi oli hänellä aikaa valmistaa tieteellisiä tutkelmuksia erinäisistä Sipirian maantiedettä, tilastoa ja kansatiedettä koskevista asioista.

Itse Speranski ei, kun hänen tehtävänsä oli päättymäisillään, kuten useista lausunnoista huomaa, ollut tyytymätön saavutettuihin tuloksiin, mutta toiselta puolen olivat matkat Sipiriassa ja vaivaloinen elämä siellä melkoisessa määrässä heikontaneet hänen terveyttään. "Näköni käy heikommaksi", kirjoitti hän kreivi Nesselrodelle; "en voi enää tehdä työtä tulen valossa; olen tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi siitä kuin minun oli ilo ottaa Teidät vastaan Pensassa". Henkilöt, jotka kohtasivat hänet sitten kuin hän oli lähtenyt Sipiriasta, sanoivat, että hän oli siinä määrin vanhentunut, että häntä tuskin voi tuntea. Ei ihmeellistä sen vuoksi, että hän mielenkiinnolla odotti hetkeä, jolloin hän keisari Aleksanterin lupauksen mukaan saisi palata Pietariin, jota myöskin hänen lopullinen hyvittämisensä olisi seuraava. Hänen elämäkertansa kirjoittaja, paroni Korff, lausuu että tämä hänen ikävöimisensä Pietariin vähitellen muuttui moraaliseksi sairaudeksi, kävi painostavan koti-ikävän kaltaiseksi, joka täyttää ihmisen koko sielun ja määrää kaikki hänen tekonsa ja toimensa. Hän esittää otteita Speranskin Sipiriasta ministereille ja itse keisarille lähettämistä kirjeistä, joista Speranskille omituinen levottomuus tässä asiassa selvästi kuvastuu. En kerro laajemmalta tästä kirjevaihdosta. Olkoon ainoastaan mainittuna, että hän oli toivonut saavansa lähteä Sipiriasta keväällä tai viimeistään syksyllä 1820, mutta että hän suureksi mielikarvaudekseen keisarin määräyksen mukaan sai ryhtyä matkaan vasta helmikuussa 1821. Maaliskuun 22 p. 1821 hän saapui Pietariin. Hänen päiväkirjamuistiinpanonsa ilmaisevat seuraavin lyhyvin sanoin hänessä silloin vallinneet tunteet: "Päivälliset Tsarkoje-Selossa. Kohtaus Elisabetin kanssa. Millainen kohtaus! Kuinka moninaisia huolia? Illalla Pietarissa. Minä läksin maaliskuun 17 p. 1812, palasin maaliskuun 22 p. 1821. Minä vaelsin yhdeksän vuotta ja viisi päivää".

Speranskin toivo saada, Pietariin palattuaan, entinen tuttavallinen suhde keisari Aleksanteriin ja siten täysin selville vastoinkäymisensä syyt, ei kuitenkaan toteutunut. Speranskin palatessa Pietariin oli keisari poissa parhaillaan kestävässä Laibachin kongressissa. Hän palasi sieltä Tsarkoje Seloon toukok. 26 (kesäk.7) ja Speranski toivoi nyt heti pääsevänsä hänen puheilleen, mutta viipyi kesäkuun 6 (18) päivään, ennen kuin keisari otti hänet vastaan. Kesäkuun 9 (21) päivästä työskenteli hän keisarin kanssa melkein joka viikko Sipirian asioissa, mutta vasta elokuun 31 (syyskuun 12) p. lausui keisari muutaman sanan menneisyydestä. Tämän keskustelun sisällys ei ole lähemmin tunnettu, mutta keisari lienee siinä ainoastaan lausunut sen toivon, että se, mitä oli tapahtunut, jäisi unhotukseen, minkä vuoksi Speranski ei saattanut ryhtyä asiaan lähemmältä tai saada mitään selitystä aikaan. Tunsiko keisari mahdollisesti omantunnonvaivoja suhteestaan Speranskiin tai epäilikö hän häntä vielä jollain tavoin? Tähän kysymykseen on vaikea vastata, mutta varma on, että Aleksanteri hallituksensa jälellä olevina vuosina pikemmin vetäytyi pois Speranskista kuin läheni häntä. Kun Sipirian asiat oli esitetty, pääsi hän yhä harvemmin keisarin puheille, vuosina 1824 ja 1825 ei ainoatakaan kertaa. Hovitanssiaisissa keisari ei puhutellut häntä. Kuvaava on juttu, että keisari, kun hän kerran ikkunastaan Tsarkoje Selossa näki Speranskin hovipuutarhassa kävelevän yhdessä Kapodistrian, Jermolowin ja Tsakrevskin kanssa, antoi näitten herrain ymmärtää, että hän ei mielellään soisi heidän olevan Speranskin seurassa.[23] Muutamat mutkattomat sanat hänen puoleltaan Speranskille olisivat riittäneet, mutta niitä hän ei koskaan löytänyt; ja hän kuoli ilman että hän oli sopinut entisen suosikkinsa kanssa, ilman että hän tälle selitti hänen onnettomuuksiensa syitä.

Että Speranski näin ollen ei uudelleen päässyt valtakunnan johtavain miesten joukkoon, on luonnollista. Hän nimitettiin, Pietariin palattuaan, senaattoriksi, vapautettiin kenraalikuvernöörinvirasta maalisk. 22 (huhtik. 3) p. 1822, ja käytettiin häntä sen jälkeen eri komiteain jäsenenä. Tärkein oli Sipirian komitea, joka oli olemassa vuoteen 1838 ja, Speranskin vaikutuksesta, pani toimeen useita hänen suunnitelmiaan Sipirian hyväksi. Muutoin otti hän osaa uuden siviililain jatkuvaan työhön sekä sotilas-, raha- ja hallinnollisia asioita varten asetettuihin komiteoihin, mutta yleensä hänellä niissä ei ollut tärkeintä osaa. Häntä pidettiin, silminnähtävästi ei ilman tarkoitusta, silloisten valtiomiesten toisessa rivissä.

On omiansa herättämään hämmästystä, että Speranski, joka kuitenkin oli ollut vapaamielisten aatteiden lipunkantaja, näille aatteille jyrkästi vihamielisen keisari Nikolain aikana pääsi huomattavampaan asemaan kuin Aleksanteri I:n viimeisinä vuosina. Satunnainen seikka vaikutti osaltaan siihen. Kun Nikolai, keisari Aleksanterin äkillisen, marraskuun 19 (joulukuun 1) p. 1825 tapahtuneen kuoleman jälkeen, vihdoin suuren epäröimisen jälkeen päätti julistuttaa itsensä keisariksi, jätti hän historiankirjoittaja Karamsinin laadittavaksi manifestin siitä. Tämä kirjoitti ensimmäisen suunnitelman, mutta kääntyi Speranskin puoleen, jota vastaan hän ennen oli esiintynyt vihamielisesti, vaan jota hän nyttemmin oli oppinut pitämään arvossa, pyynnöllä että tämä, valtakunnallisten asiakirjain laatimiseen tottuneempana, viimeistelisi keisarillisen julistuksen muotoa. Siten tuli Speranski jossakin määrin läheiseen suhteeseen keisariin tämän hallituksen alusta saakka. Hän määrättiin tuomioistuimen jäseneksi, jonka oli tuomittava joulukuunkapinan v. 1825 alkuunpanijoita, n.s. dekabristeja, toimi, jonka hän täytti syvällä murheella, sen vuoksi, että muutamia hänelle läheisiä henkilöitä oli syytettyjen joukossa. Kuitenkin kerrotaan muutamia Nikolain lausunnoita, jotka osottavat, että keisari aluksi ei ollut vapaa jonkillaisesta epäluulosta häntä vastaan ja että panettelu oli syyttänyt häntä yhteydestä joulukuun miestenkin kanssa. Kun keisari huomasi, kuinka kunnollisesti ja uskollisesti Speranski suoritti kaikki hänelle jätetyt tehtävät, alkoi hän kuitenkin osottaa hänelle ystävyyttä, joka vihdoin muuttui todelliseksi rakkaudeksi.