Part 6

Kirjeessä, jonka Speranski karkotuksensa jälkeen kirjoitti keisarille Permistä ja johon vielä palaamme, on seuraava himmeä kohta, josta käy selville, että Speranskin itsensä mielestä keisari tiesi hänet, Speranskin, viattomaksi. "Ainoastaan Teidän, Kaikkeinarmollisin Keisari, ainoastaan Teidän oikeamielisyytenne tulee poistaa se (syytös). Minä uskallan nimenomaan sanoa, että Te, Teidän Majesteettinne, ikuisen totuuden nimessä, Jumalan edessä olette velvollinen niin tekemään. Tässä suhteessa Teillä ei voi olla vähintäkään epäilystä minuun; minut sitoo ei omani, vaan teidän salaisuutenne; siis on Teidän selitettävä kaikki. Raha-asiat, rasitukset, uudet laitokset, kaikki julkiset asiat, joissa minun on ollut onni täyttää Teidän tahtonne, kaikki ne aika näyttää oikeiksi; mutta millä näytän minä syyttömyyteni täällä, kun kaikki on salaista ja on salassa pidettävä".

Yleinen mielipide yhdisti alusta alkaen Speranskin kukistuksen ja Ranskan välin rikkoutumisen. Ulkomaan sanomalehdissä kerrottiin, että oli keksitty salaliitto, johon Speranski, Magnitski ja muutamia ranskalaisia oli sekaantunut. Tarkoituksena oli keisarin murhaaminen, joka kuitenkin itse oli päässyt salaliiton perille ja rankaissut rikolliset. Samallaisia huhuja liikkui Venäjällä. Kaikkialla valtakunnassa, missä vähänkin seurattiin yleisiä asioita, oltiin tietävinänsä, että entinen valtakunnansihteeri oli jumalaton kavaltaja, joka syystä oli syösty asemaltaan. Tuollaista uskottiin sitä kernaammin kuin häntä kauan oli pidetty tirannina, jonka onnettomuuden täytyi olla Venäjän kansan onni. Paroni Korff mainitsee tämän Speranskin järjestelmällisen panettelun näytteenä kirjoituksen nimeltä: "Mémoire écrit à l’occasion de la disgrâce de M. de Speransky en 1812",[22] jonka tekijäksi K.M. Armfelt on mainittu. Paroni Korff arvelee syystä, että tekijä ei ole Armfelt, vaan paroni Rosenkampf.

Kun Speranskin kohtalo siten oli tunnettu ja puheen alaisena sekä ulkomaalla että Venäjällä, oltiin Venäjän virallisissa piireissä aivan äänettömiä siitä, mitä oli tapahtunut. Ei mikään julkinen asiakirja kertonut, että häneltä oli hänen arvonsa riistetty ja että hän oli karkotettu valtakunnan etäiseen seutuun. Toisia henkilöitä valittiin hänen sijallensa, ilman että sanaakaan mainittiin hänen erostaan tai sen syistä.

Venäjän korkeimpain virkamiesten luettelosta vuodelta 1813 poistettiin Speranskin nimi, toimenpide, jonka kautta hänen eronsa julkisesta elämästä kaikessa hiljaisuudessa vahvistettiin.

Poliisimies Shipulinski, joka oli saanut toimekseen viedä Speranskin Nishni-Nowgorodiin, kiiruhti kulkua niin, että hän jo maalisk. 23 p. (huhtik. 4 p.) k:lo 8 aamulla saapui määräpaikkaan, missä hän jätti karkoitetun seuralaisensa kuvernöörin valvonnan alaiseksi. Kolme päivää myöhemmin saapui kuvernöörille poliisiministeri Balashowilta kirjallinen käsky, joka ilmoitti, että keisari oli valinnut Nishni-Nowgorodin salaneuvos Speranskin olinpaikaksi ja että kuvernöörin sen johdosta tuli tarkasti pitää vaaria, että Speranskin kirjevaihto lähetettäisiin Pietariin keisarin tietoon saatettavaksi; ilmoittaa henkilöt, joitten kanssa hän oli läheisessä yhteydessä, hänen tuttavansa ja yksityisen seurustelupiirinsä; antaa tietoja kaikesta, mikä häneen nähden voi ansaita huomiota; mutta muutoin osottaa hänelle kaikkea sitä kunnioitusta, joka oli hänen säädylleen tuleva. Speranski ei siis ollut ainoastaan karkotettu; häntä pidettiin rikoksentekijänäkin ja hänen täytyä mitä huolellisimmin välttää kaikkea, jota hänen vihollisensa saattoivat selittää hänen vahingoksensa.

Speranskille ei tosin heti ilmoitettu siitä salaisesta urkkimisesta, jonka alaisena hän oli, mutta hän aavisti kuitenkin, mihin toimenpiteihin häntä vastaan oli ryhdytty ja sovitti menettelytapansa sen mukaan. Ulkonaisesti hän pysyi aivan levollisena ja puhui kirjeissäänkin maltillisesti muuttuneesta asemastaan, jolloin toivo karkotuksen pikaisesta peruuttamisesta tuon tuostakin pisti esille. Uskotulleen Masalskille, joka kauan oli hoitanut hänen yksityisiä asioitaan, antoi hän määräyksiä siitä, mitä oli vaarinotettava taloudellisiin asioihin nähden, jotka hänen äkki arvaamatta oli täytynyt jättää järjestämättä. Kirjeessä anopilleen, rouva Stivenille, kuvaa hän oloaan niin kauniilla väreillä kuin mahdollista. "Olen jo", niin hän kirjoittaa, "saanut asiani täyteen järjestykseen. -- Minä arvaan, että Te (anoppi ja tytär Elisabet) tulette minun luokseni vasta toukokuun alussa ja siis vielä vietätte pääsiäisviikon Pietarissa. Minä kiellän hyvää ja kilttiä Liisaani synkistämästä tätä juhlaa vähimmälläkään surulla ja pyydän hänen viettämään sitä niin iloisesti kuin mahdollista ystäväinsä keralla. Ainoastaan tietämättömyys teidän kohtalostanne voi saattaa minut levottomaksi". Samoin pyysi hän sukulaistensa Tsherkutinossa pysymään aivan levollisina hänen oleskelustaan Nishni-Nowgorodissa, mistä hän luultavasti pian palaisi.

Hänen olikin ilo Nishni-Nowgorodissa pikemmin kuin hän oli odottanut saada vastaan ottaa tyttärensä ja rouva Stivenin, jotka keisarin käskystä matkustivat hänen luokseen muutama päivä sen jälkeen kuin hän itse oli viety pois. Heillä ei ollut kestettävänä ainoastaan matkan vaivaloisuudet, mutta he saivat kärsiä myöskin kansan osottamasta katkeruudesta, joka tuskin oli saanut tiedon Speranskin perheen saapumisesta, kun jo alettiin hänen nimeänsä mitä katkerimmin häväistä. Hämmästyksekseen tapasi Elisabet Speranski isänsä, jonka hän oli luullut alakuloiseksi, iloisena ja reippaana, aivan kuin jos karkotus olisi ollut vaan vapaaehtoinen matka.

Kun pienen perheen jäsenet siten jälleen olivat yhtyneet, järjesti Speranski kotinsa ja elämänsä sopivimmalla tavalla. Hän jakoi aikansa, joka nyt oli vapaampi kuin koskaan, lukemisen, laajain retkien, varsinkin ratsain, ja tyttärensä kasvatuksen kesken, jolle hän viimeisinä, ankaran työn alaisina aikoinaan ei ollut voinut osottaa tarpeellista huomiota. Hän oli siinä määrin mieltynyt Nishni-Nowgorodiin, että hän aikoi ostaa itselleen talon kaupungista. Mutta hänen nauttimaansa rauhaa ei kestänyt kauan. Loppupuolella kesää alkoi Nishni-Nowgorodiin tulvata henkilöitä ja perheitä, jotka pakenivat Venäjän sydämmeen tunkevaa vihollista. Nämä pakolaiset toivat mukanaan kaiken sen panettelun ja ne halventavat huhut, joita siihen aikaan oli Venäjällä Speranskista liikkeessä, minkä johdosta kaupungin asukkaat, jotka siihen saakka olivat häntä kohdelleet ystävyydellä, alkoivat häntä väistää tai osottaa hänelle suoraa epäkohteliaisuutta. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän vakuutettuja, että hän oli kavaltaja keisaria ja isänmaata vastaan. Yhä ankarammaksi käyvä poliisitarkastus, jonka alaisena hän oli, vaivasi häntä myöskin, ja hänelle oli mieluisaa, kun hänen ystävänsä keksivät keinoja yksityisten henkilöitten kautta olla hänen kanssaan viranomaisille tuntemattomassa kirjevaihdossa, joka ei ollenkaan koskenut valtiollisia seikkoja, mutta jossa saattoi tuttavallisemmin ja avomielisemmin vaihtaa ajatuksia kuin hallituksen tarkastuksen alaisissa kirjeissä. Nämä samat seikat, jotka katkeroittivat hänen oloansa Nishni-Nowgorodissa, sittemmin odottamattomasti pahensivat hänen kohtaloansa.

Mies, jolla tänä levottomana aikana oli huomattava asema Venäjällä, oli Moskovan kuvernööri, Rostoptshin, Ranskan hurjimpia vihamiehiä, ja pian tämän jälkeen tunnettu Moskovan palon kautta syyskuussa 1812. Hän oli kiinnittänyt huomionsa Speranskiinkin tämän karkoitusseudulla ja oli huomaavinaan, että hän vastusti mielissä vallitsevaa isänmaallista liikutusta. Hän ilmoitti Nishni-Nowgorodin viranomaisille Moskovassa liikkuvasta huhusta, että henkilöillä, jotka menisivät Nowgorodin markkinoille, oli aikomus murhata Speranski. Mutta myöhemmin, elokuussa 1812, kääntyi hän suorastaan keisarin puoleen ja syytti kirjeessä hänelle Speranskia alamaisten rehellisen innon heikontamisesta yleisön pelottamisella. "Täytyy", lisäsi hän, "niin pian kuin mahdollista saada asia autetuksi ja estää Teitä vastaan kudottujen turmiollisten aikeitten toteuttamista". Tämän ilmiannon, joka perustui ainoastaan tyhjiin huhuihin, olisi pitänyt olla sitä vähäpätöisemmän merkitykseltään, kuin Speranskin oli mahdotonta olla vaarallinen siinä asemassa, missä hän oli. Mutta silloisen kiihtyneen mielentilan vallitessa oltiin Pietarissa taipuvaisia kiinnittämään huomiota kaikkiin tuollaisiin tiedon-antoihin, ja onnettomuudeksi saapui jotenkin samaan aikaan Novgorodista Speranskille epäedullinen poliisiraportti, joka oli omiansa vaikutusta vahvistamaan. Speranski oli, niin kertoi Nishni-Nowgorodin varakuvernööri kirjeessä 1812, päivällisten jälkeen kaupungin piispan luona keskustellessaan toisten henkilöitten kanssa lausunut, että Napoleon sodissaan Saksassa oli säästänyt papistoa ja sittemmin voittajana sitä suojellut. Oltiin sitä mieltä, että nämä Speranskin sanat sisälsivät valtakunnalle vaarallisen lausunnon Napoleonin eduksi. Siitä huolimatta, että edellisissä poliisiministeristöön saapuneissa raporteissa ei ollut mitään, minkä saattoi selittää Speranskin vahingoksi, riitti tämä uuden ankaran toimenpiteen aiheeksi häntä vastaan.

Syyskuun 15 (27) p. 1812 läksi Pietarista keisarillinen sananviejä, mukanansa seudun ylimmälle sotilaspäällikölle, kreivi Tolstoille, keisarin omakätinen kirjoitus, joka muun muassa sisälsi seuraavat sanat: "Tähän oheen liitän raportin Nishni-Nowgorodin varakuvernööriltä (yllämainittu raportti elok. 22 p. (syysk. 3. p.)) salaneuvos Speranskista. Jos se on tosi, niin on tämä vaarallinen mies vartioituna lähetettävä Permiin, määräyksellä minun puolestani kuvernöörille, että hänen on tarkasti pidettävä häntä silmällä ja vastattava kaikista hänen teoistaan ja hänen käytöksestään".

Kun tämä keisarillinen käsky kreivi Tolstoin toimesta ilmoitettiin Speranskille, menetti hän mielenmalttinsa, jonka hän muutoin tavallisesti osasi säilyttää. Hänen mielensä joutui silminnähtävästi kuohuksiin, hän tarttui päähänsä ja lausui, minuutin ajan ääneti oltuaan: No, sitä odotin. Siirtyminen Permiin oli keisarin epäsuosion uusi ja ankara osotus, sillä Perm oli valtakunnan etäisimpiä paikkoja, vielä melkein raakalaisseudulla Sipirian rajalla. Elämä Permissä oli oleva elämää täydellisessä erillään olossa sivistyneestä maailmasta, pimeydessä ja unhotuksessa. Ei ihme siis, että hän oli ääneti ja alakuloinen matkalla uuteen, koillisessa sijaitsevaan karkoituspaikkaan, johon matkaan vielä samana päivänä ryhdyttiin, sotilasvartio mukana. Anoppinsa ja tyttärensä pyysi hän seuraamaan itseänsä niin pian kuin se olisi heille mahdollista.

Nyt oli Speranskin alennus syvimmillään. Seuraavassa huomaamme, kuinka hänen pitkällisten ponnistusten jälkeen onnistui jälleen saavuttaa kansalaiskunnia ja arvokas asema, jolloin kuitenkin vastoinkäyminen jossakin määrin oli muuttanut hänen luonnettaan, niin jäntevä kuin se olikin.

IV.

Ensi aika Speranskin kauan kestävää oleskelua Permissä oli katkerin hänen vaiherikkaassa elämässään. Eräs Popow niminen kauppias ja muutamat harvat muut henkilöt osottivat hänelle ystävyyttä, mutta muutoin otettiin hän kaupungissa vastaan kylmyydellä, joka lisäsi hänen muutoinkin rasittavaa alakuloisuuttaan. Hän kävi korkeammissa yhteiskunta-asemissa olevain henkilöitten luona, mutta tuskin kukaan otti häntä vastaan; ei ainakaan ainoakaan vastannut hänen käyntiinsä. Hän päätti jonkalaisella yksipäisyydellä murtaa itselleen tien ja uudisti tervehdyksillä käyntinsä, mutta samalla tuloksella. Hänen rahavaransa olivat hänen Permiin tullessaan loppuneet, ja kun yhteys ystäväin kanssa Länsi-Venäjällä sodan vuoksi oli käynyt vaikeammaksi, ei hän heidän kauttaan voinut saada sitä mitä tarvitsi. Hänen täytyi hankkia rahoja omaisuuttaan panttaamalla ja lainaamalla palvelijoiltaan, jotka nyt olivat herraansa rikkaammat. Hänen tyttärensä Elisabet kuvaa seuraavin sanoin tätä aikaa isänsä elämässä: Hänellä ei enää ollut Nishni-Nowgorodin lämmintä aurinkoa, ei sen hyvinvointia eikä ystävällisyyttä; hänellä ei, kaukana pääkaupungista, ollut rakasta toivoa, että karkoitusta vaan kestäisi jonkun ajan ja että se pian voisi lakata. Hänellä ei ollut niin hartaita ystäviä kuin Pietarissa tai niin yleväsydämmisiä kuin Nishni-Nowgorodissa, jotka, päinvastoin Pietaria ja sen juonia, eivät pelänneet osottaa kunnioitusta kukistuneelle suuruudelle. Perm sitä vastoin oli pelkkä karkoituspaikka. Siellä oli talvi ja talven hyinen kylmyys ja kuollut luonto. Se oli etäinen, unhotettu maaseutupaikka, ilman varakasta aatelia, siis myöskin ilman sitä vieraanvaraisuutta, jota löytyy maaseudulla -- --. Sinnekin saapui paljon henkilöitä, jotka pitivät häntä vaan isänmaankavaltajana ja virittivät sitä vihamielisyyttä häntä vastaan, joka vallitsi kaupungissa.

Lukeminen oli tähän aikaan hänen ainoa lohdutuksensa, mutta kirjain puute esti häntä säännöllisesti harjoittamasta tieteellisiä tutkimuksia. Uskonnollisia asioita hän enimmin ajatteli, ja sillä alalla hän muodosti itselleen omituisen katsantokannan, joka kallistui mystilliseen uskoon hengen välittömästä yhteydestä yliaistillisten voimain kanssa, ja joka aina oli tuntunut viehättävältä hänen runolliselle mielelleen. Näitten hänen tutkimustensa hedelmä oli keskiaikaisen mystikon Tuomas Kempiläisen kuuluisan "Kristuksen seuraamisesta" nimisen teoksen käännös, jonka hän oli alkanut jo toimeliaimpana virkamiesaikanaan ja nyt päätti. Käännös, joka hänen mielestään oli teoksen kaikkia muita käännöksiä etevämpi tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen nähden, painettiin vasta 1819.

Kun Speranski siten oleskeli nöyryyttävässä asemassa etäisellä maaseudulla, tapahtui sodassa Ranskaa vastaan Venäjälle edullinen käänne. Vuoden kuluessa karkoitettiin Ranskan armeijat Venäjältä, ja keisari Aleksanteri ryhtyi Saksassa voittamaan uusia laakereita taistelun jatkuessa. Tämä valtiollisen aseman muutos vaikutti karkoitetun valtiomiehen kohtaloon ja tuotti siihen jonkun verran huojennusta. Ensimmäinen valonsäde oli, että Speranski lopulla vuotta 1812 keisarin armosta sai 6,000 ruplan vuotuisen määrärahan. Samaan aikaan saapui Pietarista viittauksia siitä, että Speranskia oli kohdeltava hänen säätynsä ja ansioittensa mukaan, ja nyt alettiin häntä äkkiä kohdella aivan toisin. Hän, jota ennen halveksittiin maankavaltajana, otettiin ystävällisesti kaikkiin seurapiireihin, muutos, joka oli hänelle tervetullut sekä hänen itsensä että hänen anoppinsa ja tyttärensä vuoksi, jotka molemmat jo lokakuussa olivat saapuneet Permiin.

Speranski oli nyt, iältään vasta alun viidennelläkymmenellä, siinä elämän vaiheessa, jolloin useimmille toimeliain aika alkaa. Hän oli kokenut enemmän kuin muut. Loistavan menestyksen jälkeen oli hänen uransa yhtäkkiä keskeytynyt, ja hänen ennen ylpeä mielensä oli masentunut. Mutta sillä iällä ei mies, kaikkein vähimmin niin lahjakas kuin Speranski, luovu vastaisen vaikutuksen ajatuksesta. Ja tuskin oli nyt taivaanranta vähänkään valjennut, kuin hän jo alkoi pyrkiä saavuttamaan menetettyä asemaansa. Oloja katseli hän kuitenkin toisin kuin ennen. Kun hän ennen oli halunnut reformeerata isänmaansa ja johtaa sen uusille, onnellisemmille tulevaisuuden urille, oli nyttemmin hänen lähin silmämääränsä hyödyllisellä toiminnalla poistaa se häpeä, joka oli kohdannut hänen nimeään, esiintyä Venäjän yleisön ja koko Euroopan edessä miehenä, joka moitteettomasti oli palvellut ruhtinastaan.

Ensimmäinen askele siinä tarkotuksessa oli, että hän alussa vuotta 1813 laati Aleksanteri I:lle asetetun laajan puolustuskirjoituksen, jossa hän ylevällä yksinkertaisuudella ja totuuden voimalla kuvasi koko valtiollisen uransa, todistaen syyttömyytensä sitä panettelua vastaan, jota hänen vihollisensa olivat hänestä levittäneet.

Jos hän oli erehtynyt, ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut puuttunut hyvää tahtoa palvella hallitsijaa ja toimeenpanna hänen toivomuksiaan. Tätä kirjoitusta, joka monessa kohden valaisee Speranskin elämänhistoriaa, seurasi kirje, jonka loppusanat kuuluivat:

Palkaksi kaikesta kokemastani katkeruudesta, palkaksi raskaasta vaivasta, mikä minulla on ollut Teidän palveluksessanne, Teidän kunnianne ja valtakunnan hyvän vuoksi, tunnustuksena koko käytökseni puhtaudesta ja moitteettomuudesta virkamiehenä ja vihdoin Teidän ja minun välisen, minulle armollisen ja mielistelevän yksityisen suhteen muistoksi, jonka yksin Jumala näki, rukoilen vaan yhtä ainoaa armon osotusta: sallia minun perheeni kanssa viettää jälellä oleva osa elämääni, joka todella on ollut täynnä hätää ja huolia, pienellä tilallani. Jos havaitaan sopivaksi uskoa tässä yksinäisyydessä minun loppuun suorittaakseni joku osa yleisistä laeista, joko sitten siviililaki, rikoslaki tai prosessi, otan Teidän Majesteetiltanne sellaisen persoonallisen tehtävän ilolla vastaan ja olen sen suorittava ilman mitään apua, huolellisesti, pyytämättä muuta korvausta kuin ainoastaan vapauden ja unhotuksen. Jumala, joka on ruhtinaitten ja heidän alamaistensa yhteinen isä ja tuomari, siunatkoon Teidän Majesteettinne siunausrikkaat toimet valtakunnan parhaaksi, lähettäköön Teille palvelijoita, jotka ovat hurskaita ilman pelkuruutta ja huolellisia ilman vallanhimoa. Nämä ovat alati miehen toivomuksia, joka virassa on ollut vähemmin onnellinen kuin moni muu, mutta jonka persoonallista rakkautta Teitä kohtaan ei kukaan ole voittanut.

Speranskin tytär oli aikasemmin perinyt Welikopole nimisen tilan, 9 virstan päässä vanhasta Nowgorodista, siis ei kaukana Pietarista. Sinne pyysi Speranski saada käydä asumaan, ja niin luja oli hänen toivonsa siitä, että hallitsija suostuisi hänen pyyntöönsä, että hän jo nyt antoi anoppinsa ja tyttärensä Permistä muuttaa sinne. Elisabet Speranski vei mukanaan keisarille osotetun kirjoituksen, ja hänen huolellisuutensa kautta se vältti Speranskin vihollisten valppauden sekä tuli suorastaan keisarin omaan käteen.

Keisari Aleksanterilla oli kuitenkin yhä etuluulonsa entistä suosikkiaan vastaan eikä hän lännessä jatkuvan sodan vuoksi voinut kiinnittää huomiotaan Speranskin oloihin. Vuosi 1813 ja talvi 1813-1814 kuluivat ilman että mihinkään toimenpiteeseen ryhdyttiin, jonka tähden Speranski kirjeessä heinäkuun 9 (21) piitä 1814 uudestaan kääntyi hallitsijan puoleen, jolle hän. toivotti onnea loistavan menestyksen ja äsken tehdyn kunniakkaan rauhan vuoksi; samalla johdatti hän muistoon edellisen kirjoituksensa ja uudisti siinä tekemänsä pyynnön, "lujalla luottamuksella", kuten hän lausui, "Teidän oikeudentuntoonne ja Teidän lempeään sydämmeenne". Olot olivat nyt suotuisammat kuin ennen, eikä myöntyvän vastauksen saaminen viipynyt. Kirjeessä elok. 31 (syysk. 12) p:ltä 1814 ilmoitti hänelle poliisiministeri, nyttemmin ei hänen vanha vihamiehensä Balashow, vaan kreivi Wjasmitinow, että keisari oli suostunut hänen toivomukseensa saada muuttaa Welikopoleen. Hän jätti sitten 19 (31) p. syyskuuta 1814 Permin, jonka asukkaat, jotka olivat oppineet pitämään häntä arvossa, eronhetkellä monin tavoin osottivat hänelle osanottoa ja ystävyyttä. Hän luuli saaneensa persoonallisen vapautensa takasin, mutta niin ei ollut asian laita. Hän oli yhä poliisin valvonnan alaisena, ja poliisiministeri antoi samalla salaisen käskyn Nowgorodin kuvernementin sotapäällikölle aika ajoittain lähettää hänelle Speranskin tietämättä tietoja hänen oloistaan ja henkilöistä, joitten kanssa hän seurusteli.

Speranskin ystävät odottivat, että hänen oleskeluaan pääkaupungin lähellä olevassa Welikopolessa kestäisi vaan lyhyt aika, jota seuraisi täydellinen keisarin suosion saavuttaminen, mutta he erehtyivät. Hänen täytyi viettää kaksi vuotta pienellä maatilalla, missä hän tosin saattoi järjestää elämänsä mielensä mukaan, mutta oli ilman toimintaa, jolla olisi jotain merkitystä. Hän hoiti tilaa, mutta se ei ollut niin suuri, että hänen aikansa ajan pitkään olisi siihen mennyt. Alaisiansa palvelijoita ja talonpoikia kohtaan hän oli lempeä isä ja hyväntekijä. Vielä kolmekymmentä vuotta jälkeenpäin m.m. kerrottiin Welikopolessa, että hän, jos hän tapasi jonkun työmiehen paljaan maan päällä makaamassa, kokosi heiniä läheltä, jotka hän varovasti pani nukkuvan pään alle, ettei tämä kylmettyisi. Alati kehoitti hän alaisiansa viettämään kristillistä ja raitista elämää. Welikopolessa päätti hän myöskin tyttärensä kasvatuksen, joka suureksi osaksi oli tapahtunut opettavaisen keskustelun muodossa. Muun aikansa hän käytti tieteelliseen tutkimiseen, oppi heprean kielen ja harjoitti tieteellistä kirjailemista, jonka tarkotus ei ollut suuremman yleisön hyödyttäminen, vaan pikemmin hänen omain ajatustensa selvittäminen tärkeissä asioissa. On olemassa suuri joukko hänen Welikopolessa kirjoittamiaan tutkimuksia tai suunnitelmia lakitieteen, filosofian tai teologian alalta, viime mainitut osaksi mystillisiä suunnaltaan. Niillä ei ole itsenäistä arvoa, mutta ne todistavat kuitenkin hänen suurta lahjakkaisuuttaan ja monipuolista sielunelämäänsä sekä että hänestä, jos hänen elämänsä olisi kääntynyt toiselle suunnalle, olisi voinut tulla huomattava tiedemies.

Jonkun kerran lausui Speranski toivomuksen saada elää ja kuolla Welikopolessa, mutta itse asiassa hän toivoi asemansa muuttumista. Ulospäin suunnatun toiminnan kaipuu kävi yhä voimakkaammaksi. Hän ei ollut muutoin saanutkaan täydellistä hyvitystä eikä ollut uudelleen päässyt niitten joukkoon, jotka palvelivat isänmaata. Vuonna 1816 hän ryhtyi uusiin toimenpiteihin saattaakseen häntä kohdanneen epäsuosion seuraukset tehottomiksi. Heinäkuussa 1816 keisarille kirjoitetussa kirjeessä pyysi hän pyytämällä, että keisari oikeudentuntonsa ja lempeytensä nimessä vihdoinkin ratkaisisi asian. Tämän kirjeen lähetti hän keisarille sotaministerin, nyttemmin muita mahtavamman, mutta luonteeltaan ja mielipiteiltään hänestä kokonaan eriävän Araktshejewin kautta, jonka välitystä hän pyysi. Kohteliain, mutta kuitenkin miehekkäin ja vakavin sanoin huomautti hän tälle että yleisen mielipiteen mukaan hän oli todistettu tai oli häntä ainakin epäilty kavaltajaksi keisaria vastaan ja että ainoastaan keisarin armo oli suojellut häntä tuomiosta ja sitä seuraavasta kuolemanrangaistuksesta. Neljä vuotta oli hänen asemansa ollut sellainen, mikä tuntui sitä katkerammalta, jota kauemmin sitä kesti. Hän ei halunnut sääliä, kun oikeus oli kysymyksessä. Joko olisi komissiooni asetettava asiata tuomitsemaan, tai olisi hän muitta mutkitta asetettava virkaan, aivan kuin ei mitään moitittavaa olisi tapahtunut. Hän pyysi että Araktshejew, keisarin oikeamielisyyden ja jalouden arvon vuoksi, käyttäisi vaikutustaan asian selville saattamiseksi. Speranskille kunniakas piirre esitettäköön vielä tästä kirjeestä. "Minä en tiedä", sanoo hän, "missä määrin ja millä perusteilla minun kohtaloni ja Magnitskin ovat yhdistetyt; mutta jos sellainen yhteys on olemassa, voipi T. Ylh. helposti havaita, etten saata enkä saa toivoa mitään itselleni, toivomatta ja rukoilematta samaa hänellekin". Hän ei tahtonut saada oikeutta samalla pelastamatta onnettomuutensa toveria, jonka kanssa hänellä muutoin ei ollut mitään yhteyttä. -- Araktshejew oli 1812 ollut Speranskin vastustajia, minkä vuoksi Speranskin menettely oli kylläkin nöyryyttävä, mutta hänen oli nyt ilo saada hyvitys, vaikka ei aivan täydellinen muodoltaan.

Eräänä syyskuun iltana 1816 istui Welikopolen perhe teepöydän ääressä, kun sanansaattaja saapui mukanansa paketti Speranskille. Aavistaen, että paketin sisällyksen merkitys olisi ratkaiseva, avasi hän sen vapisevin käsin ja löysi siitä Araktshjejewin lähettämän kirjeen, jota seurasi johtavalle senaatille annetun näin kuuluvan keisarillisen käskyn jäljennös: