Part 5

Sellainen oli Speranskin asema, kun 1811 vuoden kuluessa Venäjän ja Rankan väli niin järkyttyi, että 1812 vuoden sota vihdoin syttyi. Speranski oli tosin sangen vähän ryhtynyt Venäjän ulkomaapolitiikkiin, mutta hänen vaikutustaan luultiin suureksi silläkin alalla, ja kaikissa tapauksissa pidettiin häntä syystä Venäjän ranskalaismielisimpänä valtiomiehenä. Olihan hän parannuksissaan aina kiinnittänyt huomionsa Ranskan oloihin ja laitoksiin. Samalla siis kuin kylmyys Ranskaa vastaan eneni, täytyi hänen vaikutuksensa vähetä.

Speranski aavisti itse, että vaaroja alkoi kokoontua, kuten voi huomata siitä, että hän jo ennen mainitussa, helmikuussa 1811 keisarille jättämässä virkakertomuksessaan huomautti keisarille, että liian monta erilaista asiaa oli annettu hänen huostaansa, jonka vuoksi hänen oli mahdotonta hoitaa kaikkia hyvin. Hän valitti sen ohella, että hänen asemansa oli tuottanut hänelle useitten henkilöitten vihamielisyyden, jota hän ajan pitkään ei voisi vastustaa. Hän pyysi sen vuoksi vapautusta valtakunnansihteerinvirasta ja Suomen valtiosihteerinvirasta voidakseen yksinomaan antautua lakikomissioonin johtoon, mikä tärkeä tehtävä yksin vaati yhden miehen kaikki voimat. Keisari ei suostunut hänen pyyntöönsä, mutta juuri näiltä ajoilta hän kuitenkin alkoi olla valtakunnansihteeriin luottamatta. Russki Arkivissa 1871 julaistussa Pogodinin kirjoituksessa[17] mainitaan muutamia sanoja, jotka keisari Aleksanteri olisi lausunut de Saint-Glinille, Speranskin kertomusta luettaessa, joista näkyy, että Aleksanteri I jo silloin hiljaisuudessa mietti, kuinka hän sopivimmalla tavalla vapautuisi suosikistaan.

Speranskin vastustajiin liittyi näinä aikoina mies, jonka asema julkisessa elämässä ei ollut huomattava, mutta jonka sanoilla juuri sen vuoksi, että hän esiintyi yksityishenkilönä ilman omaa etua, oli sitä suurempi merkitys: kuuluisa historiankirjoittaja Karamsin. Hänen kirjoittamansa kirjoituksen "Vanhasta ja uudesta Venäjästä" antoi hänen suojelijansa Maria Paulowna keisarille, joka, kirjoituksen sisältämästä hänen omien toimenpiteittensä ankarasta arvostelusta huolimatta, luki sen mielenkiinnolla, ja johon se teki pysyvän vaikutuksen. Ensi sijassa moitti Karamsin valtakunnanneuvoston toimeenpanoa sekä senaatin ja ministeristöjen uutta järjestystä. Uusi valtakunnanneuvosto oli hänen mielestään tarpeeton laitos, tyhjä koristus, joka vaan saattoi estää asiain kulkua, mutta ei edistää niitten onnellista ratkaisua. Itsenäistä asemaa ei valtakunnanneuvoston pitäisi koskaan saada eikä se koskaan sitä voisi saada, sillä neuvosto on jo luonnoltaan ainoastaan hallitsevan kutsuma virasto, jonka hän mielensä mukaan saattaa muuttaa tai poistaa; muutoin voisi valtakunnanneuvostosta tulla hallitsijan vallan käyttämisen este. Senaatin muutokset olivat muka ristiriidassa vanhain ja hyvien perintötapojen kanssa. Ja ministeristöjen uusi järjestys vaikuttaisi hallitustoimen hajaantumista. Karamsin ei epäillyt sanoa, että venäläisten tyytymättömyyden pääsyynä vallitsevaa hallitusta vastaan oli sen hallinnollisten muutosten hyödytön rakkaus, jotka järkähyttivät valtakunnan perustuksia ja joitten hyväätekevät vaikutukset vastaiseksi olivat epäillyttäviä. Samalla tavoin hylkäsi Karamsin Speranskin uuden siviililain ehdotuksen, joka hänen mielestään oli ristiriidassa Venäjän kansan oikeudellisten näkökantain ja tapojen kanssa, sekä hänen toimenpiteensä valtiovarain ja rahajärjestelmän alalla, joista ainoastaan oli seurannut elinkustannusten kallistuminen ja valtakunnan varallisuusvoimain luottamuksen väheneminen. Muutamissa kohdin arvosteli Karamsin oikein ja sattuvasti Speranskin toimenpiteitä, mutta ylipäänsä oli hänen tutkimuksensa pintapuolinen ja oikeudeton, kun kuitenkin esityksen varma muoto ja siinä vallitseva luja vakaumus voi herättää luottamusta.

Tämä Venäjän sivistyneen yleisön riveistä kohonnut ääni sai voimakkaan vastakaiun koko Venäjän yhteiskunnasta. Moskovassa, joka kuvernööri Rostoptshinin johdolla oli Ranskaa vastaan tähdätyn, yhä voimakkaammaksi paisuvan kansallisen liikkeen pesäpaikka, ja Pietarissa levitettiin tuhansin kappalein häntä vastaan vihamielisiä häväistyskirjoituksia, joissa häntä syytettiin Venäjän koko valtiollisen järjestelmän turmelemisesta, valtakunnan kukistuksen ennustamisesta ja petollisista neuvotteluista Napoleonin asiamiesten kanssa tarkotuksella myödä valtakunta, j.n.e. Huhuja liikkui siitä, että hän oli jumalankieltäjä, joka oli liittynyt kristillisyydelle vihamieliseen vapaamuurariyhdistykseen. Hän olikin todella, oppiakseen tuntemaan vapaamuurarien salaisuuksia, kaksi kertaa käynyt vapaamuurarien kokouksissa yksityisessä huoneustossa, mutta mitään enempää yhteyttä hänellä ei ollut tämän eikä minkään muun salaisen seuran kanssa. Uskonnollisissa asioissa hän kallistui mystilliseen katsantokantaan ja lähestyi sen vuoksi erästä ulkomaalaista Fessler nimistä miestä, joka jonkun aikaa esiintyi mystillisyyden edustajana Pietarissa, mutta tämä tuttavuus oli aivan ohimenevää laatua eikä sillä ollut mitään merkitystä Speranskin elämässä.[18] Vihdoin syytettiin häntä siitä, että hän oli ryhtynyt yhteyteen puolalaisten kanssa, jotka muka olivat tarjonneet hänelle suuria summia, että hän vaikuttaisi heidän etujensa hyväksi, sekin panettelua, joka vielä vähemmin perustui todellisuuteen.

Kun Speranski oli aseeton näitä hiipiviä huhuja vastaan, vaikka hän ei ollutkaan niistä tietämättä, muodostui hovissa keisaria lähinnä olevista miehistä ryhmä, joka juonien kautta ryhtyi häntä kukistamaan. Paroni Korff ei, kenties henkilöitten tähden, jotka olivat elossa kun hänen kirjansa ilmestyi, mainitse niitä, jotka olivat niitten etunenässä, mutta muista tiedoista ilmenee, että Kustaa Maurits Armfelt ja poliisiministeri Balashow olivat toimeliaimpia ja että liiviläinen paroni Rosenkampf oli juonissa mukana. Armfelt, joka kenties piti Speranskia kilpailijanaan keisarin suosiosta, oli muutoin perintölaillisuus-aatteen intohimoinen puolustaja eikä vähemmin innokas Napoleonin vihaaja. Ehkä hovivehkeisiin perehtyneelle miehelle myös oli houkuttelevaa olla mukana tässä asiassa. Balashow, joka jo virka-asemansa kautta oli pelättävä, oli tyytymätön sen vuoksi, että hän Speranskin vallitsevan vaikutuksen kautta oli joutunut syrjään. Hän oli Speranskin myötävaikutuksella saanut virkansa, mutta kiitollisuuden tunne oli hänelle tuntematon. Asemaa kuvaa vielä sekin, että Armfelt ja Balashow persoonallisesti olivat katkeria vihamiehiä, mikä ei kuitenkaan estänyt heitä yksimielisesti taistelemasta Speranskia vastaan. Paroni Rosenkampf vihdoin oli Speranskin työtovereita lakikomissioonissa ja luuli, että häntä siinä oli syyttä syrjäytetty.

Jaakko de Saint-Glinin muistiinpanot valaisevat omituisella tavalla sitä menettelyä, jota liittoutuneet käyttivät.[19] He kertoivat lakkaamatta keisarille lausunnoita, joita Speranski varomattomasti oli lausunut tai jotka pantiin hänen sanomiksensa, ja selittivät niitä herättääkseen keisarin epäluuloa valtakunnansihteeriä vastaan. Keisari puolestaan tuon tuostakin kääntyi Saint-Glinin puoleen kuullakseen hänen mielipidettään ilmiannoista. Siten ilmoitti keisari hänelle Balashowin kertomuksen, jossa tämä kuvasi käyntiään Speranskin luona. Poliisiministerin mielestä oli valtakunnansihteeri kokonaan taikasalaisuuksien ympäröimä. Keskustelun kuluessa olisi Speranski lausunut: "Te tunnette keisarin epäluuloisen luonteen. Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän puoleksi", ja vielä: "hän on liian heikko hallitsemaan ja liian voimakas hallittavaksi". Saint-Glin ei voinut uskoa kertomusta todenperäiseksi, jo senkin vuoksi että Speranski ei suinkaan noin herkkäuskoisesti olisi voinut ilmaista ajatuksiaan. Keisari myönsi muistutuksen oikeaksi, mutta näytti tyytymättömältä, kun Saint-Glin ei tahtonut edistää Balashowin tarkoituksia. Toisen kerran ojensi keisari hänelle avatun kirjeen, joka oli osotettu Speranskille Pietariin, ja jonka koteloon oli merkitty, että se sisälsi 80 tuhatta ruplaa pankinassignaatteja. Kirjeessä, joka oli päivätty Kiewissä, kiittivät puolalaiset kaikista heille myönnetyistä eduista ja pyysivät Speranskia ottamaan vastaan oheen liitetyt 80 tuhatta rupl. pank. assign. Saint-Glin kiinnitti keisarin huomiota siihen, että kirje ei ollut tullut postissa, koska siinä ei ollut kruununsinettiä. Hän lausui lisäksi, että koteloon tuskin oli voinut mahtua 80 tuhatta ruplaa ja kysyi: onko rahat annettu Teidän Majesteetillenne? Hämmästyneenä löi keisari silloin otsaansa ja sanoi: Kuinka en ole tullut tuota ajatelleeksi? Kirje oli jo avattu. Hän lisäsi, että Saint-Glin oli tehnyt Speranskille suuren palveluksen. Nytkin osotti keisari jonkillaista mielipahaa siitä, että yritys ei onnistunut. Eräässä puheillepääsyssä sen jälkeenkin puhui keisari siitä katkeruudesta Speranskia vastaan, joka Rostoptshinin kertomuksen mukaan oli vallalla Moskovassa. Siellä oletettiin, että hän ministeristöjen ja valtakunnanneuvoston perustamisen kautta oli tahtonut järkyttää itsevaltaisuuden perustuksia. Myöskin Pietarissa häntä vihattiin. Keisari tahtoi Saint-Gliniltä saada lausunnon, eikö Speranskin toimeenpanema ministeristöjen järjestys ollut poikennut keisarin kunnioitetun kasvattajan La Harpen siitä lausumasta ajatuksesta, mutta nytkin oli Saint-Glin varovainen. Samaan aikaan Armfelt, johon hän oli ystävällisissä suhteissa, lakkaamatta kiusasi häntä aineellisten etujen lupauksilla, jos hän antautuisi juonien välikappaleeksi, mutta rehellinen mies kielsi päättävästi.

Saint-Glinin kertomat vehkeet Speranskia vastaan olivat, kuten lukija huomaa, liian karkeita vaikuttaakseen keisariin, mutta omituista on kaikissa tapauksissa, että hän tavallansa etsi syyn aihetta valtakunnansihteeriä vastaan ja kärsi niitä valheita, joita häntä vastaan esiintuotiin. Epäröivänä ollen hän oli kahden vaiheilla valittavastaan menettelytavasta. -- Syvemmin ja hienommin suunniteltu oli eräs samanaikainen juoni, jonka paroni Korff on saanut tietoonsa eräästä Speranskin kirjeestä. Armfelt ja Balashow ehdottivat Speranskille, että he muodostaisivat salaisen kolmimiehistön, joka vallitsisi valtiossa ja tarkoituksiaan varten käyttäisi välikappaleinaan valtakunnanneuvostoa, senaattia ja ministereitä. Ehdotuksen hylkäsi Speranski, joka kuitenkin oli niin epäviisas, että joko henkilöitten tai asian halveksimisen vuoksi tai jostakin muusta syystä ei ilmaissut sitä keisarille. Tästä hänen vaitiolostaan saivat juonen virittäjät aseita käsiinsä ja saattoivat nyt keisarille syyttää Speranskia vilpittömyyden puutteesta hänen hyväntekijäänsä kohtaan, samalla kuin itse sanoivat tehneensä ehdotuksen vaan saattaakseen häntä kiusaukseen. Keisari kävi tyytymättömäksi siitä, että Speranski oli häneltä salannut niin tärkeän asian ja antoi sen jälkeen Speranskin vastustajain vapaasti juonitella häntä vastaan.

Asiasta on vähän lähempi selonteko J. Grotin ennen mainitussa kirjoituksessa "Speranskin karkotuksesta" Russki arkivissa joulukuussa 1871. Kun Speranski, niin kertoo Grot, vuonna 1816 keisarillisella käskykirjeellä oli nimitetty Pensan kuvernööriksi, kävi hänen luonaan Wojeikow, eräs eron saanut sotilas, jonka kanssa hän oli vanhastaan tuttu. Puheltaessa kummasteli Wojeikow, että Speranski oli saattanut ottaa toimen vastaan, kun käskykirjeessä lausuttiin, että hänen tekojansa tarkastettaessa ei oltu löydetty päteviä epäluulojen syitä, mutta samalla tahdottiin antaa hänelle tilaisuutta _uutteralla palveluksella puhdistautua täydellisesti_. Speranski lausui, että hän todellakin oli tehnyt itsensä hairaukseen vikapääksi ja kertoi vieraalleen seuraavaa. Lokakuussa 1811 kävi valtioneuvos Magnitski useita kertoja hänen luonaan hartaasti pyytäen Balashowin ja Armfeltin puolesta, että hän ottaisi heidät puheilleen edes yhdeksi tunniksi jonkalaisen selityksen tähden. Vaikka Speranski itsepintaisesti oli vastaan, lausuen ettei hänellä ollut mitään heidän kanssaan tekemistä, täytyi hänen kuitenkin vihdoin myöntyä ja päästää heidät luokseen. Silloin esiintoivat he toivomuksenaan, että Speranski joka asiasta, jonka hän esitti keisarille, ensin neuvottelisi heidän kanssaan. Ehdotuksesta Speranski pahastui ja hylkäsi sen. Hän pyysi heitä samalla unohtamaan kaikki ja lupasi puolestaan olla heidän teostaan puhumatta. Sen jälkeen otti keisari muutaman kuukauden aikana Speranskin vastaan kuten tavallista kerran viikossa, vieläpä piti häntä luonaan entistä kauemmin esitysten jälkeen. Viimeisen kerran kohdatessaan Speranskin, jolloin hänen karkotuksensa jo oli päätetty, sanoi keisari muun muassa: Sinä ehdotit Armfeltille ja Balashowille, että he toimisivat yhdessä sinun kanssasi. Speranski vastasi, ettei hän, vaan että he ehdottivat, että heidän olisi kokoontuminen ennen jokaista esitystä. "Minkä tähden olet sitten", lausui Aleksanteri, "ollut siitä minulle puhumatta? Olihan se kolmimiehistö". Tyytymättömänä lisäsi keisari, että hän jo kauan oli odottanut tunnustusta, että hän surulla oli huomannut erehdyksensä, että Speranski oli pettänyt hänen luottamuksensa ja osottanut avomielisyyden puutetta. Kotia palattuaan kertoi Wojeikow Speranskilta kuulemansa vaimolleen, joka sen ilmoitti Saint-Glinille ja jolta myös Grot oli kuullut saman asian.[20]

Tuntuu, kuin jos Speranski itse olisi pitänyt tätä tapahtumaa sangen tärkeänä ja siitä tahtonut etsiä kohtalonsa arvoituksen avainta. Mutta syystä huomauttaa Pogodin, että tällä seikalla ei ole voinut olla ratkaisevaa merkitystä. Eivät Speranskin vihamiehet eikä keisari Aleksanteri itse koskaan viitanneet siihen, ja keisari myönsi itse myöhemmin, ettei ollut olemassa ollenkaan Speranskin syyn todistuksia.

Eräässä N.K. Schilderin kirjoituksessa "Speranski ja Magnitski" Russki Westnikissä syyskuussa 1890 kerrotaan, että alussa vuotta 1812 Armfelt, Balashow, sisäasiainministeri Kosodawlew, eversti Ekesparre ja Rosenkampf olivat keisarille tehneet Speranskia vastaan syytöksen, jossa Speranskia vastaan väitettiin, että hän oli kirjevaihdossa Ranskan viranomaisten kanssa, että hän oli antanut Napoleonille Venäjän salaisia suunnitelmia ja että hän suosi papinpoikia aatelin kustannuksella. Ainoa keino saada varmuutta asiasta oli, sanoivat he, poistaa hänet pääkaupungista ja sinetitä hänen paperinsa. Tämän tiedon-annon mukaan siis kuitenkin kaikitenkin ainoastaan yleisiä väitteitä esitettiin Speranskia vastaan; todellista selvitystä odotettiin hänen takavarikkoon otetuiden paperiensa tutkimisesta.

Hämäriä kohtia on siis olemassa Speranskia vastaan tähdätyissä juonissa, mutta vielä vaikeampi on saada selviksi keisari Aleksanterin menettelytavan vaikuttimia. Tässä on edessämme sielutieteellinen arvoitus, missä eivät mitkään asiakirjat, mitkään tavalliset todistuskeinot voi antaa meille ohjausta. Jos keisari, kuten hän useita kertoja Speranskin kukistumisen jälkeen lausui, oli vakuutettu siitä, että Speranskia ei millään tavoin voinut syyttää sopimattomasta menettelytavasta, minkä tähden poisti hän sitten mitä tylyimmällä tavalla luotaan miehen, joka oli tehnyt hänelle niin suuria palveluksia ja persoonallisesti ollut häntä niin lähellä? Se selitys on lähinnä, että hän noudatti yleistä mielipidettä ja valtiollisen aseman vaatimuksia. Väsyneenä Speranskia vastaan alituisesti tehdyistä syytöksistä, ei hän lopullisesti enää voinut vastustaa hänen vihollistensa vaatimuksia. Kun hän ryhtyi ratkaisevaan taisteluun Napoleonia vastaan, tarvitsi hän tuekseen kansansa kaikki voimat. Mutta niin kauan kuin hänellä oli sivullaan ranskalaismielinen valtakunnansihteeri, ei hänen oma asemansa kansaan näyttänyt selvältä eikä avoimelta, minkä vuoksi hän ei voinut luottaa kansansa täyteen alttiuteen. Speranskin täytyi kukistua, jotta saavutettaisiin ne suuret tarkoitukset, joita keisari tahtoi voittaa; hän oli uhrattava isänmaan pelastuksen tähden. Siinä käskykirjeessä, jolla Speranski nimitettiin Pensan kuvernööriksi, lausuttiin: Ennen 1812 vuoden sotaa, kun olin lähtemäisilläni armeijaan, tuli tietooni asianhaaroja, jotka olivat niin tärkeitä, että ne saivat minut virasta erottamaan salaneuvos Speranskin ja todellisen valtioneuvoksen Magnitskin, toimenpide, johon jokaisena muuna aikana olisin ryhtynyt ainoastaan tarkan tutkimisen jälkeen, mikä silloisten olosuhteitten vallitessa kävi minulle mahdottomaksi. Käskykirjeen himmeä sanamuoto viittaa yleisiin olosuhteihin, joilla oli valtava vaikutus keisariin. Samaan käsityskantaan liittyy Saint-Glin, lausuessaan: Speranski oli määrätty, kavallus tekosyynä, yleisen vihan uhriksi, jonka oli yhteisessä isänmaallisessa tunteessa liittäminen hallitsijan ympärille kaikki yhteiskuntaluokat alkavaa sotaa varten.

Speranskin kohtalon alaiseksi joutui myöskin todellinen salaneuvos Magnitski, joka, hänkin maaliskuun 17 (29) p. 1812, poliisin toimesta lähetettiin pois Pietarista. Hänellä oli aikaisemmin ollut virka Venäjän Pariisissa olevassa lähettiläsvirastossa ja siellä hän oli tutustunut Ranskan valtiomiehiin. Sittemmin oli hän ollut Speranskin työtovereita ja ottanut osaa hänen asetustensa laatimiseen. Hänkin näyttää kukistuneen yleisten syytösten johdosta, ilman että mihinkään määrättyyn tosiasiaan viitattiin. Mikä yhteys Speranskin ja Magnitskin välisuhteissa luultiin löydetyksi, ei ole tunnettu.

Oli miten hyvänsä, keisari, vaikka hän ei ollut varma Speranskin syyllisyydestä, kuitenkin luuli ratkaisevat toimenpiteet häntä vastaan tarpeellisiksi. Hän epäili vaan sopivimmasta menettelytavasta. Eräs Tarton yliopiston professori nimeltä Parrot, johon hän suuresti luotti, sai tiedon hänen huolistaan tässä asiassa ja neuvoi häntä olemaan asettamatta Speranskia syytteeseen tuomioistuimen edessä, sekä sen tähden, että hänen syyllisyytensä ei ollut varma, että sen vuoksi, kun hänen tuomarinsa silloisissa oloissa olisivat hänen vihamiehiään, minkä tähden oikeudenmukaista tutkimusta ei olisi odotettavissa. Täysin riittäisi, jos hän poistettaisiin Pietarista ja pidettäisiin sellaisen valvonnan alaisena, ettei hän mitenkään saattaisi päästä yhteyteen vihollisten kanssa. Sodan jälkeen olisi vielä aikaa oikeudenkäyntiin ryhtyä. Tämä neuvo, joka annettiin kirjeessä maaliskuun 16 (28) p:ltä, näyttää ratkaisevasti vaikuttaneen niitten toimenpiteitten laatuun, joihin jo seuraavana päivänä ryhdyttiin valtakunnansihteeriä vastaan.

Itse tapausta, jonka kautta Speranskin ura pitkäksi ajaksi keskeytyi, kuvaa paroni Korff ruhtinas Aleksanteri Galitsinin kertomuksen mukaan, joka itse oli läsnä, seuraavin sanoin: Maaliskuun 17 (29) p., joka oli sunnuntai, oli Speranski päivällisillä ystävättärensä, rouva Weikardtin luona, kun keisarin sananlennättäjä tuli ja toi hänelle käskyn saapua keisarin luo samana iltana k:lo 8. Tässä kutsumuksessa, joka oli usein sattuneitten samallaisten kaltainen, ei ollut mitään tavatonta, ja Speranski meni kotia työhönsä ja saapui palatsiin määrättynä aikana. Ruhtinas Aleksanteri Galitsin, joka myös oli tullut esitettäviä asiakirjoja mukanansa, odotti sihteerinhuoneessa, mutta valtakunnansihteeri kutsuttiin ensin sisään. Puheillaoloa kesti kolmatta tuntia. Sitten tuli Speranski keisarin kabinetista, mieli varsin kuohuksissa. Kyynelsilmin ja kävellen pöydän luo pannakseen papereitaan salkkuunsa, kääntyi hän selin Galitsiniin, luultavasti salataksensa levottomuuttaan.

Suljettuaan salkkunsa ja kun hän oli juuri lähtemäisillään pois huoneesta toiseen mennäksensä, kääntyi hän, aivan kuin jos hän äkkiä olisi malttanut mielensä, kynnyksellä ja sanoi vitkalleen ja erityisellä äänenpainolla: Hyvästi, Teidän Ylhäisyytenne! Se oli pitkän ajan hyvästijättö, sillä kymmenettä vuotta kului sen jälkeen ennen kuin Speranski sai kohdata Galitsinin tai Aleksanterin itsensä. -- Heti sen jälkeen lähetti keisari sanan Galitsinille, ettei hän voinut ollenkaan päästää häntä puheillensa, vaan käski hänen tulla seuraavana päivänä, valtakunnanneuvoston istunnon jälkeen.

Paroni Korff kertoo tämän kohtauksen ruhtinas Galitsinin oman suullisen kertomuksen mukaan. Toinen omin silmin näkijä, kenraaliadjutantti kreivi Golenishtshew-Kutusow, joka samana päivänä oli päivystäjänä sihteerinhuoneessa, kertoi hänelle, että Speranski, kun hän tuli keisarin kabinetista, oli melkein tainnoksissa, yritti panna hattuaan salkkuunsa ja vihdoin vaipui tuolille, jolloin hän, Kutusow, kiiruhti tuomaan vettä. Muutama minuutti sen jälkeen avautui keisarin kabinetin ovi vitkalleen, ja kynnykselle ilmestyi Aleksanteri, silminnähtävästi mielenliikutuksessa. Hän lausui sanat: Vielä kerran, hyvästi Mikael Mihailowitsh, ja vetäytyi sitten huoneeseensa jälleen.[21]

Aivan tuntematonta on, mitä keisari oli puhunut miehen kanssa, joka useita vuosia oli ollut häntä niin lähellä. Ei keisari eikä Speranski ole koskaan lausunut siitä sanaakaan. Se oli ikävä muisto, johon ei kumpikaan tahtonut koskettaa.

Kun Speranski palasi kotia, ensin turhaan etsittyään jo poisvietyä Magnitskia, kohtasi hän poliisiministeri Balashowin ja de Saint-Glinin, jotka odottivat häntä sulkeakseen sinetillä hänen huoneensa hänen paperiensa tarkastamista varten. Postireki oli pihalla valmiina hänet poisviemään. Hän sai luvan ottaa erilleen muutamia papereita, jotka pantiin eri pakettiin ja osotettiin keisarille. Hänellä ei ollut rohkeutta herättää tytärtään ja anoppiaan sanoakseen heille jäähyväisiä. Hän siunasi ainoastaan heidän lepohuoneensa oven ja jätti kirjeen, jossa pyysi heitä molempia tulemaan hänen luokseen talven kuluttua. Kun tämäkin myöhään yöllä oli tapahtunut, jätettiin hän erään Shipulinski nimisen poliisimiehen haltuun, joka oli määrätty viemään hänet kauvan kestävään, Nishni-Nowgorodissa alkavaan karkotukseen.

Aleksanteri I ei koskaan ollut täysin suora niitten toimenpiteitten syihin nähden, joihin Speranskia vastaan oli ryhdytty, eikä hän koskaan ilmaissut kenellekään menettelynsä vaikuttimia. Mutta erityisistä tiedon-annoista ilmenee, että hän heti jälkeenpäin oli tapahtumasta syvästi liikutettu ja melkein katui tekoansa. Kun ruhtinas Galitsin maaliskuun 18 p. käskyn mukaan saapui hänen luoksensa, käveli hän synkän näköisenä huoneessaan. "Teidän Majesteettinne, Te olette sairas?" kysyi Galitsin. "Ei, minä olen terve", vastasi keisari. -- "Mutta muotonne?" -- "Jos sinulta olisi kätesi poikki lyöty", vastasi keisari, "sinä varmaan huutaisit ja valittaisit kärsimisiäsi; minulta he viime yönä riistivät Speranskin, mutta hän oli minun oikea käteni!" Koko pitkän keskustelun aikana keisari ainoastaan puhui suuresta vahingostaan, usein kyynelsilmin. "Sinä", sanoi hän vihdoin, "tutkit Moltshanrowin kanssa Mikael Mihailowitshin (Speranskin) paperit, mutta sinä et löydä niistä mitään -- hän ei ole kavaltaja". "Mitä oli minun tehtävä", lausui keisari eräälle toiselle seuralaiselleen; "kukaan ei kenties kärsinyt sen vuoksi enemmän kuin minä, mutta minun oli pakko myöntyä mitä välttämättömimpien syitten tähden". Muita samallaisia lausunnoita kerrotaan samalta ajalta. Kun keisari sittemmin 1820 oli päättänyt, että Speranski saisi palata Pietariin toimestaan Sipirian kenraalikuvernöörinä, kysyi hän eräältä Wasiltsikow nimiseltä uskotultaan, oliko hän kuullut, että Mikael Mihailowitsh kutsuttaisiin takasin. Tämä vastasi siitä kuulleensa ja toivotti samalla onnea keisarille, joka sai takasin niin ansiokkaan miehen. "Ei kukaan", lausui keisari, "voi oikeammin pitää arvossa hänen suuria lahjojaan kuin minä. Minä olen vakuutettu siitä, että hän ei ole huono ihminen; mutta silloisten olosuhteitten mahti, jota minä en voinut vastustaa, pakotti minut eroamaan hänestä. Koskaan en kuitenkaan uskonut kavallusta, josta häntä syytettiin, ja minä moitin häntä vaan siitä, että hän ei ollut täysin avomielinen minua kohtaan". -- Kenties keisari näillä sanoilla tarkoitti, mitä ylempänä (ss. 52 ja 53) olemme maininneet.