Part 5

Lapsilla on omatuntonsa ulkopuolella itsiään s.o. täyskasvuisissa. Samaten kuin lapset tietävät täyskasvuisten voittavan heidät ruumiin voimien suhteen, niin he myös alistavat tekonsa siveelliseltä kannalta täyskasvuisten arvosteltaviksi. Kuinka voisikaan olla toisin? Joka päivä ja joka tunti tarvitsee lapsi isän tai äidin apua maallisissa asioissa ja samaten kuin se siten pakotetaan tunnustamaan ruumiillisen ja henkisen kykenemättömyytensä, samaten se myös johdetaan muodostamaan siveellisen arvostelunsa täyskasvuisten esimerkin mukaan. Lapsessakin elää halu tulla huomatuksi, ei suinkaan kaltaistensa, vaan semmoisten puolelta, jotka, kuten vanhemmat ja täyskasvuiset yleensä, esiintyvät hänen silmissään korkeampina olentoina. Mitä nämä kiittävät tai moittivat, on hänestäkin kiitettävää tai moitittavaa, ja samassa määrässä kuin nämä ovat häneen tyytyväiset on hän myös itseensä tyytyväinen. Sentähden tahtoo lapsi teoissaan ja toimissaan olla täyskasvuisten, varsinkin vanhempainsa, huomion esineenä; mutta sentähden hän puolestaan tarkkaan seuraakin kaikkea, mitä nuo hänen maalliset ihanteensa tekevät, toimivat ja puhuvat. Erittäinkin he pyrkivät isän suosioon, joka on koko perheen päähenkilö, jonka arvostelu on heistä erehtymätön ja jonka sanoja ja tekoja he jäljittelevät. Kaikki tahtovat tulla hänen huomionsa esineiksi, ja hänen kiitoksensa tai moitteensa antaa kaikelle suuremman tai pienemmän arvon. Siten me määräämme nuorison siveellisen suunnan ja siten heidän omatuntonsa muodostuu sanojemme ja esimerkkimme mukaan. Jokainen ihminen on sentähden myös kasvattaja ja kasvatukseen tulee käyttää tätä tosiasiaa niin, että kasvatti kehittyy itsenäisyyteen s.o. että hän ei etsi sitä mittakaavaa, jonka mukaan hän arvostelee esineitä ja tekoja vain muissa, vaan omassa itsessään ja sopusoinnussa Jumalan lakien kanssa, sekä että hän pyrkii muiden suosioon ainoastaan silloin, kun nuo muut itse ovat kunnioitusta ansaitsevia. Lapsi pyytää kiitosta ja huomiota ensikädessä niiltä, jotka seisovat häntä korkeammalla ja näyttävät hänestä täydellisiltä; ja niin meille pelottavalla tavalla selviää, että kaikella, mitä me lasten läsnäollen teemme, voi olla ratkaiseva seuraus.

Koulun ja opettajien vaikutus.

Emme koskaan voi kokonaan unohtaa lastenkamarin ja kodin ensimmäisiä vaikutuksia, eikä itse rikkain ja vaihtelevin elämä voi kokonaan hävittää perhe-elämästä saamiamme mielipiteitä, haluja ja tottumuksia. Pojat ryhtyvät usein samaan toimeen, jolle isä omisti elämänsä, ja, kuten he lapsina leikissä jäljittelivät häntä, samaa he miehuuden ijällä tekevät täydellä todella. Onnellinen siis se, jonka ystävällinen sallimus antoi kasvaa oloissa, joissa hän näki ainoastaan hyvää ja kaunista ja jotka olivat omansa täyttämään hänen herkän sielunsa vastenmielisyydellä kaikkea huonoa kohtaan. Runoilija J. Paul väittää, että jokaisen uuden kasvattajan vaikutus on pienempi kuin edellisen, niin että lopuksi, jos pitää koko elämää kasvatuslaitoksena, mies, joka on purjehtinut maan ympäri, ei kaikilta kansoilta yhteensä ole saanut niin paljon vaikutteita, kuin imettäjältään. Me kyllä heikoilla tai pintapuolisilla silmillämme näemme kasvatuksen seuraukset ihmisen valmiina seisoessa edessämme; mutta harvoin kykenemme palaamaan itse alkusyihin, muuten meidän useimmiten pitäisi huomata, että juuri tästä perheestä, tuosta kylästä tai tästä koulusta toisellainen ihminen tuskin olisi voinut muodostua, kuin se, joka nyt herättää ihailuamme tai inhoamme. Ainoastaan silloin kasvatuksen erehtymättömyys voisi olla mahdollinen, jos esimerkki ja tottumus täydellisesti olisivat sen vallassa ja jos se voisi kokonaan suunnata niiden vaikutuksen.

Tähän katsoen ovat koulut ja opettajat erittäin tärkeät. Opettajalla on vanhempain rinnalla se suuri etu, että lapset harvemmin näkevät häntä ja että hän siis helpommin säilyttää tuon hyväävaikuttavan loisteen, joka tekee jokaisen vaikutuksen pysyväisemmäksi. Lapsi näkee hänet ainoastaan koulussa, eikä kuten isänsä ja äitinsä, jokapäiväisten leipämurheiden puuhissa, ei maallisia tarpeita tyydyttämässä, eikä myöskään noiden purkausten vallanalaisena, joita puute ja intohimo synnyttää. Kuten kaiku tulee yhä kauniimmaksi, jota kauvempana siitä seisoo, niin on myös jonkinlainen etäisyys niistä, joiden tulee olla meille ihanteina ja esimerkkeinä, suotava.

Kodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.

Hyviltä kansakouluilta toivon paljon, ja me emme voi nykyään vielä määrätä, mitä ne tulevat vaikuttamaan ihmiskunnan hyväksi, koska nykyinen aika siinä suhteessa vielä on pidettävä kehitysaikana. Mutta vain hyvä opettaja tekee hyvän koulun, ja jos semmoista puuttuu, niin kaikki muu, mitä voidaan tehdä kansanopetuksen hyväksi, riittää aikaansaamaan ainoastaan kalkitun haudan. Se opettaja on kuitenkin paras, jolla on se vakava mielipide, että koti ja koulu ovat saatettavat sopusointuun keskenään sekä että kotikasvatuskin on saatava palvelemaan koulua. Jota enemmän vanhemmat harrastavat koulua, jota enemmän heidän toiveensa ja tarkoituksensa kulkevat samaan suuntaan kuin kelvollisen opettajan, jota enemmän he käsittävät hyvän opetuksen siunauksen, sitä varmempi on, että koulun kylvämät opetukset putoavat hyvään maaperään ja tulevat antamaan satakertaisen sadon. Mutta sentähden opettaja ei saa luulla tehneensä kylliksi, jos hän opettaa _nuorisoa_, vaan hänen tulee pitää itseään täyskasvuistenkin ystävänä ja esimerkkinä ja kutsuttuna toimimaan vanhempainkin hyväksi. Tämä koskee etenkin kouluopettajaa maalla, jolle tarkemmin määrätty toimi-ala ja tuttavuus naapurien kanssa tarjoaa paraimman tilaisuuden. Sillä on samalla myös sanottu, että on onnettomuus, jos opettaja ylpeydestä pysyy erillään koulupiirin rahvaasta ja pyrkii kanssakäymiseen vain ylhäisempien kanssa.

Siltä, joka saattaa olla kansan mies niin, että tarpeellinen kunnioitus siitä ei kärsi, sekä joka kansaa lähestyessään saattaa antaa varsinaisen koulumestaroimisen jäädä sikseen, vaaditaan tosin enemmän älyä ja itsensäkieltämistä kuin mitä 20--30-vuotisilla opettajilla tavallisesti on. Mutta missä vilpitöntä tahtoa on, ja toimintaa eivät häiritse usein tapahtuvat paikanmuutokset, missä Kristuksen henki on juurtunut sieluun, siinä opettajan vaikutukselta ei tule puuttumaan merkitystä ja siunausta.

Mitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.

Minä aina uudestaan hämmästyn ajatellessani, mitä lapsi viitenä ensimmäisenä ikävuotenaan oppii. Puhuakseni vain tärkeimmästä, niin jokainen tietää näiden ensi vuosien riittävän tekemään lapselle äidinkielen siksi tutuksi, että se voi sitä täysin vapaasti käyttää halujensa ja tunteittensa ilmaisemiseen. Se pitää muistissaan kokonaisen sanajoukon ja oppii pian eri sanoja taivuttamaan ja käyttämään niin varmasti, että me täyskasvuiset kiittäisimme onneamme, jos vuosikausia ponnisteltuamme edistyisimme jossain vieraassa kielessä siihen määrään kuin lapsi äidinkielessään. Ja minkä joukon muita tietoja se saa yht'aikaa! Se ei ainoastaan opi esineiden nimiä, vaan myös niiden ominaisuudet ja käytännön; samalla se muodostaa itselleen joukon käsitteitä syistä ja seurauksista; se oppii monen luonnonesineen käytännön, hyödyn ja haitan, lyhyesti, lapsen koskaan väsymätön henki rikastuu tavalla, jota emme voi muuta kuin ihmetellä. Ja kaikkeen tähän liittää lapsi vielä tarkan tiedon henkilöistä ja heidän luonteistaan. Se tietää, kuka häntä ja muita lapsia rakastaa, ja näkee jo isän silmistä, onko tämä taipuvainen ottamaan osaa hänen leikkeihinsä vai tuleeko hänen pysyä loitompana siksi, kunnes parempi tilaisuus ilmaantuu.

Mitä meistä kaikista tulisikaan, jos henkemme ei pysähtyisi, vaan kiiruhtaisi samaa vauhtia eteenpäin koko elämän? Mikä voi enemmän saattaa opettajan nöyryyteen kuin sen vertaaminen, mitä koulu 6 à 8 vuoden kuluessa voi antaa, siihen, mitä lapsi varmasti ja kadottamattomasti kaukana kaikesta opettavaisesta vaikutuksesta itsestään oppii! Totisesti, meillä on kaikilla syytä heikkouttamme tunnustaa.

Luonto lapsen ensimmäisenä opettajana.

Kuka on sitten tuo suuri lastenopettaja, joka semmoisella menestyksellä ottaa lapsen huostaansa ja kevään hilpeydellä joka päivä vie sitä eteenpäin? Vanhanajan opettajat asettivat koulunsa ulko-ilmaan ja johtivat oppilaitaan vaeltaessaan maita ja metsiä. Samalla tapaa luonto ja elämä vieläkin hyväillen mutta kuitenkin vakavasti johtavat lasta. Luonto, tuo suuri koulu-opettaja Jumalan armosta on aina valmis opettamaan, se puhuu yhä uudestaan vaihtelevaa kieltänsä, siinä on sana ja käsite aina yhdistettynä, eikä havainnon elähyttävää täydellisyyttä koskaan puutu. Se ei koskaan tule vastoin oppilaan tahtoa eikä esiinny vierasmaisella isoisuudella, vaan tulee aina tervetulleena lastenystävänä ja puhuttelee nuorisoa ainaisella nuoruuden hilpeydellä. Siinä ei ole mitään kuollutta eikä kuihtunutta, ei mitään kylmää tai vanhamaista; kaikki elää raitista, iloista elämää ja puhuu selvää kieltä. Ei se ole oikullinen eikä huikentelevainen; se on aina samallainen, eikä se lupaa, mitä se ei voi täyttää. Ja mitä se lapselle opettaa, sitä tämä heti voi käyttää hyväkseen omassa pienessä elämänpiirissä, välistä huviksi, välistä tositoimeen tai pilaan, ja kaikki mitä tänään opitaan, liittyy eiliseen ja valmistaa huomispäivän oppimäärää. Mutta paras kaikesta on, että oppiminen tapahtuu ilman näkyvää tarkoitusta sekä että pienokainen käy koulua ja tutkii aavistamatta sitä itsekään. Niin, Herran tiet ovat ihmeelliset! Oppijärjestelmä on opetustavan vertainen. Neljä suurta pääjaksoa sisältyy neljän vuoden-ajan kultaisiin puitteisin, vähitellen ne seuraavat toisiaan ja lapsi seuraa mukana äkillisettä muutoksetta, ja joka jakso täydentää tietoja ja taitoja uusilla kuvilla. Joka päivä on kolme eri oppi-aikaa, aamu, keskipäivä ja ilta, jotka vaihtelevat ainaisella nuoruuden viehätyksellä ja antavat tuon pienen oppilaan elämälle yhä uusia kiihottimia. Niiden välillä ovat pimeän, hiljaisen yön lepohetket, yön, joka hitaasti sulkee kirjan, ottaa syliinsä opetuksen rasittaman, mutta kuitenkin vielä opinhaluisen lapsen ja antaa hänen nähdä unta siitä, mitä hän on oppinut. Ja yhä oppimäärä uudistuu, aina samana ja kuitenkin uutena ja joka uudistumisella ennen opittu tulee selvemmäksi ja täydellisemmäksi.

Ja mitä me täyskasvuiset tuossa oppijärjestelmässä olemme muuta kuin yksityisiä kuvia siinä suuressa kuvakirjassa, jonka luonto avaa lapselle. Älkäämme liiaksi kerskailko omasta itsenäisestä vaikutuksestamme! Minä luulen, että voimme olla iloisia, jos emme viisasteluillamme turmele tuota oppisuunnitelmaa, vaan päinvastoin rakkautta ja toivoa täynnä liittäydymme siihen. Se, joka niin tekee ja joka auttaa luontoa opettamisessa on lapsen hurskas äiti. Hän sulkee lemmikkinsä syliinsä eikä turhamaisuudessa ajattele tulevaisuutta, vaan ottaa lapsen semmoisena kuin se on. Eikä häntä opettaminen rasita. -- "Miksi näen kuvani silmänterässäsi?" kysyy lapsi äitinsä sylissä. "Siksi että aina kannan kuvaasi sydämessäni, siksi sinä kuvastut silmässäni", kuuluu vastaus. Niin se on ja hurskas ja luottavainen äiti sentähden ei ole ainoastaan ensimmäisen opettajan, luonnon, sopivin auttaja, hän on myös meidän opettajien jaloin esikuva!

Kuuliaisuudesta.

Väärin käsitetyn ihmis-ystävyyden kasvannainen on se mielipide, että kuuliaisuus edellyttäisi joka kerta tietoa käskyn syystä sekä että ehdoton kuuliaisuus olisi ristiriidassa ihmis-arvon kanssa. Joka ottaa levittääkseen sellaisia mielipiteitä kodissa tai koulussa unohtaa, että meidän täysikasvuisten tulee antautua jumalallisen maailman järjestyksen korkeamman viisauden johdettaviksi ja että ihmisjärki ei milloinkaan voi tulla toimeen ilman uskoa. Hän unohtaa että me kaikki täällä elämme vain uskossa Jumalan johtoon, vaikka emme sitä ymmärräkään. Niinkuin meidänkin tulee toimia, vakavasti luottaen Jumalan korkeampaan viisauteen ja käsittämättömään rakkauteen, niin lapsenkin täytyy luottaa vanhempain ja opettajien viisauteen, siten valmistuakseen kuuliaisuuteen taivaallista Isää ja maallista lakia kohtaan. Joka tämän asianlaidan muuttaa, hän asettaa uskon sijaan viisastelevan epäilyksen ja käsittää väärin lapsen luonteen, jolle usko on välttämätön. -- Jos syitä ilmoitetaan, niin en tiedä, miten enää voimme puhuakaan kuuliaisuudesta. Syitä ilmoittamalla tahdomme herättää vakaumusta, ja lapsi, joka on semmoisen saanut, ei tottele meitä, vaan juuri noita syitä. Kunnioituksen sijaan suurempaa tietoa kohtaan astuu itseensä tyytyväinen luottamus omaan järkeen. Se kasvattaja, joka käskyihinsä liittää perusteen, antaa myös tilaisuuden vastaperusteisin, ja siten tulee hänen ja kasvatin väli suunnatuksi väärään. Viimemainittu ryhtyy keskusteluihin ja asettuu kasvattajan vertaiseksi; mutta semmoisen yhdenvertaisuuden kanssa ei koskaan sovi se kunnioitus, jota ilman ei mikään kasvatus voi menestyä. Mutta, sanoo runoilija, jos kuuliaisuutta on lapsen mielessä, niin rakkauskaan ei ole kaukana.

Perheessä edustavat enimmiten tuota ihmis-ystävällistä kantaa heikot äidit, isän sen sijaan vaatien ehdotonta kuuliaisuutta. Sentähden pienokaiset tavallisesti pitävätkin äitiä käskyläisenään, sentähden toiselta puolen isä nauttii suurinta kunnioitusta ja sentähden isä on koko perheen pää, joka sitä johtaa.

Opettajien halu opettamaan yläluokilla.

Minua on aina suututtanut kuullessani yhden tai toisen sanovan: Ei, opettajatoimi on sentään toivotonta; kyllä opettajalla on ikävää työtä! Kuinka ikävää ja rasittavaa liekin päivä päivältä yhä vain olla tekemisissä lasten kanssa ja opettaa heille ensimmäisiä alkeita. Mitä kärsivällisyyttä siihen vaadittanee! Ei mikään virkeä henki voi tuntea itseään sillä tyydytetyksi!

Itsekseni ajattelin silloin, että semmoisilla tavallisilla mielipiteillä hyvin vähän voidaan kunnioittaa opettajan ylen tärkeätä tointa sekä että juuri ne todistavat, kuinka harvoin korkeimpiinkin piireihin kuuluvat henkilöt kykenevät käsittämään kasvattavan alkeisopetuksen arvoa. Tavallisesti keskeytyivät sellaiset sääliväiset arvostelut huomauttamalla, että kasvavien ihmisten kasvattaminen ja opettaminen ei koskaan voi olla ikävää työtä ja että seurustelu iloisten, kehitysvoimaisten lasten kanssa on vähemmän yksitoikkoista kuin monen käsityöläisen ja virkamiehen työ. Kaikki riippuu vain siitä, että on oikea käsitys opettajatoimesta ja oikea rakkaus nuorisoon.

Sen jälkeen useimmiten arvostelija vaikeni, luultavasti sentähden, että hän piti mielipiteitäni vain hyvää tarkoittavana haaveiluna, ja minäkin vaikenin, koska tyhjistä kaivoista ei voi ottaa hyvää vettä. Mutta vielä enemmän on minua surettanut kuullessani opettajilta, yksin nuoremmiltakin, samankaltaisia lausuntoja. Usein huomaa nuorien koulumiesten, opetettuaan joitakuita vuosia alaluokalla, tuntevan itsensä täydellisesti onnettomiksi ja huokaillen sanovan: Jos opettaisin yläluokalla ja kypsyneempiä oppilaita, se voisi sentään käydä laatuun! Pienokaisia opettaessa ihan veltostuu, ei voi käyttää tietojaan ja täytyy sivistyksestään taantua. Jos vanhempi opettaja, joka ehkä 20 vuotta tai enemmänkin on opettanut alaluokalla, puhuisi sillä tapaa, niin voisin sitä enemmin kärsiä; mutta vielä mieluummin kuulisin hänen sanovan näin: Minä haluaisin yläluokalle, koska tunnen minulta puuttuvan sitä hengen virkeyttä, jota pienokaisten opettamiseen tarvitaan, ja koska luulen ansaitsevani vähän mukavampaa ja helpompaa työtä. Jos se olisi vallassani, niin palkitsisin tuon rehellisen miehen avosydämisyyden hänen toiveensa pikaisella täyttämisellä; jokaista nuorta opettajaa neuvoisin ensin oikein vakavasti tutkimaan itseään.

* * * * *

Semmoinen itsensä tutkiminen tulisi monessa tapauksessa johtamaan siihen, että sydämen pohjalla löytyy johonkin määrin ylpeyttä. Opettaja tahtoisi mielellään loistaa seminaarissa tai muualla saadulla opillaan tutkinnoissa ja nuorison edessä; hän pitää itseään kutsuttuna levittämään tieteitä ja luulee muiden olevan kylliksi hyviä opettamaan ensimmäisiä alkeita, siihen muka sopivat heikotkin kyvyt. Hän ajattelee yleisöä ja toivoo sillä saavansa suurempaa kunnioitusta ja tunnustusta, jos hän on opettajana yläluokalla ja luulee voivansa asettua niitä opettajia korkeammalle, jotka työskentelevät alaluokilla, ja niin tulee siirtymisen halu yhä kiivaammaksi, mutta myös opetuksen menestys yhä epäilyttävämmäksi. En voi koskaan oman kokemukseni nojalla myöntää, että opettaminen yläluokalla olisi kiitollisempaa kuin alaluokalla; ainoastaan sen myönnän, että viimemainittu on vaikeampaa ja vaatii virkeämpää voimaa kuin edellinen. Ainoastaan alaluokan opettaja voi oikein täydellä vakaumuksella ja oikeutetulla itsetunnolla sanoa, että hänen pienten oppilaittensa tulee kiittää häntä kaikesta, mitä tietävät ja taitavat; ainoastaan pienokaiset tulevat sentähden turmelemattomilla sieluillaan liittymään häneen täydellä rakkaudella ja jakamattomalla innolla antautumaan hänen vaikutuksensa alle. Ainoastaan pienokaisten kautta tulee hän tuntemaan lasten maailmaa omituisuuksineen ja huomaamaan heidän henkistä kehitystään mahdollisimmassa puhtaudessa. Ja mikä voi olla kauniimpaa ja opettajan sydämelle ylentävämpää, kuin näiden pienokaisten silmien avaaminen maata ja taivaanvaltakuntaa kohtaan, mikä voi mieltä enemmän ilahuttaa ja tarkastelijaa enemmän huvittaa, kuin ensimmäisen yllytyksen, ravinnon ja suunnan antaminen heräävälle hengelle?

Totisesti, joka pitää pienten opettamisen ikävänä ja yksitoikkoisena, joka ei ilolla ja rakkaudella voi sitä hoitaa, hän myöskään ei ole "opettaja" sanan oikeassa merkityksessä.

Rakkaus opettajatoimeen.

Aikoja sitten olen kerran saanut käsiini kirjan, jossa puhutaan opettajatoimen vaivoista ja riemuista. Jälkimmäiset olivat edellisiä lukuisammat ja tutkimuksen tulos teki opettajat onnellisiksi ihmisiksi. Kirjanen oli varmaankin hyvässä tarkoituksessa kirjoitettu, mutta itse tutkimus oli kokonaan turha, koska asia tietääkseni on hyvinkin yksinkertainen. Meillä on iloa ainoastaan siitä, jota rakastamme, ja rakkaus kutsumukseen on ja tulee aina olemaan opettajan ainoana todellisena ilon lähteenä. Jos meillä olisi kaikki Perun aarteet, mutta meiltä puuttuisi rakkaus, niin virkamme olisi meille rasitus.

Mutta rakkaudella kutsumukseen voi olla kahdenlainen vaikutus. Ensiksi me rakastamme opettajatointa, koska oikeastaan olemme ikäänkuin syntyneitä opettajiksi, koska jo kehdossa olemme saaneet kyvyn siihen ja koska koulu siis tarjoaa meille alan, jolla voimamme saattavat sopusointuisesti ja täydellisesti kehittyä.

Mutta sitäpaitsi rakastamme opettaja-ammattia sen suuren tärkeyden tähden ja koska voimme pitää sitä jumalanpalveluksena, jonka siunaus ei ole ainoastaan tämän maailman. Deuter'istä tuli koulumies, koska opettaminen huvitti häntä; Pestalozzi näki kansan kurjuuden, häntä suretti se ja hän sanoi: "Minä tahdon ruveta opettajaksi!" Tässä näemme kummankin vaikuttimen kahden tunnetun henkilön muodossa!

Edellisenlainen rakkaus on hyvä, ja sen elähyttämä opettaja on oppilaistaan muodostava hyviä kykyjä, jotka myöhemmin tietävät tulla toimeen maailmassa -- mutta se ei kestä vanhuuden ikään asti, ja sen tuli sammuu elämän myrskyissä.

Tuo toisellainen rakkaus ei ole mikään äkkiä leimahtava tuli, vaan se lämmittää ja elähyttää aina hautaan asti; se antaa lapsille esima'un taivaasta, sillä se opettaa sanoin ja esimerkein saattaa ikävöimään tuonne haudan toiselle puolen.

Vielä löytyy rakkaus kutsumukseen, joka perustuu kumpaankin vaikuttimeen; mutta kuten kerran Herra valitsi vain joitakuita opetuslapsia, niin nykyaikanakin tämmöinen lahja on annettu ani harvoille. Opettajienkin joukossa monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.

Miehelle, joka on tullut tietämään elämän tarkoituksen ja löytänyt oikean kompassin vaellustansa varten maan päällä, ei löydy mitään ihanampaa eikä onnellisempaa, kuin rajoitettu, määrätty toimi-ala, jossa hän voi vaikuttaa, jossa hänen sanansa eivät häviä, kuten ääni korvessa, ja jossa hänen hyvät tekonsa eivät ole pohjattomaan mereen putoavien pisaroiden kaltaiset. Jos on totta, mitä runoilija sanoo: "Jokainen väsynyt ihminen, laskeutuessaan hautaan, jättää mielellään jälkeensä ristin, joka kantaa hänen nimeänsä", kuinka paljon onnellisempaa on siinä tapauksessa elää ja opettaa ahtaimmassa ihmispiirissä, jonka yksinkertaiset olot tekevät hänelle mahdolliseksi sydämissä pystyttää muistomerkkejä, jotka ulottuvat lapsiin ja lastenlapsiin. Mikä on tuottavampaa kuin rakkaus, ja missä muualla sitä voi varmemmin saavuttaa, kuin yksinkertaisten ihmisten piirissä. Sentähden on sielunpaimenien ja opettajien osa erittäin ihana, ja tuskin tiedän ketään, jota toimintansa menestyksen varmuuteen katsoen voisi verrata heihin. Missä molempia yhdistää jumalanpelko sekä rakkaus kansaan ja nuorisoon, siinä he välttämättömästi vaikuttavat muodostavasti. He tuntevat joka yksityisen kodin; he puhuttelevat isää ja poikaa, äitiä ja tytärtä, ja kylä on heidän maailmansa, mutta maailma, jota he voivat syleillä.

Katsokaa ylemmäksi ja harvoin näette mitään semmoista! Kuta enemmän sydän en rakkauden puutteessa, sitä yksinäisemmäksi se usein itsensä tuntee korkeammissa piireissä. Siellä kirjoitetaan kyllä asiakirjoihin, mutta ei sydämiin. Siellä tullaan ja mennään, maailma kulkee menoaan, eivätkä ihmiset siitä välitä; mutta missä kelpo sielunpaimen tai opettaja pitemmän vaikutuksen jälkeen eroaa ahtaasta piiristään, siinä elämä pitkäksi aikaa pysähtyy ja kaikkialla kuuluu vienosti: Ole meidän kanssamme, sillä ehtoo joutuu!

Itserakkaudesta ja ylpeydestä.

Ihmisten kaikkien vikojen joukossa eivät mitkään astu rohkeammin ja enemmän peittelemättä esiin kuin itserakkaus ja ylpeys. Missä ne kerran ovat saaneet jalansijaa ja levinneet, siinä ne myös tulevat näkyviin ikäänkuin sanoaksensa: Katso, tässä minä asun, tämä on minun taloni!

Sen kautta selviää minulle, minkätähden usein neuvova, hyvää tarkoittava sana ei oikein tahtonut lähteä kieleltäni, sekä että, seisoessani neuvottavan edessä, tuntui kuin joku olisi sanonut minulle: Puhu miten paljon tahdot; kaikki on kuitenkin kokonaan turhaa. Se on katkera tunne, sillä velvollisuus vaatii neuvomaan, mutta toiselta puolen tietää kuitenkin, että neuvominen siinä on kuin veden kantaminen seulalla.

Ei voi epäillä että itserakkaus ja itsekylläisyys ei sovi kenellekään niin huonosti kuin opettajalle. Miksi alinomaa puhutaan vain opettajan -- itserakkaudesta ja papin -- ylpeydestä? Miksi ei puhuta muiden säätyjen itserakkaudesta? Siihen on syynä, että jokainen tuntee näiden kaikkialla vastenmielisten vikojen kaikkein enemmän rumentavan opettajia ja pappeja ja olevan ristiriidassa heidän kutsumuksensa kanssa. Siksi maailmakaan ei ole taipuvainen myöntämään opettajan itserakkautta oikeutetuksi eikä suomaan sille tyydytystä ja siksi saattaa syystä väittää, että itserakkaimmat opettajat usein myös ovat onnettomimmat kaikista.