Part 4

Sanotaan usein, että opettajan ja kasvattajan toimi tylsyttää ja tekee vanhaksi ennen aikaansa; mutta minun kokemukseni ei juuri anna sille mielipiteelle tukea. Olen virkamiesten, varsinkin korkeampien, joukossa nähnyt monta, jotka jo kuudennellakymmenennellä ikävuodellaan alkoivat tylsistyä ja heikontua niin, että se oikein hämmästyttävällä tavalla tuli ilmi heidän ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan. Sitä vastoin olen tuntenut opettajavanhuksia, jotka, niukkaa elämää elettyään, vielä korkeammalla ijällään osoittivat silmäänpistävää virkeyttä sekä miellyttävää, odottamatonta hilpeyttä ja vilkkautta puheessa, ryhdissä ja koko käytöksessään. Eikö tämä ole ihan luonnollista? Seurustelu nuorison kanssa vaikuttaa nuorentavasti, sanotaan kaiketi; mutta minkä tähden se sitä tekee, erittäin opettajiin katsoen? Minä en luule seurustelun nuorten kanssa vaikuttavan virkistävästi enkä terveyttä edistävän opettajaan ainoastaan sentähden, että monituntinen kohtuullinen puhuminen on terveellinen ja verenkiertoa edistävä toimi, vaan myös sentähden että opettaminen samalla on ikäänkuin astumista itsensä ulkopuolelle ja siten on paras keino jokaista epäterveellistä miettimistä ja itseänsäajattelemista ja tuota synkkämielistä sureksimista vastaan, jonka uhreiksi niin monet muista ja korkeammista yhteiskunnan piireistä joutuvat. Opettajatoimi myöntää sitä paitsi terveellisen vaihtelun henkisen ja ruumiillisen työn välillä, joka on paljoa suurempi kuin monen virkamiehen toimissa, jotka enimmiten vain siirtyvät kirjoituspöydästä virkapöytään, virkapöydästä päivällispöytään ja siitä taas takaisin kirjoituspöytään. Opettajan elämä, vaikka sidottu ankaraan säntillisyyteen, tuo mukanaan enemmän vaihtelua ja juuri sen kautta estää heikontumasta. Ei voi epäillä, ett'ei nuorison eloisa, raitis ja teeskentelemätön henki vaikuttaisi suuresti opettajaan eikä siis nuoriso yksistään ota vastaan. Opettajat antavat ja saavat takaisin, ja kasvattaessaan muita heitä itseään kasvatetaan. Joka kerran toimii opettajana täydellä innolla ja rakkaudella, johtuu sen kautta henkiselle alalle; hänen täytyy yhä vieläkin lukea, miettiä, tutkia, kehittää ja lisätä sivistystään, hän ei ole eikä koskaan tule valmiiksi, sen sijaan kun muut opittuaan, minkä tarvitsevat ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, pitävät itseään valmiina. Siitä johtuu niin monessa ihmisessä hengentyhjyys ja korkeampien pyrintöjen puute.

Luulen kokemuksesta olevani oikeutettu väittämään, että jokainen, joka sisällisestä halusta on valinnut opettajatoimen ja hoitaa sitä innolla, vähemmänkin loistavalla yhteiskunnan asteella pysyy nuorena ja virkeänä ainakin yhtä kauan kuin muutkin. Se kokemus, jonka hengellinen sääty meille tarjoaa, ei suinkaan ole ristiriidassa tuon väitteen kanssa, vaan on päinvastoin omansa vielä enemmän sitä todistamaan.

Varovaisuus koulua moittiessa.

Paras ja opettajille toivottavin koululle annettu tunnustus on, että vanhemmat kunnioittavat sitä ja osoittavat kunnioitustaan joka tilaisuudessa. Se on yksi niitä pääkeinoja, joiden kautta lapsia kiihotetaan säntillisyyteen ja järjestykseen koulunkäynnissä, kuuliaisuuteen ja kunnioittavaan käytökseen opettajia kohtaan sekä ahkeruuteen ja tarkkaavaisuuteen.

Mutta miten tulee menetellä, jos koulu vain vaillinaisesti täyttää tarkoituksensa tai jos opettajien käytös tosiaankin ansaitsee moittimista? Surkutelkaamme me täyskasvuiset semmoista asianlaitaa itseksemme ja puhukaamme siitä ahtaimmissa piireissä, meillä on siihen täysi oikeus; mutta älkäämme unohtako, että moitteella ja valituksella lasten läsnäollessa teemme tuon pahan vielä pahemmaksi, kuin se itsestään on. Jos sanot, ettei opettaja ymmärrä pitää oppilaitaan kurissa, niin voit olla varma siitä, että poikasi tulee vielä nenäkkäämmäksi ja uppiniskaisemmaksi; jos sanot, että opettaja vaatii liian paljon, niin älä kummastele, jos tyttäresi suorittaa tehtävänsä huonosti tai vaan puoleksi; ja jos vielä väität, ettei opettaja tiedä, mitä ja miten hänen tulee opettaa, ja etteivät oppilaat opi mitään, niin ole vakuutettu siitä, että pienokaiset luulevat olevansa oikeutetut tarkkaamattomuuteen. Voi tapahtua, että opettaja tekee itsensä syypääksi niin suureen hairahdukseen, että sitä ei voida salata ja että täytyy ottaa se puheeksi lasten läsnä-ollen. Tapahtukoon tämä silloin aina kristillisen rakkauden hengessä ja mielessä, rakkaudella, joka viittaa siihen, että me kaikki teemme syntiä sekä että lasten tulee kärsiä paljon opettajaltaan sen moninkertaisen henkisen hyvän tähden, jota hän joka päivä tekee heille, ja sen toimen vaikeuden tähden, joka vaatii niin paljon itsensäkieltämistä.

Esimerkin voima.

Joka kieltää esimerkin voimaa kasvatuksessa sillä perustuksella, että kokemus on osottanut huonoimmilla vanhemmilla usein olevan hyviä lapsia ja paheenkin asunnoista lähteneen hyviä ihmisiä, on siinä jättänyt yhden seikan huomioon ottamatta. Pahe esiintyy monessa eri muodossa. Usein on sen ulkopuoli loistava ja kaunis, sillä on usein hyveen tai viattoman nautinnonhalun ja kevytmielisyyden muoto. Silloin se viettelee ihmiset, varsinkin nuorison, ja hiipii huomaamatta, mutta varmasti sydämeen. Mutta jos pahe astuu nuorison näkyviin täydessä törkeydessään, julkeasti ja peittelemättä, silloin se voi herättää siveellisen inhon, joka voimakkaasti johtaa hyveesen. Ainoastaan näkemällä tunnottomuuteen asti juopuneita orjia toivoivat spartalaiset herättävänsä nuorisossa inhoa juoppoutta kohtaan, mutta ei ylellisesti elävien ateenalaisten esimerkin kautta. Kaikkein liikuttavimpienkin kertomusten mielivaikutteet harvoin tunkeutuvat sydämen syvyyteen, vaan haihtuvat tavallisesti piankin. Mutta yhden ainoan, todellisuudessa lapsen silmien edessä tehdyn teon vaikutus tunkee hänen sisäänsä, tulee haihtumattomaksi ja määrää usein hänen luonteensa koko elinajaksi. Jos tuolla samarialaisella, sitoessaan ryövärien käsiin joutuneen haavoja ja nostaessaan hänet hevosen selkään ja viedessään hänet paikkaan, jossa hän sai hoitoa, jos tuolla samarialaisella olisi ollut lapsi tekojensa näkijänä, eikö tuon näön vaikutus olisi kestänyt koko elinajan? En luule, että kaikilla niillä siveellisillä kertomuksilla yhteensä, jotka lapsi on lukenut alusta loppuun, olisi ollut niin suuri vaikutus.

Äidin vaikutus poikiinsa.

Äidin vaikutus poikiinsa on tosin pää-asiassa hiljaista laatua, mutta kuitenkin äärettömän tärkeä. Varsinkin tulee hänen herättää kunnioitusta uskontoa, siveellisyyttä sekä sydämen ja käytöksen puhtautta kohtaan. Hänen oma siveä esimerkkinsä sekä lempeä ja hurskas mielensä vaikuttavat paraiten. Kun isä käskee, niin pojat eivät tunne ainoastaan määräyksen ankaruutta vaan myös voiman etevyyttä, joka kiihottaa vastarintaan; mutta kun äiti varottaa, niin siveellisyyden laki alkuperäisellä voimallaan astuu esiin ja voittaa sydämen. Isällä on rankaisemisoikeus, hänen tahtonsa näyttää sentähden usein itsekkäältä, kun sen sijaan äidissä enemmän ilmaantuu tuo rakkaus, joka ajattelee, huolehtii, rukoilee ja valvoo lemmikkinsä puolesta. Siitä saa myös selityksensä se hellä, suureen kunnioitukseen yhdistetty muisto, jonka niin moni suuri mies on säilyttänyt äidistään aina viimeiseen hengenvetoon asti.

Vanhempain puheet lasten kuullen.

Vanhempain keskusteluilla lasten läsnä-ollessa ja heidän kuullen on suuri vaikutus, sitä enemmän kuta vähemmin otetaan lukuun lasten läsnä-olo. Semmoisissa keskusteluissa ilmaantuvat usein tarkkaan sydämen salaisemmat ajatukset ja suuntaukset, todelliset periaatteet ja taipumukset sekä vanhempain siitä johtuvat toiveet. Vaikka lapset semmoisissa tilaisuuksissa joskus näyttävät hajamielisiltä, tarkkaamattomilta sekä vaipuneilta muihin ajatuksiin, niin se kuitenkin usein on erehdys, ja ylipäätään voi olla ihan vakuutettu siitä, että heiltä ei mene hukkaan yksikään sana ja että kaikki painuu syvään heidän mieleensä. Kuin tahallisia opetuksiamme kuunnellaan vain puoleksi ja ne pian joutuvat unohduksiin, painuvat edellisessä mainitut keskustelut syvään lapsen sydämeen, ja minä luulen voivani väittää niiden yleisen luonteen suuressa määrässä vaikuttavan lapsen luonteen kehitykseen, vieläpä koko elämän suuntaankin. Jos vanhempain keskustelut ovat pintapuolista ja aineellista laatua ja tarkoittavat ainoastaan maallisia huvituksia, niin voi olla vakuutettu siitä, että myös lapsen mieli suunnataan siihen. Niinpä tulevat rakkauden tunteet lähimmäiseen ja kristillinen lempeys löytämään vähemmän otollisen maaperän siinä, missä lapset yhä vaan kuulevat ankarimpia arvosteluja kanssa-ihmisten heikkouksista ja vioista ja missä he huomaavat vanhempain mieluisimpana puheaineena olevan muiden säälimättömän moittimisen. Täyskasvuisten keskustelut lasten kanssa tarkoittakoot heidän järkensä kehittämistä ja heidän muistinsa rikastuttamista hyödyllisillä tiedoilla ja heidän keskinäiset puhelunsa lasten kuullen pää-asiallisesti sydämen lämmittämistä uskontoa ja kaikkea jaloa ja pyhää kohtaan sekä tuon ihanteellisen suunnan saavuttamista, joka suojelee ilkeydeltä ja pysyväisesti kirkastaa koko elämän.

Vastustajista on usein enemmän todellista hyötyä kuin ystävistä.

Vastustajillemme olemme yleensä suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin ystävillemme. Viimemainitut ovat hyväntahtoisuudessaan usein puolueellisia ja kaunistavat vikojamme sekä esiintuovat todelliset hyvät puolemme semmoisella tavalla, että se helposti viettelee meitä arvostelemaan ansioitamme liian suuriksi sekä huolettomuuteen saavutetun pysyttämisessä. Vastustajamme taas ovat ihmeteltävän teräviä huomaamaan pienimmätkin heikkoutemme, he tietävät tehdä parhaimmatkin puolemme epäiltäviksi ja palottelevat todelliset vikamme niin tarkkaan, että ne siten tulevat meille selvemmiksi kuin huolellisimman itsetutkimisen kautta. Kuullessamme ja lukiessamme vastustajiemme hyökkäyksiä löydämme, niissä esiintyvistä liioitteluista huolimatta, kuitenkin kylliksi totta sanoaksemme: "Herra, armahda minua syntistä!" Opettajasäätykin on vuosien kuluessa monasti ollut hyökkäysten alaisena ja erilaisimmat puolueet ovat sitä usein kiihkeästi arvostelleet. Samaten ovat koulujemme laitokset ja olot tulleet usein ankarastikin moitituiksi ja siinä ei aina ole erotettu syyllisiä syyttömistä. Mutta opettajat tekevät yleensä hyvin, jos he koettavat semmoisista hyökkäyksistä ja arvosteluista saada opetusta itselleen sekä elämälleen ja toimelleen. Monen liioittelun ja kohtuuttoman hyökkäyksen ohessa löytävät he kuitenkin kylliksi totta nöyrästi tunnustaakseen, ettei kaikki sentään ole, niinkuin pitäisi, ja että hyvin moni seikka vaatii parantamista.

Kävelyretkien hyödystä.

Oivallinen keino oppia tuntemaan lapsien, etenkin poikien, luonnetta on yhteiset kävelyretket. Ylimalkaan olisi vahinko, jos ne tulisivat häviämään kouluistamme, ei ainoastaan niiden riemujen tähden, jotka siten häviäisivät, vaan koska ne varmasti ja ilman silmäänpistävää tarkoitusta vastustavat nuorisomme liian aikaista kypsymistä, koska ne sallivat lasten kerran olla lapsia ja sen ohessa vahvistavat ruumiinvoimaa, opettavat tyytyväisyyttä, yksinkertaisuutta sekä vaativat yhteishenkeä ja kernasta alistumista.

Jos kävelyretkellä tarkoitetaan jotakin hyvää, niin jättäköön opettaja ennen kaikkea turhan tarkkuuden kotiinsa! Lähdettäköön ilman suuria valmistuksia, älköön tarkastettako ilmaa liian levottomasti! Vähäinen sade vain enentää iloa. Sauva käteen, leipäpala taskuun! Vettä löytyy kaikkialla. Älä suuntaa kävelyä jotakin majataloa kohti, vaan vie joukkosi metsään tai vuorelle. Johda se varjokkaalle metsäniitylle tai muuhun yksinäiseen paikkaan ja anna sen rasittavan kävelyn jälkeen levätä, pakinoida, leikkiä, syödä, mitä he vaan itse tahtovat. Älä ryhdy johtamaan kaikkialla, vaan anna poikiesi itsekin valita, järjestää ja määrätä; kyllä niissä esiintyy yksityisiä, jotka ehdotuksillaan osoittavat, että heillä on erityistä taipumusta johtamiseen.

Älä jätä huomaamatta, jos joku eriää muista ja tahtoo yksinäisyydessä olla omien ajatustensa seurassa.

Sitä et saa sallia! Kävelyretkellä täytyy kaikkien olla yhdessä, ei kukaan saa antaa erityisille mielihaluilleen valtaa eikä nauttia mitään etua toisten kustannuksella.

Voimien ponnistus ilman raakuutta ja röyhkeyttä ei häiritse, vaan päinvastoin lisää iloa. Jos oja on tiellä, niin anna poikien hypätä sen yli; jos tulee eteen kukkula, jota he tahtovat pitää linnoituksena ja piirittää sitä, niin anna heidän tehdä se! Mitä iloa olisi nuorisolle kävelyretkestä, jos he eivät saisi osoittaa nuoruuden intoaan ja rohkeuttaan, vaan aina huolehtia jokaisen pilkun takia, jonka saavat vaatteisinsa.

Jos väsymys tulee ja lepoa tarvitaan, käännä silloin heidän huomionsa luontoon. Terveillä lapsilla on aina silmä ja korva avoinna sille. Muurahaispesä, käen kukunta, harvinainen kukka, myrkyllinen kasvi, linnunpesä, karjalauma ruokalevolla, sisilisko tai käärme ovat kaikki esineitä, johon kelvollinen opettaja voi kiinnittää huomion. Luonnonriemut ovat vanhimmat, helpoimmat ja paraimmat. Jo David tunsi niitä ja sanoi: "Sinä ilahdutat minua, Herra, sinun teoissas, ja minä iloiten kerskaan sinun kättes töitä."

Lapsi, joka ei voi tuntea sitä iloa, ei enää ole oikea lapsi.

Kuta väsyneempänä lapsijoukkosi illalla palaa kotiin, kuta enemmän se itse on osannut valita ja määrätä huvituksensa, kuta enemmän vaivoja ja esteitä sillä on ollut voitettavana, sitä kauvemmin muisto tuosta kävelyretkestä kestää, sitä suurempi on halu sitä uudistamaan.

Kärsivällisyydestä.

Kärsivällisyys! Eräässä kasvatusopissa sitä kutsutaan "kasvattajan kaikkien hyveiden kruunuksi" ja lisätään: "mitä lapsista tulee, jos kärsivällisyys loppuu?"

Sentähden että kärsivällisyyttä niin usein puuttuu, kuuluu kouluissa niin usein pienokaisten valitushuutoja; sentähden pelkää ja vihaa niin moni lapsi opettajaansa ja koulua ja sentähden menettävät uskonnon lempeät opetukset elähyttävän voimansa ja putoavat okaiden ja ohdakkeiden joukkoon. Opettajan kärsivällisyyden puute tunkee kouluhuoneesta kotiin, aikaan saaden eripuraisuutta ja epäluuloa niiden välillä.

Minä toivoisin, että jokainen kasvatusoppi omistaisi kärsivällisyydelle oikein ytimekkään pykälän sekä että sen tärkeydestä opettajakokouksissamme yhä huomautettaisiin. Minusta näyttää kuin kaikellaiset muut esitelmät ottaisivat niissä niin paljon tilaa, että opettajatyön kasvattava puoli jää syrjään. Niinkutsuttu yleinen sivistys sulkee yhä kasvavine vaatimuksineen tien varsinaiselta ammattisivistykseltä.

Lapsen surut ovat tosin lyhyet, mutta kiivaammat kuin täyskasvuisten; lapsen kyyneleet kuivuvat pian, mutta jättävät kuitenkin sieluun syviä, pysyväisiä jälkiä, kun kärsimättömyys kovalla kädellä koskee siihen, suurentaen pienenkin vian ja luullen heikkoutta pahantapaisuudeksi. Kärsimättömyyden seurauksena on syyllisyyden tunne ja se lannistuttaa ja hämmentää, mutta kärsivällisyys ei jätä jälkeensä katumusta ja johtaa varmemmin päämaaliin kuin suuttumus ja kiivaus.

Mutta missä meidän tulee löytää kärsivällisyyttä ja missä sitä on? Sitä löytyy rakkaudessa ja itsensätuntemisessa. Edellinen kestää ja kärsii, jälkimmäinen opettaa meitä tarkastamaan sisällistä ihmistämme, omia puutteitamme ja vikojamme sekä johdattaa mieleemme omat lapsuudenaikamme. Sinä suutut ja menetät malttisi sentähden, että lapsesi eivät kylliksi nopeasti ymmärrä, mitä opetit, eivätkä tarkkuudella seuranneet sanojasi. Mutta olitko itse opetusaineen esittämisessä johdonmukainen, olitko opettaessasi selvä ja havaannollinen? Ja jos tosiaankin oppilaasi olivat tarkkaamattomia, etkö vaatinut liikaa heidän voimiinsa ja kestäväisyyteensä katsoen, etkö unohtanut luonnon voimaa ja ulkomaailman vaikutusta tai arvannut niitä liian pieniksi? Olitko itse kylliksi kiihottava ja huvittava opetuksessasi?

Siitä ei ole ensinkään pitkää aikaa kulunut kuin nuoret opettajamme itse olivat lapsuuden ijässä ja kuitenkin löydämme juuri niissä niin usein kärsimättömyyttä ja kaikkia sen kasvajaisia. Asettukaa, nuoret opettajat, mielikuvituksessanne uudestaan koulupenkille, ajatelkaa elävästi olevanne noiden pienokaisten sijalla, jotka istuvat edessänne ja jotka ikkunasta loistavan auringon tai puistossa visertävien lintujen tähden unohtavat lukemisensa. Onhan lapsi vielä suuressa määrin aistimien ja ulkomaailman vallan alla.

Nekin, jotka pyrkivät tekemään kouluja yksinomaan tiedon tehtaiksi kasvatuksen kustannuksella, edistävät suuressa määrin kärsimättömyyden herruutta.

Kärsivällisyyden tulee tosin olla yhdistetty vakavuuteen. Kärsivällisyyden puutteessa tulisi nuorisomme kärsimään liian paljon opettajasta, vakavuuden puuttuessa taas opettaja nuorisosta.

Ensimmäisen vaikutuksen voima.

Useimmiten on ensimmäinen vaikutus, jonka joku henkilö tekee meihin, ylen tärkeä, ja harvoin voimme siitä kokonaan vapautua. Usein se ainaiseksi määrää suhteemme johonkin vieraasen, jota me ennakkoluuloitta ja vaistomaisella varmuudella ensi silmäyksellä arvostelemme. Erittäin näkyy lapsilla olevan tuommoinen arvostelemisen kyky. Tavallisesti he heti huomaavat ja tuntevat, onko vieras lastenystävä vai ei, ja sen mukaan joko lähestyvät häntä tai vetäytyvät takaisin.

Ajatelkoon opettaja tarkkaan ensimmäisen vaikutuksen voimaa sekä asettakoon niin, että armaitten pienokaisten ensimmäinen koulupäivä tulee heille ilonpäiväksi. Kyllä monet vanhemmat kuitenkin tekevät kaikkea mahdollista kuvatakseen lapsilleen koulua kauhun paikaksi. Jos nuoruuden ilo nousee tavallista korkeammalle, heti sanotaan: "Poika on pantava kouluun tyyneyttä oppiakseen" -- jos eivät isän tai äidin ensimmäiset kömpelöt opettamiskokeet heti pysty pienen oppilaan päähän, niin osotetaan koulua, jossa opettaja muka hallitsee vitsan avulla, ja jos jossain suhteessa lapset ovat vanhempain huvituksille esteenä, niin taas toivotaan, että koulu vapauttaisi kodin noista rauhan häiritsijöistä.

Jos sydämestäsi olet opettaja, niin saata nuo ennakkoluulot häpeään ja vastusta teoillasi tuota arkaa sydämentykytystä ja noita surullisia ajatuksia, joiden vallassa lapsi ensi kerran luonnon elämän vapautta epäillen astuu kouluusi. Älä unohda, että otat vastaan vieraita, joita jo Vapahtaja ystävällisin sanoin kutsui luoksensa. Totisesti, se päivä, jona koulusi vastaanottaa uuden lapsijoukon, on juhlapäivä; pue sentähden pyhänuttu päällesi ja anna kasvoillesi juhlaloiste, ota oppilaasi vastaan koristetuissa huoneissa, kuten isä, ja he tulevat kauvan muistamaan tätä ensimmäistä vaikutusta.

Koulutalon asemasta ja kouluhuoneesta.

Koulutalon tulee aina olla paikkakunnan iloisimmalla, valoisimmalla ja hiljaisimmalla paikalla, kauvempana liikkeestä; sitä paitsi toivoisin sen ympärillä olevan varjokkaita puita, joiden luo nuoriso kuumina kesäpäivinä voisi kokoontua laulamaan ja leikkimään.

Mutta vielä enemmän tulisi kouluhuoneen olla todellinen lastentempli, jossa sekä nuorison elämän raitis henki että opettajatoimen korkea totisuus kuvastuvat. Näytä minulle kouluhuoneesi, jotta näkisin kuka sinä itse olet ja miten toimit! Tosin kyllä tiedän, että et sitä itse ole rakentanut, mutta tiedän myös, mitä järjestystä harrastava henki saa toimeen sekä mitä tuo rakkaus kutsumukseen voi aikaansaada, joka ei pidä mitään vähäpätöisenä. Olen nähnyt, mitä opettaja voi tehdä huonostakin kouluhuoneesta, jos hänelle vain on selvillä, että hän on kutsuttu jalostuttamaan nuorisoa. Kansakoulumme ovat usein kyllä myös köyhäin kouluja, joihin lapset usein tulevat kurjuuden ja puutteen asunnoista sekä huonouden ja henkisen tylsyyden liasta. Eivätkö ne täällä saa löytää mitään parempaa, lohduttavampaa kuin kodeissaan? Kerjäläislapsi ei saa astua rikkaan ja ylhäisen huoneesen, vaan ottaa vastaan almunsa ovella; mutta koulun, samaten kuin kirkonkin, ovet ovat hänelle auki; eikö hän siis muutamina tunteina saisi täällä iloita puhtaudesta, raittiista ilmasta ja järjestyksestä? Voitko tietää, mitä jalomman harrastuksen siemeniä semmoinen nautinto voi kylvää köyhän sieluun?

Joka muistoissaan voi palata siihen kohtaan, joka ensimmäisenä määräsi koko elämänsuunnan, ei voi kieltää aistillisten nuoruudenvaikutinten voimaa.

Mahdotonta on, että opettaja, jolle kutsumus on rakas ja kunnioitusta ansaitseva, voisi laiminlyödä kouluhuonetta; jota suurempi hänen intonsa on, sitä enemmän huolta hän pitää siitä huoneesta, jossa hän toimii.

Kouluhuoneen koristamisesta.

Monella paikkakunnalla on tapana koristaa kouluhuone kukilla ja seppeleillä julkisia tutkintoja varten tai odotetun tarkastajan kunniaksi. Kuka voisi sitä moittia! Semmoisen päivän tulee lastenkin mieliin jättää jälkiä ja tehdä heille selväksi, että niin hyvin suuri kuin pienikin on velvollinen tekemään tiliä toimistaan. Mutta me opettajat emme vain saa unohtaa, että meitä joka päivä ja joka tunti kuuntelee paljoa suurempi tarkastaja, joka tutkii sydämet ja jonka tarkastuspöytäkirjalla on todistusvoima ijankaikkisuudessa.

Ruumiin rangaistuksesta.

On paljon kiistelty siitä, voidaanko koulussa tulla toimeen vitsatta, onpa kokonaisia tutkimuksiakin kirjoitettu sen tarpeellisuuden todistamiseksi. Oikea vastaus tähän kysymykseen on kuitenkin minun mielestäni helppo löytää, ellemme tutkimuksessamme pyri päämaaliin, jonka jo ennakolta olemme asettaneet todeksi ja toivottavaksi.

Tahtoisin lyhyesti kysyä jokaiselta opettajalta, eikö hän pidä sitä koulua paraimpana, jossa ruumiillista kuria harvoin tai ei ollenkaan käytetä, tai soisiko hän tarkastajan näkevän hänet vitsaa käyttäessään. Tahtoisin kysyä, voiko opettaja niinä päivinä, joina hän usein on käyttänyt vitsaa, todellisella sydämenilolla sulkea koulunsa ja eikö hänestä tunnu paljoa paremmalta, jos hän voi sanoa: "Tänään en ole ainoatakaan lasta vitsalla rangaissut." Löytyykö vaarallisempaa johtopäätöstä kuin: "Koska vanhemmat kotona lyövät lapsiaan, niin heidän koulussakin tulee tuntea kepin voimaa!" Minkätähden yksi opettaja käyttää vitsaa enemmän kuin toinen? Kenties sentähden, että hänen oppilaansa ovat toisellaiset? Jos lapset ovat toisellaiset, niin sopii kysyä, eikö opettaja itse ole kasvattanut heitä toisellaisiksi? Missä useampia opettajia toimii samalla paikkakunnalla ja samalla luokalla, tapahtuu usein, että yksi alinomaa käyttää vitsaa, kun sitävastoin toinen, järjestyksen ja rauhan siitä kärsimättä, miltei koskaan ota sitä esiin. Onko tässäkin syy lapsissa vai opettajassa? Jos syy on viimemainitun, mitä siitä seuraa? Silloin täytyy vedota ylpeyteen kysyen: "Eikö sinulle olisi mahdollista, mitä tuolle toisellekin? Koeta sitä! Paranna itsesi, niin parannat sillä oppilaasikin." Siis: Ei kaikkialla eikä jokaiselle ole mahdollista alussa tulla toimeen vitsatta; mutta se tulee mahdolliseksi, ja epäilemättä voi juuri opettaja paraiten tehdä tuon mahdollisuuden todellisuudeksi.

Sille kannalle ovat kuitenkin useimmat opettajat joutuneet, että he eivät uskontotunneilla käytä ruumiillista kuria. Mutta minä toivon, että pitäisimme jokaista tuntia uskontotuntina ja käyttäisimme sitä niin että se yhdistäisi meidät Jumalaan ja nuorisoon. (Uskonto, religio = minä yhdistän.)

Täyskasvuiset lasten esimerkkinä.