Part 3

Ranskalainen historioitsija ja sielutieteilijä Guizot sanoo kansakouluopettajasta: "Hän on mies, jonka tulee tietää enemmän kuin sen, minkä hän opettaa, opettaakseen sitä taidolla ja älyllä; joka elää alhaisessa toimintapiirissä, mutta jolla kuitenkin tulee olla ylevä sielu, säilyttääkseen sitä mielenlaadun ja käytöksen arvoa, jota ilman hän ei koskaan tule saamaan perheiden kunnioitusta ja luottamusta; jonka luonteessa on yhdistettynä lempeys ja lujuus, sillä hän on alhaisemmalla yhteiskunnan asteella kuin moni muu, mutta ei kuitenkaan saa alentua kenenkään palvelijaksi; jolle omat oikeudet eivät ole tuntemattomat, mutta jonka kuitenkin tulee enemmän ajatella velvollisuuksiaan; joka ennen kaikkea ei saa pyrkiä pois säädystään; on tyytyväinen asemaansa, koska hän siinä vaikuttaa hyvää; joka on päättänyt elää ja kuolla alempien koulujen palveluksessa, joka on hänelle Jumalan ja ihmisen palvelus."

Opetettavan valmistamisesta.

Löytyy vieläkin opettajia, jotka ryhtyvät päivätyöhönsä ilman riittävää valmistusta ja opettavat onnen nojalla, ikäänkuin heidän työnsä olisi vain koneellista ammattia. Ja kuitenkin täytyy myöntää, ettei mitään suunnitelmanmukaista, täydellistä, havaannollista menestyvää opetusta voi löytyä ilman huolellista ja tarkkaa valmistamista. Siihen, että valmistus usein laiminlyödään, on syynä osaksi haluttomuus ja totisen rakkauden puute kutsumukseen, osaksi monen opettajan ylen suuri itseensä luottamus. Viimemainittua täynnä arvelevat he oppineensa kylliksi seminaarissa tai edellisessä virkatoimessaan, voidakseen astua lasten eteen valmistuksetta, ja luulevat oikean menettelyn tulevan itsestään oikeaan aikaan.

Opetuksen valmistamisella on kuitenkin kaksinainen tarkoitus,, sillä siinä tulee ensinkin kysymykseen, mitä on opetettava, s.o. itse ainemäärä, toiseksi myös, kuinka on opetettava eli opetustapa. Opettajan tulee siis ennen joka opetustuntia tehdä itselleen kysymys, onko se opetusaine, jonka hän aikoo esittää lasten käsitettäväksi ja tiettäväksi, hänelle itselleen joka suhteessa selvillä sekä vastaako tämä ainemäärä koulun tarkoitusta ja onko se omansa kehittämään elämää varten ja siis esittämistä ansaitseva. Ei kukaan voi antaa, mitä hänellä ei itsellään ole; monet opettajat luulevat itsellään olevan paljon, jos he vaikka kuinka pintapuolisesti ovat vilkaisseet johonkin opetusohjeesen, ja he luottavat siihen, ajattelematta, että käveleminen kainalosauvalla kuitenkin aina on ontumista, eikä koskaan tule näyttämään vapaalta, omatakeiselta käymiseltä.

Mutta jos valmistaminen jo aineen suhteen on erittäin tärkeä ja sen kautta saavutettu varmuus ja selvyys ovat välttämättömät opetuksen menestymiselle, niin se on vielä tärkeämpi opetustapaan katsoen. Tässä tulee opettajan itselleen antaa tarkat vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

1) Missä suhteessa on se, jota tänään ja juuri tänä tuntina ai'ot opettaa, edelliseen ja seuraavaan? Täydentävätkö ja perustavatko ne toisiaan, ja onko nyt opetettavan suhde edelliseen ei ainoastaan itsellesi, vaan myös oppilaillesi selvä?

2) Millä sanoilla, esimerkeillä, vertauksilla ja havaantovälikappaleilla on seuraavan tunnin ainemäärä saatava selväksi kaikille lapsille, itse heikoimmillekin?

3) Mitkä harjoitukset ovat tarpeen opetetun varmentamiseksi ja lapsen voiman vahvistamiseksi, ja mikä käytöllinen merkitys sillä on todellisessa elämässä?

Nämä kysymykset, joiden tärkeys on silmäänpistävä, todistavat kylliksi, kuinka väärä ja rangaistava noiden opettajien itseensä tyytyväisyys tai haluttomuus on, jotka heittävät sikseen valmistamisen tai luulevat kynien teroittamisella ja viivojen vetämisellä tehneensä kylliksi. -- Olen tuntenut kelvollisia koulumiehiä, jotka useimmiten ovat valmistaneet tuntejaan kirjallisesti. Tämä on hyvin kiitosta ansaitsevaa ja tuottaa ahkeralle opettajalle hyötyä, joka ulottuu kauvas opetustunnin toiselle puolen. Vasta semmoisella menettelyllä tulee opettaja todellisesti täysi-ikäiseksi ja oppii pitämään itseään ja työtään arvossa.

Kasvatusopillisista keskusteluista.

Göthe huomauttaa elämäkerrassaan, että Strassburgissa useimmat hänen ruokatovereistaan olivat lääketieteilijöitä, ja lisää, että ne, kuten tunnettu, ovat ainoat ylioppilaat, joilla on tapana opetustuntiensa ulkopuolella innolla keskustella tieteestään. Hän pitää tätä luonnollisena. "Heidän tutkimuksensa esineet", sanoo hän, "ovat nimittäin monimutkaisimmat ja samalla yksinkertaisimmat, aistillisimmat ja samalla korkeimmat. Lääketiede kysyy koko ihmistä, koska se askaroi koko ihmisen kanssa. Kaikki, mitä siinä oppii, viittaa tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta kuitenkin monessa suhteessa tuottavaan käytäntöön, on itsessään ja muiden suhteen mieltä kiinnittävä."

Tämän tahtoisin sovittaa opettajiinkin. Tuleehan niidenkin olla kasvatusopillisia laakereita, joiden ei ainoastaan tule parantaa kasvattiensa virheitä ja heikkouksia, vaan myös pitää voimassa heidän henkistä terveyttään ja raittiuttaan. Opetustoimikin, itsessään yksinkertainen, on oppilaiden sukuun, ikään ja kykyihin katsoen monimutkainen, ja tuskin tarvitsee huomauttaa, että se samalla on tärkeä, usein lapsen koko tulevaisuutta määräävä asia. -- Sentähden tulee opettajienkin mielellään ja usein keskenään puhua kutsumuksestaan, ja että niin todellakin on kelvollisten koulumiesten tapana, sen todistavat monet kokoukset. Ne opettajat taas, jotka eivät mielellään ja usein keskustele keskenään opettajatoimesta, ovat opettajien joukossa, mitä puoskarit ovat lääkärein.

Lääketieteellä ja kasvatusopilla on muuten sekin yhteistä, että jokainen luulee ymmärtävänsä niitä, ja kuten joka täti moittii opettajaa ja joka isä puhuu tarkoituksenmukaisimmasta opetustavasta, niin tietää myös jokainen lääkkeen mihinkä tautiin hyvänsä.

Mutta se on vaan kunniaksi kummallekin tieteelle; sillä ainoastaan siinä, joka yleisemmin huvittaa, tahtoo myös jokainen näyttää tietojaan. Onkohan politiikan suhteen asianlaita toisin?

Mitä kansakouluilta toivotaan?

On tosi asia, että epäkäytöllisiä haaveilijoita on löytynyt ja vieläkin löytyy, jotka odottavat liian paljon kansakoululta ja syyttä toivovat siitä yksistään siveellisten olojemme uudestaan muodostumista. Mutta yhtä totta on, että löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka eivät luule kansakoulun vaikuttavan mitään ja yleensä tahtovat hyvin vähän siitä tietää. Ei kumpikaan liiallisuus kelpaa; mutta kuitenkin vain jälkimmäinen on ehdottomasti vahingollinen ja suorastaan onnettomuus. Missä hengellinen ja maallinen esivalta todellisuudessa ja yksimielisesti ottavat kansakoulut huostaansa laitoksina, joista maailman terveys riippuu, siellä niillä on suuri merkitys kansan menestymisessä. Mutta missä kunnat ja esivalta pitävät niitä rasittavina edistyvän ajanhengen hedelminä, siinä ei meidän tule kummastella, jos opettajat ja opetuslaitokset ja niiden kanssa kansansivistys eivät vastaa toiveita.

Koulu ei sitäpaitsi suinkaan ole mikään ajanhengen hedelmä, vaan tuon sinapinsiemenen tuote, joka on kasvanut mahtavaksi puuksi, jonka suojassa taivaan linnut, mutta myös kansan köyhät asuvat ja iloitsevat sen varjosta.

Vanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.

Joka tarkastaa varsinkin ylhäisempien kansankerrosten perheitä, ei voi kieltää, että monet vanhemmat pitävät lapsiaan todellisina epäjumaloina ja niissä jumaloivat itsiään. Juuri sentähden löytyy niin paljon sydämettömiä, itsekkäitä, tyytymättömiä ihmisiä, joilta, vaikka heillä on kohtuuttomat mielihalut, kuitenkin puuttuu luonteen voimaa, ja jotka muilta toivovat saavansa, mitä siveellisen heikkoutensa tähden itse eivät kykene saavuttamaan. Vanhemmat, olkootpa vaikka ruhtinaita, eivät voi huonommin pitää huolta lastensa tulevaisuudesta, kuin tuommoisella epäjumalisella rakkaudella, joka asettaa nuorison veltostuttaville höyhenpatjoille, valmistaakseen heille ehkä vanhemmalla ijällä olkivuoteen. Sillä harvoin tulee lasten kohtalo samallaiseksi kuin vanhempain; päinvastoin tarttuu elämä velttoon ihmiseen kovalla kouralla, eikä suo hänelle mitään taistelutta ja ponnistuksetta.

Vakava, ankara kasvatus on siunaus koko elinajaksi, sillä se jäljittelee ihmiskunnan kasvatusjuoksua, jossa Sinain korpi ja ukkosilma sekä vieraan kansan rautainen sorto kävi ihmisenpojan lempeän ikeen edellä. Se opettaa meille, että emme saa toivoa ja odottaa liikoja, antaa voimaa kunnioittamaan kanssaihmisiä ja rohkeutta itse tekemään työtä. Vakava kasvatus ei tee elämää kukkatarhan, vaan vahvan vuoren ja alppiasukkaan terveen, voimakkaan mielen luontoiseksi, jota vastoin veltto, hemmotteleva kasvatus vie tasangolle, missä heikommat, voimattomat heimokunnat asuvat.

Tositerveellisen ankaruuden tulee liittyä tuohon puhtauteen, joka kaikessa esiintyy tahrattomana esikuvana, sen täytyy olla yhdistetty siihen rakkauteen, joka keventää vaikeudet ja joka lempeänä lähteenä kumpuaa jyrkästä kalliosta, sen täytyy lopuksi liittäytyä tuohon siveelliseen voimaan, joka ilolla uhraa itsensä rakkaimpansa edestä.

Ainoastaan semmoisesta ankaruudesta puhkeaa uskollisuuden ja hurskauden lakastumaton kukka, joka, kuten Jerichon ruusu, ei pelkää myrskyä eikä erämaan hiekkaa. Ei se kuulu ainoastaan kotiin, se kuuluu myös kouluun ja siihen sitäkin enemmän, koska sitä nykyaikaan ensinmainituissa löytyy yhä harvemmin.

Isät ja äidit! Oppikaa ennen kaikkea tuntemaan lapsenne ja älkää pettykö heidän kykynsä ja hyveittensä suhteen! Joka ihmisellä on oma omituinen leimansa, oma Jumalan antama määränsä ruumiin- ja sielunvoimia. Kuten hedelmäpuun siemenestä taas syntyy hedelmäpuu, eikä viiniköynnös, niin myös joka ihminen toimii hänelle annetun kyvyn mukaan ja muodostuu siksi, johon hänellä on taipumusta. Kaikki emme voi osata kaikkea.

Ei kenenkään tule ajatella tätä enemmän kuin vanhempain. Semmoisina, kuin Jumala antoi meille pienokaisemme, tulee meidän rakastaa heitä; mutta tiedämmehän, että vanhempain rakkaus helposti pettyy. He näkevät lapsissaan mielellään kaikki hyvät avut yhdistettyinä ja vastaisen suuruuden alun ja he kaunistavat lemmikkinsä arveluttavimmatkin virheet. He kutsuvat valhetta viisaudeksi, itsepäisyyttä lujaksi luonteenvoimaksi, laiskuutta neroksi, hävyttömyyttä lapsellisuudeksi, meluavaa käytöstä sukkeluudeksi j.n.e.

Semmoisella sokealla rakkaudella, joka vikoja varten käyttää pienentäviä, mutta hyviä puolia varten suurentavia laseja, on surkeat seuraukset. Siitä juuri nuo niin usein nurinpäiset elämänuran valinnat syntyvät, jotka kahlehtivat tosineron ja koittavat varustaa hyvin jokapäiväisen hengen siivillä; se on, joka vihamielisimmin asettuu koulua vastaan, väärin käsittää opettajan toimia ja rangaistuksia ja jättää hänen varoituksensa varteen ottamatta. Tämä pienokaisten hyviä puolia liiallisesti ihaileva rakkaus myös synnyttää kiittämättömyyttä, koska se puolustelee laiskuutta, kaunistaa pahaa tapaa ja uppiniskaisuutta, lukee onnellisen edistymisen lapsen ansioksi, mutta puutteellisuudet tiedoissa kokonaan koulun viaksi. Tämä väärä rakkaus selittää, minkätähden juuri köyhän lapsi usein tuottaa kasvattajalle enemmän iloa, kuin ylhäisten ja rikkaiden.

Ja eikö tuo sokea rakkaus usein pakota lapsia kaikellaiseen, johon heillä ei ole luontaista kykyä eikä taipumusta! Tytön täytyy piirustaa ja maalata, pojan soittaa pianoa tai viulua, vaikkei kummallakaan ole siihen taipumusta; mutta heidän täytyy oppia sitä, koska se kuuluu hyvään tapaan ja säädynmukaiseen kasvatukseen. Siten tuhlataan rahaa ja riistetään nuorisolta ne joutohetket, joita verrattoman paremmin voisi käyttää virkistykseen.

Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä, verrattuna ruumiilliseen hoitoon.

Jospa vaan vanhemmat, erittäinkin nuo hellät äidit, nuorison henkisen kasvatuksen suhteen olisivat puoleksikaan niin huolelliset ja varovaiset kuin kaikessa, joka koskee ruumiin hyvinvointia. Kuinka tuskallisen huolellisesti useinkin valitaan ja mitataan terveenkin lapsen ruokaa, mutta sen sijaan sallitaan leikkikaluja ylellisesti ja sen kautta vaikutetaan, että lapsi vastaisuudessa ei koskaan voi saada niitä kylliksi; kuinka huolellisesti lemmikkiä suojellaan vedolta ja liialta lämpenemiseltä, vaikka ollaan hyvinkin huolettomat hänen seurakumppaniensa valinnassa, jos he vaan muuten ovat tasa-arvoisia. Ja kun sitten ilmestyy taudin oireita! Jos pienokainen valittaa päänkipua tai vatsanväänteitä, kuinka silloin huolissaan kiiruhdetaan lääkäriä hakemaan ja kuinka odotetaan hänen tuloaan! Harvoin, hyvin harvoin sen sijaan tulee kysymykseen neuvotella opettajan kanssa henkisistä vi'oista ja heikkouksista ja yhdessä hänen kanssaan tehdä jonkinlainen parannussuunnitelma. Ja tarkastakaa vain sairaan lapsen äitiä, kuinka hän lääkärille suurentaa jokaisen taudinilmauksen, liioittelee lemmikkinsä joka kivun ja huokauksen, jotta tohtori kirjoittaisi oikein paljon rohtoja ja oikein pian ryhtyisi taisteluun tautia vastaan. Ihan toisellainen on tosiaan äidin menettely, kun hän jättää lapsensa opettajan huostaan ja vastenmielisesti tekee selkoa pienokaisen syntiluettelosta. -- Tosin poika ei ole erittäin huolellinen eikä ahkera, mutta hän onkin vielä niin nuori eikä häntä saa liiaksi rasittaa; hän myöntää että lapsi usein on tottelematon ja itsepäinen, vaan hän tietää, että sillä aina sen jälkeen on paha olla; hänen täytyy tunnustaa, että hänen pieni tyttärensä on hyvin meluava ja nenäkäs, mutta hän on myös vakuutettu siitä, että se ei sillä tarkoita mitään pahaa; tosi on myös, että poika usein on valehdellut ja näyttänyt riitaista luonnetta, mutta hän valehtelee vain pelosta ja häpeästä ja hänellä on liiaksi kunniantuntoa, liiaksi ärtyisyyttä; ja niin luetteleminen jatkuu siksi, kunnes laskun tulos tekee syytetyn pieneksi puolijumalaksi. Jos muuten joku äiti olisikin siksi uljas, että lapsen läsnäollessa pyytäisi opettajaa pitämään sitä ankarassa kurissa eikä säästämään vitsaa, niin opettaja toivottavasti kyllä tietää, mitä hänen tulee ajatella siitä ja mikä arvo hänen tulee antaa semmoiselle puheelle.

Vanhempain vieraantuminen lapsistaan.

Köyhä, jolla ei aina ole ruokaa edes seuraavaksi päiväksi ja jonka leipämurheet estävät vapaasti kehittymästä, valittaa usein enemmän kotieläimen menettämistä kuin lapsensa kuolemaa, ja sulkiessaan arkun, johon tuo pieni olento on laskettu ijankaikkiseen lepoon, sanoo hän levollisesti: "Hänen on hyvä olla, hänestä on tullut enkeli!" -- Lapsen kuolema vapauttaa hänet surusta, kotieläimen kuolema tuottaa hänelle surua.

Mutta ne, jotka elävät yhteiskunnan päivänpaisteisilla kukkuloilla ja joita ainoastaan onnettomuuden kovimmat hätähuudot ovat saavuttaneet, ihmettelevät sitä tyyneyttä, jolla tuo köyhä sulkee arkun, ja näkevät siinä raakuutta, typeryyttä ja taivas tiesi mitä kaikkea. He kääntävät hurskaalla, tunteikkaalla kauhulla selkänsä tuolle kurjalle ja ajattelevat mielihyvällä sitä juopaa, joka on heidän ja noiden toisten välillä.

Mutta köyhän tyyneydellä kärsiessä lapsensa kuoleman, koska häneltä sen kautta on otettu raskas kuorma ja elämänsuru, jonka taivas nyt on ottanut kantaakseen, voivat rikkaat ja ylhäiset usein pitää lapsensa kaukana itsestään, vain saadakseen häiritsemättä hoitaa mukavuuttaan ja huvituksiaan. Tosin heitä surettaisi lastensa kuolema, sitäkin enemmän, syystä että heiltä puuttuu köyhien hurskas usko; mutta erillään oleminen lapsistaan on heille mukavaa ja enentää heidän itsekästä elämännautintoaan. Köyhän hiljaisella nöyryydellä kantaessa lapsensa kuolemaa, tappavat nämä itsekkäät rikkaat lapsensa, tosin ei ruumiillisesti, mutta kuitenkin henkisesti jättämällä heidät pahentaviin kasvatuslaitoksiin tai palkollisten hoitoon. Köyhän lohduttaessa itseään sillä, että hänen lapsensa on päässyt enkelien seuraan, lohduttavat nämä kylmät sydämet itseään sillä, että he lapselleen ovat hankkineet palkattuja hoitajia.

Kumpiko on parempi ja kuka heittää ensimmäisen kiven? Onkohan tuo äiti, joka vain kerran päivässä näkee lastansa ja tyynesti etsii huvituksia, koska hän luulee lapsensa olevan hyvässä huostassa, jonka muka täytyy olla sitä paremman kuta kalliimpi se on? Onkohan tuo isä, jonka sielu täyttyy mielipahalla, jos hänen täytyy olla vain yksikin ilta viikossa perheensä seurassa? Onko erotus niin suuri kuoleman tuottaman eron ja sen eron välillä, jonka itsekkäisyys ja huvittamisen halu saa aikaan? Ja kumpiko erottaminen enemmän erottaa sydämet?

Kateus ihmisten perisyntinä.

Pyhä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: "Muistan nähneeni pojan, joka, vaikka hän ei vielä osannut puhua, kalpeni kateudesta, nähdessään toisen lapsen imettäjänsä rinnalla". Samaten kuin paratiisin käärme, kateutta täynnä, myrkytti ensimmäisen ihmisparin onnen ja sen kautta jätti sille ja sen jälkeläisille myötäjäiset, jotka saattoivat Kainin tappamaan veljensä, niin on vielä tänäänkin kateus, ollen itsekkäisyyden ilmaus, ihmiskunnan perisynti, jonka seurassa salaviha, pahanilkinen nauru ja teeskentelevät sanat kulkevat. Se on lastenkin perisynti, joka lisääntyy kuin myrkyllinen kasvi ja pian tukehuttaa kaikki myötätuntoisuuden ja hyväntahtoisuuden jalot tunteet, jos ei siltä ajoissa revitä pois juuria. Tämä voi tapahtua ainoastaan aikaisin totuttamalla nuoriso itsensä kieltämiseen ja uhraavaisuuteen sekä toimimaan muiden hyväksi ja opettamalla sitä, hyvää nauttiessaan, muistamaan niitä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat. Se tapahtuu vielä siten, että köyhää, jonka kateus voi tulla vaarallisimmaksi, johdetaan lujaan uskoon ijankaikkiseen maailmanjärjestykseen ja pyhään rakkauteen Jumalaan ja uskontoon sekä etsimään onneansa siinä, joka on sanonut, että köyhä helpommin pääsee taivaanvaltakuntaan kuin rikas.

Sentähden varmaankaan ne vanhemmat eivät tiedä, mitä tekevät, jotka lapsiensa kuullen tekevät toisten onnen moitteen esineeksi ja katkerissa sanoissa etsivät korvausta siitä, että heidän osakseen ei ole tullut sama onni.

Perheessä, jossa eletään tämän maailman elämää ja etsitään sen nautintoja, jossa ei koskaan päivän puuhissa ja toimissa ikävöidä ijankaikkisen rauhan asuntoihin, siinä on myös kateus kotonaan.

Äidin kyynelten vaikutus.

Äidit useimmiten eivät lastensa hairahtaessa säästä pitkiä ja pitkäveteisiä saarnoja, vaan heidän siveellisissä luennoissaan ilmaantuu enemmän loukattu ja suuttunut persoonallisuus, kuin niissä kuulee äidin sydämen todella surevan lapsensa vieraantumista Jumalasta. Semmoiset äidit eivät hae voimaa, intoa ja sitä mielialaa, joka on välttämätön kasvattamiseen, parantamiseen ja neuvomiseen, ylhäältä, vaan ihmisten mielipiteistä ja niistä maallisista ahdingoista, johon lapsen hairahdukset ovat syypäät. Paljoa parempi olisi, jos äidit enemmän puhuisivat Jumalalle lapsistaan ja hiljaisessa, mutta hartaassa rukouksessa pyytäisivät häneltä sitä voimaa ja apua, jota kasvatuksessa tarvitaan. Parempi olisi myös, jos äänetön, mutta kuitenkin ilmeinen, kauvan kestävä suru näyttäisi lapselle, kuinka kipeästi hänen vikansa on koskenut äidin sydämeen, varsinkin sentähden, että vieraantuminen äidin sydämestä samalla on vieraantuminen Jumalasta. Mutta uskonnollista tunnetta ja sen yhteydessä virkistävää taivaankastetta puuttuu meiltä liian usein, syystä että äidit eivät ole muistaneet laskea tuota tunnetta totisena elämänsiemenenä jo lapsen kehtoon.

Pyhä Augustinus eli nuoruudessaan synneissä ja paheissa, ja hänen irstas elämänsä ja sisällinen epäsointuisuutensa olivat niin suuret, että parannus näytti miltei mahdottomalta. Hänen hurskas äitinsä, Monika, oli kovassa tuskassa kadotetun poikansa tähden sekä rukoili Jumalaa alinomaa, ja hänen murheensa ja kyyneleensä olivat lapsen sydämelle alituisena nuhtelevana kehoituksena. Ja erään hurskaan piispan sanat: "Mene kotiisi, se on mahdotonta, että poika, joka on maksanut niin paljon kyyneleitä, joutuisi kadotukseen" toteutuivat loistavalla tavalla.

Niin, meidänkin äitimme itkevät usein katkeria kyyneleitä lapsensa syntien tähden; mutta nämä kyyneleet juoksevat liian myöhään, niiden pisarat putoavat hedelmään eikä kukkaan, eivätkä tule siitä lähteestä, joka antaa elämän vettä ja puhdistaa tätä ja toista maailmaa varten.

Lasten leikkikaluista.

"Lapset osaavat leikkiessään tehdä kaikesta vaikka mitä: kepistä tulee pyssy, puukalikasta miekka, mytystä nukki ja joka sopesta tulee tupa". -- Näitä Göthen sanoja lukiessani muistin erästä pientä poikaa, jolla vähän jälkeen joulun oli kokonainen armeija lyijysotamiehiä, koko lauma eläimiä, taloja, puita, kanuunoita ja taivas tiesi mitä kaikkia leikkikaluja; ja kuitenkin huokaillen sanoi minulle: "Minä tahtoisin saada sikarilaatikon!" -- Kun hän sai semmoisen, jätti hän kaikki muut kalunsa, laatikon ohueista laidoista tehdäkseen pieniä pöytiä, rattaita ja muita kapineita. Tuo laatikko piti häntä työssä monta päivää.

Lasten mielikuvituksen voima on tyhjentymätön. Oman elämänsä kyllyyden he siirtävät luonnon esineisiin; he puhuttelevat nukkea, kiveä, kukkia, ja mitä he saavat käsiinsä, se heidän täytyy muuttaa ja muodostaa.

Sentähden on monien leikkikalujen ostaminen lapsille rahantuhlaamista, sillä ne kun ovat valmiita, eivät ne tyydytä heidän toimintohaluaan eikä kiihota heidän mielikuvitustaan. -- Ainoastaan tehoisuus tekee iloiseksi ja onnelliseksi, sanoo saksalainen runoilija J. Paul, ja se koskee varsinkin lapsia. -- Mutta rahantuhlaus on kuitenkin siinä pienin asia. Tärkeämpi on, että vanhemmat eivät sillä leikkikalujoukolla, jonka he tyhjentymättömällä hellyydellä hankkivat lapsilleen, suinkaan saa lasten halua asettumaan, vaan päinvastoin antavat himoille, nautinnonhalulle ja hajamielisyydelle suuren etusijan ja riistävät lapsilta onnelliseksi tekevän tunteen, estävät häntä iloitsemasta pienestäkin asiasta.

Lasten yhteiset leikit ovat luonnollisimmat ja kehittävät seurahalun ja sovun hyveitä. Yksinäiset pojat ja tytöt ovat senkintähden valitettavat, että niille harvemmin tarjotaan tätä sivistysvälikappaletta.

Opettajatoimen vaikutus opettajaan.