Part 2

* * * * *

Enin tahtoisin kuitenkin sulkea maalaisopettajimme suosioon puutarha- ja kukkas-viljelyksen. Tämä työskentely on jo itsessään niin likeistä sukua ja niin kauniissa yhteydessä opettajatoimen kanssa, että ajattelevat, tunteelliset ihmiset eivät voi olla sitä huomaamatta. Se johtaa luontoon ja sen virkeään elämään, se antaa ja pitää vireillä toiveita ja toteumisia siihen määrään, että totinen, vaatimaton luonne välttämättömästi mieltyy siihen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi. Sitä paitsi löytyy harvoja maalaisopettajia, joilla ei ole puutarhaa koulun vieressä. Milloin semmoisen näen ja huomaan sen hoidossa kauno-aistia ja järjestystä, silloin saan ehdottomasti hyvän ajatuksen sen omistajasta, ja hän tulee minulle jo ennakolta rakkaaksi. Mutta missä puutarha on täynnä okaita ja ohdakkeita ja ilmaisee kaunoaistin puutetta, siinä taas ehdottomasti ajattelen, että koulu varmaankin on samanlainen. -- Tunsin nuoren opettajan, joka asui yksinäisessä, maailmasta melkein suljetussa vuorikylässä, jonka asukkaat karusta maastaan tuskin saivat välttämättömimmät elintarpeensa. Hän oli vähitellen parantanut talonsa vieressä olevan pienen puutarhan maata, oli löytänyt kukkasystäviä kaupungissa, jotka kernaasti antoivat hänelle rikkauksistaan, ja hyvältä tuntui kun näki tämän ystävällisen kosteikon näköisen maatilkun ja sen kukkien somuuden. Hän kasvatti myös ruukuissa joitakuita hienompia kasveja, jotka palkitsivat hänen työtään virkeällä edistymisellään ja kukkasrikkaudellaan. Hän sanoi minulle itse: Tämä on ainoa, joka antaa minulle iloa ja virkistystä vaivaloisen koulutyön jälkeen; tuskin voisin sitä muuten yksinäisyydessäni kestää.

Eikö semmoinen esimerkki, enemmän kun kehotukset ja opetukset, vaikuta edullisesti maalaiseenkin? -- Ensin hän katsoo sitä uteliaisuudella ja epäilyksellä, sitten hän näkee menestyksen ja iloitsee siitä ja lopuksi hän seuraa esimerkkiä. Häneenkin se vaikuttaa jalostuttavasti, sillä se opettaa häntä rakastamaan paitsi hyödyllistä myös kauneutta.

Hedelmänviljelyksestä ei liene tarpeellista puhua sanaakaan. Se on oma asianajajansa ja koulun kanssa terveine punaposkisine poikineen ja tyttöineen ei mikään sovellu niin hyvin kuin hyvässä kunnossa pidetty hedelmätarha.

Lapsi, joka ei hellästi hoida ainoatakaan puuta eikä iloitse sen kasvamisesta, ei ole mikään lapsi, enkä minä tahtoisi kutsua häntä lapsekseni. Mutta opettajan, joka ei osaa herättää oppilaisissaan halua luontoon ja sen selvää kieltä kohtaan, tahtoisin mieluimmin -- nähdä poistetuksi kouluhuoneesta!

Puhtaus kasvatusvälikappaleena.

Jokainen, joka saa uuden takin päällensä, ojentaa ruumistaan, ja paremmat vaatteet antavat myös enemmän rohkeutta. Sunnuntaina tuntevat palkollisetkin itsensä inhimillisemmiksi ja katsovat rohkeammin ympärilleen. Moni on pitänyt sielunsakin saastuttamatta, jotta hän ei likaisi vaatteitaan. Tavallinen puheenparsi on, että ruumis ja sielu ovat keskenään vuorovaikutuksessa, mutta täydessä laajuudessaan sitä harvoin otetaan varteen. Kristus ei suotta kutsunut ihmisruumista temppeliksi, ja ruumiin kunnioittaminen ei koskaan jää vaikuttamatta koko elämän siveelliseen puoleen. Joka ei välitä siitä, vaikka hänen vaatteensa ja ruumiinsa ovatkin likaiset, joka ei kaipaa ruumiin puhdistamista aika ajoin ja joka viihtyy lo'assa, se on helpommin altis kaikille viettelyksille ja taipuvaisempi ilkeyteen. Joka tahtoo riistää ihmisiltä sunnuntain, tekee jo senkin tähden suurta syntiä heitä kohtaan, koska hän samalla riistää heiltä yllytyksen puhtauteen ja jaloimpiin elämännautintoihin. Joka tahtoo kasvattaa ja sivistää ihmisiä, ei saa jättää näitä viittauksia huomioon ottamatta ja hänen täytyy neuvoa pitämään ei ainoastaan sielua vaan myös ruumista puhtaana, vieläpä jälkimmäistä Jumalan tähden, joka on sen luonut. Puhtaus pitää ruumiin ja sielun terveinä ja sillä ihmisellä, jolle puhtaus on tullut pysyväiseksi tavaksi, on ainakin yksi kiusaus vähemmän. Löytyy tosin ihmisiä, jotka ulkoapäin ovat kiiltäviä, vaan lähempänä ihoa sitä likaisempia; mutta ne eivät kunnioita ruumista Jumalan tähden, joka sen on luonut, vaan hoitavat sitä ylpeydestä. Ei se ole puhtautta.

Kansa- ja köyhäin-kouluillamme on tässä suhteessa paljon hyvää tehtävänä ja parannettavana; niiden tulee usein kyllä edustaa isää ja äitiä! Koulun tulee vakavasti koettaa poistaa kaikkia vastenmielisiä tapoja, ainakin huoneissaan, kampaamatonta tukkaa, pesemättömiä silmiä ja käsiä ei pidä koskaan sallittaman ja jokaiseen kivitauluun täytyy kuulua sieni tai kangastilkku tavanmukaista puhdistamista varten.

Ovatko nämä vähäpätöisiä asioita, joita itsestään ymmärtää? -- Kasvatuksessa en pidä kerrassaan mitään kohtaa vähäpätöisenä ja tuosta "itse ymmärtämisestä" en vielä ole nähnyt merkkiäkään.

Olemmeko myös ajatelleet, missä suhteessa puhtaus on häveliäisyyteen, tuohon siveään olentoon, joka vartioi kaikkialla, missä ihminen lähenee eläintä?

Koulunkäynnin eduista.

Mitä koulujen ja varsinkin kansakoulun vastustajat usein moittivat, on niiden pieni vaikutus elämään, tietojen perin vähäinen pysyväisyys ja silmäänpistävä käytännöllisyyden puute elämässä. --- Tämä moite on vieläkin painavampi, kun ajattelee, että lapsemme niin pitkäksi aikaa kuin 8:ksi tai 9:ksi vuotta pannaan kouluun ja että he siis viettävät melkein seitsemännen osan koko elinajastaan koulupenkillä.

Niiden opettajien, jotka käsittävät näiden moitteiden koko tärkeyden ja täyden merkityksen ja jotka täydellä todella tahtovat koulun avulla jalostuttaa siveellistä ja henkistä kansanelämää, täytyy erittäin saada selville, mikä osa koulutietoja tulee jäämään ja mikä häviämään.

Jäämään tulee ennen kaikkia se järjen- ja sydämensivistys, jonka oppilas koulussa on saanut. Häviämään tulevat monet joutavat ja turhamaiset asiat, nimet ja luvut, ulkoa opitut korulauseet ja muistinharjoitukset kerskaavaisia tutkintoja ja tarkastuksia varten -- häviämään tulee kaikki, mitä opettaissa ei perustana ole ollut, vakaumus ihmisen oikeasta kotimaasta; -- mutta minkä vakava opettaja on tehnyt totisen kurin ja hyvien tapojen saavuttamisen, siveellis-uskonnollisen tunteen herättämisen ja järjenvirkeyden elvyttämisen hyväksi, se jää ja sen siunausta tuottavat vaikutukset ulottuvat elämäänkin. Unohtukoon ja jääköön koulu-ajan loputtua sikseen moni asia kieliopin, luonnonhistorian, historian y.m. aineiden alalta; ajattelemaan tottunut henki löytää kaikkialla elämässä kiihottimia ja tulee toimeen kaikkialla; siveellis-uskonnollinen tunne ei koskaan kokonaan häviä, vaan auttaa ratkaisemaan hyvän ja pahan välillä. Älkäämme sentähden pitäkö opetusaineita tarkoituksena, vaan ennemmin keinoina järjen ja sydämen kehittämiseen; sellaisella ainoalla oikealla käsityksellä tulee meidän vastustaa noita moitteita, joiden tärkeyttä ei voi kieltää. Semmoiseen käsitykseen liittäytyy myös tuo kultainen vaatimattomuus, joka on ainoa terveellinen kouluillemme, tai oikeammin, se syntyy siitä välttämättömästi.

Päiväkirjoista.

On määrätty, että opettajien tulee pitää päiväkirjoja. Monet ovat sen tehneet ja jääneet semmoisiksi kuin he kerran olivat, syystä että enemmän pitivät silmällä muotoa kuin henkeä.

Tietääkseni ei vielä kukaan opettaja ole tullut ajatelleeksi pitää päiväkirjaa oppilaistaan, johon hän merkitsisi heidän henkisen edistyksensä, heidän virheensä ja hyvät puolensa, käytetyt rangaistukset ja palkinnot, ja viimein kaikki, mitä hän saa tietää heidän myöhemmästä elämästään ja kohtalostaan. Kaikessa tapauksessa pitäisi semmoisen päiväkirjan tarjota paljon huvia, tehdä monta toivetta tyhjäksi ja saattaa monta ennenaikaista arvostelua häpeään. Siitä voisi tulla lisätieto käytännölliseen sielu-oppiin ja se tulisi sisältämään kokonaisen koulupiirin elämäkerrat sekä antaisi opettajalle selvimmän tiedon siitä, missä suhteessa koulu on ulkonaiseen elämään.

Jotta päiväkirjalla yleensä tulisi olemaan arvoa, niin sen tunnollisella tarkkuudella ja puolueettomuudella tulee vastata kahteen kysymykseen:

a) Minkälainen oli vaikutuksesi oppilaisiisi, ja

b) Mitenkä oppilaasi vaikuttivat sinuun;

tai: Mitä lapset oppivat sinulta, ja mitä sinä heiltä opit?

Opettajille, jotka muuttavat paikasta toiseen, ovat tosin sellaiset päiväkirjat mahdottomat.

Koulun vaikutus lasten elämään.

Missä näkyy koulun vaikutus elämään? Tahdon määritellä tämän sisältörikkaan kysymyksen vielä tarkemmin ja kysyn ensin: missä näkyy koulun vaikutus lasten elämään?

Opettajat eivät tarpeeksi tarkasta elämää koulun ulkopuolella. Moni ajattelee kouluhuoneen ovea sulkiessaan ainoastaan yönuttua ja piippua ja sanoo: "Olipa siinä vaivaa yhdeksi päiväksi!"

Mutta jos huviksesi tai muuten lähdet kävelylle, niin suuntaa askeleesi sinne, johon koululapsesi iltasilla kokoontuvat leikkimään. Miksi kuulet niin harvoin, ehkä et milloinkaan, poikien ja tyttöjen laulavan jotakin hilpeää laulua, joka sopisi tilaisuuteen ja joka iloisella, viattomalla tavalla huventaisi iltaa? Ja jos he laulavat, eivätkö he laula lauluja, joita koulussa ei ole opetettu? -- Miksi he eivät tahdo laulaa juuri sinun laulujasi? Onko syy siihen, että itse laulunopetuksessasi on liian vähän eloa, vaikuttaakseen tosi-elämään? Onko lapsilla ehkä laulunsa vain kirjoissa, eikä päässä ja sydämissä ja osaavatko he ehkä laulaa ainoastaan nuoteista eivätkä ulkoa, kuten linnut metsässä? Anna lapsesi oppia jokainen laulettava laulu ulkoa; ainoastaan päästä ja sydämestä lähtenyt laulu kaikuu raikkaalta -- ja jos moniääninen laulu estäisi tuota ulkoalaulamista, niin tahtoisin, että ennemmin tyytyisit yksi-ääniseen lauluun.

Ja kulkeissasi koululastesi ohi, etkö huomaa, mitä he tekevät ja toimittavat jouduttaakseen tuota hitaasti kuluvaa aikaa? Jonkun mieleen juolahtaa tyhmyys tai pahanteko ja heti seuraa koko lapsilauma esimerkkiä pelkästä ikävästä. Tuossa he lyövät sammakkoja kuoliaaksi tai kiusaavat kuoriaisia, tässä he ovat saaneet käsiinsä koiran, jota tahtovat saada tekemään temppujaan ja jota sentähden repivät sinne ja tänne. Etkö voisi näiden lasten elämään vaikuttaa sillä, että opettaisit heille siivoja huvittavia leikkejä, siten suunnataksesi heidän toimintahalunsa parempaan?

Moniaat oppilaasi ovat paimenia ja paimentavat karjaa suuren osan kesää. Etkö voisi saada heitä siihen, että paitsi leipäpussia ottaisivat mukaansa jonkun lukukirjan? Eikö Isäin poikakin ollut paimen, ja mitä Raamattu kertoo hänestä? Opettajalla maalla on näissä suhteissa paljoa helpompi kuin kaupunki-opettajalla.

Jotta joku asia todellisuudessa tulisi mahdottomaksi, ei tarvita muuta kuin että uskoo sen mahdottomuutta; -- mutta rakkaus voi tehdä ihmeitä, sillä se tekee vahvaksi.

Kunnioitus koulua kohtaan.

Usein kuultu valitus, että kansa ei kylliksi harrasta koulua ja vain vastenmielisesti tekee uhrauksia sen hyväksi, ei ensinkään ole tuulesta temmattu. Löytyy vieläkin paljon ihmisiä, jotka, jos vaan saisivat menetellä mielensä mukaan, tuskin viivyttelisivät koulunsa lakkauttamista, siten vapautuakseen laitoksesta, jota pitävät tarpeettomana verona ja rasituksena.

Käsityöläisellä, joka opetuksen avulla on päässyt siksi pitkälle, että hän itse voi kirjoittaa laskunsa, kuittinsa, asioimiskirjeensä y.m. sekä pitää laskua tuloistaan ja menoistaan, on jo toisellaiset ajatukset koulusta. Talonpoika, joka kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden tulee valituksi kunnanesimieheksi, ei hänkään voi halveksia koulua. Emme voi erehtyä sen pääsyyn suhteen, jonka tähden kansa ei kylliksi kunnioita kansakoulua, joskin tämä tieto ei ensinkään ole omiansa mielistelemään itserakkautta.

Toimikaamme päättävällä vakavuudella, älyllä, innolla ja tarkoituksenmukaisella opetustavalla siihen suuntaan, että kansakoulu todellisesti hyödyttää kansaa ja kansan elämää sekä vastaa kansan tarvetta; silloin tulee myös kansan mielipide koulusta olemaan toisellainen. Mutta niinkauvan kuin löytyy kouluja, joista lapset lasketaan maailmalle ilman muita myötäjäisiä kuin vähän koneellista lukutaitoa, niinkauvan kuin löytyy opettajia, jotka kirjoitusopetuksessa tyytyvät jäljentämiseen, eivätkä vaadi ajatusten kirjallista lausumista, niinkauvan kuin laskeminen ei ole käytöllistä elämää varten ai'ottua laskemista, niinkauvan tullaan myös pitämään semmoisia kouluja tarpeettomina.

Siinä me kaikki olemme yhtä mieltä, että sivistynyt kansa ei mitenkään voi halveksia koulua. No niin! Toimikoon koulu todellisuudessa terveen sivistyksen hyväksi, niin koulu varmaankaan ei tule olemaan kansan tunnustusta vailla.

Mutta että kansan sivistyksen ja kansakoulun pyrintöjen ainoana päämääränä ei voi olla tottuminen järjelliseen lukemiseen, itsetietoiseen kirjoittamiseen ja laskemiseen, vaan että syvempi perustus on laskettava, ei vaadi mitään laveampaa esitystä? Viittaan Ephes. 4: 14-16, sillä siinä on sanottu enemmän kuin minkä yhdessä päivässä voi ajatella.

Vieraantuminen opettajakutsumuksesta.

Ei mikään ole helpompaa, mutta ei mikään vaarallisempaakaan, kuin vieraantuminen kutsumuksestaan. Jos vain saamme sen käsityksen, että asemaamme katsoen oikeastaan olemme liian hyviä, niin vieraantuminen on valmis. Opettajaakin lähenee kiusaaja käärmeen muodossa ja kuiskaa hänen korvaansa, että hän kyvyllään, tiedoillaan, kauniilla käsi-alallaan tai äänellään voisi päästä johonkin parempaan toimeen sekä että moni, jolla ei ole suurempia tietoja ja taitoja kuin hänelläkään, on korkeammissa viroissa ja arvoissa. Jos semmoinen ajatus kerran on tullut sydämeen, alussa hyvin hiljaa ja ainoastaan kiusallisina hetkinä, silloin se pian kasvaa ja juurtuu yhtä syvään kuin pahin rikkaruoho. Jos nyt opettajalla on tuttavia, jotka suojelevat tuota rikkaruohoa, sen sijaan että vakavilla sanoilla hävittäisivät sen, niin se kasvaa päivä päivältä ja valtaa koko sielun yölläkin. Silloin syntyy kauhea tila, että vihaa kutsumustaan, jota kuitenkin tulisi rakastaa, että kiroaa sitä hetkeä, jolloin päätti antautua opettajatoimeen, että vastenmielisesti astuu lapsijoukkoon ja inholla suorittaa tehtävänsä. Niin, tämä tila on kauhea, mutta vielä kauheampaa on, että moni vaalii sitä helmalapsenaan ja epäterveellisellä himolla hakee kaikkia, joka voi sitä enentää. Siihen tulee lisäksi, että jokainen "näytteleminen", joka pääasiallisesti on siinä, että ei antaudu jonkun toimen, mielipiteen tai ajansuunnan palvelukseen sydämestään, vaan ainoastaan pakosta, turmelee ruumiin terveyden, se kun hävittää ei ainoastaan siveellisen vaan myös ruumiillisen tasapainon. Näyttelijät harvoin elävät kauvan.

Löytyykö semmoisesta tilasta mitään parannuskeinoa? Semmoinen löytyy, Jumalan kiitos, mutta vain yksi ainoa, ja sitä ei saa käyttää vain puoleksi, vaan täydellä alttiiksi antavaisuudella. Tämä keino on opettajatoimen uskollinen käsitys ja hoito. Tällä käsityksellä voitamme itsemme ja maailman ja löydämme tuon hiljaisen hilpeyden, tuon olemisen ja toimimisen virkistävän rauhan, jota eivät Egyptin lihapadat, eivätkä koko maailman valtakunnat loistoilleen voi hämmentää. Tällä käsityksellä väitän rohkeasti: Ei kukaan ole liian hyvä opettajaksi, mutta usein kyllä ovat ne, jotka pitävät itsiään paraimpina, liian huonoja siksi. Ellei minulla olisi semmoista käsitystä opettajakutsumuksesta, niin kyllä yhtyisin noihin pakanoiden sanoihin: "Qvem dii odere paedagogum fecere", se on: "Ketä jumalat vihaavat, sen he tekevät opettajaksi!"

Koulun vaikutus.

Göthe sanoo: Itse Pallaskaan (kreikkalaisten viisauden jumalatar) ei saa kunniaa kasvatustoimestaan; lopuksi ihmiset kuitenkin toimivat omalla tavallaan, ikään kuin eivät olisi saaneet mitään kasvatusta.

Tuohan kuuluu joltakin, ja koulun vastustajat käyttävät samankaltaisia lauseita todistaakseen meille, että koulukasvatus sekä kokonaisuudessaan että yksityiskohdissa on haave sekä että vain herkkäuskoinen haaveilija voi toivoa siitä ihmisolojen parannusta.

Maailman ja historian tarkastaminen todistaa kuitenkin, että ei mikään kelpo hengen synnyttämä ja innostuksen kehittämä, suuri kasvatusaate ole ollut vaikuttamatta ihmiskunnan olojen muodostamiseen, vaan päinvastoin aina on kuvastunut jokaisen vuosisadan mielenlaadussa, tavoissa ja te'oissa. Eikö kristinuskokin ole ja tule pysymään kasvatusoppina ja kasvatustoimena?

Tässä tulee vain kysymykseen, että emme ota käsitteitä "koulu" ja "opettaja" liian ahtaassa ja ahdasmielisessä merkityksessä, emmekä pidä koulun tarkoituksena ainoastaan määrättyjen mielipiteiden ja periaatteiden levittämistä. Sen tulee myös opettaa ihmistä torjumaan luotaan turmiollisia, vaikka viehättäviäkin oppeja, ja varustaa hänet sillä siveellisellä voimalla, jota tarvitaan käärmeen pään rikki polkemiseen, käärmeen, joka vieläkin sanoo: "Te tulette Jumalan kaltaisiksi!"

Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.

Jos on totta, että kasvatuksen ei tulee pitää silmällä ainoastaan ihmisen yksilöllistä oikeutta, vaan myös hänen suhdettaan koko ihmiskuntaan, niin kasvattajan päätehtäviä on kasvattinsa totuttaminen itsensä kieltämiseen, sillä ilman sitä on koko yhteiselämä valhetta. Kansan lapset eriävät tässä suhteessa peräti varakkaiden, rikkaiden ja ylhäisten lapsista. Sillä välin kun kansan lapsi jo aikaisin saa tottua itsensä kieltämiseen, koska vanhempain olot pakottavat siihen sekä jo aikaisin heikoilla voimillaan perheessä palvelemaan ja ansaitsemaan, elää ylhäisemmän säädyn lapsi täydessä vakuutuksessa erikoisasemastaan ja sinä keskipisteenä, jota monet auttajat ympäröivät. Häneltä ei vaadita muuta, kuin että hän kehittyy vapaasti ja huvittelee; kaikellaiset leikkikalut koristavat iloista lastenkamaria; ei kukaan pyydä, melkein kaikki vain antavat, ja lyhyitä opetustunteja seuraa lepo, huvitukset ja miellyttävä vaihtelu.

Tarvitseeko, näin ollen, vielä selittää, että siinä, missä itsensä kieltäminen ja sen ohessa velvollisuus ihmiskuntaa kohtaan voittaa yksilön oikeuden, terveellinen tasapaino tulee häirityksi yhtäpaljon, kuin siinä, missä yksilö voimallisemmin astuu esiin ja vain pyytää, antamatta mitään takaisin?

Mitä tässä vaaditaan koululta? Ei muuta, kuin että se niin paljon kuin mahdollista palauttaa tasapainon. Antakoon koulu köyhän lapsen, jonka tulee elää muiden hyväksi, huoneissaan saavuttaa itsetietoisuutta ja opettakoon häntä kunnioittamaan omaa itseään, jotta hänen yksilönsä ei katoaisi ja jotta hänen sielunsa kehittyisi vapaaseen itsenäisyyteen. Vakavasti osoittaen järjestyksen noudattamisen olevan pyhän, Jumalan määräämän velvollisuuden, johtakoon koulu suhteellaan Jumalaan ja kristinuskon laajalle ulottuvan rakkauden kautta lasta ilolla ja kiitollisuudella tuntemaan persoonallisen oikeutensa ja ihmisarvonsa. Sen sijaan koulu velvoittakoon rikkaan ja ylhäisen lapsen kurilla ja johdonmukaisuudella siihen, johon kodilla harvemmin on tilaisuutta s.o. kuuliaisuuteen, itsensä kieltämiseen ja avuliaisuuteen, sanalla sanoen, tietoisuuteen ihmiskunnan elimistön elämästä.

Jos olisi minulla tarjona kaksi opettajaa, toinen ankara, kiivasluontoinen kuten Pietari, toinen lempeä kuten Johannes, niin lähettäisin Pietarin rikkaille ja Johanneksen antaisin köyhille.

Ylläsanotun käytöllinen toimeenpano opetuksessa ja kasvatuksessa on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on siinä suhteessa antaa määrättyä ohjetta. Mutta jo silläkin on paljon voitettu, jos opettajana johdattaa mieleensä nämä asiat; tilaisuus ja luonnollinen tunne tekevät kyllä tehtävänsä, jos vaan sydän on oikealla paikalla. Tässäkin toteutuu runolijan sanat: "Ellette sitä tunne, niin ette koskaan sitä ponnistamalla saavuta!"

Alakuloisuuden hetket.

Kuten joka taiteilijalla on hetkiä, jolloin hänen tuottava voimansa lepää; kuten ylipäänsä kaikki ihmiset ovat ruumiillisen ja sen ohessa henkisenkin elämän vaihtelujen alaiset, niin opettajakaan ei aina ole sama voimaansa ja työhaluunsa katsoen. Ruumiin ja hengen häiriöitä esiintyy hänessäkin, ja paraimmalla ja jaloimmalla on hetkiä, jotka synkistävät hänen sieluaan ja tekevät kutsumuksen hänelle raskaaksi taakaksi. Muiden silloin hiljaisessa yksinäisyydessä tai enemmän koneellisissa toimissa levollisesti odottaen tuon pahan hengen poistumista, täytyy opettajan määrätyillä tunneilla esiintyä oppilasparvensa edessä ja olla heille kehottajana, esikuvana sekä ystävällisenä ja vakavana isänä. Kaikkien pahojen vaikutuksien vastustaminen sekä raskaan päivätyön suorittaminen niin, että perästäpäin voi ajatella sitä ilman tyytymättömyyttä, on sangen vaikeata ja se edellyttää erittäin paljon itsensä kieltämistä.

Hyvä on, jos opettaja semmoisina päivinä vielä tavallista hartaammalla katseella ylöspäin, astuu lastensa piiriin, ja jos hän alottaa työnsä sillä vakaisella ajatuksella, että tänäänkin Jumala korkeimpana tarkastajana kuulee hänen sanojaan ja tutkii hänen tekojaan. Sitäpaitsi tulee hänen muistaa, että alakuloisuuden synkkä henki kuvaa kaikki synkäksi, mielellään suurentaa pienokaisten virheet ja pian vainuu ilkeyttä ja vilppiä siinä, missä vain on lapsellista vilkkautta tai nuoruuden kevytmielisyyttä. Tätä muistaessaan tulee opettajan helpommaksi tehdä ja täyttää se luja päätös, että hän ei tänään määrää mitään suurempaa rangaistusta, sillä tapaa välttääkseen katkeria pikastumisia.

Monella opettajalla ei ole semmoista lujuutta. Löytyy kylliksi kouluja, joissa lapset aamulla arasti ja tarkkaan tutkivat opettajansa kasvoja ja lähenevät toisiaan sekä kuiskaavat hiljaa toisilleen, että tänään näkyy ukkosenpilviä, jotka eivät mene salamoimatta ohi.

Olisi hyvä, jos opettaja käyttäisi semmoisia onnettoman synkkämielisyyden päiviä ja tunteja, enemmän kuin muita, hiljaiseen työskentelyyn ja antaisi oppilaille tilaisuutta sopivien tehtävien suorittamisella näyttää saavutettuja tietojansa. Elävä sana ei oikein semmoisina aikoina tahdo lähteä kieleltä, lauseilta puuttuu selvyyttä ja sen ohessa myös iloista varmuutta siitä, että niitä ymmärretään. Sentähden on harjoitus ennemmin paikallaan.

Jos opettajalla koskaan on syytä etsiä vikaa itsessään eikä oppilaissaan, niin hänellä on syytä siihen henkisen alakuloisuuden päivinä. Ja niihin lahjoihin, joita opettajan joka päivä tulee rukoilla Jumalalta, eivät suinkaan terveys ja hilpeä mieli ole viimeiset.

Opettajasäädyn kunnioittamisesta.

Ei mikään järjellinen, tosisivistynyt ihminen voi kieltää täydellistä kunnioitustaan opettajakutsumusta ja kansakouluopettajan säätyä kohtaan, eikä epäillä tämän säädyn yhdenvertaisuutta muiden kanssa.

Vaan jos nuorukainen tällä perusteella toivoisi tulevansa persoonallisten kunnianosotusten esineeksi, niin se olisi enemmän kuin mieletöntä. Siitä, että koko sääty ja toimi nauttii kunnioitusta, ei saa päättää, että jokainen yksityinen heti tulee osalliseksi tuosta kunnioituksesta. Ei sääty eikä kutsumus tee yksilöä kunnioitusta ansaitsevaksi, vaan se tapa, jolla täyttää kutsumuksensa, ja sentähden se, joka vasta on alottanut toimensa, ei voi vaatia, että häntä kohdellaan erityisellä kunnioituksella, sillä silloin pidettäisiin alku täyttämisen veroisena. Kunnioitus, vielä enemmän kuin rakkaus, on ensin ansaittava.

Huomatkoot tämän ne nuoret opettajat, jotka ryhtyvät ammattiinsa ylen suurilla toiveilla ja vaatimuksilla, sitä enemmän, koska usein ovat kuulleet virkansa olevan vaikean ja tärkeän ja sentähden heti ovat valmiit pitämään itsiäänkin sangen tärkeinä henkilöinä, joita ei voida kohdella kyllin kunnioitettavasti. Semmoisille nuorille miehille täytyy huutaa Franklinin sanat: "Kumartakaa, kumartakaa"; mutta moni on noudattamatta noita hyvää tarkoittavia sanoja ja antaa ennemmin elämän kovien kohtausten opettaa itseään. Maailmalla on suuri halu semmoiseen opettamiseen; mutta se on hyvinkin tyly opettaja, jonka siveelliset opetukset usein tulevat liian myöhään ja joka ei voi saada tehtyä tekemättömäksi.

Opettajain ominaisuuksista.