Part 1

MIETTEITÄ KASVATUKSESTA

Kirj.

L. KELLNER

Suomentanut Hj. Lilius

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1894.

SISÄLLYS:

Alkulause. Lapsen sydän. "Koulu"-sanan alkuperäinen merkitys. Opettaja lapsen ihanteena. Johdonmukaisuus ja sen vaikutus. Huono muisti ja sen ehkäiseminen. Opettajien arvostelu lasten luonnonlahjoista. Opettajan sivutoimet. Puhtaus kasvatusvälikappaleena. Koulunkäynnin eduista. Päiväkirjoista. Koulun vaikutus lasten elämään. Kunnioitus koulua kohtaan. Vieraantuminen opettajakutsumuksesta. Koulun vaikutus. Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa. Alakuloisuuden hetket. Opettajasäädyn kunnioittamisesta. Opettajain omaisuuksista. Opetettavan valmistamisesta. Kasvatusopillisista keskusteluista. Mitä kansakouluilta toivotaan? Vanhempain korkeat ajatukset lapsistaan. Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä verrattuna ruumiilliseen hoitoon. Vanhempain vieraantuminen lapsistaan. Kateus ihmisen perisyntinä. Äidin kyynelten vaikutus. Lasten leikkikaluista. Opettajatoimen vaikutus opettajaan. Varovaisuus koulua moittiessa. Esimerkin voima. Äidin vaikutus poikiinsa. Vanhempain puheet lasten kuullen. Vastustajista on usein enemmän todellista hyötyä kuin ystävistä. Kävelyretkien hyödystä. Kärsivällisyydestä. Ensimmäisen vaikutuksen voima. Koulutalon asemasta ja kouluhuoneesta. Koulubuoneen koristamisesta. Ruumiin rangaistuksesta. Täyskasvuiset lasten esimerkkinä. Koulun ja opettajien vaikutus. Kodin ja koulun yhteisvaikutuksesta. Mitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii. Luonto lapsen ensimmäisenä opettajana. Kuuliaisuudesta. Opettajien halu opettamaan yläluokilla. Rakkaus opettajatoimeen. Itserakkaudesta ja ylpeydestä.

Alkulause.

Opettajille ja vanhemmille, varsinkin niille, joilta puuttuu tilaisuutta laajemman kasvatusta koskevan kirjallisuuden lukemiseen, on tässä oivallinen pieni kirja. Se tarjoaa sarjan lyhyitä ja tilapäisiä, mutta ytimekkäitä neuvoja sekä kehotuksia eri kohtiin kasvatuksen laajalla alalla.

Näille murusille antaa omituisen viehätyksen se seikka, ettei niissä tunnu rahtuistakaan epätodellista kamariviisautta. Kaikki on niissä otettu kokemuksesta ja todellisesta elämästä. Lukee ikäänkuin rivien välistä noissa kyhäelmissä, että kirjoittaja itse on syvästi käsittänyt ja elävästi tuntenut esittämiensä totuuksien arvon, että ne ovat itäneet ja kasvaneet hänen mielessään ja johtaneet hänen toimiaan, että hän on monesti iloinnut nähdessään ne toteutettuina ja surrut niiden laiminlyömisestä. Ja hän on nähtävästi pannut ajatuksensa tai oikeammin tunteensa paperille semmoisena hetkenä, jolloin hänen sydämmensä on ollut niistä täysi. Muutoin ei olisi esitykseen tullut sitä tuoreutta ja lämpöä, joka saattaa monen vanhan ja kuluneenkin totuuden uudestaan vaikuttavaksi ja elinvoimaiseksi lukijan mielessä.

Kirjassa ilmestyvä katsantotapa perustuu siihen käsitykseen, että koulu samoin kuin kotikin on ensi sijassa kasvatuslaitos, että paljas tietojen antaminen on jotenkin arvoton, ellei sen kautta _luonteenkehitystä_ edistetä, ellei opettaja joka askeleella tietoisesti aseta _tätä_ tarkoituksekseen. Siinä jo totuus, joka on vanha, mutta kuitenkin uusi, joka päivä uudestaan mieleen painettava, jos mielii sitä jokapäiväisessä työssä toteuttaa. Se ei ole mikään helppo tehtävä, se vaatii voimallista irroittumista vanhan tottumuksen ladulta, se kysyy intoa ja tarmoa. Hyvä on silloin olemassa liittolaisena kirja, jonka jokaiselta sivulta henkii ylevä, aatteellinen käsitys opettajan ja kasvattajan tehtävästä. Tämmöisen vaikutuksen on kirja tehnyt ainakin allekirjoittaneeseen, jota on pyydetty kirjoittamaan siihen jotain esipuheen tapaista. Jos itsestään saapi päättää muihin, olisi se siis paikallaan muidenkin ammattitoverien pöydällä.

Helsingissä 17 p. Jouluk. 1893.

Mikael Johnsson.

Lapsen sydän.

Lapsen sydän on kuin muratti, joka vaatii tukea noustakseen korkeuteen taivaan ilmaa hengittämään ja varttuakseen yhä hilpeämmäksi. Jos se ei löydä tukea, niin se ryömii maassa ja kuihtuu siinä; mutta jos se saa apua, joka johtaa sen ylöspäin, niin se iloisesti kiipeää eteenpäin, ja sen lehdet ja oksat tulevat yhä suuremmiksi ja vihannammaksi kuta korkeammalle se kohoaa. Nuoruuden ikä tarvitsee tukea ja hakee sitä vaistomaisesti jokaiselta täyskasvuiselta, erittäin kuitenkin vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Kuten muratti, joka ei löydä mitään ylöspäin johtavaa patsasta, etsii tukea niukasta pensastosta ja kovasta vuoresta ja kuolee niinkuin ne, samaten myös rakkautta janoava ja apua tarvitseva lapsikin kiintyy heikkoihin, jopa huonoihinkin ihmisiin, ainoastaan saadakseen turvaa, vaikka ne elämän myrskyissä eivät tarjoakaan mitään vakavaa tukea. "Rakastatko minua?" kysyi Mozart lapsena ollessaan alinomaa omaisiltaan, ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, jos tuohon kysymykseen vaikka vain pilallakin vastattiin kieltävästi. Onnellinen se koulu, jonka opettaja on se vanha tammi, johon lapsensielun muratti voi kiintyä ja josta se löytää ohjaajan ylöspäin, mistä yksinään siunausta ja rauhaa saadaan. Mutta niinkuin ei mikään muratti käy kiinni jääpatsaasen, niin ei lapsen sielukaan turvaudu jääkylmään, rakkautta puuttuvaan sydämeen, ja missä siis opettajalta puuttuu rakkautta, siinä on kaikki petosta ja teeskentelyä. Jo monta vuotta sitten on ilmestynyt kirja nimellä: "Rakkaus ja totuus kaiken kasvatuksen ohjaajat." En löytänyt juuri uutta tuossa kirjassa, mutta nimi oli kaunis ja riittävä antaakseen meille aavistuksen siitä, mikä on tärkein kaikesta.

"Koulu"-sanan alkuperäinen merkitys.

Sana "koulu", joka on saanut alkunsa kreikan kielestä, merkitsee alkuperäisesti: lepo, vapaus ruumiillisesta työstä. Jalo-aatteiset ateenalaiset olivat säätäneet lain, joka määräsi kuolemanrangaistuksen sille, joka julkealla, sopimattomalla tavalla häiritsi koulua.

Tämä antaa meille paljon ajattelemisen aihetta. Lapsen tullessa kouluun alkaa hänelle uusi elämänvaihe, sillä siitä alkaen tunnustetaan tositeossa hänen olevan henkistä luontoa, tunnustetaan, että sielun kehittäminen on hänelle ihmisenä välttämätön sekä että kaikki, mitä hän aikaisemmin alkuperäisesti ja tietämättään omasi, kieli, vanhempainsa rakkaus, tottelevaisuus -- kaikkea tätä hänet nyt opetetaan miettimään ja ymmärtämään. Tämä sielun kehittäminen ja hoito edellyttää tuota lepoa ja pyhärauhaa, johon nimi "koulu" alkuaan viittaa, ja sielun-ylevyyteen harjaantuminen voi menestyä ainoastaan, jos ulkomaailman hyöriminen jätetään kouluovien ulkopuolelle. Jos se kuitenkin tunkeutuu sisään ja pyrkii valtaan, synnyttäen lapsissa tottelemattomuutta, pilantekoa, hajamielisyyttä tai julkeita riitoja, ja jos opettajan velttous ja törkeä käytös ensin laskee sen sisään, silloin ei meidän pidä ihmetellä, jos koulu ei vastaa nimeään eikä täytä tarkoitustaan.

Mutta miten olisi se opettaja rangaistava, joka itse joka päivä käytöksellään häpäisee koulua, ja jonka toimet, puheet ja ulkonainen esiintyminen selvään todistavat, kuinka kaukana hänen sydämensä on hartaasta pyhärauhasta ja kuinka likeisessä yhteydessä se on intohimojen ja maailman aineellisten pyrintöjen kanssa?

Opettaja lapsen ihanteena.

Samaten kuin nuoriso yleensä haaveksii ihanteita, niin tahtoo yksin köyhänkin lapsi sovittaa käsityksensä kaikesta jalosta ja täydellisestä, jotka hän lyhyen elämänsä aikana on saanut, johonkin erityiseen henkilöön. Silloin hän erittäinkin valitsee opettajansa kaiken hyvän edustajaksi ja hän pitää epäilemättömänä, että opettajalla täytyy olla kaikki mahdolliset hyvät avut. Jos kaikki valehtelevat ja pettävät, opettajani ei sitä tee; jos vaikka oma isäni on juoppo, opettaja ainakin on raitis; vaikka vanhempanikin elävät eripuraisuudessa, opettajani on rauhan mies: niin lapsi ajattelee ja rohkenee tuskin uskoa, että opettajallakin on maallisia tarpeita sekä syö ja juo, kuten muutkin. Niin, opettaja on turmeltumattomien lasten inhimillisen täydellisyyden jalo perikuva, ja kouluhuone seppelöi tätä kuvaa kunnioitusta vaativalla kehyksellä. "Tätä paikkaa on opettajamme sormellaan kosketellut", sanoi minulle kerran pieni tyttö ja osotti sitä sanoessaan kunnioittavasti erästä kohtaa kirjassaan, jonka hän oli ympäröinnyt hienolla lyijykynäviivalla.

Mutta jos opettajalla on se etu, että hän harvemmin kuin vanhemmat esiintyy lasten edessä, niin hänen asemansa siinä suhteessa on epäedullinen, että häntä juuri sentähden huolellisemmin tarkastetaan. Ajatelkoon jokainen opettaja tätä tarkkaan ja pitäköön sitä mielessään joka aamu. Hänen tulee vakavasti muistaa, että lapset hänessä näkevät kaikki täydellisyyden käsitteensä ruumiillisessa muodossa, ja älköön hän unohtako, että juuri tuo haaveksiva, hurskas nuorison luottamus häneen helpottaa hänen työtänsä ja tekee hänen esimerkkinsä siunausta tuottavaksi. Maailma tekee kylliksi ottaakseen nuorisolta tuon luottamuksen; tahtooko vielä opettajakin puolestaan edistää sitä ja moitittavalla ja kevytmielisellä tavalla riistää itseltään sen perustuksen, jonka pääasiallisesti tulee tukea hänen kasvatustointaan?

Jota enemmän opettaja ymmärtää käyttäytyä niin, että hän lasten silmissä näyttää korkeammalta olennolta, sitä enemmän hänen kiitoksensa tekee onnelliseksi, sitä syvemmälle hänen moitteensa tuntuu ja sitä paremmin kasvatustyö onnistuu. Mutta voi niitä opettajia, jotka lasten edessä antautumalla kiihkoisan mielen tilan valtaan esiintyvät tavallisina ihmisinä, jotka rangaistuksella ainoastaan tarkoittavat kostoa, ja joiden siveellisestä arvosta joka mökissä puhutaan epäilevästi. Eräs lasten ystävä sanoo teoksessaan: "Ei mikään opettajien ja oppilasten välinen suhde ole onnettomampi kuin jos oppilaat alkavat epäillä opettajan tietoja." Mutta me lisäämme tähän, että se suhde on opetukselle ja kasvatukselle vielä monta kertaa enemmän onneton ja kirouksen alainen, jos lasten sydämissä syntyy epäilys opettajan siveellisestä arvosta. Jos kerran luottamus siinä kohden on hävinnyt tai vaan käynyt horjuvaksikin, silloin menettää yksin Jumalan sana vaikutuksensa, silloin menettää kiitos ja moite kiihottavan voimansa, ja mitä rakkaus ja kunnioitus aikaisemmin on saanut aikaan, sen saavuttavat hädin tuskin ruumiilliset rangaistuskeinot hetkeksi.

Niin, paljon vaaditaan siltä, joka tahtoo olla opettaja sanan täydellisimmässä, jaloimmassa merkityksessä, ja me myönnämme kernaasti, että me kaikki jäämme kauvaksi ihanteesta jäljelle. Meidän työmme on ihmistyötä ja usein tulos hyvin vaillinaisesti vastaa rehellistä tahtoamme; mutta jos me sentähden korkeimmalta tuomarilta toivommekin anteeksi saamista, niin me emme koskaan saa unohtaa, että meidän tulee vastata tahdostamme sekä että meille on sanottu: "Voi sitä, joka pahentaa yhden näistä pienimmistä." -- Sanat ovat hyvät, mutta teot ovat paremmat, ja missä vilpitöntä Jumalan johdattamaa tahtoa löytyy, siinä myös ei puutu tekoja, joita tosin haittaa maallinen vaillinaisuus, mutta joilla kuitenkin on jumalallisuuden leima, samaten kuin mekin sydämessämme kannamme Jumalan kuvaa. Ainoastaan aineellinen, kylmä jokapäiväisihminen voi sitä paitsi pilkata tuota opettajatoimen ihanteellista käsitystä. Laivuri, joka pyrkii joen toisella puolen olevaan rantaan, suuntaa laivansa korkeammalle kuin muuton olisi tarpeellista, koska hän tietää, että virran voima kuljettaa häntä alaspäin. Nimitettäköön vain ihanteita saippuarakoiksi; minä pidän niitä mieluummin uimarakkoina, jotka ylläpitävät meitä maailman myrsky-aalloissa ja varjelevat meitä hukkumasta.

Johdonmukaisuus ja sen vaikutus.

Rakkaus ja johdomukaisuus ovat kaksi asiaa, jotka eivät tavallisesti sovi yhteen, syystä että toinen näyttää olevan ristiriidassa toisen kanssa ja viimemainittu on taipuvainen väistymään edellisen tieltä. Kuinka usein kuulee äidin sanovan: Odota vaan, huomisesta alkaen sinun joka päivä tulee tehdä sitä tai sitä; mutta tytär tietää jo ennestään, mitä tämä merkitsee, sekä että tuo "huomenna" ei koskaan tule. Usein sanoo opettaja: "Tästä lähtien tulee jokaisen joka päivä suorittaa se tai se työ, tästä lähtien se tai se ei enää tule olemaan sallittu, ja jos se kuitenkin vielä tapahtuu niin" j. n. e. -- Mutta kaikki jää entiselleen, ja jos kerran ensimmäinen kiivastus on mennyt ohi, niin oppilailla ei enää ole mitään peljättävänä. Pojat ja tytöt kirjoittavat kuten ennenkin oikein aika huonosti, telmivät entiseen tapaan koulumatkalla ja myöhästyvät koulusta tänään, kuten eilenkin.

Ja kuitenkin johdonmukaisuus on erinomaisen vaikuttava voima, jota ilman ei mikään kasvatus voi menestyä ja jota ilman sitä kunnioitusta puuttuu, jota oppilaan tulee tuntea kasvattajan käskyjä kohtaan. Johdonmukaisuus, ollen lujan luonteen ilmaus, herättää kunnioitusta nuorissa ja vanhoissa, se kesyttää yksin eläimenkin ja tekee sen soveliaaksi ihmisen palvelijaksi.

Mutta mitä siis ymmärretään johdonmukaisuudella? Sillä ymmärretään, että ihminen aina on toimittava samojen johtavien peri-aatteiden mukaan, niin että ei peruuta, mitä kerran on käskenyt, ei jätä täyttämättä, mitä on luvannut tai uhannut, eikä myös tyydy siihen, että käskyt noudatetaan vain puoleksi. -- Mitä se vaatii opettajalta? Hyvää muistia, jotta hän ei itse huomaamattomuudesta ole epäjohdonmukainen, mutta etenkin se vaatii tyyneyttä ja kiihkottomuutta. Mitä suuttumus on käskenyt tai uhannut, sen huomaa jälestäpäin järki mahdottomaksi tai liian ankaraksi, ja määräys on peruutettava. Se edellyttää myös säästäväisyyttä käskyissä ja kielloissa. Missä määräyksiä joukottain annetaan, siinä on lujuus harvinainen. Pian väsyy alituiseen rankaisemiseen tai unohtaa eri säädökset niiden paljouden tähden. Lopuksi johdonmukaisuus vaatii opettajalta virkeyttä ja uutteruutta sekä silmän ja korvan kaikkialla olemista.

Ja mitä se vaikuttaa? Jo edellisessä sanottiin, että se herättää kunnioitusta. Kysykäämme vain itseltämme, niin käsitämme sen täydellisesti: Eikö jonkun ihmisen tyyni esiintyminen aina samallaisena johdata mieleemme luontoa ja sen ikuista järjestystä, ja eikö suuri yleisö tottele johdonmukaisia vallanpitäjiään melkein yhtä nöyrästi kuin maailmanjärjestystäkin? Johdonmukaisuudella on totuttava voima ja vaikuttaa siis, että se, mikä alussa vain vastenmielisesti täytettiin, muuttuu välttämättömyydeksi. Viimein se kouluelämässä säästää monta sanaa ja helpottaa kaikkea, mutta erittäinkin kokonaisuuden ohjaamista, jota ei milloinkaan saa puuttua.

* * * * *

Johdonmukaisuus on kouluissamme sitä tarpeellisempi ja nyky-aikana sitä välttämättömämpi, koska sitä valitettavasti kodissa ja sen kasvatuksessa tavataan perin vähän, ja koska ajan henki usein on erittäin taipuvainen epäjohdonmukaisuuksiin. Minä tosin edellisessä sanoin rakkauden ja johdonmukaisuuden harvoin soveltuvan yhteen; mutta ne voivat ja niiden täytyy yhtyä, jos se, jota kutsutaan rakkaudeksi, on totinen, pyhä rakkaus, jommoisesta Vapahtaja, joka voi suuttuakin, antaa meille niin ylentävän esimerkin. Mutta ne eivät milloinkaan voi asua yhdessä siinä, missä rakkaus ei ole muuta kuin heikkoluontoisuutta tai turhamielisyyttä, joka lapsissa mielihyvällä ihailee vain omaa itseään. Sellainen väärä rakkaus on tähän aikaan muodin asia; sentähden opettajat syystä valittavatkin työnsä vaikenemista; mutta juuri sentähden meidän tulee tietää, mitä tarvitaan.

Tulin kerran erään koulun keskiluokkaan, jossa oli seitsemänkymmentä 10--12-vuotiasta poikaa. Opetustunnit loppuivat juuri, ja minulla ei ollut muuta tehtävää kuin pyytää nuorta opettajaa näyttämään minulle oppilaittensa kirjoitus- ja lasku-vihkoja. Hän teki niin ja minä näin, mitä harvoin olen nähnyt, mutta jota pitäisi saada nähdä joka koulussa. Ensiksi pisti silmiini se hämmästyttävä siisteys, jolla kaikki vihkot olivat verhotut samanvärisiin päällyksiin. Ei siinä löytynyt rasvapilkkuja eikä mustetahroja, kaikki oli sisältä ja ulkoa puhdasta ja siroa, ei koskaan kirjoitus ollut liian lähellä ylä- tai ala-riviä, ei näkynyt mitään vinoa tai kieroa, numerot olivat kuin sotamiehet riveissä, kaikki viivat eri pykälien alla olivat huolellisesti kuin viivottimella vedetyt, päällekirjoitukset olivat kuten tuleekin keskikohdalla, sanalla sanoen, kaikki teki lujassa järkähtämättömässä järjestyksessään ja tasasuhtaisuudessaan miellyttävän vaikutuksen. Olin suuresti tyytyväinen ja otin joitakuita pulpettien alla olevia kivitauluja, joihin lapset vastikään olivat kirjoittaneet. Siinäkin sama miellyttävä näky.

Kuinka terveellinen sellainen totuttaminen mahtaneekin olla lapsille koko heidän elinajakseen, oli ensimmäinen ajatukseni. Eiköhän ne ruumiinsakin suhteen ota noudattaakseen samaa järjestystä ja siisteyttä, ja eikö koulussa harjoitettu tapa vaikuta koulun lopetettuakin? Eikö se sieluunkin vaikuta terveellisesti, ja eikö näistä lapsista tule sielun ja ruumiin puolesta puhdasluonteisia, kelvollisia, säntillisiä ihmisiä?

Tuo nuori opettaja iloitsi ilmeisestä mieltymyksestäni ja vastasi lyhyesti kysymykseeni, miten hän oli menetellyt saavuttaakseen semmoisia tuloksia: "Minä en kertaakaan anna myötä, heidän täytyy tehdä niin; niin on kerran määrätty." Keskustelua jatkaessamme hän myönsi, että tämä totuttaminen alussa tuotti hänelle paljon vaivaa sekä että hän ainoastaan ankarimman johdonmukaisuuden avulla oli päässyt perille. Nyt lapset eivät enää tietäneetkään muuta ja tekivät tavallisesti erityisittä pakkokeinoitta hänen mielensä mukaan. Ei hän koskaan ollut sallinut edes pieniäkään laiminlyömisiä. Epäsiistejä, huonoja töitä oli hän aina rangaissut alasmuuttamisella tai määrännyt ne uudestaan tehtäviksi. Viimemainitut toimitettiin kouluviikon vapaina iltapäivinä hänen katsantonsa alla, ja alussa hänellä ei sentähden ollut ainoatakaan vapaata päivää. Viisi minuuttia enemmän, ja työ tulisi hyvin suoritetuksi, miksi ei siis näitä viisiä minuuttia käytettäisi? Sanelemisen hän toimitti niin, että lapset eivät tulleet pakotetuiksi kiireen tähden kirjoittamaan huonosti. Minä tahtoisin, että kaikilla opettajilla olisi tämän uutteran miehen johdonmukaisuus; -- hedelmät eivät varmaankaan tulisi näkyviin ainoastaan kirjoitusvihkoissa!

Huono muisti ja sen ehkäseminen.

Opettajat valittavat paljon pienokaisten huonoa muistia ja sitä että he usein eivät huomenna tiedä, mitä tänään kuulivat ja oppivat. Ja kuitenkin on tosiasia, että lapsilla yleensä on erinomainen muisti, jota selvimmin todistaa se, että ne niin nopeasti oppivat äidinkieltään. Viime vuosikymmeninä on tosin moni koulumies liian paljon jättänyt huomioon ottamatta sitä viittausta, jonka luonto on meille tässä suhteessa antanut, sekä tahallansa laiminlyönyt muistin kehittämisen järjen kehityksen kustannuksella. Oli miten oli, se on ainakin varma, että nuorison huonoa muistia voidaan menestyksellä vastustaa ainoastaan kahdella tavalla. Huono muisti perustuu joko itse mielivaikutteiden riittämättömyyteen tai hajamielisyyteen. Kieli tuo seuraelämässä joka päivä ja joka hetki esiin joukon sanoja sekä niiden taivutuksen, ja koska tähän alituiseen toistamiseen yhtyy sanojen käyttäminen, niin unhottaminen tulee riittävästi estetyksi. Tällä annetaan koululle tärkeä osviitta. Toistaminen, erittäinkin käyttämisen muodossa, vaikka se opettajasta tuntuisikin ikävältä, on ensimmäinen pääkeino huonon muistin vastustamiseksi.

Hajamielisyyttä vastustaa ainoastaan harrastuksen herättäminen itse aineen suhteen. Jota enemmän opettaja ymmärtää herättää lapsissaan rakkautta asiaan sitä suurempi mestari hän on ja sitä vähemmän hänen tarvitsee valittaa oppilaiden huonoa muistia. Mieliaineiden suhteen on kaikilla ihmisillä hyvä muisti. Olen tuntenut kukkasystäviä, jotka eivät ole oppineet sanaakaan latinan kieltä ja jotka kuitenkin tarkkaan muistivat ja sujuvasti lausuivat lemmikkiensä vaikeat muukalaiset nimet. Siihen oli perustuksena taipumus aineesen. Ilman tarkkaavaisuutta ei ole mitään muistia: mutta missä harrastusta löytyy, siinä on myös tarkkaavaisuutta. Jos ei saada harrastusta itse aineesta ja sen käsittelemisestä, niin se täytyy saada esiin rakkaudesta opettajan persoonallisuuteen tai kunnianhimoa kiihottamalla. Rakkaus vaikuttaa aina varmimmin, sillä se tekee vaikean helpoksi, eikä kukaan unohda sitä, mitä hän rakastaa.

Opettajien arvostelu lasten luonnon lahjoista.

Tiedättekö, mitä ihmisistä voi tulla, ja että suurimmat henget usein ovat ahkeruudellaan kohonneet alhaisesta tilasta? Köyhyys on se suuri veljeskunta, josta kaikkina aikoina ihmiskunnan hyväntekijät ovat lähteneet, ja aina kuin tuo suuri kasvattaja tähtien tuolla puolen tahtoo vaikuttaa kansoihin, niin hän vielä nytkin usein valitsee voimakkaat välikappaleensa alhaisista kansankerroksista, kuten kerran Vapahtajakin valitsi opetuslapsensa köyhistä kalastajista. Tiedätkö sinä köyhien ja alhaisten opettajana, mitä Jumala ehkä aikoo toimittaa heidän kauttansa, ja oletkohan ajatellut, että sinunkin hiljaisesta kyläkoulustasi voi esiintyä henki, joka vielä täyttää maailman nimensä maineella? Ne sanat ja opetukset, jotka virtaavat huuliltasi, ovat yhtä vähän vallassasi kuin heitetyt kivet, etkä sinä tiedä, minkä kai'un ne herättävät ja mitä vaikuttimia ne antavat! Mikä opettaja sinä olisit, jos voisit halveksia näitä pienokaisia ja unohtaisit, että ne kaikki ovat Kristuksen lunastamia ja määrätyt taivaan kansalaisiksi ja autuuden perillisiksi sekä että heille kasteessa on annettu lahja, suurempi arvoinen kuin kruunut?

Kuinka moni lapsi jo liekin joutunut vanhempainsa ja opettajiensa halveksittavaksi? Kuinka moni luultu pöllöpää on myöhemmin valaissut maailmaa, kuinka monesta näennäisesti uppiniskaisesta ja huonotapaisesta pojasta on sittemmin tullut jalo, hyödyllinen ihminen! Tässäkin sopii käyttää Raamatun sanoja: "Älkää tuomitko, niin teitä ei tuomita!" Kuinka moni lapsi todellisuudessa tulee semmoiseksi kuin hän kerran kasvattajansa mielikuvituksessa oli, vain sentähden että häntä arvosteltiin väärin ja kohdeltiin ennakolta saatujen mielipiteiden mukaan. Vanhassa kertomuksessa uskoo eräs ihminen lopuksi itse olevansa kuollut, koska kaikki muut pitävät häntä kuolleena ja säikähdyksissään pakenevat häntä. Myös henkinenkin kuolema esiintyy usein siellä, missä sitä ennen aikojaan kuvataan, ja jos koko maailma sanoo sinulle, että olet heikko raukka, ja kohtelee sinua sen mukaan, niin ei ole kummallista, jos voima ja itseesi luottaminen häviävät ja viimein epäröivät tekosi näyttävät antavan tukea tuolle luulolle. Sentähden aina koski sydämeeni tarkastuksissa kuullessani opettajan sanovan yksityisiä oppilaita kykenemättömiksi ja synnynnäisiksi pöllöpäiksi, joille ei mitään voinut.

Opettajan sivutoimet.

Sen sijaan että kelpo perheenisä päivän työn jälkeen levähtää perheensä piirissä ja lastensa seurassa ja mielellään jää omaistensa luo, tulee naimaton nuori mies houkutelluksi pois tyhjästä huoneestaan ja usein hän pakenee ahdistavaa yksinäisyyttä seuroihin, jotka ovat hänelle monessa suhteessa vahingollisia. Onnellinen sentähden se nuori opettaja, jolla on joku sivutoimi, joka virkistyttää ja huvittaa häntä, saattamatta häntä kuitenkaan varsinaisesta virkaelämästään, ja joka suojelee häntä turmiollisesta seurustelusta.

Moni on tähän tarkoitukseen, luullakseni täydellä syyllä, ehdottanut kasvitiedettä. Kirjallisia apuneuvoja siihen voidaan nykyään suuritta kustannuksitta hankkia, ja se pakottaa sitäpaitsi ystävänsä ulos kedolle ja metsään, jonka kautta terveys ylläpidetään ja henkinen raittius säilytetään. Sen ohessa on välttämätöntä laittaa itselleen kasvikokoelma, joka, suurempia kustannuksia tuottamatta, tarjoaa askaroimista ja huvia vielä talvellakin. Sitäpaitsi kasvioppi on yhteydessä koulu-elämän kanssa ja voi usein olla opetukselle hyödyksi.

Olen myös tuntenut opettajia, jotka ovat harjottaneet hyönteis-oppia ja tässä vaikeammassa luonnonhistorian osassa päässeet jokseenkin pitkälle. He kaupittelevat myös kuoriais- ja perhos-kokoelmia ja toukkia sekä ansaitsivat vähäsen tällä kaupalla. Kaikki tunsivat itsensä siinä työssä onnellisiksi ja jonkinlainen hilpeys ja tyytyväisyys oli vallannut heidän koko olentonsa. He todistivat oikeaksi J. Paul'in väitteen, että jokaisella, jolla on henkistä työtä, täytyy olla joku sivutoimi, joku mielityö, jos hän tahtoo pysyä iloisena ja terveenä.