Part 4
_Mies_ jatkaen ikäänkuin ei olisi kuullut. Sitten en ymmärrä... Kuinka voi pelätä itseään ja sittenkin aina olla yksin, ehdoin tahdoin itseään lähellä? Sanokaa minulle, miksi te oikeastaan olette niin yksin? Ette syö edes suuressa salissa muiden kanssa. Olen erikoisesti kaivannut teitä siellä. Miksi ette seurustele?
_Nainen_ ivallisesti. Seurustele!
Kääntyen pois ja jatkaen muuttuneella äänellä.
Miksi te juuri sitä kysyttekin! -- Kuka tietää, olen ehkä ennen liiaksi seurustellut! Minun hermoni eivät kestä enää. Ja sitäpaitsi minulla on kissansilmät, jotka näkevät pimeässäkin. Tuo varjopeli ei voi pettää minua enää. Aina kun näen kaksi ihmistä yhdessä, näen myös aaveen heidän välillään, sen, jota itsessänikin pelkään...
_Mies_. Mikä on sitten se aave, jonka näette ihmisten välillä?
_Nainen_. Autius.
_Mies_. Entä yksin ollen? Yksinäisyys on sentään ankarin autius.
_Nainen_ huomaamattaan kiihtyen. Ei, ei! Ette sanoisi niin, jos tietäisitte, jos tuntisitte sen toisen. Yhden yksinäisyys on ainoastaan tavallista yksinäisyyttä, inhimillistä tuskaa tai iloa. Ettekö ymmärrä! Se on hyvä, se on pehmeä, se on personallinen, se on ajallinen. Mutta se toinen, kahden yksinäisyys, se on autiutta, se on iankaikkista kuoleman siipien suhinaa, määrätöntä, rajatonta, kauhistavaa kummittelua, liikkumattomain avaruuksien kangistavaa tuijotusta ihmiseen.
_Mies_ kuin itsekseen. Minäkin olen joskus jotakin sentapaista ajatellut...
_Nainen_. Joskus ajatellut! Arvasinhan minä. Te olette niin nuori. Sille, joka ei ole mitään kokenut, ovat pahat ajatuksetkin vain ohimeneviä nautintoja. Mutta minulle ne ovat painajaisia, joista en pääse, sillä en tahdo enää pettyä. Ja siksi minun täytyy lakkaamatta paeta onneani ja uskoa parhaimmasta pahinta.
_Mies_. Ja se parhain?
_Nainen_ kolkosti. Rakkaus.
_Mies_. Sitä te siis pakenettekin!
_Nainen_ ei vastaa.
_Mies_. Olette ollut joskus onnettomasti rakastunut.
_Nainen_. Aina.
_Mies_. Teidät on kenties hyljätty...
_Nainen_. Ei milloinkaan.
_Mies_. Mikä siis on ollut onnettomuutenne?
_Nainen_. Itse rakkaus.
_Mies_. En ymmärrä...
_Nainen_ vilkastuen. Koko rakkauden olemus, tarkoitan, joka on ihmissielun synnynnäistä hulluutta, pyrkimystä omien rajojensa ulkopuolelle, itsehäviöön, tyhjyyteen, kuolemaan. Ne, jotka säilyttävät sen ikeen, teeskentelevät, pettävät oman elämänsä, ettekö usko?
_Mies_. En.
_Nainen_. Ah, te olette rakastunut johonkin!
_Mies_. Olen ollut kerran. Mutta te ette nähtävästi ole milloinkaan rakastanut.
_Nainen_. Minä, minä joka olen kulkenut vain rakkaudesta rakkauteen! Minä tunnen sen valheellisuuden ja rumuuden. Älkää luulko, että syytän miehiä. Kaikki, jotka olen kohdannut, ovat olleet minulle hyviä. Kaikki avut myönnän minä heille. Ei, syy ei ollut heissä.
_Mies_. Itsessänne siis.
_Nainen_ hetken vaitiolon jälkeen. Ette ymmärrä minua. Ja on aivan luonnollista, ett'ette voikaan ymmärtää. Mutta miksi olette olevinanne niin varma asioista, joita ette ole kokenut? Kerran rakastunut! Mitä luulette tietävänne! Erään yksityistapauksen, joka voi olla pelkkä personallinen kuvitelma tai poikkeusilmiö. Mutta minä olen nähnyt, kokenut, kärsinyt lukemattomat tapaukset. Minulla on jo oikeus tehdä johtopäätöksiä ja yleistää. Se ei ole pelkkää itsekohtaista sokeutta enää.
Istuutuu kivelle, tuijottaa maahan. Hetken vaitiolo. Sitten muuttuneella, aivan hiljaisella äänellä.
Minä voisin kertoa teille... Olen ollut onnellinenkin. Aivan nuorena. Rakastin mitään ajattelematta. Mutta aistit väsyivät ja silloin kuulin minä ensimäisen kerran ilmassa autiuden kalseat siivenlyönnit. Meidän veremme hyytyi, huulet jäykistyivät, sydän sulkeutui, sanat kuivuivat kitalakeen, hellyys varisi maahan kuin lakastunut kukka. Kivettynein silmin ja jäsenin tuijotimme toisiimme kuin kaksi ventovierasta... Siitä hetkestä alkaen tiesin minä, että aistit eivät jaksa kauan elättää toisiaan. Niiden maailma, joka alussa näyttää niin äärettömältä, on sangen pieni ja pian kuljettu laidasta laitaan, pian käytetty loppuun joka ainoa sen ravinto-arvoista. Ruumiiden rakkaus tuottaa nopean kuoleman. Se oli minun ensimäinen elämäntietoni. Ja päästäkseni katsomasta kuolemaa silmiin, työnsin minä pois luotani kaiken ruumiillisen. Etsin rakkautta järjen tietä ja luulin löytäneeni. Me ymmärsimme toisemme aivan täydellisesti, kunnioitimme toisiamme, olimme kiintyneet toisiimme, harrastimme, ajattelimme, teimme samoja asioita. Mutta jo vuodessa olimme kuluttaneet toisemme tyhjiin, ymmärtäneet toisemme kyllästyttävän ikäviksi, kunnioittaneet ja harrastaneet toisemme aivan ilmaksi. Silloin alkoi taas tuo sama kammottava siipien suhina päällä kahden onton aivokopan, jotka kulkivat rinnakkain tylsinä, avuttomina, sanattomina! -- Tajuttomassa yksinäisyyden pelossani ja hellyyden kaipuussani liityin melkein tietämättäni mieheen, joka oli yhtä särjetty ja epäuskoinen kuin minäkin. Me olimme sairaita molemmat ja ihmis-inhomme ja ihmis-säälimme ylönpalttisuudessa syleilimme me toisiamme. Mutta se oli vain hetkinen parantavaa lepoa. Me parannuimme. Ja sitten... Oh, en siedä puhua tästä enää.
Nousten jäykästi. No, niin. Rakkautta ei ole. On vain sen aave. Ja sen näen aina, nyt kun kerran olen oppinut sen tuntemaan, aina kaikkialla, missä ihmisenkin. Siksi tahdon olla yksin. Nyt ymmärrätte.
_Mies_. Ymmärrän. Ette ole koskaan vielä rakastanut...
_Nainen_. Te herjaaja! Mikä rakkauden puoli olisi minulle enää tuntematonta?
_Mies_. Se, jossa teidän koko ihmisenne on mukana, ja jonka rinnalla teidän rikkiviisautenne lakkaa. Se on teillä siis vielä edessänne. Nyt tiedätte.
_Nainen_ hymähtäen. Puhutte kuin lapselle. Sanoinhan, että olen saanut siitä jo tarpeekseni. Tahdon nyt vain olla yksin, varuillani...
_Mies_. Tälläkin hetkellä?
_Nainen_ hämmästyen. Niin...
_Mies_. Vakuutan teille: se on turhaa. Minä en rakasta teitä.
_Nainen_. Tietysti, tietysti ette. Rakkautta ei ole olemassakaan.
_Mies_ jatkaen painokkaasti. Enkä tule teitä koskaan rakastamaan. Oletteko nyt rauhallinen?
_Nainen_ leikitellen. Iloisesti yllätetty olen. Kuulen nuo sanat ensi kerran!
_Mies_ vähän ilkeästi. Niin, eikö totta, eroan siinä edukseni kaikista muista miehistä?
_Nainen_ vihamielisesti. Se ei kuulu minuun. En tahdo tietää teistä mitään, en mitään, kuuletteko! Miksi ette anna olla minun rauhassa? Miksi kyselette, utelette ja työntäydytte yksinäisyyteeni vasten tahtoani? En käsitä, miksi sanotte minulle tuon kaiken. Sellaista ei tavallisesti sanota.
_Mies_ hiljaisesti. Luulin, että se teitä miellyttäisi.
_Nainen_ vaikenee hetken, sitten äkkiä kuohahtaa. Minä en myöskään tule teitä rakastamaan koskaan, en koskaan! Älkää luulkokaan!
_Mies_ hymyillen. Olkaa huoleti. En laisinkaan pelkää sitä. _Minun_ yksinäisyyttäni ei pahinkaan voi häiritä. Olette tällä hetkelläkin niin kaukana minusta, että tuskin erotan...
_Nainen_ hiljaa. Olenko teille niin vastenmielinen?
_Mies_. Vieras ainoastaan.
_Nainen_. Ja minä olen teille sentään antanut elämäntarinani... Te olette julma.
_Mies_. Mitä se teihin kuuluu! Tai ettekö kenties kestäkään yksinäisyyttä?
_Nainen_ tukahdetusti. En tiedä. Se koskee.
Nainen kääntyy selin mieheen. Aurinko laskee. Miehen ja naisen liikkumattomat, pitkät varjot lankeevat etu-alalle.
_Nainen_ hiljaa. Minä kärsin.
_Mies_ samaten. Minä kärsin myös.
_Nainen_. Niin, teillä on oma kärsimyksenne.
_Mies_. Niin, minulla on omani.
Vaitiolo. Pimenee.
_Nainen_. Kenties voisimme sentään joskus näin yhtyä, kuin kaksi yksinäistä...
_Mies_ kaameasti. Ettekö tunne jo autiuden siipien laskeutuvan?
_Nainen_. En.
_Mies_. Ettekö näe jo aavetta välillämme?
_Nainen_ väristen. En.
_Mies_ tarttuu äkkiä hänen ranteeseensa. Oletteko varma siitä?
_Nainen_ heikosti. Minusta tuntuisi hyvälle, jos luottaisitte minuun...
_Mies_ tunnottomalla äänenpainolla. Ette tahdo pettyä itse, mutta tahdotte pettää minut. Teissähän ei mikään kestä. Kaikki katkeilee, jää kesken, autioituu, kuten rakkautennekin.
_Nainen_ tuskallisesti irroittuen. Miksi te olette noin julma minulle? Teette tahallanne vääryyttä. Tai sitten olette niin nuori, kuten sanoin. Ah, koko taivaan ja maan kaikkisuudessa ei löydy mitään niin rikasta ja voimakasta, joka kestäisi ainaisen lakkaamattoman voimain kulutuksen. Hyljätty lempi, tyydyttämätön riutumus, ne voivat pysyä, minä uskon, mutta purkautuva, irralleen päässyt rakkaus syö joka hetki, murentaa, tutkii, kalvaa, polttaa. Mikä on ihminen, ajallinen, rajallinen olento, kestääkseen sen! Pakostakin hän lopulta ohenee, tyhjenee, sammuu tai särkyy. Onko se meidän syymme, onko se minun syyni! Älkää puhuko siitä enää, ei koskaan! Se on mennyttä. Yksinäisyys ei antaudu, se kestää... sulkien silmänsä.
_Mies_ laskien kätensä hänen otsalleen. Niin, jos ihminen kestää. Käheästi. Oletteko tulenkin kestävä?
_Nainen_ peräytyen. Oh, se ei ole tarpeellistakaan. Minussa ei ole tulta.
_Mies_ painaen katseensa läheltä ja syvälle hänen silmiinsä. Teissä _on_ tulta.
_Nainen_. Nyt _te_ petätte itsenne.
_Mies_. Minähän näen sen. Minullakin on kissansilmät.
_Nainen_ nopeasti. Te ette näe mitään. Tai sitten se ei ole oikeaa. Se on revontulta, aarnivalkeaa ainoastaan. Se ei polta, älkää peljätkö!
Lähtee polkua alaspäin.
_Mies_ yllättää hänet, kumartuu äkkiä ja suutelee häntä kädelle. Älkää paetko! (oudosti painostaen) Minä en tule teitä koskaan rakastamaan.
Esirippu.