Part 24

Mitään enempää virkkamatta ja ateriaansa jatkamatta hän lähti pois, eivätkä herttuan ja herttuattaren pyynnöt saaneet häntä jäämään. Herttua ei kumminkaan paljoa puhunut, sillä hänet esti siitä hengenmiehen sopimattoman suuttumuksen aikaansaama nauru. Naurettuaan kyllältään hän sanoi Don Quijotelle:

— Herra Leijonaritari, teidän armonne on vastannut omasta puolestaan niin ylevästi, ettei teidän tarvitse enää mitenkään vaatia hyvitystä tuosta näennäisestä solvauksesta, joka todella ei ole mikään solvaus; eiväthän näet, kuten teidän armonne parhaiten tietää, pappismiehet voi ketään solvata enempää kuin naiset.

— Niin on laita; — vastasi Don Quijote — ja syynä on, ettei henkilö, jota itseään ei voida loukata, myöskään voi loukata toista. Naiset, lapset ja papit eivät voi puolustautua, jos heitä ahdistetaan, eivätkä he myöskään voi joutua solvattaviksi. Kuten teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, on loukkauksen ja solvauksen välillä tämä ero: solvaus tulee sellaisen henkilön taholta, joka sen tekee, voi tehdä ja jatkaa sitä; loukkaus taas voi tulla kenen taholta hyvänsä, eikä siihen tarvitse sisältyä solvausta. Esimerkiksi: joku seisoo kadulla aivan huoletonna; tulee sitten kymmenen asestettua miestä jotka antavat hänelle selkäsaunan, hän tarttuu miekkaansa ja tekee velvollisuutensa, mutta vihollisten monilukuisuus on esteenä, niin ettei hän voi saavuttaa tarkoitustaan, nimittäin kostaa; sellaista henkilöä on kohdannut loukkaus, mutta ei solvaus. Saman seikan vahvistaa toinen esimerkki: joku seisoo selin, toinen tulee ja lyö häntä ja lyötyään pakenee jäämättä odottamaan, ja toinen kiiruhtaa hänen jälkeensä kumminkaan häntä saavuttamatta; mies, jota lyötiin, tuli loukatuksi, mutta ei solvatuksi, sillä solvauksen tulee olla jatkuva. Jos sitävastoin lyöjä, vaikka hyökkääkin salaa kimppuun, vetää miekkansa, jää paikalleen ja uhmaa vastustajaansa, niin se, jota lyödään, joutuu samalla kertaa loukatuksi ja solvatuksi, loukatuksi, koska hänen kimppuunsa on kavalasti hyökätty, solvatuksi, koska lyöjä jatkaa tekoaan jääden paikalleen lähtemättä pakoon. Kaksintaistelun ankarain lakien mukaan voin siis tuntea olevani loukattu, mutta en solvattu; lapset ja naiset näet eivät voi kenenkään kunniaa loukata, heillä ei niinmuodoin ole mitään syytä paeta eivätkä he voi ryhtyä vastarintaan, ja samoin on niiden laita, jotka toimivat pyhän kirkon palveluksessa; näiltä kolmelta ihmislajilta puuttuu sekä hyökkäys- että puolustusaseita, joten he eivät voi hyökätä kenenkään kimppuun, vaikka ovat hekin luonnostaan velvolliset puolustautumaan. Ja vaikka äsken sanoin, että voin katsoa olevani loukattu, sanon nyt, ettei se ole mitenkään mahdollista, koska se, jota solvaus ei voi kohdata, ei myöskään itse voi ketään solvata. Näistä syistä minun ei tule panna pahakseni tuon hyvän miehen loukkaavia sanoja enkä todella niin teekään; olisin vain toivonut hänen viipyvän vielä vähän aikaa, jotta olisin voinut hänelle osoittaa, kuinka pahoin hän erehtyi otaksuessaan ja sanoessaan, ettei maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita; jos Amadis tai joku hänen lukemattomista jälkeläisistään olisi kuullut sellaisen väitteen, niin hänen armonsa olisi varmaan käynyt huonosti.

— Sen minä takaan; — sanoi Sancho — he olisivat lyöneet häntä niin, että olisivat halkaisseet hänet ylhäältä alas asti kuin granaattiomenan tai aivan kypsän meloonin. Eivät ne pojat olisi sietäneet semmoista hävyttömyyttä! Minä uskon totisesti, että Montalbanin Rinaldo, jos hän olisi kuullut tuon miesrähjän sanat, olisi lyönyt häntä vasten leukoja, niin että häneltä olisi kadonnut puhumisen halu kolmeksi vuodeksi. Olisipa hän vain käynyt heidän kanssaan ottelemaan, niin lujille olisi joutunut, ennenkuin olisi heidän kynsistään päässyt!

Herttuatar oli menehtyä nauruun kuunnellessaan Sanchon puhetta. Tämä oli hänen mielestään vielä hupaisempi ja hullumpi kuin hänen herransa, ja siihen aikaan oli paljon muitakin, jotka olivat samaa mieltä. Don Quijote tyyntyi vihdoin, ateria lopetettiin, ja kun ruoka-astiat oli korjattu pois, tuli saliin neljä neitoa; yksi heistä kantoi hopeamaljaa, toinen toi vesikannua, joka sekin oli hopeainen, kolmannen olkapäällä oli kaksi lumivalkoista, rikkaasti kirjaeltua pyyheliinaa, ja neljännellä, joka oli käärinyt hihansa kyynärpäätä myöten, oli valkoisissa käsissään (ne näet tietenkin olivat valkoiset) myhkyrä Napolin saippuaa. Maljaa kantava neitonen saapui luo ja asetti sievästi ja luontevasti maljan Don Quijoten leuan alle. Vaikka tämä seremonia ritaria ihmetytti, ei hän kumminkaan virkkanut sanaakaan, vaan otaksui, että tässä maanpaikassa oli tapa sellainen, ja ojensi leukansa niin pitkälle kuin voi. Samassa alkoi kannusta virrata vettä, saippuaneito kiiruhti saippuoimaan hänen partaansa ja peitti lumivalkoiseen vaahtoon (niin valkoista se tosiaan oli) sekä kuuliaisen ritarin parran että hänen koko kasvonsa ja silmänsäkin, niin' että hänen oli pakko ne sulkea. Herttua ja herttuatar, jotka eivät tietäneet mitään tästä asiasta, odottivat, mihin tällainen erinomainen pesu saattaisi johtaa. Kun parturineito oli hieronut ritarin kasvoihin paksun saippuakerroksen, häneltä muka puuttui vettä, ja hän käski kannua kantavan neidon hakea lisää sanoen, että armollinen herra Don Quijote kyllä odottaisi. Toinen totteli, ja Don Quijote istui siinä niin merkillisen ja naurettavan näköisenä kuin suinkin ajatella saattaa.

Kaikki läsnäolevat, joita oli paljon, katselivat häntä, ja oli iso ihme ja osoitti suurta itsehillintää, että he, nähdessään hänen puolen kyynärän pituisen kaulansa, joka oli tavallista päivettyneempi, hänen ummistaneet silmänsä ja saippuoidun partansa, voivat pidättää nauruansa. Keppostaan tekevät tytöt seisoivat siinä silmät alas luotuina ja uskaltamatta katsahtaa isäntäväkeensä. Herttuan ja herttuattaren mielessä taistelivat närkästys ja naurunhalu, eivätkä he tienneet, mitä tehdä: rangaistako tyttöjä heidän julkeudestaan vai palkitako heitä siitä huvista, että saatiin nähdä Don Quijote semmoisessa asussa. Vihdoin toinen tyttö palasi tuoden vesikannun, Don Quijoten peseminen lopetettiin, ja sitten astui hänen luokseen pyyheliinoja kantava tyttö, joka sangen vakavasti hänet pyyhki ja kuivasi. Vihdoin kaikki neljä kumarsivat ja niiasivat syvään ja aikoivat poistua, mutta herttua, joka ei halunnut Don Quijoten huomaavan, että hänelle oli tehty kepponen, kutsui pesumaljaa kantavan tytön ja sanoi hänelle:

— Tulkaa tänne ja peskää minutkin ja katsokaa, ettei vesi lopu.

Älykäs ja nokkela tyttö astui heti luo ja asetti maljan aivan samalla tavalla herttuan leuan alle. Sitten he kiireesti pesivät ja saippuoivat hänet kelpo tavalla, pyyhkivät ja kuivasivat, niiasivat ja menivät menojaan. Myöhemmin saatiin tietää herttuan vannoneen, että hän olisi rangaissut heitä nenäkkyydestä, jolleivät he olisi pesseet häntä samoinkuin Don Quijotea; mutta tytöt pelastivat itsensä älykkäästi pulasta saippuoimalla hänetkin.

Sancho katseli tarkkaavasti pesemis-seremoniaa ja sanoi itsekseen:

— Pyhä isä! Onkohan tässä maanpaikassa tapana pestä aseenkantajienkin parta samoinkuin ritarien? Minulle se totisesti olisi hyvään tarpeeseen, ja sitä kiitollisempi olisin, jos vielä ajelisivat partani.

— Mitä te siinä itseksenne puhutte; Sancho? — kysyi herttuatar.

— Minä sanon tässä, armollinen rouva, vastasi hän ‒ että olen aina kuullut kerrottavan, että toisten ruhtinaitten hoveissa aterian loputtua annetaan vettä käsille, mutta ei lipeää partaan. Onpa hyvä, että saa kauan elää, jotta saa paljon nähdä, vaikka sanotaanhan niinkin, että joka kauan elää, se paljon pahaa kokee, joskin tuommoisen pesun kokeminen on pikemmin huvia kuin vaivaa.

‒ Älkää olko huolissanne, hyvä Sancho; — sanoi herttuatar — minä pidän huolen siitä, että kamarineitini teidät pesevät ja panevat pyykkiinkin, jos niin tarvitaan.

— Minä tyydyn parran pesemiseen, — vastasi Sancho ainakin toistaiseksi; Jumala on säätänyt, mitä tuonnempana tapahtuu.

— Ottakaa huomioon, hovimestari, — sanoi herttuatar — mitä kelpo Sancho haluaa, ja täyttäkää hänen toivomuksensa täsmällisesti.

Hovimestari lupasi kaikin puolin palvella herra Sanchoa ja lähti sitten aterioimaan vieden Sanchon mukanaan. Herttua ja herttuatar jäivät Don Quijoten kanssa pöydän ääreen, ja he keskustelivat siinä monista eri asioista, jotka sentään kaikki koskivat asetointa ja vaeltavaa ritarikuntaa.

Herttuatar pyysi Don Quijotea, jonka sanoi huomanneensa hyvämuistiseksi, kuvailemaan neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta ja hänen kasvojensa piirteitä. Sen nojalla, mitä huhu oli tietänyt kertoa Dulcinean kauneudesta, herttuatar piti aivan varmana, että hänen täytyi olla kaunein olento koko maailmassa, vieläpä koko Manchassakin. Kuultuaan herttuattaren pyynnön Don Quijote huokasi ja sanoi:

— Jos voisin temmata sydämen povestani ja asettaa sen teidän korkeutenne nähtäviin lautaselle tähän pöydälle, niin kieleni ei tarvitsisi nähdä vaivaa lausumalla, mitä tuskin voidaan ajatuksella käsittää, sillä, teidän ylhäisyytenne näkisi valtiattareni siihen täydellisesti kuvattuna. Mutta mitä hyödyttää, jos nyt ryhdyn kohta kohdalta ja piirre piirteeltä kuvailemaan ja esittämään verrattoman Dulcinean kauneutta, koska sellainen tehtävä on toisille hartioille paremmin sopiva taakka, tehtävä, jonka suorittamisessa tulisi askarrella Parrhasion, Timantheen ja Apelleen siveltimien ja Lysippon taltan maalaten ja muovaten hänen kuvaansa kankaalle, marmoriin ja pronssiin, ja ciceronisen ja demosthinisen kaunopuheisuuden, oikein häntä sanoilla ylistäen.

Mitä merkitsee demosthininen, armollinen herra Don Quijote? — kysyi herttuatar. — Sitä sanaa en ole kuullut eläessäni.

— Demosthininen kaunopuheisuus — vastasi Don Quijote — merkitsee samaa kuin Demostheneen kaunopuheisuus, samoinkuin ciceroninen merkitsee Ciceron kaunopuheisuutta; nämä molemmat näet olivat maailman parhaimmat kaunopuhujat.

— Niin on laita; — virkkoi herttua — ja te olitte hiukan hajamielinen esittäessänne tuon kysymyksen. Mutta armollinen herra Don Quijote ilahduttaisi meitä sittenkin suuresti, jos suostuisi kuvailemaan valtiatartaan; vaikka hän piirtäisi vain joitakin ääriviivoja ja luonnoksia, niin kuvasta varmaan syntyy sellainen, että kauneimpienkin naisten täytyy häntä kadehtia.

— Minä tekisin sen epäilemättä, — vastasi Don Quijote —jollei hän olisi häipynyt muististani hänelle äskettäin sattuneen onnettomuuden tähden, joka on niin suuri, että mielin häntä pikemmin itkeä kuin kuvailla. Teidän korkeuksienne näet tulee tietää, että minä, lähdettyäni tässä taannoin suutelemaan hänen käsiänsä ja saamaan hänen siunaustaan ja suosiollista lupaansa tätä kolmatta retkellelähtöä varten, löysin etsimäni asemesta aivan toisen henkilön, havaitsin, että hän oli lumottuna ja että prinsessasta oli tullut maalaistyttö, kauniista ruma, enkelistä perkele, hyvätuoksuisesta inhoittava kuin rutto, sivistyneestä sivistymätön, siveästä neidosta kevyt kekkale, valkeudesta pimeys ja sanalla sanoen Dulcinea Tobosolaisesta sayagolainen talonpoikaistyttö.

— Jumala varjelkoon! — huudahti herttua kovalla äänellä. — Kuka on tuottanut maailmalle semmoisen vahingon? Kuka on riistänyt siltä sitä ilahduttaneen kauneuden, sitä huvittaneen viehätyksen ja sille kunniaa tuottaneen siveyden?

— Kuka? — virkkoi Don Quijote. — Kuka muu se voisikaan olla kuin joku ilkeä noita niiden monien kateellisten joukosta, jotka minua vainoavat? Tämä kirottu sukukunta, joka on tullut maailmaan himmentämään ja tuhoamaan hyvien ihmisten tekoja ja vetämään esiin ja ylentämään pahojen tekoja. Noidat ovat minua vainonneet, noidat minua vainoavat ja noidat tulevat minua vainoamaan, kunnes syöksevät minut ja minun jalot ritaritekoni unohduksen syvään kuiluun ja vahingoittavat ja haavoittavat minua juuri siinä kohdassa, jota huomaavat minun pahimmin aristelevan; jos näet vaeltavalta ritarilta riistetään hänen sydämensä valtiatar, niin se merkitsee samaa kuin jos häneltä riistettäisiin silmät, joilla hän katselee, aurinko, josta hän saa valonsa, ja ravinto, joka häntä ylläpitää. Olen sanonut jo useasti ja sanon nyt vielä kerran, että vaeltava ritari vailla sydämensä valtiatarta on kuin puu ilman lehviä, kuin rakennus ilman perustusta, kuin varjo ilman kappaletta, joka sen luo.

— Enempää siitä ei voida sanoa; — virkkoi herttuatar — mutta jos meidän kumminkin tulee uskoa sitä herra Don Quijoten urotöistä kertovaa historiaa, joka on vähän aikaa sitten tullut päivän valkeuteen ja saavuttanut lukijoiden yleisen suosion, niin siinä, mikäli oikein muistan, mainitaan, ettei teidän armonne ole milloinkaan nähnyt neiti Dulcineaa ja ettei ole olemassakaan mainittua neitiä, vaan ainoastaan eräs kuviteltu nainen, jonka teidän armonne oma mieli on siittänyt ja synnyttänyt koristaen hänet mielin määrin kaikenlaisella viehätyksellä ja täydellisyydellä.

‒ Siitä voisi puhua paljon — vastasi Don Quijote. ‒ Jumala tietää, onko Dulcinea olemassa vai ei, onko hän kuviteltu vai todellinen. Tämä kuuluu niihin seikkoihin, joiden tutkimisessa ei saa mennä äärimmilleen. Minä en ole siittänyt enkä synnyttänyt sydämeni valtiatarta, vaikka hän kuvastuu mieleeni sellaisena kuin täytyy olla naisen, jonka hyvät ominaisuudet tekevät hänet kuuluisaksi kaikkialla maailmassa, esimerkiksi, että hän on moitteettoman kaunis, arvokas, mutta ei kopea, hellä ja kunniallinen, kiitollinen, koska on kohtelias, kohtelias, koska on hyvin kasvatettu, ja lisäksi ylhäistä sukua, koska kauneus kirkastaa ja vallitsee jalosukuista verta täydellisemmin kuin alhaissukuista kauneutta.

— Se on oikein; — sanoi herttua — mutta herra Don Quijoten tulee sallia minun huomauttaa eräästä seikasta, jota ilmaisemaan minua pakottaa hänen urotöistään kertova lukemani teos. Siitä näet käy ilmi, ettei neiti Dulcinea, vaikka myönnetäänkin, että Tobosossa tai sen lähiseuduilla olisi semmoinen ollut ja että hän olisi ollut niin erinomaisen kaunis kuin teidän armonne meille kertoo, sittenkään voi jalosukuisuuteen nähden vetää vertoja toisille ylhäisille naisille, esimerkiksi Orianalle, Alastrajarealle, Madásimalle tai muille heidän laisilleen, joita historiat ovat tulvillaan, kuten teidän armonne hyvin tietää.

‒ Siihen voin sanoa, — vastasi Don Quijote — että Dulcinea on omien töittensä tytär, että hyveet jalostavat verta ja että kunnollista alhaista tulee pitää suuremmassa arvossa kuin paheellista ylhäistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Dulcineassa on vaakunamerkki, joka voi koroittaa hänet kruunua ja valtikkaa kantavaksi kuningattareksi; kauniin ja kunnollisen naisen hyve ja ansio näet voi saada aikaan vielä suurempia ihmeitä, ja hänessä piilee vielä suurempia onnenantimia, jollei todellisuuden, niin ainakin mahdollisuuden mukaan.

— Minun täytyy sanoa, armollinen herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — että teidän armonne liikkuu kaikissa puheissaan niin varovasti kuin jalkanne olisivat lyijyä ja kuin teillä, kuten on tapana sanoa, olisi aina mittausluoti kädessänne, ja että minä tästä lähtien tulen uskomaan ja vakuuttamaan kaikille talossani asuville, vieläpä puolisolleni herttuallekin, jos niin vaaditaan, että Tobosossa elää Dulcinea ja että hän elää vielä tänä päivänä, on kaunis ja jalosukuinen ja ansaitsee herra Don Quijoten laisen ritarin hänelle tarjoaman palveluksen; enempää en voi enkä tiedä sanoa hänen ylistyksekseen. En voi kumminkaan välttää eräänlaista epäilystä enkä voi olla tuntematta jotakin, en oikein tiedä mitä, kaunaa Sancho Panzaa kohtaan. Epäilykseni johtuu siitä; että mainittu historia kertoo tuon Sancho Panzan, kun hän toi teidän armoltanne kirjettä neiti Dulcinealle, kohdanneen hänet välppäämässä vehnää, jonka kaiken lisäksi kerrotaan olleen tattaria; tämä seikka näet saa minut epäilemään neiti Dulcinean jalosukuisuutta.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, teidän korkeutenne tietäköön, että kaikki tai ainakin useimmat seikat, mitä minulle sattuu, tapahtuvat aivan toisin kuin muitten vaeltavien ritareitten seikat yleensä, joko niin, että niitä saa aikaan kohtalon tutkimaton tahto, tai niin, että niihin antaa aihetta jonkun kateellisen noidan ilkeys. Huomattakoon vielä se yleisesti tunnettu tosiasia, että kaikki tai useimmat suurimaineiset vaeltavat ritarit omistavat sellaisen onnenlahjan, että toista heistä ei voida noitua, toisilla taas on niin luja pinta, ettei heitä voida haavoittaa, kuten oli kuuluisan Rolandin, Ranskan kahdentoista päärin joukkoon kuuluvan ritarin laita, josta kerrotaan, ettei häntä voinut haavoittaa muuhun kohtaan kuin vasempaan jalkapohjaan ja siihenkin vain paksun parsinneulan kärjellä eikä minkäänlaisella muulla aseella, joten siis Bernardo del Carpio, käydessään häntä surmaamaan Roncesvalissa ja huomattuaan, ettei voinut ottaa häntä hengiltä teräksellä, nosti hänet käsivarsillaan maasta ja tukehdutti hänet, muistaen, kuinka Herakles oli surmannut Antaion, tuon julman jättiläisen, jota väitettiin Maan pojaksi. Siitä, mitä nyt olen sanonut, haluan tehdä sen johtopäätöksen, että minulla saattaisi olla jokin sellainen lahja, tosin ei haavoittumattomuus, sillä kokemus on minulle monet kerrat osoittanut, että ihoni on herkkä eikä suinkaan haavoittumaton, ei myöskään noitumattomuus, sillä minä olen jo kerran joutunut häkkiin, johon minua ei olisi voinut sulkea koko maailmankaan voima, jollei se olisi tapahtunut noituudesta. Koska kuitenkin pääsin siitä vapaaksi, tahdon otaksua, ettei minulle enää tulevaisuudessa satu sellaista vahinkoa; mutta nämä noidat, havaitessaan, etteivät voi käyttää minua vastaan pahoja juoniansa, kostavat niille, jotka ovat minulle rakkaimmat, ja yrittävät surmata minut pitelemällä pahoin Dulcinean elämää, joka yksin ylläpitää minua. Senvuoksi uskonkin, että noidat, aseenkantajani viedessä minulta terveisiä, muuttivat valtiattareni hänen silmissään vaivaiseksi maalaistytöksi, joka askarteli niin halvassa työssä kuin on vehnäin välppääminen; mutta olen jo aikaisemmin sanonut, ettei tuo vehnä voinut olla tattaria enempää kuin vehnääkään, vaan itämaitten helmiä, ja todistaakseni, että niin oli laita, tahdon mainita teidän korkeuksillenne, että minä vähän aikaa sitten, kulkiessani Toboson kautta, en voinut mitenkään löytää Dulcinean palatsia ja että hän seuraavana päivänä, kun aseenkantajani Sancho näki hänet hänen oikeassa hahmossaan, joka on ihanin, mitä maan päältä löytyy, näytti minusta kömpelöltä ja rumalta maalaistytöltä ja vielä pahasuiselta, vaikka hän muuten käyttäytyy mitä hienoimmin. Koska siis en ole noiduttu enkä voi noidutuksi joutua, niin kaiken terveen järjen mukaan on hän noiduttu, vahingoitettu ja muutettu, uuteen hahmoon saatettu ja rumennettu. Viholliseni ovat kostaneet minulle tärvelemällä hänet, ja minä tulen hänen tähtensä viettämään elämäni päivät lakkaamatta itkien, kunnes saan nähdä hänet entisessä olossaan. Olen maininnut tämän kaiken, jotta kukaan ei välittäisi siitä, mitä Sancho on kertonut Dulcinean seulonnasta tai välppäämisestä, sillä jos he ovat muuttaneet hänet toiseen hahmoon minun silmissäni, niin eihän ihmekään, jos ovat antaneet hänelle toisen hahmon aseenkantajani silmissä. Dulcinea on ylhäinen ja jalosukuinen nainen, ja Toboson aatelisissa suvuissa,[72] jotka ovat lukuisat, vanhat ja erittäin arvokkaat, on verrattomalla Dulcinealla hyvä osansa, ja hän tulee tekemään syntymäpaikkansa suurimaineiseksi ja kuuluisaksi tuleviin aikoihin, niinkuin Troian on tehnyt kuuluisaksi Helene ja Espanjan La Cava, mutta vielä suuremmalla oikeudella ja suuremmaksi kunniaksi. Toiselta puolen haluan huomauttaa teidän armoillenne, että Sancho Panza on kaikkein hauskimpia kaikista niistä aseenkantajista, jotka ovat milloinkaan palvelleet vaeltavaa ritaria. Hän esittää toisinaan yksinkertaisuudessaan niin teräväjärkisiä huomautuksia, että on kerrassaan huvittavaa harkita, onko hän yksinkertainen vai teräväjärkinen, hän lausuu ilkeyksiä, joiden vuoksi voisi häntä pitää ilmeisenä lurjuksena, ja tyhmyyksiä, jotka selvästi osoittavat, että hän on hölmö, hän epäilee kaikkea ja uskoo mitä hyvänsä; kun luulen hänen parhaillaan olevan syöksymässä typeryytensä kuiluun, hän samassa lausuu jotakin niin älykästä, että se kohottaa hänet pilviin saakka. Minä en sanalla sanoen tahtoisi vaihtaa häntä mihinkään toiseen aseenkantajaan, vaikka minulle annettaisiin kaupunki väliä, ja senvuoksi olen hiukan kahden vaiheilla, onko hyvin harkittua, jos lähetän hänet siihen käskynhaltianvirkaan, jonka teidän korkeutenne on suvainnut hänelle lahjoittaa. Tosin olen hänessä huomannut eräänlaista taipumusta hallintotoimeen, ja jos hänen ymmärryksensä liikakasvua hieman leikkaisi pois, niin hän varmaan hoitaisi minkä hallinnollisen viran tahansa yhtä hyvin kuin kuningas hoitaa raha-asiansa. Tällaiseen otaksumaan on sitä suurempi syy, kun runsaan kokemuksen nojalla jo tiedämme, ettei vaadita mitään suurta kykyä eikä hyvää opillista sivistystä sellaisten maaherranvirkojen hoitajilta, sillä maassamme on suunnilleen satakunta, jotka tuskin osaavat lukea, mutta siitä huolimatta hallitsevat kuin haukat. Tässä on tärkeintä, että miehillä on hyvä tahto, että he haluavat menetellä aina oikein, sillä heiltä ei tule milloinkaan puuttumaan henkilöitä, jotka heitä neuvovat ja opastavat heidän tehtävissään, kuten on laita sellaisten maaherrain, jotka ovat ritareita eivätkä ole saaneet kirjallista sivistystä ja jakavat oikeutta käyttäen apunaan asessoria. Minä neuvoisin häntä olemaan ottamatta mitään vieraan omaa, mutta pitämään samalla kiinni omista oikeuksistaan, ja minulla on sydämelläni vielä muita pikkuseikkoja, jotka tulevat aikanaan ilmi Sanchon hyväksi ja hänen hallittavakseen jätetyn saaren hyödyksi.

Herttua, herttuatar ja Don Quijote olivat keskustelussaan ehtineet niin pitkälle, kun kuulivat palatsin huoneista kovaa huutoa ja melua, ja sitten syöksyi yhtäkkiä saliin Sancho aivan säikähtyneenä, leuan alla pesuriepu, ja hänen jäljessään joukko kyökkipoikia tai oikeammin kyökkiveijareita ja muuta semmoista väkeä. Eräs heistä kantoi pesuvatia, jonka vesi, harmaasta ja likaisesta väristään päättäen, oli huuhteluvettä, vadinkantaja seurasi ja ahdisti Sanchoa yrittäen kaikin mokomin pistää ja sovittaa vatia Sanchon parran alle, ja eräs toinen veijari näytti pyrkivän partaa pesemään.

— Mitä tämä merkitsee, pojat? — kysyi herttuatar.

— Mitä tämä merkitsee? Mitä tahdotte tältä kelpo mieheltä? Ettekö muista, että hänet on nimitetty käskynhaltiaksi?

Siihen vastasi parturipoika:

— Tämä herra ei tahdo antaa pestä itseänsä niinkuin tapa on ja niinkuin armollinen herra herttua ja hänen oma herransa sallivat itsensä pestä.

— Tahdonhan minä, — vastasi Sancho kiukkuisesti — mutta minä tahtoisin käytettävän siistimpiä pyyheliinoja, puhtaampaa saippuavettä eikä niin likaisia käsiä; minun ja isäntäni välillä näet ei ole semmoista eroa, että häntä pitäisi pestä enkelivedellä ja minua pirunlipeällä. Ruhtinaitten alueilla ja palatseissa noudatetut tavat ja pitämykset ovat hyviä, mikäli niistä ei koidu ihmisille harmia, mutta täällä käytännössä oleva parranpesutapa on pahempaa kuin lihankidutus. Partani on puhdas enkä minä tarvitse mitään semmoista virkistystä, ja sille, joka yrittää tulla minua pesemään tai koskettaa karvaakaan päässäni, tarkoitan parrassani, sille minä luvalla sanoen, annan semmoisen paukun, että nyrkkini uppoaa hänen kalloonsa, sillä tämmöiset sirimoniat ja saippuoimiset tuntuvat pikemmin koirankurilta kuin vieraille osoitettavalta kohteliaisuudelta.

Herttuatar oli menehtyä nauruun nähdessään, kuinka vihainen Sancho oli, ja kuullessaan hänen puheensa, mutta Don Quijote ei ollut ollenkaan hyvillään havaitessaan aseenkantajansa sellaisessa asussa, likainen riepu leuan alla ja ympärillä joukko kyökkipoikia. Senvuoksi hän kumarsi syvään herttualle ja herttuattarelle, kuin pyytäen heiltä lupaa saada puhua, ja lausui sitten Sanchoa ahdisteleville veijareille vakavasti: