Part 22

— Koska niin on laita — vastasi Sancho — ja teidän armonne tahtoo alinomaa käydä tämmöisiin luvalla sanoen hullutuksiin, niin en voi tehdä muuta kuin totella ja kumartaa, niinkuin sananlasku sanoo: »Tee mitä herrasi käskee, vaikka käskisi kanssaan aterioimaan.» Siitä huolimatta tahdon kuitenkin omantuntoni huojennukseksi huomauttaa teidän armollenne, että tämä venhe ei minusta näytä kuuluvan lumotuille, vaan joillekin tämän joen kalastajille, sillä tästä joesta pyydetään mailman parhaita tuutaimia.

Tuon Sancho sanoi eläimiä sitoessaan ja jättäessään ylen murheellisena ne poppamiesten suojaan ja varjelukseen. Don Quijote sanoi hänelle, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan, vaikka eläimet jäivät siihen oman onnensa nojaan, koska hän, joka kuljetti heitä itseään pitkien distanssien päähän, varmaan pitäisi huolta heidän toimeentulostaan.

— Minä en ymmärrä, mitä tanssia se on, — sanoi Sancho — enkä ole kuullut semmoista sanaa eläissäni.

— Distanssi — vastasi Don Quijote — merkitsee välimatkaa, eikä ole mikään ihme, vaikka et sitä ymmärrä, sillä et sinä ole velvollinen osaamaan latinaa, niinkuin monet muut, jotka ovat sitä osaavinaan, mutta eivät kumminkaan osaa.

— Minä olen sitonut — virkkoi Sancho. — Mitä nyt teemme?

— Mitä teemme? — vastasi Don Quijote. — Me siunaamme itsemme ja nostamme ankkurin, toisin sanoen astumme alukseen ja katkaisemme köyden, jolla se on kiinnitetty.

Hän hyppäsi venheeseen, Sancho hänen jäljessään; hän katkaisi köyden, ja venhe alkoi hiljalleen lipua ulos rannasta. Huomatessaan olevansa suunnilleen kolmen kyynärän päässä joella Sancho alkoi vapista peläten joutuvansa tuhon omaksi; mutta kaikkein pahimmin häntä huolestutti, että hän kuuli harmonsa huutavan ja näki Rocinanten tempoen pyrkivän vapaaksi. Hän sanoi herralleen:

— Harmo huutaa murehtien, että olemme sen jättäneet, ja Rocinante tempoo itseään irti syöksyäkseen jälkeemme. Voi rakkaat ystävät, olkaa rauhassa, ja hulluus, joka vie meidät nyt pois teidän luotanne, vaihtukoon kohta terveeksi ymmärrykseksi ja johdattakoon meidät jälleen teidän tykönne.

Samassa hän alkoi itkeä niin katkerasti, että Don Quijote sanoi hänelle harmistuneena ja kiukkuisesti:

— Mitä sinä pelkäät, kurja raukka? Mitä itket, vaivainen? Kuka sinua vainoaa, kuka sinua ahdistaa, sinä pelkuri, tai mitä sinulta puuttuu, koska niin kovin valitat hätääsi keskellä yltäkylläisyyttä? Oletko kukaties kulkemassa paljain jaloin Rhypean vuoristossa, vaikka istut tässä kuin arkkiherttua leveällä tuhdolla, hiljaa liukuen pitkin tätä kaunista virtaa, joka aivan pian kuljettaa meidät aukealle meren selälle? Mutta me olemmekin varmaan jo sinne saapuneet ja olemme kulkeneet ainakin seitsemän- tai kahdeksansataa peninkulmaa, ja jos minulla olisi tässä astrolabium, jotta voisin sillä mitata napakorkeuden, niin sanoisin sinulle, kuinka monta peninkulmaa olemme kulkeneet. Pahoin kumminkin erehtyisin ja huonosti asian ymmärtäisin, jollemme ole jo kulkeneet tai kohta tule kulkemaan tasaaja-linjan yli, joka jakaa ja leikkaa molemmat vastakkaiset navat samassa etäisyydessä.

— Kun tulemme sille liinalle, josta teidän armonne puhuu, — kysyi Sancho — kuinka kauas olemme silloin ehtineet?

— Oikein kauas, — vastasi Don Quijote — sillä mainitulle linjalle saavuttuamme olemme kulkeneet puolet niistä kolmestasadastakuudestakymmenestä asteesta, jotka maa- ja vesipallo sisältää Ptolemaion laskujen mukaan, joka oli parhain kaikista tunnetuista kosmografeista.

‒ Jumala varjelkoon, — sanoi Sancho — millaisen hienon herran teidän armonne nyt tuo todistajaksi, putelimiehen ja rosmon, ja mikä kirahvi siinä vielä olikaan.

Don Quijote nauroi selitykselle, jonka Sancho oli antanut kosmografi Ptolemaion nimestä, ja sanoi hänelle:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että espanjalaisilla ja kaikilla niillä, jotka nousevat Cadizissa laivaan matkustaakseen Itä-Intiaan, on eräitä merkkejä, joista he voivat havaita kulkeneensa äsken mainitsemani ekvinoktiaalilinjan yli, ja eräs näistä merkeistä on siinä, että kaikista aluksessa olevista ihmisistä kuolevat täit, niin ettei eloon jää yhtään ainoata ja ettei koko aluksesta löydy yhtäkään, vaikka maksaisi siitä sen painon kultaa. Voit siis pyyhkäistä omaa reittäsi, Sancho, ja jos tapaat jotakin elävää, niin epäilyksemme hälvenee; jollet, niin olemme kulkeneet linjan yli.

— Minä en usko tuosta yhtään mitään; — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta teen niinkuin teidän armonne käskee, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä semmoisten kokeitten tekeminen auttaa, koska näen omin silmin, ettemme ole loitonneet rannasta vielä viittä kyynärää emmekä kahtakaan kyynärää siitä, missä elikot seisovat, sillä tuossa ovat Rocinante ja harmo samassa paikassa, johon ne jätimme, ja kun nyt otan mittaa silmälläni, voin vannoa pyhästi, ettemme liiku eteenpäin edes niin nopeasti kuin muurahainen.

— Suorita sinä, Sancho, tutkimus, jonka sinulle mainitsin, äläkä huoli mistään muusta; sinähän et tiedä mitään koluureista, linjoista, paralleelipiireistä, eläinradoista, ekliptikoista, navoista, seisauspisteistä, tasauspisteistä, planeetoista, tähtikuvioista, pisteistä ja asteista, joiden mukaan maan ja taivaan palloa mitataan; jos näet tietäisit kaiken tämän tai edes osan siitä, niin huomaisit selvästi, kuinka monta paralleelipiiriä olemme leikanneet, kuinka monta tähtikuviota olemme nähneet ja kuinka monta taivaanmerkkiä olemme jättäneet ja yhä jätämme taaksemme. Siksi sanon sinulle vielä kerran: tunnustele itseäsi ja etsi, sillä minä uskon, että olet puhtaampi kuin sileä valkoinen paperiarkki.

Sancho tunnusteli, vei kättään hiljaa ja varovasti kohti vasenta polvitaivettaan, kohotti päänsä, katsoi isäntäänsä ja sanoi:

— Joko on tämä koe mitätön, tai emme ole vielä saapuneet sinne, mihin teidän armonne sanoo meidän saapuneen, vaan olemme vielä monen peninkulman päässä.

— Kuinka niin? — kysyi Don Quijote. — Löysitkö jonkin?

— Löysinhän noita jokusia — vastasi Sancho.

Hän pyyhki sormiaan ja pesi koko kätensä joessa, missä venhe liukui rauhallisesti eteenpäin, minkään salaisen voiman tai piilevän noidan sitä ajamatta, tässä kohdassa hiljaisen ja tyynen virran viemänä.

Samassa he havaitsivat muutamia suuria vesimyllyjä, jotka olivat keskellä jokea, ja ne nähtyään Don Quijote sanoi heti Sancholle kuuluvalla äänellä:

— Näetkö? Tuolla, oi ystäväni, näkyy se kaupunki, linna tai linnoitus, missä on vangittuna joku hädänalainen ritari tai joku solvattu kuningatar tai prinsessa, jonka avuksi minua nyt kuljetetaan.

— Mistä pirun kaupungista, linnoituksesta tai linnasta teidän armonne puhuu? — kysyi Sancho. — Ettekö näe, että nuo ovat jokeen rakennettuja vesimyllyjä, joissa jauhetaan viljaa?

‒ Ole vaiti, Sancho; — sanoi Don Quijote — vaikka ne näyttävät vesimyllyiltä, eivät ne kumminkaan niitä ole. Olenhan sinulle jo sanonut, että noituus muuttaa ja vaihtaa kaikki luonnollisesta hahmostaan. En tarkoita, että se todella muuttaa jonkin olion toiseksi, vaan että siltä näyttää, kuten kokemus meille osoitti, kun näimme, millaiseksi oli muuttunut Dulcinea, minun toiveitteni ainoa pakopaikka.

Venhe oli sillävälin ehtinyt keskelle jokea ja alkoi nyt liukua eteenpäin nopeammin kuin ennen. Kuu vesimyllyjen myllärit näkivät venheen tulevan virran mukana ja suuntautuvan suoraan myllynruuheen, riensivät monet heistä venhettä pidättämään, käsissään pitkät korennot, ja he näyttivät sangen peloittavilta, koska olivat aivan valkoiset ja koska heidän kasvonsa ja vaatteensa olivat yltä päältä jauhoissa. He huusivat kovalla äänellä:

‒ Miehet perkeleet! Minne menette? Oletteko elämään kyllästyneet? Mikä on aikomuksenne? Tahdotteko hukkua ja murskautua myllyn rattaisiin?

— Enkö sinulle sanonut, Sancho, — virkkoi siihen Don Quijote — että olemme ehtineet siihen paikkaan, missä minun tulee osoittaa, mihin käsivarteni voima pystyy? Katso, kuinka paljon ryöväreitä ja roistoja hyökkää minun kimppuuni, katso, kuinka paljon aaveita asettuu minun tielleni, katso, kuinka monet rumat naamat meille irvistelevät... Mutta kohta saatte nähdä, te riiviöt!

Hän nousi venheessä seisomaan ja alkoi äänekkäästi uhkailla mylläreitä huutaen heille:

— Kunnoton ja ilkeä roskaväki, päästäkää irti ja vapauteensa se henkilö, jota pidätte vangittuna tässä linnoituksessa tai vankilassa, olkoon hän ylhäinen tai alhainen, mihin säätyyn ja arvoon kuuluva tahansa, sillä minä olen Don Quijote Manchalainen, jota nimitetään myös Leijonaritariksi ja jonka tehtäväksi korkea taivas on varannut tämän seikkailun onnelliseen loppuun saattamisen.

Niin sanoen hän veti miekkansa ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa päin mylläreitä; nämä, jotka tosin kuulivat, mutta eivät ymmärtäneet hänen mielettömiä puheitaan, varautuivat korennoillaan pidättämään venhettä, joka oli jo menossa kuohuvaan myllynruuheen.

Sancho painui polvilleen ja rukoili hartaasti taivasta pelastamaan hänet tästä uhkaavasta vaarasta, ja taivas tekikin niin käyttäen välineinään taitavia ja sukkelia mylläreitä, jotka pidättivät korennoillaan venheen, kumminkin niin, että venhe kaatui ja Don Quijote ja Sancho keikahtivat päistikkaa veteen. Don Quijote suoriutui sentään hyvin vaarasta, sillä hän osasi uida kuin hanhi, vaikka varuksien paino veti hänet kaksi kertaa pohjaan asti. Jos myllärit eivät olisi heittäytyneet veteen ja suoltaneet heitä kuivalle ihan solkenaan, olisivat he molemmat luultavasti löytäneet siitä Troiansa.[68] Kun he siis olivat päässeet kuivalle maalle, läpimärkinä eikä ollenkaan janoisina, painui Sancho polvilleen, laski kätensä ristiin, kohotti katseensa taivaaseen ja rukoili pitkässä ja hartaassa rukouksessa Jumalaa tästä lähtien vapahtamaan hänet ja hänen herransa uhkarohkeista yrityksistä ja seikkailuista.

Samassa saapuivat paikalle kalastajat, joiden omistama venhe oli särkynyt säpäleiksi myllynrattaisiin, ja nähdessään venheen rikkinäisenä he kävivät riisumaan Sanchoa ja vaatimaan Don Quijotelta maksua venheestä. Don Quijote vakuutti aivan rauhallisesti, ikäänkuin hänen ei olisi kuinkaan käynyt, mylläreille ja kalastajille suostuvansa varsin mielellään maksamaan venheen, jos hänelle vain jätettiin ilman ehtoja ja ilman lunnaita se tai ne henkilöt, jotka olivat vangittuina heidän linnassaan.

— Mitä henkilöitä ja mitä linnaa sinä tarkoitat, järjetön mies? — kysyi eräs mylläreistä. — Tahdotko ehkä viedä mukanasi ne, jotka tulevat meidän myllyillemme viljaansa jauhattamaan.

— Jo riittää! — sanoi Don Quijote itsekseen. — Minähän olisin huutavan ääni korvessa, jos tahtoisin pyynnöillä saada tämän roskaväen tekemään jotakin hyvää. Tässä seikkailussa on varmaan kaksi voimallista noitaa osunut vastatusten, ja toinen estää, mitä toinen aikoo: toinen lähetti minulle venheen, ja toinen heitti minut päistikkaa veteen. Jumala meitä varjelkoon; tämä maailma on täynnä petoksia ja juonia, jotka sotivat toisiansa vastaan. En voi enempää.

Sitten hän koroitti äänensä, tuijotti vesimyllyihin ja lausui:

— Ystäväni, keitä lienettekin, te, jotka istutte vangittuina tässä linnassa, suokaa minulle anteeksi; oman onnettomuuteni tähden ja teidän onnettomuudeksenne en voi teitä pelastaa ahdistuksestanne. Tämä seikkailu on varmaan varattu ja säästetty jollekin toiselle ritarille.

Niin sanottuaan hän sopi kalastajien kanssa ja maksoi venheestä viisikymmentä reaalia, jotka Sancho kovin vastahakoisesti luovutti sanoen:

— Vielä kaksi tämmöistä venematkaa, ja koko pääomamme on mennyttä.

Kalastajat ja myllärit katselivat ihmeissään noita kahta omituista hahmoa, jotka näyttivät niin toisenmoisilta kuin muut ihmiset, eivätkä voineet oikein ymmärtää, mitä Don Quijote tarkoitti puheillaan ja kysymyksillään. He otaksuivat, että he olivat molemmat hulluja, jättivät heidät siihen ja lähtivät kukin taholleen, myllärit myllyihinsä ja kalastajat majoihinsa, Don Quijote ja Sancho palasivat elukkainsa luo, yhtä tyhminä kuin olivat sieltä lähteneet, ja siihen loppui seikkailu taiotussa venheessä.

Kolmaskymmenes luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin metsästäjättären.

Ritari ja aseenkantaja palasivat sangen alakuloisina ja huonotuulisina juhtainsa luo, varsinkin Sancho, jonka mieltä kovin rasitti se, että oli täytynyt keventää kukkaroa, sillä hänestä tuntui, että kaikki, mitä siitä otettiin pois, otettiin hänen silmäteristään. Vihdoin he nousivat ratsujensa selkään mitään virkkamatta ja poistuivat kuuluisan joen rannalta, Don Quijote vaipuneena lemmenaatoksiinsa ja Sancho ajatellen olojensa kohentumista, joka nyt näytti kovin kaukaiselta. Vaikka olikin yksinkertainen, hän sentään hyvin käsitti, että hänen isäntänsä teot, kaikki tai ainakin useimmat, olivat pelkkää hullutusta, ja niin hän päätti etsiä tilaisuutta tempautuakseen irti hänen seurastaan ja palatakseen jonakin kauniina päivänä kotiin ryhtymättä enää mihinkään tilintekoon ja lausumatta hänelle mitään jäähyväisiä. Mutta sallimus järjesti asiat aivan toisin kuin hän osasi pelätä.

Sattui näet, että Don Quijote seuraavana päivänä auringon laskiessa, kun he ajoivat ulos eräästä metsästä, antoi katseensa liidellä viheriällä niityllä ja näki sen etäisimmällä laidalla väkeä, jonka hän lähemmäksi tultuaan havaitsi haukalla metsästäväksi seurueeksi. Hän ajoi vielä likemmäksi ja huomasi seurueessa komean naisen ratsastamassa lumivalkoisella tasa-astujalla, jota koristi viheriä loimi ja jonka satula oli hopeainen. Tämä nainen oli itsekin viheriöissä vaatteissa, jotka olivat niin kauniit ja upeat, että näytti siltä kuin itse upeus olisi pukeutunut hänen hahmoonsa. Vasemmalla kädellään hän hallitsi metsästyshaukkaa, mistä Don Quijote päätteli, että hän oli joku ylhäinen nainen ja nähtävästi koko tuon metsästysseurueen johtaja, kuten todella olikin. Senvuoksi hän sanoi Sancholle:

— Kiiruhda, Sancho poikaseni, ja sano tuolle armolliselle rouvalle, joka istuu upean ratsunsa selässä pidellen haukkaa, että minä, Leijonaritari, suutelen hänen suuren kauneutensa käsiä ja siinä tapauksessa, että hänen ylhäisyytensä antaa minulle luvan, tulen henkilökohtaisesti niin tekemään ja palvelemaan häntä, mikäli voimani sallivat ja hänen korkeutensa suvaitsee käskeä. Mutta harkitse, Sancho, miten puhut, ja katso, ettet liitä viestiisi ainaisia sananlaskujasi.

— Nytpä osuitte oikeaan, ihan pilkulleen! — vastasi Sancho. — Minuako varoitatte! En minä ole ensimmäistä kertaa eläessäni viemässä terveisiä korkeille ja kookkaille naisille.

— Armolliselle neiti Dulcinealle viemiäsi terveisiä lukuunottamatta — virkkoi Don Quijote en tiedä sinun vieneen mitään muita, ainakaan minun palveluksessa ollessasi.

— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta hyvää maksajaa ei pantti rasita, eikä hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä; minä tarkoitan, ettei minulle tarvitse mitään sanoa eikä mitenkään minua varoittaa, sillä minä olen aina valmis ja kelpaan vähän joka paikkaan.

‒ Sen kyllä uskon, Sancho; — sanoi Don Quijote mene nyt, ja onnea matkalle, ja Jumala sinua ohjatkoon.

Sancho lähti ajamaan täyttä laukkaa hoputtaen harmonsa tavallista parempaan vauhtiin ja saapui känniin metsästäjättären luo. Hän astui maahan, painui polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

‒ Kaunis armollinen rouva, tuo ritari tuolla, jota mainitaan Leijonaritarin nimellä, on minun isäntäni, ja minä olen hänen aseenkantajansa, jota kotinurkilla nimitetään Sancho Panzaksi. Tämä Leijonaritari, jonka nimi oli vielä tässä taannoin Murheellisen hahmon ritari, käskee minun pyytää teidän ylhäisyydeltänne armollista lupaa, jotta hän saa teidän suosiollisella suostumuksellanne tulla toteuttamaan toiveensa, joka, kuten hän itse sanoo ja kuten minäkin ajattelen, on siinä, että hän haluaa palvella teidän korkeata ylevyyttänne ja ihanuuttanne; ja jos teidän armonne siihen suostuu, niin se koituu hänelle suureksi hyödyksi ja hänen osakseen tulee ylimmäinen armo ja ilo.

— Kelpo aseenkantaja, — vastasi puhuteltu — te olette todella esittänyt terveisenne niin seikkaperäisesti kuin sellaiset lähettilästoimet edellyttävät. Nouskaa seisomaan, sillä aseenkantajan, joka palvelee Murheellisen hahmon ritarin laista ritaria, josta olemme täällä jo paljon kuulleet, ei sovi olla polvillaan; nouskaa, hyvä ystävä, ja menkää sanomaan herrallenne, että hän on erittäin tervetullut nauttimaan minun ja mieheni herttuan vieraanvaraisuutta huvilinnassamme, joka sijaitsee tässä lähellä.

Sancho nousi ihmetellen ystävällisen rouvan kauneutta ja hänen erinomaisen hienoa ja kohteliasta käytöstään, mutta varsinkin sitä, että hän oli sanonut kuulleensa puhuttavan hänen herrastaan, Murheellisen hahmon ritarista; se seikka, ettei rouva ollut maininnut häntä Leijonaritarin nimellä, johtui varmaan siitä, että tämä nimi oli omaksuttu vasta aivan äskettäin. Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä tietoa,[69] kysyi häneltä:

— Sanokaahan, hyvä ystäväni aseenkantaja: eikö teidän herranne ole se, josta on julkaistu historia nimeltä _Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen_, hän, joka on valinnut sydämensä valtiattareksi jonkun Dulcinea Tobosolaisen?

— Sama mies, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja hänen aseenkantajansa, nimeltä Sancho Panza, joka esiintyy tai jonka ainakin pitäisi esiintyä siinä historiassa, olen minä, jollei minua ole vaihdettu kehdossa, tarkoitan, jollei minua ole vaihdettu kirjapainossa.

— Tämä kaikki ilahduttaa minua kovin — virkkoi herttuatar. — Menkää nyt, parahin Panza, sanomaan herrallenne, että hän on erittäin tervetullut minun tiluksilleni ja ettei olisi voinut sattua mitään, mikä olisi tuottanut minulle suurempaa huvia.

Sancho lähti sanomattoman iloisena viemään tätä mieluisaa vastausta isännälleen, jolle kertoi kaikki, mitä ylhäinen rouva oli sanonut, maalaismaisilla lauseparsillaan koroittaen taivaaseen saakka hänen suurta kauneuttaan, rakastettavuuttaan ja kohteliaisuuttaan. Don Quijote röyhistihe satulassaan, sijoitti jalkansa lujasti jalustimiin, siirsi kypärinsä silmikon paikoilleen, kannusti Rocinantea ja ratsasti jaloryhtisenä suutelemaan herttuattaren kättä. Herttuatar oli lähettänyt kutsumaan puolisoaan herttuaa ja kertoi hänelle saamistaan terveisistä Don Quijoten lähestyessä, ja koska molemmat olivat lukeneet historiamme edellisen osan ja olivat siitä oppineet tuntemaan Don Quijoten mielettömät päähänpistot, niin he odottivat häntä varsin mielellään ja haluten häneen tutustua sekä päättivät suostua kaikkiin hänen ajatuksiinsa, myöntää oikeaksi, mitä hän sanoi, sanoipa mitä tahansa, ja kohdella häntä, niin kauan kuin hän heidän luonansa viipyisi, niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, ottaen huomioon kaikki ne muodollisuudet, jotka ovat tavallisia ritariromaaneissa; he näet olivat niitä lukeneet ja pitivätkin niistä.

Don Quijote lähestyi nyt, kypärinsilmikko kohotettuna, ja hänen alkaessaan astua maahan lähti Sancho pitämään hänen jalustintaan. Mutta Sanchon kävikin niin onnettomasti, että hänen astuessaan harmon selästä hänen toinen jalkansa takertui johonkin satulan hihnaan, niin ettei hän mitenkään voinut siitä irtautua, vaan jäi siihen riippumaan, suu ja ryntäät maassa. Don Quijote, joka ei ollut tottunut astumaan alas, jollei joku pitänyt hänen jalustintaan, luuli Sanchon jo tulleen sitä pitämään, hyppäsi alas koko painollaan ja veti mukanaan Rocinanten satulan, jonka hihnat nähtävästi eivät olleet hyvin kiinnitetyt, ja niin hän mäiskähti maahan satuloineen päivineen, aika lailla häveten ja itsekseen ankarasti soimaten onnetonta Sanchoa, jonka jalka oli yhä satimessa. Herttua käski metsästäjiään menemään ritarin ja aseenkantajan avuksi, ja he nostivat pudonneen ja loukkaantuneen Don Quijoten jaloilleen. Tämä lähti, niin hyvin kuin voi, onnahdellen herttuan ja herttuattaren luo ja polvistui heidän eteensä. Herttua ei kuitenkaan millään muotoa siihen suostunut, vaan astui alas ratsultaan, meni Don Quijoten luo, syleili häntä ja sanoi:

— Mieltäni pahoittaa, armollinen herra Murheellisen hahmon ritari, että ensimmäinen hahmonne minun maillani oli niin onneton kuin tässä nähtiin; mutta aseenkantajan huolimattomuus on usein syynä ikävämpiinkin seikkoihin.

— Seikka, joka on suonut minulle tilaisuuden nähdä teidät, urhoollinen ruhtinas, — vastasi Don Quijote ‒ ei suinkaan voi olla onneton. Vaikka näet olisin pudotessani syöksynyt hamaan syvyyden kuiluun, olisi minut sieltäkin kohottanut ja nostanut ylpeä tietoisuus siitä, että olen saanut nähdä teidät. Aseenkantajani, jonka Jumala kirotkoon, osaa paremmin irroittaa kielensä kantimet lausuakseen ilkeyksiä kuin kiinnittää satulan hihnoja niin, että se pysyy varmasti paikoillaan; mutta olinpa missä tilassa tahansa, kaatuneena tai seisoallani, jalkaisin tai ratsain, minä olen aina valmis palvelemaan teitä ja armollista rouvaa herttuatarta, teidän arvoisaa korkeata puolisoanne, kauneuden arvokasta valtiatarta ja kohteliaisuuden kaikkivaltiasta ruhtinatarta.

— Hiljemmin, armollinen herra Don Quijote Manchalainen; — virkkoi herttua — koska kerran on olemassa armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen, ei ole soveliasta ylistää muita kaunottaria.

Sancho Panza oli nyt päässyt irti paidastaan, oli tullut luo ja sanoi, ennenkuin hänen isäntänsä ehti mitään vastata:

‒ Ei käy kieltäminen, vaan täytyy myöntää, että armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen on sangen kaunis, mutta ei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa, sillä minä olen kuullut sanottavan, että se, mitä luonnoksi nimitetään, on kuin ruukkumestari, joka tekee saviastioita, ja se, joka tekee yhden kauniin astian, voi tehdä niitä kaksi, kolme ja satakin. Tarkoitan vain, ettei armollisen rouva herttuattaren suinkaan tarvitse hävetä armollista neitiä Dulcinea Tobosolaista.

Don Quijote kääntyi sanomaan herttuattarelle:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne huomata, ettei kenelläkään vaeltavalla ritarilla maailmassa ole ollut suulaampaa eikä kujeellisempaa aseenkantajaa kuin tämä minun aseenkantajani, ja hän kyllä todistaa väitteeni oikeaksi, jos teidän korkeutenne suvaitsee ottaa muutaman päivän aikana vastaan minun palveluksiani.

Siihen vastasi herttuatar:

— Minä pidän suuressa arvossa sitä, että kelpo Sancho on lystikäs, sillä se osoittaa, että hän on älykäs. Leikinlasku ja hupaiset puheet, kuten te, armollinen herra Don Quijote hyvin tiedätte, eivät kuulu typerille ihmisille, ja koska kelpo Sancho on leikkisä ja hupainen, niin minä väitän heti, että hän on älykäs mies.

— Ja suuri suupaltti — lisäsi Don Quijote.

— Sitä parempi; — sanoi herttua — eihän lukuisia leikkipuheita voida ilmaista vähillä sanoilla. Mutta emme huoli nyt tuhlata aikaamme siihen, vaan suvaitkoon Murheellisen hahmon suuri ritari...

— Teidän korkeutenne tulee sanoa Leijonaritari; — huomautti Sancho — nyt ei ole enää mitään murheellista hahmoa, vaan hahmon tulee olla leijonallinen.

Herttua jatkoi:

— Sanon siis, että herra Leijonaritari suvaitkoon lähteä lähellä sijaitsevaan linnaani, missä hänet otetaan vastaan niinkuin semmoinen korkea henkilö on oikeuden mukaan vastaanotettava ja niinkuin me, minä ja herttuatar, yleensä otamme vastaan kaikki tänne saapuvat vaeltavat ritarit.

Sancho oli sillävälin pannut paikoilleen Rocinanten satulan ja kiinnittänyt kunnollisesti satulan vyöt. Don Quijote nousi ratsunsa selkään, herttua uljaan hevosen satulaan, he ottivat herttuattaren väliinsä ja lähtivät ajamaan kohti linnaa. Herttuatar käski Sanchoa ratsastamaan vierellään, sillä häntä huvittivat sanomattomasti Sanchon älykkäät puheet. Sanchoa ei tarvinnut enempää pyytää, hän liittyi kolmen henkilön seuraan ja otti neljäntenä osaa keskusteluun kovin ilahduttaen herttuatarta ja herttuaa, jotka pitivät suurena onnena, että saivat linnaansa vieraikseen semmoisen vaeltavan ritarin ja semmoisen kielevän aseenkantajan.

Yhdesneljättä luku,

jossa käsitellään useita ja tärkeitä asioita.

— Sancho oli sanomattoman iloinen huomatessaan, kuten hänestä näytti, olevansa herttuattaren suuressa suosiossa. Elämän mukavuus tuntui hänestä aina mieluisalta, ja senvuoksi hän nyt otaksui löytävänsä herttuattaren linnasta, mitä oli löytänyt Don Diegon ja Basilion luota; ja niin hän aina tarttui tilaisuutta otsatukkaan, mitä tulee hyvien päivien viettämiseen, missä ja milloin se vain kävi päinsä.