Part 19

Don Quijote oli niin utelias kuulemaan ja saamaan tietää niitä merkillisiä asioita, joita aseita kuljettava mies oli luvannut hänelle kertoa, että hänen kärsivällisyytensä joutui kovalle koetukselle. Hän lähti miestä etsimään sieltä, missä isäntä oli sanonut hänen olevan, löysi hänet ja kehoitti häntä nyt ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavaa matkalla esitettyyn kysymykseen. Mies vastasi hänelle:

— Minun täytyy saada kertoa ihmeestäni kaikessa rauhassa eikä tässä seisoessani; sallikaa, hyvä herra, minun ensin hoitaa juhtaani; sitten kerron teille seikkoja, joita varmaan ihmettelette.

— Ei senvuoksi tarvitse viivytellä, — vastasi Don Quijote — minä tulen teitä auttamaan.

Hän teki niin, seuloi kauroja ja puhdisti seimen, ja tämä alentuvaisuus sai miehen auliisti kertomaan, mitä häneltä pyydettiin. Hän istuutui kivipenkille, Don Quijote sijoittui hänen viereensä, kuulijoiksi tulivat vielä serkku, nuori palvelija, Sancho Panza ja majatalon isäntä, ja niin mies aloitti kertomuksensa:

— Armolliset herrat, teidän tulee tietää, että eräällä paikkakunnalla, joka sijaitsee neljän ja puolen peninkulman päässä tästä majatalosta, sattui kylänvouti kadottamaan aasinsa, mihin oli syynä erään hänen palveluksessaan olevan tytön juoni ja viekkaus. En voi tässä kertoa asiaa juurta jaksain, summa vain se, ettei aasia löydetty, vaikka kylänvouti ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Kerrotaan ja huhuillaan yleisesti, että oli kulunut noin kaksi viikkoa aasin katoamisesta, kun mainitun kylänvoudin ollessa torilla hänen luokseen tuli eräs toinen saman paikkakunnan vouti ja sanoi hänelle: »Antakaa minulle löytäjän palkkio, kuomaseni; aasinne on nähty.» »Minä annan teille sen ja hyvänkin, kelpo kuoma», vastasi toinen, »mutta sanokaa, missä se on nähty.» »Minä näin sen metsässä tänä aamuna», vastasi löytäjä, »ilman satulaa ja minkäänlaisia valjaita ja niin laihana, että oli surkeata sitä katsella. Minä aioin ajaa sitä edelläni ja tuoda sen teille, mutta se oli jo niin vauhko ja villi, että pakeni lähestyessäni pois ja juoksi sankkaan metsään. Jos haluatte, että lähdemme yhdessä sitä etsimään, niin sallikaa minun vain viedä kotiin tämä aasintammani; tulen heti takaisin.» »Te teette minulle suuren palveluksen», sanoi aasin omistaja, »ja minä koetan maksaa teille samalla mitalla.» Kaikki, jotka tämän asian hyvin tuntevat, kertovat siitä tällä tavalla ja mainitsevat nämä yksityisseikat. Molemmat kylänvoudit lähtivät siis jalkaisin ja käsikynkässä metsään, mutta tultuaan siihen paikkaan, mistä luulivat aasin löytävänsä, he eivät sitä löytäneet, eikä sitä näkynyt missään niillä mailla, vaikka olisivat kuinka sitä hakeneet. Huomatessaan, ettei aasia löytynyt, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin nähnyt, toiselle; »Kuulkaahan, kuomaseni, mieleeni johtui juoni, jonka avulla aivan varmaan eläimen löydämme, vaikka se olisi piiloutunut maan uumeniin eikä ainoastaan metsään. Minä näet osaan mainiosti matkia aasinhuutoa, ja jos tekin olette siihen hiukan perehtynyt, niin voitte uskoa asian varmasti onnistuvan.» »Sanoitteko hiukan perehtynyt, hyvä naapuri?» virkkoi toinen. »Minä en totisesti vääjää siinä asiassa ketään, en aasejakaan.» »Se kohta nähdään», sanoi toinen kylänvouti; »minä näet olen ajatellut, että te kierrätte metsän toiselta taholta ja minä lähden kiertämään toista puolta, niin että kierrämme ja katselemme sen joka kolkan, ja jos sitten tavan takaa huudamme kuin aasi, niin aasin täytyy varmaan huutomme kuulla ja siihen vastata, jos se kerran metsässä on.» Siihen vastasi aasin omistaja: »Teidän keksintönne, hyvä naapuri, on todella erinomainen ja suuren neronne arvoinen.» Lähdettyään he sitten sattuivat päästämään huutonsa melkein yhtaikaa, ja kumpikin heistä juoksi, toisen huudon pettämänä, etsimään kumppaniaan luullen aasin jo ilmaantuneen. Kun he sitten toisensa kohtasivat, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin kadottanut: »Onko mahdollista, kuomaseni, ettei huutaja ollut minun aasini?» »Kyllä se olin minä», vastasi toinen. »Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa», virkkoi aasin omistaja, »ettei teidän ja aasin välillä, kuomaseni, ole mitään eroa, mitä huutoon tulee, sillä minä en ole milloinkaan eläessäni nähnyt enkä kuullut mitään luonnollisempaa.» »Tuo kiitos ja ylistys», vastasi juonen keksijä, »kuuluu ja sopii teille paremmin kuin minulle, sillä niin totta kuin Jumala on minut luonut te voitatte kaikkein parhaimman ja harjaantuneimman aasinmatkijan: te huudatte korkealla äänellä, äänenne on kestävä ja noudattaa oikeata aikamittaa ja tahtia, teidän kadanssinne ovat niin lukuisat ja kohdalleen osuvat, että minä sanalla sanoen tunnustan joutuneeni häviölle, luovutan teille voitonpalmun ja tarjoan kunniapalkinnon tuosta harvinaisesta taidostanne.» »Minun täytyy tunnustaa», vastasi aasin omistaja, »että pidän tästä lähtien itseäni paremmassa arvossa ja katson johonkin kelpaavani, koska minulla on jotakin kykyä; vaikka näet uskoin hyvin matkivani aasinhuutoa, en missään tapauksessa luullut saavuttaneeni siinä taidossa semmoista täydellisyyttä kuin te sanotte.» »Minun täytyy sanoa», vastasi toinen, »että maailmassa menee hukkaan paljon harvinaisia kykyjä ja että ne sopivat huonosti henkilöille, jotka eivät osaa käyttää niitä hyväkseen.» »Meidän kykymme», vastasi aasin omistaja, »voivat hyödyttää meitä ainoastaan tällaisissa tapauksissa, muuten niistä ei ole mitään hyötyä, ja suokoon Jumala, että ne auttavat meitä edes tässä.» Niin keskusteltuaan he taas erosivat ja alkoivat jälleen huutaa, mutta antoivat kerran toisensa jälkeen pettää itsensä ja kohtasivat toisensa, kunnes päättivät antaa toisilleen merkin huutamalla kaksi kertaa perätysten, siitä huomatakseen, että huuto oli heidän eikä aasin. Niin he vaelsivat läpi koko metsän tavan takaa huutaen, aina kaksi kertaa perätysten, mutta kadonnut aasi ei vastannut eikä antanut minkäänlaista elonmerkkiä. Ja kuinka olisikaan vaivainen ja kovaonninen eläin voinut vastata, koska he vihdoin löysivät sen metsän kaukaisimmasta loukosta susien raatelemana? Sen nähdessään aasin omistaja virkkoi: »Ihmettelinhän minä, ettei se vastannut; jos näet se ei olisi kuollut, se olisi varmaan alkanut huutaa kuullessaan meidän huutomme, sillä eihän se olisi muuten aasi ollutkaan. Mutta kuultuani teidän matkivan aasin ääntä niin mainiosti, kuomaseni, katson hyvin käyttäneeni tässä etsimisessä näkemäni vaivan, vaikka löydän nyt aasini kuolleena.» »Ei ollut vikaa teissäkään, kuomaseni», vastasi toinen; »jos näet pappi laulaa hyvin, niin kuoripoika ei jää paljoa jälkeen.» Niin he palasivat takaisin kyläänsä pettyneinä ja käheinä ja kertoivat siellä ystävilleen ja tuttavilleen, mitä heille oli tapahtunut, kun olivat olleet aasia etsimässä, ja kumpikin ylisti ylenmäärin toisen taitoa huutaa aasin lailla. Tieto tästä levisi pian lähiseudun kyliin, ja paholainen, joka ei koskaan nuku, vaan ilokseen kylvää ja levittää vihaa ja epäsopua, mihin suinkin voi, paisuttaen joutavia asioita ilkeiksi juoruiksi ja pahoiksi riidoiksi, järjesti ja toimitti nytkin niin, että toisten kylien asukkaat, nähdessään jonkun meidän kyläläisemme, huusivat aasin lailla, kuin lyöden meitä vasten kasvoja kylänvoutiemme huudolla. Poikanulikat tekivät samoin, ja silloin asia oli joutunut kaikkien kadotuksen henkien käsiin ja suuhun; aasinhuuto levisi kylästä kylään, niin että huutajakylän asukkaat nyt tunnetaan kaikkialla niinkuin neekerit tunnetaan ja erotetaan valkoisista, ja tämä onneton pila on mennyt niin pitkälle, että pilkatut ovat useita kertoja lähteneet asestettuina ja joukolla pilkkaajiansa vastaan tapellakseen heidän kanssaan, eikä mikään mahti, ei pelko eikä häpeä ole voinut heitä siitä estää. Minä luulen, että kyläni asukkaat, siis sen kylän miehet, josta aasinhuuto on kotoisin, aikovat huomenna tai ylihuomenna hyökätä erääseen toiseen kylään, joka sijaitsee kahden peninkulman päässä meidän kylästämme ja kuuluu niihin, jotka meitä pahimmin vainoavat; ja koska he nyt mielivät lähteä retkelle hyvissä varuksissa, olen ostanut näkemänne peitset ja pertuskat viedäkseni ne heille. Siinä ne ihmeet, joita sanoin voivani teille kertoa, ja jolleivät ne teistä ihmeiltä tunnu, en tiedä mitään muuta sanoa.

Siihen lopetti kelpo mies kertomuksensa, ja samassa astui majatalon ovesta sisään mies, jonka kaikki vaatteet, sukat, housut ja nuttu olivat säämiskäiset. Hän sanoi kuuluvalla äänellä:

— Herra isäntä, saako täältä yösijaa? Tässä tulee profeetallinen apina ja nukketeatteri, jossa esitetään Melisendran vapauttaminen.

— Peijakas, — sanoi majatalon isäntä — siinähän on mestari Pedro! Nyt saamme hauskan illan.

Unohdin mainita, että mestari Pedron vasenta silmää ja melkein puolta poskea peitti viheriä laastari, josta voi päätellä, että koko se puoli kasvoja oli huonossa kunnossa. Isäntä jatkoi sanoen:

— Terve tuloa, arvoisa mestari Pedro. Mutta missä ovat apina ja nukketeatteri? En niitä tässä näe.

— Ne saapuvat tänne aivan kohta; — vastasi säämiskäpukuinen — minä lähdin vain edeltäkäsin kuulemaan, saako täältä yösijaa.

— Minä pakottaisin itse Alban herttuan väistymään mestari Pedron tieltä — vastasi isäntä. — Tuokaa vain tänne apina ja nukketeatteri; tänä yönä on majatalossamme väkeä, joka mielellään maksaa nähdessään näytelmän ja apinan temput.

— Olkoon menneeksi; — vastasi laastaroitu — minä alennan maksua ja katson saaneeni kylliksi, jos saan sen verran, että voin maksaa oman laskuni. Mutta nyt minä palaan hoputtamaan vaunuja, niin että apina ja teatteri ovat pian täällä.

Sitten hän kohta riensi pois majatalosta.

Don Quijote kysyi nyt majatalon isännältä, kuka tuo mestari Pedro oli ja mikä apina ja millainen teatteri hänellä oli mukanaan. Siihen vastasi isäntä:

— Hän on mainio nukkenäyttelijä, joka on useita päiviä kierrellyt täällä Aragonian Manchassa esittäen näytelmää, jossa kuuluisa Don Gaiferos vapauttaa Melisendran, ja se on parhaita ja parhaimmin esitettyjä historioita, mitä tässä maanpaikassa on moneen vuoteen nähty. Hänellä on sitäpaitsi mukanaan apina, joka on niin erinomaisen taitava, ettei semmoista ole milloinkaan nähty apinain joukossa eikä voida ihmistenkään keskuudessa kuvitella. Jos näet siltä kysyy jotakin, niin se kuuntelee kysymystä, hyppää sitten isäntänsä olkapäälle lähelle hänen korvaansa ja kuiskaa siihen vastauksen, jonka mestari Pedro heti kuuluvasti toistaa. Se puhuu paljon enemmän menneistä kuin tulevista asioista, ja vaikka se ei aina osu kaikessa oikeaan, ei se kumminkaan yleensä erehdy, niin että tekee mieli uskoa, että siinä asuu itse piru. Mestari Pedro ottaa kaksi reaalia jokaisesta kysymyksestä, jos apina siihen vastaa, tarkoitan, jos isäntä vastaa apinan puolesta, kun se on kuiskannut vastauksen hänen korvaansa. Siksi uskotaankin, että mestari Pedro on upporikas; hän on _galantuomo_ ja _buon compagno_,[62] kuten Italiassa sanotaan, ja viettää hyviä päiviä; hän pakisee kuuden edestä ja ryyppää enemmän kuin kahdentoista verosta, kaikki kielevyytensä, apinansa ja nukketeatterinsa kustannuksella.

Samassa tuli mestari Pedro takaisin, ja rattailla saapuivat myös nukketeatteri ja iso, hännätön apina, jonka pakarat olivat kuin huopaa, mutta joka ei ollut muuten ruman näköinen. Sen nähtyään Don Quijote kysyi heti:

— Sanokaa minulle, herra profeetta: _Che pesce pigliamo?_[63] Miten meidän käy? Tässä minä annan kaksi reaalia.

Hän käski Sanchon antaa rahat mestari Pedrolle, mutta tämä vastasi apinan puolesta:

— Armollinen herra, tämä eläin ei vastaa eikä anna tietoa tulevaisista asioista; menneistä se tietää jotakin ja nykyisistäkin hiukan.

— Hitto vieköön; — sanoi Sancho — minä en maksa mitään sille, joka kertoo, mitä minulle on jo tapahtunut, sillä kuka sen voi paremmin tietää kuin minä itse? Ja olisihan liian typerää maksaa toiselle siitä, että hän kertoo minulle, mitä jo tiedän; mutta koska hän tietää nykyiset asiat, niin tässä on kaksi reaalia, ja sano minulle, parahin herra apina, mitä nyt tekee vaimoni Teresa Panza ja millaisissa hommissa hän on.

Mestari Pedro ei tahtonut ottaa vastaan rahoja, vaan sanoi:

— En halua ottaa maksua ennakolta, ennenkuin työ on tehty.

Sitten hän taputti oikealla kädellään kaksi kertaa vasenta olkapäätään, apina hyppäsi siihen, vei suunsa lähelle hänen korvaansa ja liikutti nopeasti hampaitaan. Tehtyään sitä suunnilleen niin kauan kuin isämeidänrukoukseen kuluu, se hyppäsi takaisin maahan, ja mestari Pedro lankesi heti mitä kiireimmin polvilleen Don Quijoten eteen, syleili hänen sääriään ja sanoi:

— Minä syleilen näitä sääriä kuin syleilisin molempia Herkuleen patsaita, oi sinä jo unohdukseen joutuneen vaeltavan ritarikunnan mainio eloonherättäjä! Oi sinä Don Quijote Manchalainen, ritari, jota ei ole milloinkaan riittävästi ylistetty, sinä uupuneitten rohkeus, horjuvien tuki, kaatuneitten käsivarsi, kaikkien onnettomien sauva ja lohdutus!

Don Quijote ällistyi, Sancho oli ihmeissään, serkku ja vaeltava nuori palvelija samoin, aasinhuuto-tarinan kertoja seisoi suu auki, ja majatalon isäntä oli täyden hämmingin vallassa; sanalla sanoen, kaikki, jotka olivat kuulleet nukkenäyttelijän sanat, joutuivat mitä suurimman hämmästyksen valtaan; mutta mies jatkoi sanoen:

— Ja sinä, kelpo Sancho Panza, maailman parhaan ritarin parhain aseenkantaja, iloitse, sillä kelpo vaimosi Teresa voi hyvin ja häkilöi nyt parhaillaan pellavia, ja paremmaksi vakuudeksi hänellä on vasemmalla puolellaan ruukku, jonka kaula on katkennut; ja siinä on hyvä kulaus viiniä, jolla hän virkistää itseään työtä tehdessään.

— Sen minä kyllä uskon; — vastasi Sancho — hän näet on siunatun hyvä vaimo, ja jollei hän olisi mustasukkainen, en vaihtaisi häntä jättiläisnaiseen Andandonaan,[64] joka herrani väitteen mukaan oli hemmetin hyvä ja kunnollinen nainen; ja minun Teresani on niitä eukkoja, jotka muistavat pitää huolen itsestään, vaikka perilliset jäisivät omaansa paitsi.

— Totisesti, — virkkoi siihen Don Quijote — joka paljon lukee ja paljon matkustaa, näkee paljon ja saa paljon tietää. Minä sanon tämän, sillä mikä olisikaan voinut saada minua uskomaan, että maailmassa on ennustavia apinoita, minkä nyt olen nähnyt omin silmin? Minä näet olen juuri se Don Quijote Manchalainen, jonka tuo kelpo eläin mainitsi tosin ylistäen minua hiukan liikaa; mutta olinpa millainen tahansa, kiitän kumminkin taivasta siitä, että se on lahjoittanut minulla lempeän ja osaaottavan mielenlaadun, niin että olen aina valmis tekemään hyvää kaikille ja olemaan tekemättä pahaa kenellekään.

— Jos minulla olisi rahoja, — virkkoi vaeltava palvelija — niin kysyisin herra apinalta, miten minun käy tällä retkelläni.

Siihen vastasi mestari Pedro, joka oli jo noussut Don Quijoten edestä:

— Sanoin jo, ettei tämä pikku eläin vastaa tulevia asioita koskeviin kysymyksiin, mutta jos hän voisi niihin vastata, ei haittaisi mitään, vaikka ei olisikaan rahoja, sillä minä uhraisin kaikki maailman edut palvellakseni herra Don Quijotea, joka on tässä läsnä. Ja koska olen sen hänelle velkaa ja koska tahdon häntä huvittaa, järjestän nyt nukketeatterini ja tarjoan huvia kaikille täällä majatalossa oleville, pyytämättä siitä mitään maksua.

Sen kuultuaan majatalon isäntä ilahtui tavattomasti ja osoitti paikan, mihin teatteri voitiin sijoittaa, mikä sitten tapahtuikin silmänräpäyksessä.

Don Quijote ei ollut oikein tyytyväinen apinan ennustuksiin, sillä hänestä ei tuntunut soveliaalta, että apina ennusti tulevista enempää kuin menneistäkään asioista. Mestari Pedron pannessa kuntoon nukketeatteria hän senvuoksi vei Sanchon tallin nurkkaan, missä kukaan ei voinut hänen puhettaan kuulla, ja sanoi hänelle:

— Kuule, Sancho, minä olen tarkoin harkinnut tuon apinan merkillistä kykyä ja uskon puolestani varmaan, että apinan isännällä, tuolla mestari Pedrolla, täytyy olla salainen tai julkinen pakti paholaisen kanssa.

— Jos piru lähettelee hänelle salaa pakettejaan, — sanoi Sancho — niin ne ovat varmaan siivottomia paketteja; mutta mitä hyötyä on mestari Pedrolla semmoisista paketeista?

— Sinä et ymmärrä minua, Sancho; minä tarkoitan vain, että hän nähtävästi on tehnyt paholaisen kanssa jonkinlaisen sopimuksen siitä, että paholainen antaa apinalle tuon kyvyn, jotta mestari voi ansaita sillä elatuksensa, mutta että hänen rikkaaksi tultuaan täytyy luovuttaa paholaiselle sielunsa, sillä yksin sitä tuo ihmissuvun vihollinen himoitsee. Minut saa niin uskomaan se seikka, että huomaan apinan vastaavan ainoastaan menneitä tai nykyisiä seikkoja koskeviin kysymyksiin, kauemmaksi näet paholaisen tieto ei voi ulottua; tulevaisia hän korkeintaan arvailee, eikä aina sitäkään; sillä Jumala yksin tietää ajat ja hetket, ja hänelle ei ole mitään mennyttä eikä tulevaista, koska kaikki on hänelle nykyistä. Jos siis on niin laita, kuten varmaan onkin, niin on selvää, että tämä apina puhuu paholaisen avulla, ja minua ihmetyttää, ettei sitä ole syytetty Pyhän Inkvisition edessä, tutkittu tarkoin ja otettu selkoa, minkä hengen voimalla se ennustaa; on näet varmaa, ettei tämä apina ole mikään astrologi, eivätkä he, sen isäntä ja se itse, sommittele eivätkä osaa sommitella kuvioita, joita nimitetään horoskoopeiksi ja joita nykyisin käytetään Espanjassa niin yleisesti, ettei ole yhtään semmoista naikkosta, paashia tai rajasuutaria, joka ei uskalla sommitella horoskooppia yhtä helposti kuin ottaa maassa olevassa korttipakasta sotamiehen, ja siten he valheillaan ja tietämättömyydellään tärvelevät tieteen ihmeellisen totuuden. Olen kuullut kerrottavan eräästä ylhäisestä naisesta, joka kysyi joltakin semmoiselta mestarilta, tulisiko hänen pieni sylikoiransa kantavaksi ja saisiko penikoita, kuinka monta penikkaa tulisi ja minkä värisiä ne olisivat. Herra astrologi sommitteli horoskoopin ja vastasi, että sylikoira tulisi tiineeksi ja synnyttäisi kolme penikkaa, viheriän, punaisen ja kirjavan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se parittelisi kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä tai yöllä ja että se tapahtuisi maanantaina tai lauantaina. Mutta miten kävikään? Kaksi päivää myöhemmin koira kuoli, koska oli syönyt liikaa, mutta horoskoopin tekijää pidettiin yhä sillä paikkakunnalla kaikkein taitavimpana astrologina, kuten kaikkia tai ainakin useimpia horoskoopintekijöitä.

— Minä toivoisin kumminkin, — virkkoi Sancho — että teidän armonne käskisi mestari Pedron kysyä apinalta, oliko se, mitä teidän armollenne tapahtui Montesinon luolassa, todenperäistä; minä näet uskon teidän armonne luvalla, että kaikki oli vain silmänlumetta ja valhetta tai ainakin unennäköä.

— Kaikki on mahdollista; — vastasi Don Quijote — mutta minä noudatan neuvoasi, vaikka asia tavallaan minua hiukan arveluttaa.

Samassa tuli mestari Pedro etsimään Don Quijotea ja sanomaan, että nukketeatteri oli jo kunnossa; hänen armonsa sopi tulla sitä näkemään, sillä se kyllä sen ansaitsi. Don Quijote ilmoitti hänelle aikomuksensa ja pyysi, että hän heti käskisi apinaansa hänelle ilmoittamaan, olivatko muutamat seikat, joita hän oli joutunut kokemaan Montesinon luolassa, uneksittuja vai todenperäisiä; hänestä itsestään tuntui, että ne olivat sekä sitä että tätä. Mestari Pedro ei vastannut tuohon mitään, vaan meni hakemaan apinaansa, asetti sen Don Quijoten ja Sanchon eteen ja sanoi sitten:

— Kuulkaahan, herra apina, tämä ritari haluaa tietää, ovatko muutamat seikat, joita hänelle sattui eräässä luolassa, jota mainitaan Montesinon nimellä, perättömiä vai todenperäisiä.

Hän antoi tavallisen merkin, apina hyppäsi hänen vasemmalle olkapäälleen, näytti puhuvan hänen korvaansa, ja mestari Pedro sanoi kohta:

— Apina sanoo, että toiset teidän armonne mainitussa luolassa näkemistä seikoista ovat perättömiä, toiset todennäköisiä, sanoo tietävänsä tästä kysymyksestä tämän, mutta ei mitään muuta, ja lupaa, jos teidän armonne haluaa tietää enemmän, vastata ensi perjantaina kaikkiin kysymyksiin; nyt hänen kykynsä on lopussa eikä se siitä parane ennenkuin ensi perjantaina, kuten sanottu.

— Enkö jo sanonut, — virkkoi Sancho — etten voinut saada päähäni, että kaikki, mitä te, armollinen herra, kerroitte luolassa sattuneista tapauksista, oli totta, tai puoletkaan?

— Perästä kuuluu, Sancho; — vastasi Don Quijote — aika, joka tuo ilmi kaikki, ei jätä mitään vetämättä päivän valkeuteen, ei sellaistakaan, mikä piilee maan uumenissa. Mutta riittäköön nyt, ja lähdetään katsomaan kelpo mestari Pedron nukketeatteria, jonka luulen tarjoavan jotakin mielenkiintoa.

— Kuinka niin, jotakin? — virkkoi mestari Pedro. — Tämä minun nukketeatterini sisältää kuusikymmentätuhatta merkillistä seikkaa. Ja minä vakuutan teidän armollenne, kunnioitettu herra Don Quijote, että se on suurimpia nähtävyyksiä, mitä maailmassa nykyisin on; mutta _operibus credite, et non verbis_,[65] ja käydään nyt toimeen, sillä on jo myöhä ja meillä on paljon tekemistä, sanomista ja näyttämistä.

Don Quijote ja Sancho tottelivat ja lähtivät siihen paikkaan, missä teatteri oli jo valmiina ja avoimena, ympärillä joukko pieniä vahakynttilöitä, jotka tekivät sen upean ja loistavan näköiseksi. Saavuttuaan luo mestari Pedro sijoittui näyttämön taakse, sillä hänen tehtävänään oli liikuttaa näyttämön eri kuvioita, ja etupuolelle sijoittui muudan poika, mestari Pedron apulainen, tulkitsemaan ja selittämään yleisölle nukkenäyttämön salaisuuksia; hänellä oli kädessään pieni keppi, jolla hän osoitti näyttämölle ilmaantuvia hahmoja.

Kun koko majatalon väki oli joko istuutunut tai sijoittunut seisomaan vastapäätä näyttämöä ja Don Quijote, Sancho, vaeltava palvelija ja serkku olivat istuutuneet parhaille paikoille, alkoi tulkki heille kertoa, mitä kuulee ja näkee, jos kuuntelee tai katselee seuraavaa lukua.

Kuudeskolmatta luku,

jossa jatkuu hupainen kertomus nukketeatteriseikkailusta ja esitetään muitakin todella mainioita asioita.

Vaieten kuuntelemaan jäi Tyyron mies sekä Troian,[66] toisin sanoen, kaikki näytelmän katselijat seurasivat tarkasti esitystä niistä merkillisistä asioista, joita tulkki heille selitti, ja sitten kuultiin näyttämön takaa lukuisien patarumpujen ja torvien pauhu ja useita laukauksia. Tämä melu kesti vain vähän aikaa; sitten poika koroitti äänensä ja lausui:

— Se todenperäinen historia, joka armolliselle herrasväelle tässä esitetään, on kokonaan saatu ranskalaisista kronikoista sekä espanjalaisista kansanlauluista, joita vanhat ja nuoret laulavat kaikilla kaduilla ja kujilla. Siinä kuvaillaan, kuinka herra Don Gaiferos vapautti puolisonsa Melisendran, joka oli maurien vankina Espanjassa Sansuenan kaupungissa; se näet oli nykyisen Zaragozan nimi. Arvoisa herrasväki suvaitkoon nyt katsoa, kuinka Don Gaiferos istuu tammipelin ääressä, niinkuin laulussa lauletaan:

Tammilaudan ääress' istuu Don Gaiferos eikä enää muista omaa Melisendraa.

Ja se henkilö, joka nyt tulee esiin, kruunu päässä ja valtikka kädessä, on keisari Kaarle Suuri, mainitun Melisendran otaksuttu isä, joka vävynsä laiskuudesta ja huolimattomuudesta harmistuneena tulee lukemaan hänelle lakia. Ja katsokaa nyt, kuinka kiivaasti ja kiukkuisesti hän vävyänsä toruu, niin että näyttää aivan siltä kuin hän aikoisi valtikallaan koputella hänen pääkuortaan, ja onkin kirjailijoita, jotka väittävät hänen niin tehneen, vieläpä oikein lämpimästä kädestä. Ja nyt, kun hän on selittänyt vävylleen monella muotoa, että hänen kunniansa joutuu vaaraan, jollei hän toimita puolisoaan vapauteen, kerrotaan hänen vielä sanoneen:

Riittää jo, te harkitkaa.