Part 14

— En ymmärrä, — vastasi Don Quijote — mitä teidän armonne sanoo, enempää kuin sitäkään, mitä tarkoitatte puhuessanne luiskahtamisestani.

— Selitän seikan kohta; — vastasi Don Lorenzo mutta kuunnelkoon teidän armonne nyt säkeitäni ja niiden aihetta. Ne kuuluvat näin:

AIHE.

Jos palais aika entinen, jos toivoni ei turha ois, ah, saapuis aika nopeemmin, se, mikä kaiken jälkeen on.

SELITYSRUNO.

Pois haihtui, häipyi lailla harhaili jo riemu mulle antamas, oi Onnetar — sun lahjas parhain, tuo onnenaika autuas, niin multa riistettiin jo varhain. Nyt jään sun jalkais juurehen, oi Onnetar, näin anoen: suo entisaika pyytäjälleen, sill’ autuas ois elo jälleen, _jos palais aika entinen_.

En ano maineen seppelettä, en pyri muuhun kunniaan, kun sen vain varmaan tiedän, että ma takaisin sen muiston saan; sen jälkeen olen pyytehettä. Sen ilon, jonka veit sä pois, ah, Onnetar, jos saada vois, se viihtäis tuskieni tulta: oi jospa armon saisin suita, _jos toivoni ei turha ois_.

Mut mitä pyydän, tiedän kyllä, on täyttää silti mahdoton. Ei toivo täyty pyytelyllä, sill' aikaan, joka mennyt on, ei mainen mahti enää yllä. Näät aika rientää kuitenkin pois siivin kevein, siuhuvin, ja turhaan silloin pyynnöt kaikaa: ah, saispa nähdä entisaikaa, _ah, saapuis aika nopeemmin_.

Niin toivo, pelko vuoroin ajaa mun sieluani palavaa päin riemun, epätoivon rajaa, ja usein toivon kuolemaa, tuot' ainokaista vapahtajaa. Vois tuta kuolintuomion, mutt' ois se teko maltiton — näät mietteistäni ottain selon ma tunnen, että tuottaa pelon _se, mikä kaiken jälkeen on_.

Kun Don Lorenzo oli lukenut runonsa loppuun, nousi Don Quijote seisomaan, tarttui Don Lorenzon oikeaan käteen ja lausui kuuluvalla äänellä, melkein huutaen:

— Kaikkein korkeimpain taivaitten nimessä, jalo nuorukainen, minä vakuutan, että olette maailman mainioin runoilija ja ansaitsette laakeriseppeleen, ei sitä, jonka tarjoaa Kypros ja Gaeta, kuten sanoo eräs runoniekka, jolle Jumala anteeksi antakoon, vaan sen, jonka tarjoaisivat Ateenan akatemiat, jos olisivat vielä olemassa, ja jonka voivat teille antaa nykyiset Parisin, Bolognan ja Salamancan yliopistot! Jos tuomarit eivät myönnä teille ensimmäistä palkintoa, niin suokoon Jumala, että Phoibos ampuu heidät nuolillaan kuoliaiksi ja etteivät Muusat milloinkaan astu heidän kynnystensä yli. Suvaitkaa lukea minulle, hyvä herra, joitakin pitempiä säkeitä; minä näet haluan kaikin puolin tunnustella teidän ihailtavan neronne valtimoa.

Eikö ole mainiota, että Don Lorenzo, kuten väitetään, oli kovin iloissaan, kun kuuli Don Quijoten kiitoksen, vaikka piti häntä hulluna? Oi sinä imartelun voima, kuinka laajalle aiotutkaan, ja kuinka avarat ovatkaan mieluisan valtasi rajat! Tämän todisti oikeaksi Don Lorenzo, sillä hän suostui heti täyttämään Don Quijoten pyynnön ja toivomuksen ja lausui tämän tarinan eli historian Pyramosta ja Thisbestä.

SONETTI.

Sai seinän halkeamaan neito nuori, hän lempeen sytti uljaan Pyramon; ja Kypron jättäin Amor matkaan suori: tie outo, ahdas nähtävä näät on.

On aukko äänetön kuin hautakuori, ei sanat mahdu pieneen rakohon, vain sielut kuiskii — mahtavinkin vuori on rakkauden eessä voimaton.

Mut kaipuu varomattomuuteen johtaa, käy neito nautinnoita hakemaan, ja tiellä julma kuolo hänet kohtaa.

Näin heidät tapaa kohtalonsa sama, ja surmaa, peittää, nostaa kunniaan yks miekka, sama hauta, muisto sama.

— Kiitetty olkoon Jumala, — sanoi Don Quijote kuultuaan Don Lorenzon sonetin — että olen lukemattomien raadollisten runoilijoiden joukosta löytänyt yhden niin täydellisen runoilijan kuin te, armollinen herra; taidokkaasti sepittämänne sonetti on sen minulle osoittanut.

Don Quijote viipyi neljä päivää Don Diegon talossa, missä häntä kestittiin mitä parhaimmin. Tämän ajan kuluttua hän pyysi lupaa saada matkustaa pois selittäen olevansa isännälle kiitollinen hänen talossaan nauttimastaan suosiosta ja vieraanvaraisuudesta, mutta lisäten, ettei vaeltavien ritareitten sopinut viettää pitkiä aikoja joutilaisuudessa ja mukavassa elämässä ja että hänkin senvuoksi tahtoi lähteä täyttämään tehtäväänsä, etsimään seikkailuja, joita oli kuullut niillä tienoilla olevan runsaasti ja joissa hän toivoi voivansa kuluttaa aikaa, kunnes Zaragozassa pidettäisiin turnajaiset, jotka olivat hänen matkansa varsinainen päämäärä. Sitä ennen hänen piti vielä astua alas Montesinon[49] luolaan, josta näillä seuduilla kerrottiin niin paljon ja niin merkillisiä asioita, ja sitäpaitsi hän halusi tutkia ja saada selville Ruidera-järvien nimellä mainittujen seitsemän järven alkukohdan ja varsinaiset lähteet. Don Diego ja hänen poikansa ylistivät hänen kunniallista päätöstään ja kehoittivat häntä ottamaan heidän talostaan ja omaisuudestaan mitä ikänä halusi; he tahtoivat palvella häntä niin auliisti kuin suinkin mahdollista, sillä heitä velvoitti siihen hänen persoonallinen arvonsa ja hänen kunniakas ammattinsa.

Vihdoin koitti lähtöpäivä, Don Quijotelle yhtä ilahduttava kuin iloton ja ikävä Sancholle, joka viihtyi erittäin hyvin Don Diegon äveriäässä talossa eikä ollenkaan mielinyt palata näkemään nälkää metsissä ja erämaissa, vain huonosti varustettu haarapussi turvanaan. Hän sulloi kumminkin pussin täyteen kaikkea, mikä hänestä näytti välttämättömimmältä, ja heidän sitten lähtiessään Don Quijote sanoi Don Lorenzolle:

— En tiedä, olenko jo sanonut teidän armollenne, mutta jos olenkin sanonut, niin sanon vielä kerran, että teidän, jos tahdotte välttää maineen temppelin luoksepääsemättömälle huipulle johtavan tien vaikeuksia, tarvitsee vain jättää runouden verrattain kaita polku ja lähteä kulkemaan kaikkein kapeinta uraa, nimittäin vaeltavan ritarikunnan viitoittamaa, joka voi tehdä teistä keisarin tuossa tuokiossa.

Näillä sanoillaan Don Quijote lopullisesti ratkaisi hulluuttaan koskevan kysymyksen ja teki sen vielä ehdottomammin lausuessaan lisäksi:

— Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin mukanani herra Don Lorenzon opettaakseni hänelle, kuinka on säälittävä ja säästettävä nöyriä, kukistettava ja tallattava jalkoihinsa pöyhkeitä — molemmat hyveitä, jotka kuuluvat valitsemaani ammattiin; mutta koska teidän nuoruutenne ei sitä pyydä eivätkä kiitettävät kirjalliset harjoituksenne sitä suvainne, tyydyn vain huomauttamaan teidän armollenne, että teistä voi runoilijana tulla mainio runoilija, jos noudatatte enemmän toisten arvostelua kuin omaanne; ei näet ole olemassa vanhempia, joiden mielestä heidän omat lapsensa ovat rumia, ja kun ovat kysymyksessä hengen tuotteet, niin tämä itsepetos on sitäkin yleisempi.

Isä ja poika ihmettelivät jälleen Don Quijoten puheita, joissa ilmeni sekaisin älyä ja mielettömyyttä, sekä sitä sitkeätä itsepintaisuutta, jota hän osoitti tahtoessaan kaikin mokomin lähteä etsimään onnettomia seikkailuja pitäen niitä toiveittensa tarkoituksena ja päämääränä. Lausuttiin jälleen ystävällisiä vakuutuksia ja kohteliaisuuksia, ja Don Quijote ja Sancho, pyydettyään suosiollista lähtölupaa linnanrouvalta, lähtivät matkaan, toinen Rocinantella, toinen harmollaan ratsastaen.

Yhdeksästoista luku,

jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu sekä muita todella hupaisia tapahtumia.

Don Quijote ei ollut ehtinyt kauas Don Diegon kylästä, kun häntä vastaan tuli kaksi henkilöä, jotka näyttivät pappismiehiltä tai ylioppilailta, sekä kaksi talonpoikaa, kaikki ratsastaen pitkäkorvaisten heimoon kuuluvilla juhdilla. Toisella ylioppilaalla oli viheriästä kankaasta tehty nyytti, kuin matkareppu, missä näytti olevan joitakin liinavaatteita ja kaksi paria paksuja villasukkia; toisella ei ollut mukanaan mitään muuta kuin kaksi uutta florettia, joiden kärjessä oli nahkapallo. Talonpojilla oli mukanaan erinäisiä muita tavaroita, joista saattoi päätellä, että he tulivat jostakin suuresta kaupungista, missä olivat ne ostaneet, ja olivat nyt palaamassa kotikyläänsä. Sekä ylioppilaat että talonpojat joutuivat ihmetyksen valtaan, kuten ainakin henkilöt ensimmäisen kerran nähdessään Don Quijoten, ja he olivat menehtyä uteliaaseen haluunsa saada tietää, kuka oli tämä mies, joka oli ulkomuodoltaan niin kovin toisista ihmisistä poikkeava. Don Quijote tervehti heitä ja saatuaan kuulla, mihin he olivat menossa ja että heillä oli sama matka, hän kehoitti heitä liittymään seuraansa ja pyysi heitä hiljentämään vauhtia; heidän aasintammansa näet liikkuivat nopeammin kuin hänen ratsunsa. Osoittaakseen heille kohteliaisuuttaan hän kertoi lyhyesti, kuka oli, mihin säätyyn kuului ja mitä ammattia harjoitti, sanoen olevansa vaeltava ritari, joka vaelsi kaikissa maailman paikoissa etsimässä seikkailuja. Hän ilmoitti varsinaisen nimensä olevan Don Quijote Manchalainen ja lisänimensä _Leijonaritari_. Kaikki tuo oli talonpojille yhtä käsittämätöntä kuin kreikankieli tai siansaksa, mutta toisin oli ylioppilaitten laita, jotka heti huomasivat Don Quijoten päässä olevan jotakin vikaa. Siitä huolimatta he katselivat häntä ihaillen ja kunnioittaen, ja toinen heistä sanoi:

— Jollei teidän armonne, herra ritari, noudata mitään määrättyä suuntaa, kuten seikkailuja etsivät yleensä eivät tee, niin suvaitkoon teidän armonne tulla meidän kanssamme; te saatte nähdä parhaat ja upeimmat häät, mitä toistaiseksi on vietetty Manchassa ja lähiseuduilla monen peninkulman piirissä.

Don Quijote kysyi häneltä, vietettiinkö jonkun ruhtinaan häitä, koska hän niitä niin kovin kehui.

— Ei, — vastasi ylioppilas — vaan erään talonpojan ja erään maalaistytön häitä; mies on rikkain koko paikkakunnalla, ja tyttö on kaunein, mitä ihmiset ovat milloinkaan nähneet. Häävalmistukset ovat erinomaiset ja uudenlaiset; häät näet pidetään eräällä niityllä lähellä morsiamen kotikylää. Morsianta nimitetään hänen erikoisuutensa vuoksi kauniiksi Quiteriaksi, ja sulhasen nimi on rikas Camacho. Edellinen on kahdeksantoista, jälkimmäinen kahdenkolmatta vuoden ikäinen; he sopivat hyvin toisilleen, vaikka muutamat rikkiviisaat, joilla on päässään kaiken maailman sukuluettelot, tahtovat väittää, että kauniin Quiterian suku on Camachon sukua etevämpi. Siitä ei kumminkaan paljoa välitetä, sillä rikkaudella voidaan juottaa umpeen suuriakin repeämiä. Mainittu Camacho on vieraanvarainen, ja hänen päähänsä on johtunut rakennuttaa koko niityn yläpuolelle viheriä lehväkatos, niin että aurinko tuskin pääsee tervehtimään viheriää nurmea. Hän on järjestänyt myös tansseja, sekä miekka- että liukutansseja; hänen kylässään näet on semmoisia, jotka osaavat erinomaisen hyvin tiukuja ravistella ja kilistellä. Niistä, jotka tulevat tanssimaan anturatansseja,[47] en puhu mitään, sillä hän on hankkinut niitä tavattoman paljon. Mutta mikään niistä seikoista, jotka olen tässä maininnut, enempää kuin monet muut, jotka jätän mainitsematta, eivät tee näitä häitä huomattavammiksi kuin se, mitä luulen ylenkatsotun Basilion tulevan niissä tekemään. Tämä Basilio on talonpoika, kotoisin samasta kylästä kuin Quiteria, hänen kotinsa on seinätysten Quiterian vanhempien talon kanssa, ja siitä rakkaus sai aiheen jälleen esittää maailmalle Pyramon ja Thisben jo unohduksiin joutunutta lemmentarinaa. Basilio näet oli rakastunut Quiteriaan jo varhaisella lapsuusiällään, ja tyttö vastasi hänen tunteisiinsa lukemattomilla viattomilla suosionosoituksilla, niin että kyläläiset huvikseen puhuivat lapsukaisten Basilion ja Quiterian rakkaudesta. Heille karttui ikää, ja nyt Quiterian isä päätti kieltää Basilioa enää käymästä talossa niinkuin siihen asti ja päätti, jottei tarvitsisi elää alinomaisessa pelossa ja epäluulossa, naittaa tyttärensä rikkaalle Camacholle. Hänen mielestään näet ei sopinut antaa häntä vaimoksi Basiliolle, jolle onni oli suonut vähemmän lahjoja kuin luonto. Jos näet tahdomme tunnustaa totuuden ilman mitään kateutta, niin meidän täytyy myöntää, että hän on reippain kaikista nuorukaisista, jotka tunnemme, hyvä tangonheittäjä, mainio painija ja taitava pallonpelaaja; hän juoksee kuin kauris, hyppää paremmin kuin vuohi ja kumoo keiloja kuin noituudella, laulaa kuin leivonen, soittaa kitaraa, joka tuntuu puhuvan hänen käsissään, ja käyttelee sitäpaitsi miekkaa niin ettei paremmasta apua.

Vain tämän yhden ainoan oivallisen ominaisuutensa vuoksi — virkkoi nyt Don Quijote — tuo nuorukainen ansaitsisi vaimokseen kauniin Quiterian, vieläpä itse kuningatar Ginevran, jos hän vielä eläisi, huolimatta Lancelotista ja kaikista muista, jotka haluaisivat sitä estää.

— Sanoapa tuo minun eukolleni; — virkkoi Sancho Panza, joka oli tähän saakka kannellut mitään virkkamatta — hän näet inttää aina, että jokaisen pitää naida vertaisensa, muistellen sananlaskua, joka sanoo: »Mukaistansa mullikin puskee.» Mutta minusta olisi hyvä, jos kelpo Basilio, johon olen jo mieltynyt, saisi naida tuon neiti Quiterian; ja Jumala siunatkoon ja antakoon iäisen rauhan (hän tarkoitti päinvastoin) niille, jotka tahtovat estää toisiinsa rakastuneita saamasta toisiaan.

— Jos kaikki toisiinsa rakastuneet saisivat toisensa, — sanoi Don Quijote — niin vanhemmat menettäisivät oikeutensa naittaa lapsiaan kenelle ja milloin haluavat, ja jos miehen valitseminen jätettäisiin tytärten vapaaseen valtaan, niin monikin valitsisi isäntänsä rengin ja usea heistä ottaisi ensimmäisen, joka osuu hänen tielleen kadulla, jos tämä sattuu näyttämään pulskalta ja komealta, vaikka olisikin vain joku kehno tappelupukari; rakkaus ja kiintymys, näet helposti sokaisevat ymmärryksen silmät, jotka kumminkin ovat aivan välttämättömät valittaessa jotakin elämää varten; ja varsinkin avioliittoa solmittaessa uhkaa suuri erehtymisen vaara, ja tarvitaan suurta varovaisuutta ja taivaan erikoista armoa, jotta siinä voi osua oikeaan. Aikoessaan lähteä pitkälle matkalle ymmärtäväinen ihminen hankkii itselleen sitä ennen luotettavan ja mieleisen matkakumppanin, jonka kanssa voi retken suorittaa; miksi siis ei tulisi samoin menetellä sen, jonka matka kestää koko elämän aina kuoleman pysähdyspaikkaan saakka, varsinkin, kun tämän matkakumppanin tulee olla hänen seuranaan vuoteessa, aterialla ja kaikkialla, kuten on laita vaimon ja hänen miehensä? Vaimon seura ei ole mitään kauppatavaraa, joka voidaan ostaa ja taas palauttaa tai vaihtaa toiseen, sillä se on erottamaton lisä, jonka omistus kestää koko elämänajan, se on paula, joka kerran kaulaasi kierryttyään muuttuu Gordionin solmuksi, jota ei käy mitenkään avaaminen, ellei sitä leikkaa poikki kuoleman viikate. Minä voisin puhua paljon enemmänkin tästä asiasta, jollei minua pidättäisi siitä halu saada tietää, onko herra lisensiaatilla ehkä enemmän kerrottavaa Basilion historiasta.

Siihen vastasi ylioppilas, kandidaatti tai lisensiaatti, kuten Don Quijote häntä nimitti:

— Minulla ei ole enää mitään muuta lisättävää kuin että siitä hetkestä, jolloin Basilio sai tietää, että kaunis Quiteria menisi naimisiin rikkaan Camachon kanssa, hänen ei ole enää nähty nauravan eikä kuultu lausuvan ainoatakaan järkevää sanaa. Hän on aina mietteissään ja alakuloinen ja puhuu itsekseen, siten selvästi osoittaen, ettei ole oikein järjissään; hän syö vähän ja nukkuu vähän, syö ainoastaan hedelmiä, ja jos nukkuu, niin nukkuu taivasalla, kovalla maalla kuin villieläin. Toisinaan hän katsahtaa taivaaseen, toisinaan taas tuijottaa maahan, niin syventyneenä omiin ajatuksiinsa, että on kuin vaatetettu kuvapatsas, jonka pukua tuuli häilyttää. Sanalla sanoen, hän osoittaa niin monin tavoin intohimon täydellisesti vallitsevan hänen sydäntään, että me kaikki, jotka hänet tunnemme, pelkäämme hänen saavan kuolemantuomionsa, jos kaunis Quiteria huomenna lupautuu toiselle.

— Kyllä Jumala sen hyväksi kääntää; — sanoi Sancho — Jumala, joka lähettää kivun, antaa lääkkeenkin; kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, tästä huomiseen on vielä monta tuntia, ja yhdessä tunnissa, jopa yhdessä silmänräpäyksessäkin, voi rakennus sortua; minä olen nähnyt satavan ja paistavan ihan yhtä haavaa; moni menee illalla terveenä nukkumaan, mutta ei hievahdakaan enää seuraavana aamuna. Ja sanokaahan minulle: onko ehkä joku semmoinen ihminen, joka voi kehua lyöneensä naulan onnen pyörään? Ei varmastikaan, ja naisen kiellon ja myönnön väliin minä en uskaltaisi luvata pistää silmäneulaakaan, sillä se ei siihen mahtuisi. Jos Quiteria vain rakastaa Basilioa täydestä sydämestään ja sielustaan, niin minä lupaan hänelle säkillisen onnea; olen näet kuullut sanottavan, että rakkaus katselee semmoisten silmälasien läpi, jotka saavat kuparin näyttämään kullalta, köyhyyden rikkaudelta ja silmännurkassa olevan räämän ihanilta helmiltä.

— Mitä sinä nyt taas ajat takaa, kirottu Sancho? — huudahti Don Quijote. — Kun sinä alat ladella sananparsia ja juttuja toisen toisensa jälkeen, niin kukaan ei jaksa odottaa niiden loppua, jollei mahdollisesti Juudas, joka sinut periköön. Sano minulle, sinä onneton otus, mitä sinä tiedät nauloista ja onnenpyöristä tai mistään sellaisesta?

— Jos minua ei ymmärretä, — vastasi Sancho — niin ei ihmekään, että sananparsiani pidetään järjettöminä. Mutta vähät siitä; minä ymmärrän itse, mitä tarkoitan, ja tiedän, etten ole puhuessani sanonut kovinkaan paljon tyhmyyksiä; mutta teidän armonne, hyvä herra, tutkii aina minun sanojani ja tekojani, kuin mikäkin friskaali.

— Sinun tulee sanoa fiskaali — virkkoi Don Quijote eikä friskaali, sinä hyvän kielen tärvelijä.

— Teidän armonne ei pidä pahastua, — vastasi Sancho — sillä tiedättehän, etten ole kasvanut pääkaupungissa enkä opiskellut Salamancassa, niin että tietäisin, milloin lisään sanoihini jonkin kirjaimen, milloin taas jätän niistä jonkin pois. Eihän, Jumala nähköön, voi vaatia sayagolaiselta talonpojalta, että hänen tulee puhua kuin toledolainen, ja sitäpaitsi voi Toledossakin olla semmoisia, jotka eivät puhu järin hienosti.

— Niin on laita, — virkkoi lisensiaatti — sillä ne, jotka ovat kasvaneet Toledon nahkurinverstaissa tai Zocodoverilla, eivät osaa puhua yhtä hyvin kuin ne, jotka kävelevät melkein koko päivän tuomiokirkon kaarikäytävissä, vaikka kaikki ovat toledolaisia. Puhdasta kieltä, virheetöntä, hienoa ja selvää, puhuvat sivistyneet hovilaiset, vaikka olisivat kotoisin Majalahondasta; minä sanon sivistyneet, sillä heidän joukossaan on paljon semmoisia, jotka eivät ole sivistyneitä, ja sivistys on käytännön ohella hyvän kielen kielioppi. Minä, hyvät herrat, olen syntieni tähden opiskellut kirkollista oikeutta Salamancassa ja luulen tosiaan voivani ilmaista ajatukseni selvin, koruttomin ja oikein sanoin.

— Jos ette olisi luulotellut osaavanne käsitellä niitä floretteja, joita kuljetatte mukananne, vielä taitavammin kuin kieltä, — sanoi toinen ylioppilas — olisitte varmaan voittanut ensimmäisen sijan lisensiaattitutkinnossa, missä nyt jäätte ihan hännän huippuun.

— Kuulkaa, herra kandidaatti, — vastasi lisensiaatti — te olette niin väärässä kuin ihminen yleensä voi olla, mitä tulee miekkailutaitoon, jota pidätte joutavana.

— Minulle se ei ole ainoastaan mielipide, vaan varma tosiasia; — virkkoi Corchuelo — ja jos haluatte, että todistan sen teille kouraantuntuvasti, niin onhan teillä mukananne floretteja, tässä on hyvää tilaa, ja minussa on jäntevyyttä ja voimaa, mikä melkoisen rohkeuteni keralla varmaan pakottaa teidät myöntämään, etten erehdy. Astukaa alas ratsultanne ja tehkää hyökkäyksenne, volttinne ja kulmatyöntönne ja kaikki temppunne; minä toivon sittenkin uudella talonpoikaisella taidollani voivani saada teidät näkemään tähtiä keskellä kirkasta päivää, ja luottaen siihen, lähinnä Jumalaa, otaksun, ettei se mies ole vielä syntynyt, joka saa minut kääntymään selin ja ettei koko maailmassa ole ketään, jota minä en pakottaisi väistymään.

— Mitä tulee siihen selinkääntymiseen, en tahdo asiaan puuttua, — virkkoi miekkailija — mutta niin voisi sattua, että siihen kohtaan, mihin miekkailun alkaessa jalkanne laskette, täytyy heti sen jälkeen kaivaa teille hauta; minä tarkoitan, että menettäisitte henkenne, koska halveksitte miekkailutaitoa.

— Se pian nähdään — vastasi Corchuelo.

Hän hyppäsi kiireesti juhtansa selästä ja tempasi tuimasti toisen niistä floreteista, joita lisensiaatti kuljetti mukanaan.

— Ei käy päinsä sillä tavalla; — sanoi samassa Don Quijote minä tahdon valvoa tätä taistelua ja olla tuomarina tässä monesti ratkaisemattomaksi jääneessä kiistakysymyksessä.

Hän astui Rocinanten selästä ja otti peitsensä asettuen keskelle tietä. Lisensiaatti asteli samassa ryhdikkäästi ja reippaasti kohti Corchueloa, joka puolestaan syöksyi päin vastustajaansa silmät tulta hehkuen, kuten on tapana sanoa. Heidän matkaseuraansa kuuluvat molemmat talonpojat katselivat aasiensa selästä tätä vaarallista näytelmää. Corchuelo suoritti lukemattomia iskuja, pistoja, kvartteja ja terssejä sekä molemmin käsin annettuja iskuja, ja niitä tuli taajemmin kuin sadepisaroita ja tuimemmin kuin rakeita. Hän hyökkäsi kuin ärsytetty leijona, mutta sai samassa vasten suuta iskun lisensiaatin floretinnupista, joka pysähdytti hänet kesken raivoaan ja pakotti hänet sitä suutelemaan kuin se olisi ollut jokin pyhäinjäännös, vaikka ei niin hartaasti kuin pyhäinjäännöksiä tulee suudella ja kuin niitä yleensä suudellaan. Sanalla sanoen, lisensiaatti luki floretiniskuillaan Corchuelon yllä olevan puolipitkän takin kaikki napit ja leikkoi hänen liepeensä pitkiksi suikaleiksi kuin polyypin käsivarret; hän löi kaksi kertaa hatun miehen päästä ja ahdisti häntä niin kovin, että tämä harmistuneena, vihastuneena ja raivostuneena heitti floretin ilmaan niin vihaisesti, että toinen katselijoista, joka oli eräs kirjuri, haettuaan sen takaisin, vakuutti hänen heittäneen sen kolmen neljännespenikulman päähän; ja tämä todistus kelpasi ja kelpaa vielä osoittamaan, kuinka totta on, että taito voittaa pelkän voiman.

Corchuelo istui uupuneena, ja Sancho tuli hänen luokseen ja sanoi:

‒ Kunniani nimessä, herra kandidaatti, jos teidän armonne haluaa noudattaa neuvoani, niin älkää enää toiste haastako ketään miekkailemaan, vaan korkeintaan painimaan tai heittämään tankoa, sillä siihen teillä on sekä voimia että ikää; niinsanotuista miekkailijoista näet olen kuullut kerrottavan, että he voivat pistää miekankärjen neulansilmästä.

— Minä olen tyytyväinen, — vastasi Corchuelo — kun olen päässyt erehdyksestäni, ja kokemus on minulle osoittanut totuuden, jota en ollut aavistanutkaan.

Hän nousi seisomaan, syleili lisensiaattia, ja heidän ystävyytensä oli entistä ehompi. He eivät viitsineet odottaa kirjuria, joka oli lähtenyt florettia hakemaan, koska uskoivat hänen viipyvän liian kauan, ja niin he kaikki päättivät jatkaa matkaansa ehtiäkseen ajoissa Quiterian kylään, mistä he kaikki olivat kotoisin.

Matkan jatkuessa lisensiaatti todisti heille miekkailun erinomaisia etuja niin monilla havainnollisilla perusteilla ja niin monilla matemaattisilla lauseilla ja todistuksilla, että kaikki tulivat varmasti vakuutetuiksi tuon taiteen oivallisuudesta ja Corchuelon itsepintaisuus tuli korjatuksi.