Part 7

— Jos on niin laita, ei minulla ole siihen mitään sanottavaa, virkkoi Sancho — mutta Jumala tietää kuinka iloinen olisin, jos teidän armonne valittaisi, kun jokin paikka tekee kipeätä. Itsestäni tiedän sanoa että minun on pakko valittaa, jos tunnen pienintäkään kipua, ellei vain tuo määräys ettei saa valittaa koske myös vaeltavien ritarien aseenkantajia.

Don Quijote ei voinut olla nauramatta aseenkantajansa yksinkertaisuutta. Hän selitti että Sancho sai mielellään valittaa, miten ja milloin hyväksi näki, tahtoen tai tahtomattaan, koska hän ei ollut toistaiseksi lukenut ritarisäännöistä mitään sellaista kieltoa. Sancho huomautti nyt että oli aika aterioida. Hänen isäntänsä vastasi ettei hän itse vielä tuntenut sitä tarvetta, mutta että Sancho voi syödä milloin mieli teki. Luvan saatuaan Sancho sijoittui aasinsa selässä niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi, otti haarapussista mitä oli sinne säälinyt ja tuli ratsastaen ja syöden isäntänsä jäljessä varsin verkalleen, tavan takaa kallistaen viinileiliä ja maiskahduttaen niin makeasti, että kaikkein nirsoin Malagan viinikrouvari olisi saattanut häntä kadehtia. Siinä vähän väliä kaulaansa kastaessaan hän ei muistellut mitään isännän hänelle antamia lupauksia eikä hänestä tuntunut suinkaan työläältä vaan erittäin virkistävältä liikkua etsimässä seikkailuja, olivatpa ne kuinka vaarallisia tahansa.

Yönsä he sitten viettivät muutamien puiden alla, ja Don Quijote mursi kuivettuneen oksan, joka tavallaan kelpasi peitseksi, sekä kiinnitti siihen katkenneesta peitsestä jääneen kärjen. Hän ei nukkunut koko yönä, ajattelihan vain valtiatartaan Dulcineaa noudattaen kirjoistaan lukemiansa kertomuksia, kuinka ritarit viettivät nukkumatta yökausia metsissä ja asumattomilla tienoilla askarruttaen mieltänsä muistelemalla valtiattariansa. Niin ei viettänyt yötään Sancho Panza. Koska hän oli täyttänyt vatsansa, eikä suinkaan sikurivedellä, hän nukkui yön yhteen menoon, ja ellei hänen isäntänsä olisi huutamalla häntä herättänyt, eivät siihen olisi pystyneet hänen naamaansa sattuvat auringonsäteet enempää kuin laulavat linnutkaan, jotka monilukuisina ja riemuiten tervehtivät nousevaa uutta päivää. Herättyään hän taas kallisti nahkaleiliä havaiten sen hiukan hervakammaksi kuin edellisenä iltana, mikä sai hänen sydämensä murheelliseksi, koska heille hänen nähdäkseen ei voinut tarjoutua tilaisuutta vajauksen korvaamiseen. Don Quijote ei halunnut murkinoida; hän, kuten sanottu, oli alkanut ravita itseään maukkailla muistoilla. He lähtivät jatkamaan matkaansa kohti Lápice-solaa, jonka sitten näkivät edessään kello kolmen tienoissa päivällä.

— Täällä, veikkoseni Sancho Panza, — virkkoi Don Quijote sen nähdessään — voimme työntää käsivartemme kyynärpäätä myöten siihen, mitä mainitaan seikkailujen nimellä. Mutta ota huomioon ettei sinun pidä tarttua miekkaasi puolustaaksesi minua, vaikka näkisit minut maailman pahimmassa pinteessä, ellet havaitse että ahdistajani ovat hirtehisiä ja roskaväkeä. Siinä tapauksessa kyllä voit minua auttaa; jos he ovat ritareita, ei ole millään muotoa luvallista eikä ritarilakien mukaan sallittua, että autat minua ennen kuin sinut on lyöty ritariksi.

‒ Aivan varmaan, armollinen herra, — vastasi Sancho — tottelen teitä siinä kohden erittäin tarkasti, varsinkin kun olen luonnostani sopuisa ja haluton sekaantumaan riitaan ja toraan; mutta totta on toisekseen, etten minä, jos tulee kysymykseen puolustaa itseäni, paljoakaan piittaa noista säännöistä, sillä jumalalliset ja inhimilliset lait sallivat jokaisen torjua päältään niitä, jotka mielivät käydä hänen kimppuunsa.

— Sitähän minäkin, — virkkoi Don Quijote — mutta mitä tulee siihen, että auttaisit minua ritareita vastaan, sinun on hillitseminen luontaista kiivauttasi.

— Sen lupaan, — vastasi Sancho — lupaan pitää tämän käskyn yhtä pyhänä kuin lepopäivän.

Heidän näin keskustellessaan tuli tiellä näkyviin kaksi Pyhän Benediktuksen munkkikunnan veljeä, dromedaareilla ratsastaen; sellaisia kyöpeleitä näet olivat heidän muulinsa. Heillä oli matkasilmälasit ja päivänvarjot. Heidän jäljissään tulivat vaunut, joita saatteli neljä viisi ratsumiestä ja kaksi jalankäypää muulirenkiä. Vaunuissa oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, eräs biskajalainen rouva matkalla Sevillaan, missä oli hänen miehensä lähtemässä Intiaan suorittamaan jotakin erittäin kunniakasta tehtävää. Munkkiveljet eivät kuuluneet hänen seuraansa, vaikka kulkivat samaa tietä; mutta Don Quijote, tuskin heidät havaittuaan, lausui aseenkantajalleen:

— Ellen erehdy, tästä tulee mainioin seikkailu, mitä milloinkaan on nähty, sillä noiden tuolla näkyvien mustien hahmojen täytyy olla ja ne epäilemättä ovatkin noitia, jotka kuljettavat noissa vaunuissa jotakin ryöstämäänsä prinsessaa, ja minun asiani on kaikin voimin torjua tämä väkivalta.

— Tästä koituu pahempi juttu kuin tuulimyllyistä — sanoi Sancho. — Huomatkaa, herra, että nuo ovat benediktiiniveljiä, ja vaunut ovat varmaan joidenkin matkustavien. Huomatkaa, sanon minä, huomatkaa tarkoin mitä teette, jottei piru teitä peri.

— Sanoinhan sinulle jo, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettet sinä tiedä paljoa seikkailuasioista; se mitä sanon on totta, ja nyt saat sen nähdä.

Tuon sanottuaan Don Quijote ajoi edelle ja asettui keskelle tietä, jota munkit tulivat, ja heidän ehdittyään niin lähelle, että he hänen mielestään voivat kuulla mitä hän sanoi, huusi raikuvalla äänellä:

— Te perkeleen riivaamat epäsikiöt, päästäkää heti vapaiksi ne korkeat prinsessat, joita väkivalloin kuljetatte noissa vaunuissa; ellette niin tee, olkaa valmiit kärsimään äkillinen kuolema pahojen tekojenne ansaituksi rangaistukseksi.

Munkit pidättivät muulinsa ihmetellen Don Quijoten ulkonäköä ja samoin hänen sanojaan, joihin vastasivat:

— Herra ritari, emme ole perkeleen riivaamia emmekä epäsikiöitä, vaan Pyhän Benediktuksen veljiä, ja me matkustamme tässä ollenkaan tietämättä, onko noissa vaunuissa väkisin vietyjä prinsessoja vai ei.

— Minusta ei selviydytä koreilla sanoilla, sillä minä tunnen teidät hyvin, te kavalat hirtehiset — lausui Don Quijote.

Vastausta ensinkään odottamatta hän kannusti Rocinantea ja hyökkäsi peitsi sojossa päin etumaista munkkia, niin rajusti ja voimallisesti, että olisi auttamattomasti pudottanut hänet maahan, jopa pahasti haavoittanut tai ehkä surmannutkin, ellei munkki olisi lipunut alas muulin selästä. Nähdessään, kuinka kumppania kohdeltiin, toinen munkki painoi säärensä rotevan muulin kupeisiin ja kiiti pitkin lakeutta nopeammin kuin tuuli.

Havaitessaan munkin makaavan maassa Sancho Panza kapusi vikkelästi alas aasinsa selästä, kävi häneen käsiksi ja alkoi riisua hänen vaatteitaan. Samassa saapuivat munkkien molemmat rengit ja kysyivät, miksi hän häntä riisui. Sancho vastasi että vaatteet kuuluivat lain ja oikeuden mukaan hänelle, koska ne olivat hänen isäntänsä Don Quijoten voitollisesti suorittamasta taistelusta saatu saalis. Havaitessaan Don Quijoten olevan loitompana keskustelemassa vaunuissa matkaavien naisten kanssa muulirengit hyökkäsivät Sanchon kimppuun, kaatoivat hänet, harvensivat hänen partansa haivenettomaksi ja potkivat häntä, niin että hän jäi makaamaan tajuttomana henkihieverissä. Munkki kiipesi takaisin muulinsa selkään hetkeäkään viivyttelemättä, peläten ja vapisten, kasvot kalmankalpeina, ja riensi niin pitkälle päästyään kumppaninsa jälkeen, joka oli pysähtynyt hyvän matkan päähän odottamaan, kuinka tämä kamala kohtaus päättyisi. Haluamatta vartoa tapahtuma myöhempiä vaiheita he sitten jatkoivat matkaansa tehden ristinmerkkejä niin uutterasti kuin piru olisi ollut heidän niskassaan.

Don Quijote, kuten sanottu, keskusteli vaunuissa istuvan rouvan kanssa. Hän lausui:

— Teidän kauneutenne, armollinen rouva, voi vallita persoonaansa niin kuin parhaaksi näkee, sillä ryöstäjienne julkeus lepää nyt maan tomussa, tämän minun väkevän käsivarteni kukistamana; ja jotta teidän ei tarvitse vaivautua ottamaan selkoa vapauttajanne nimestä, tietäkää että olen Don Quijote Manchalainen, vaeltava ja seikkaileva ritari sekä kauniin ja verrattoman Dulcinea Tobosolaisen kuuliainen palvelija. Teille tekemäni hyvän työn palkaksi en pyydä muuta kuin että palaatte Tobosoon, viette terveiseni tälle valtiattarelleni ja kerrotte hänelle, kuinka olen teidät pelastanut.

Don Quijoten koko esitystä kuunteli vaunuja saatteleva ratsaspalvelija, biskajalainen mies. Kuultuaan ettei Don Quijote mielinyt päästää vaunuja jatkamaan matkaansa vaan sanoi että niiden piti kohta kääntyä takaisin Tobosoon, hän ajoi Don Quijoten luo, kävi käsiksi hänen peitseensä ja lausui huonolla kastilian kielellä ja vielä huonommalla baskin kielellä näin:

— Mene ritari, mene hiiteen; Jumalan nimessä, joka minun loi, jos et päästä vaunut, niin sinun tapat niin kuin tässä olet biskajalainen.

Don Quijote ymmärsi varsin hyvin mitä hän tarkoitti ja vastasi varsin tyynesti:

— Jos olisit ritari sinä, joka et ole ritari, olisin jo rangaissut sinua mielettömyydestäsi ja julkeudestasi, kurja pelkuri.

Siihen vastasi biskajalainen:

— Minä ei ritari? Minä vannon Jumalalle niin valehtelet kuin kristitty. Jos peitsi heität ja miekka otat, kuinka pian näet että kannan kissa veteen! Biskajalainen maalla, hidalgo merellä, hidalgo hiiteen, ja katso että valehtelet, jos toinen sanot asia.

— Nyt sen näet, sanoi Agrajes[43] — vastasi Don Quijote.

Hän heitti peitsensä maahan, veti miekkansa, tarttui kilpeensä ja hyökkäsi biskajalaisen kimppuun aikoen ottaa hänet hengiltä. Nähdessään hänen niin tulevan biskajalainen olisi mielellään astunut alas muulinsa selästä, koska se oli huono vuokrajuhta, johon ei voinut luottaa, mutta ehti vain paljastaa miekkansa. Onnekseen hän oli lähellä vaunuja, joista sai siepatuksi pieluksen kilvekseen, ja niin he kävivät toistensa kimppuun kuin olisivat olleet verivihollisia. Toiset kokivat rakentaa rauhaa, mutta yritys ei onnistunut, sillä biskajalainen selitti vaivaisin lausein että hän, ellei hänen sallittu lopettaa taistelua, itse surmaisi rouvan ja kaikki, jotka häntä häiritsivät. Vaunuissa istuva rouva, ihmeissään ja peloissaan siitä mitä näki, käski ajomiehen siirtää vaunut hiukan kauemmaksi ja katseli sitten loitolla ankaraa taistelua, jonka kestäessä biskajalainen iski Don Quijotea kilven yli toiseen olkapäähän niin tuimasti, että olisi halkaissut hänet vyönsijaa myöten, ellei hänellä olisi ollut varuksia. Don Quijote tunsi tuon hirmuisen iskun valtavan tehon ja huusi kovalla äänellä:

— Oi sieluni valtiatar, Dulcinea, kauneuden kukka, tulkaa auttamaan ritarianne, joka on tässä vaikeassa kohtauksessa osoittautuakseen teidän suuren ihanuutenne arvoiseksi!

Niin sanoessaan hän samalla tarttui lujasti miekkaansa, suojasi itseään kilvellänsä ja hyökkäsi biskajalaisen kimppuun; hän näet oli päättänyt panna kaikki yhden ainoan iskun varaan.

Nähdessään hänen niin tulevan päin biskajalainen hyvin arvasi, kuinka raivokas tuo peloton hyökkääjä oli, ja päätti menetellä samoin kuin Don Quijote. Hän odotti tulijaa, visusti suojaten itseään pieluksellaan, mutta voimatta kääntää oikeaan enempää kuin vasempaankaan muulia, joka lopen väsyneenä ja aivan tottumattomana sellaiseen leikkiin ei kyennyt astumaan askeltakaan. Don Quijote siis hyökkäsi, kuten sanottu, päin varovaa biskajalaista, miekka pystyssä, aikoen halkaista hänet kahtia; biskajalainen vartoi häntä samoin miekka kohotettuna, pieluksensa suojaamana, ja kaikki läsnä olevat odottivat pelon ja jännityksen vallassa mitä seuraisi niistä valtavista iskuista, joilla he toisiaan uhkasivat. Vaunuissa istuva rouva ja hänen palvelijattarensa lausuivat lukemattomia rukouksia ja lupauksia kaikille Espanjan pyhille kuville ja palvonta paikoille, jotta Jumala pelastaisi heidän ratsasrenkinsä ja heidät itsensä siitä suuresta vaarasta, jossa he nyt olivat. On varsin valitettavaa, että tämän kertomuksen kirjoittaja juuri tässä kohdassa ja asiain tässä vaiheessa jättää taistelun keskeneräiseksi, mainiten puolustuksekseen ettei ollut löytänyt kirjallisia tietoja näistä Don Quijoten urotöistä jo kerrotun lisäksi. Tämän teoksen toinen kirjoittaja ei kumminkaan voinut uskoa että niin merkillinen historia olisi jätetty unohduksen huomaan tai että Manchan oppineet miehet olisivat asiasta niin vähän välittäneet, ettei heidän arkistoissaan tai laatikoissaan olisi minkäänlaisia tätä kuuluisaa ritaria koskevia asiakirjoja. Näin ajatellen hän ei luopunut toivosta että löytäisi tämän hupaisen kertomuksen jatkon, ja koska taivas oli hänelle suosiollinen, hän löysikin sen seuraavassa osassa kerrotulla tavalla.

Yhdeksäs luku,

jossa päätetään ja saatetaan loppuun urhean biskajalaisen ja miehuullisen manchalaisen kamala kaksintaistelu.

Tämän kertomuksen ensimmäisessä osassa[44] erosimme urhoollisesta biskajalaisesta ja kuuluisasta Don Quijotesta, kun he, miekat huikeasti kohotettuina, olivat kumpikin valmiina iskemään niin tuiman iskun, että aseitten osuessa täydeltä terältä olisivat leikanneet ja halkaisseet toisensa ylhäältä alas asti ja hajonneet kahtia kuin granaattiomena. Tässä ylen epätietoisessa kohdassa mieluisa kertomus keskeytyi ja jäi tyngäksi, eikä sen kirjoittaja antanut meille mitään tietoa, mistä voisimme löytää mitä puuttui.

Tämä tuotti minulle paljon harmia, sillä vähästä lukemastani koitunut mielihyvä vaihtui mielipahaksi, kun ajattelin, kuinka hankalaa oli löytää sitä paljoa, mikä nähdäkseni vielä puuttui tuosta miellyttävästä kertomuksesta. Minusta näytti aivan mahdottomalta ja kaikkea hyvää tapaa rikkovalta, ettei niin oivalla ritarilla olisi ollut apunaan jotakin tietäjämiestä, joka otti tehtäväkseen kirjoittaa muistiin hänen koskaan näkemättömät urotyönsä. Sellaista näet ei puuttunut yhdeltäkään niistä vaeltavista ritareista, jotka, kuten sanotaan, lähtevät seikkailemaan, vaan jokaisella oli kuin käskettynä yksi tai pari sellaista viisasta, jotka eivät ainoastaan merkinneet muistiin heidän tekojansa, vaan kuvasivat myös heidän kaikkein mitättömimmätkin ajatuksensa ja lapselliset mieleenjohtumansa, olivatpa ne kuinka salaisia tahansa; eikä suinkaan niin oivallinen ritari voinut olla niin kovaonninen, että häneltä puuttui mitä Platirilla ja muilla hänenlaisillaan oli yltäkyllin. En siis voinut taipua uskomaan että niin mainio kertomus oli jäänyt epätäydelliseksi ja typistetyksi vaan syytin ilkeätä, kaikkinielevää ja kaikkisyövää aikaa, joka oli sen joko piilottanut tai tuhonnut.

Koska hänen kirjojensa joukossa oli ollut niinkin uusia kuin _Mustasukkaisuuden karvaat kokemukset_ ja _Henaresin nymfit ja paimenet_, minusta näytti toiselta puolen että hänenkin historiansa täytyi olla nykyiseltä ajalta ja että se, vaikka sitä ei olisi merkitty muistiin, varmaan eli hänen kylänsä ja naapurikylien asukkaiden muistissa. Tämä ajatus kiusasi minua, niin että mieleeni virisi halu saada todella ja totuudenmukaisesti selville kuuluisan espanjalaisen maanmiehemme Don Quijote Manchalaisen, Manchan ritariston loistavimman ja edustavimman jäsenen koko elämä ja ihmeelliset seikkailut, ensimmäisen, joka meidän päivinämme ja tänä surkeana aikakautena ryhtyi vaeltavan ritarin vaivalloiseen toimeen, torjumaan vääryyttä, auttamaan leskiä, suojelemaan neitsyitä, niitä jotka tasa-astujillaan ratsastaen, piiska kädessä ja koko neitsyytensä mukanaan, kulkivat vuorelta vuorelle ja laaksosta laaksoon; ellei näet joku hirtehinen, joku kirveellä ja piikkikypärillä varustettu moukka tai joku suunnaton jättiläinen heitä väkisin maannut, niin menneinä aikoina oli neitsyitä, jotka eivät olleet kahdeksanakymmenenä ikävuotenaan nukkuneet yhtäkään yötä laipion alla, mutta siitä huolimatta menivät haudan lepoon yhtä eheinä ja puhtaina kuin äiti, joka oli heidät synnyttänyt. Sanon siis että mainio Quijotemme ansaitsee näiden ja monien muiden seikkain vuoksi alinomaista ja unohtumatonta ylistystä, mitä ei saa kieltää minultakaan, koska olen vaivaa nähden ja uutterasti etsinyt tämän hauskan kertomuksen jatkoa, vaikka hyvin tiedän että taivaan, sattuman ja onnen minua auttamatta maailma olisi jäänyt vaille sitä huvia ja nautintoa, jonka nyt voi saada lukemalla sen parissa tunnissa. Löysin sen seuraavalla tavalla.

Olin eräänä päivänä Toledon Alcaná-torilla,[45] kun sinne tuli muudan poika myymään jollekin silkkikauppiaalle vihkoja ja vanhoja papereita. Koska olen erittäin halukas lukemaan, vaikkapa kadulta löytämiäni revittyjä paperiliuskoja, otin tämän luontaisen taipumukseni yllyttämänä käteeni yhden pojan kaupitsemista vihkoista ja havaitsin että se oli kirjoitettu kirjaimilla, jotka tunsin arabialaisiksi. Kun en kumminkaan osannut niitä lukea, vaikka ne tunsin, lähdin katselemaan, eikö ilmaantuisi ketään espanjaa puhuvaa moriskoa,[46] joka ne lukisi, eikä sellaisen tulkin löytäminen ollutkaan kovin vaikeata, sillä olisinhan sieltä löytänyt toisen paremman ja vanhemmankin kielen selittäjän.[47] Sanalla sanoen, hyvä onni johdatti tielleni erään, jolle ilmoitin haluni pistäen kirjan hänen käteensä. Hän avasi sen keskeltä ja hiukan luettuaan alkoi nauraa. Kysyin miksi hän nauroi, ja hän sanoi aiheena olevan erään kirjan reunaan merkityn muistutuksen. Pyysin häntä kertomaan sen minulle, ja hän luki, yhä nauraen:

— Kuten sanoin, tähän on kirjoitettu reunaan: »Tässä kertomuksessa monesti mainittu Dulcinea Tobosolainen kuuluu olleen sianlihan suolaajana kätevämpi kuin yksikään toinen nainen koko Manchassa.»

Kuullessani Dulcinea Tobosolaisen nimen säpsähdin ja jouduin ihmeisiini, sillä mieleeni johtui samassa että nuo vihkot sisälsivät Don Quijoten historian. Niin otaksuen joudutin häntä lukemaan alkua. Hän luki, käänsi suoraa päätä arabian kielestä espanjaksi sanoen nimen olevan _Don Quijote Manchalaisen historia, kirjoittanut Cide[48] Hamete Benengeli,[49] arabialainen historioitsija_. Minun täytyi kovin hillitä itseäni ollakseni ilmaisematta iloa, joka minut valtasi kun kuulin kirjan nimen. Sieppasin sen silkkikauppiaan käsistä ja ostin pojalta kaikki paperit ja vihkot maksaen niistä puoli reaalia. Jos myyjä olisi ollut älykäs ja olisi tiennyt, kuinka niitä himoitsin, hän olisi voinut vaatia enemmän kuin kuusi reaalia ja olisi sen summan saanut. Poistuin heti moriskon kanssa tuomiokirkon kaarikäytävään, pyysin häntä kääntämään minua varten nuo paperit, kaikki joissa puhuttiin Don Quijotesta, espanjaksi, mitään pois jättämättä tai lisäämättä, ja lupasin maksaa mitä hän vaati. Hän tyytyi kahteen naulaan rusinoita ja kahteen vehnävakkaan ja lupasi kääntää hyvin ja tarkasti sekä aivan lyhyessä ajassa; mutta tehdä asian vielä helpommaksi ja varoa päästämästä käsistäni niin oivallista löytöä vein hänet luokseni kotiin, missä hän puolessatoista kuukaudessa ja muutamassa päivässä käänsi koko kertomuksen, niin kuin se tässä esitetään.

Ensimmäiseen vihkoon oli varsin todenmukaisesti kuvattu Don Quijoten ja biskajalaisen taistelu. He olivat kertomuksen kuvailemassa asennossa, miekat kohotettuina, toinen kilpensä, toinen pieluksensa suojassa, ja biskajalaisen muuli oli piirretty niin osuvasti, että jo jousenkantaman päästä voi havaita sen vuokrajuhdaksi. Biskajalaisen jalkojen kohdalle oli merkitty Don Sancho de Azpeitia, mikä varmaan oli hänen nimensä, ja Rocinanten alle oli merkitty Don Quijote. Rocinante oli kuvattu ihmeen taitavasti: se oli niin pitkä ja hontelo, niin riutunut ja laiha, niin teräväselkäinen ja niin ilmeisesti rintatautinen, että katselija voi ihan vaivatta havaita, kuinka harkiten ja sattuvasti sille oli annettu nimi Rocinante. Sen vieressä oli Sancho Panza, joka piteli aasiansa marhaminnasta, ja hänen alapuolelleen oli kirjoitettu Sancho Zancas.[50] Hän siis todennäköisesti oli, kuten kuva osoitti, isovatsainen, lyhyenvanttera ja säippäsäärinen, ja hänelle oli varmaan sen vuoksi annettu nimet Panza ja Zancas, koska hänet mainitaan kertomuksessa muutamia kertoja niillä nimillä. Voisin esittää vielä eräitä muitakin pikkuseikkoja, mutta ne ovat kaikki vähäpätöisiä eivätkä mitenkään tule kysymykseen todenmukaisesti kerrottaessa historiaa, joka ei voi olla huono, koska se on totuudenmukainen.

Jos tämän kertomuksen todenperäisyyttä saatetaan jotenkin epäillä, aiheena voi olla ainoastaan se, että tekijä on ollut arabialainen, sillä taipumus valehtelemiseen on tämän kansakunnan jäsenissä sangen ominainen piirre. Kun otamme huomioon että he ovat katkeria vihollisiamme, sopii kumminkin otaksua hänen pikemmin lieventäneen kertomusta kuin sitä liioitelleen. Siltä minusta tuntuukin, sillä hän näyttää tahallaan vaiti ollen sivuuttavan sellaiset kohdat, joissa olisi voinut ja joissa hänen olisi pitänyt antaa kynänsä esteettömästi ylistää mainiota ritaria. Se on kehnoa menettelyä ja vielä kehnompaa ajattelua, sillä historiankirjoittajien tulee välttämättä olla täsmällisiä, rehellisiä eikä millään muotoa puolueellisia, koska oman edun harrastuksen enempää kuin pelonkaan, vihankaunan enempää kuin mielisuosionkaan ei pidä harhauttaa heitä totuudesta, jonka äiti on historia, tämä ajan kilpakumppani, tekojen säilyttäjä, menneisyyden todistaja, nykyisyyden esikuva ja neuvoja, tulevaisuuden varoittaja. Minä tiedän tässä kertomuksessa olevan kaikkea, mitä voidaan toivoa kaikkein hupaisimmasta, ja jos siitä sattuisi jotain hyvää puuttumaan, uskon puolestani varmaan että vika on pikemmin tekijän, sen koiran,[51] kuin itse aiheen. Lyhyesti sanoen, sen toinen osa alkoi käännöksen mukaan näin:

Terävät miekat paljastettuina ja kohotettuina nuo molemmat urheat ja vimmastuneet taistelijat näyttivät kerrassaan uhkaavan taivasta, maata ja kadotuksen kuilua; niin rohkeina ja ryhdikkäinä he esiintyivät. Ensiksi iski iskunsa vihainen biskajalainen, ja niin voimallisesti ja raivokkaasti, että tämä ainoa isku, ellei miekka olisi matkallaan käännähtänyt, olisi riittänyt lopettamaan heidän ankaran ottelunsa ja ritarimme kaikki seikkailut; mutta hyvä sallimus, joka säästi häntä tärkeämpiin tehtäviin, väänsi hänen vastustajansa miekkaa, joten se, vaikka osuikin vasempaan olkapäähän, teki vain sen vahingon, että silpoi siltä puolelta pois varukset ja vei mennessään suuren osan kypäriä sekä puolen korvaa, mikä kaikki putosi maahan hirmuisena sekamelskana ritarin jäädessä siihen pahoin pidellyksi.

Jumala minua auttakoon, kukapa nyt osaisi kunnollisesti kertoa, millaiseen raivoon syttyi manchalaisen mieli, kun hän havaitsi joutuneensa niin runnelluksi. Sanottakoon vain sen olleen niin valtava, että hän jälleen kohottautui jalustimissaan, tarttui entistä lujemmin molemmin käsin miekkaansa ja iski biskajalaista, osuen suoraan pielukseen ja päähän, niin raivoisasti, että hyvästä suojasta huolimatta oli kuin olisi vuori langennut miehen päälle, veri alkoi vuotaa hänen nenästään, suustaan ja korvistaan, ja näytti siltä kuin hän putoaisi muulin selästä, kuten epäilemättä olisi pudonnutkin, ellei olisi kiertänyt käsivarsiansa juhdan kaulaan; jalat kumminkin irtautuivat jalustimista, hän hellitti otteensa, ja hirmuisen iskun säikähdyttämä muuli lähti laukkaamaan pitkin lakeutta heittäen muutaman hypäkän jälkeen herransa tantereeseen.

Don Quijote katseli tuota aivan rauhallisena, mutta nähdessään vastustajansa putoavan maahan hän hyppäsi ratsultaan, juoksi vikkelästi luo, vei miekantutkaimen miehen silmien eteen ja kehoitti häntä antautumaan, uhaten katkaista hänen kaulansa, ellei tottelisi Biskajalainen oli niin huumautunut, ettei kyennyt virkkamaan sanaakaan, ja Don Quijote oli niin silmittömän vihan vallassa, että miehen varmaan olisi hukka perinyt, elleivät vaunuissa matkustavat naiset, jotka olivat siihen saakka katselleet taistelua ankaran pelon vallassa, olisi rientäneet ritarimme luo ja erittäin koreasti pyytäneet häntä osoittamaan heille suurta armoaan ja suosiotaan säästämällä heidän ratsaspalvelijansa hengen. Don Quijote vastasi siihen varsin ylpeästi ja arvokkaasti:

— Epäilemättä, kauniit rouvat, teen mielelläni mitä minulta pyydätte, mutta se voi tapahtua vain erään ehdon ja sopimuksen mukaan; tämän ritarin näet tulee luvata minulle lähtevänsä Toboson kaupunkiin ja esittäytyvänsä minun lähettämänäni verrattomalle Doña Dulcinealle, jotta tämä saa määrätä hänen kohtalonsa miten parhaaksi näkee.