Part 3

Eräällä Manchan paikkakunnalla, jonka nimeä en huoli mieleeni palauttaa, eli taannoin muudan niistä hidalgoista, joilla on peitsi orrella, vanhamallinen nahkakilpi, hevosluuska ja vinttikoira. Päivälliskeitokseen, jossa oli hiukan enemmän naudan kuin lampaan lihaa, useimmiksi illoiksi valmistettuun lihasalaattiin, lauantaiseen munakkaaseen, perjantaipäivän papuihin ja sunnuntaisin nautittuun ylimääräiseen pieneen metsäkyyhkyseen kului kolme neljännestä hänen tuloistaan. Loppu meni pyhävaatteisiin: verkatakkiin, samettihousuihin ja samasta kankaasta tehtyihin siihen asuun kuuluviin tohveleihin; arkioloissa hän piti kunnianaan pukeutua kaikkein hienoimpaan kotikutoiseen sarkaan. Hänen huonekuntaansa kuului neljännenkymmenennen ikävuotensa sivuuttanut emännöitsijä, sisarentytär, joka ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä, ja pellolla ja kartanolla töitä toimitteleva renkipoika, jonka asiana oli sekä hevosen satuloiminen että vesurin heiluttaminen.

Hidalgomme ikä hipoi viittäkymmentä vuotta; hän oli lujarakenteinen, luiseva ja kasvoiltaan laiha, hän kukkui aamulla anivarhain ja metsästi mielellään. Väitetään että hänen sukunimensä oli Quijada tai Quesada; tätä seikkaa koskettelevat kirjailijat näet esittävät sen hiukan eri tavoin, vaikka todennäköisten olettamusten pohjalla käy uskottavaksi, että hänen nimensä oli Quejana. Tämä ei kumminkaan merkitse paljon kertomuksessamme: riittää, kun sitä esitettäessä ei poiketa hiukkaakaan totuudesta.

Tulee siis tietää että mainittu hidalgo joutoaikoinaan (joita oli enin osa vuotta) antautui lukemaan ritariromaaneja sellaisella halulla ja nautinnolla, että melkein kokonaan unohti metsästyksen, vieläpä taloudenhoidonkin; ja niin hänen hillitsemätön lukuhimonsa kasvoi siihen määrään, että hän myi monta tynnyrinalaa viljelysmaata, osti luettavakseen ritariromaaneja ja kantoi niitä kotiinsa niin paljon kuin suinkin käsiinsä sai. Kaikkein eniten miellyttivät häntä ne, jotka oli sepittänyt kuuluisa Feliciano de Silva, sillä tämän kirjailijan loistava kielenkäyttö ja monimutkaiset lauseparret olivat hänestä verrattomat, varsinkin kun hän ehti lukemaan hänen lemmentunnustuksiaan ja taisteluhaasteitaan, joihin oli monin paikoin kirjoitettu tällaista: »Järkeni järjettömän ankara järkyttäminen jäytää järkeäni niin, että järkisyyt pakottavat minua valittamaan Teidän kauneuttanne.» Jossakin toisessa kohdassa taas: »... korkea taivas, joka tähtinensä jumalaisesti vahvistaa teitä jumalaisuudessanne ja tekee Teidät ansiolliseksi siihen ansioon, jonka ylhäisyytenne ansaitsee.»

Sellaisia lauseparsia lukiessaan ritari parkamme joutui järjiltään ja näki suurta vaivaa yrittäessään ymmärtää ja perinpohjaisesti selvittää niiden merkitystä, jota ei olisi löytänyt eikä käsittänyt itse Aristoteleskaan, jos hän olisi noussut haudastaan yksinomaan siinä tarkoituksessa. Hänelle ei oikein sopinut, että Don Belianis antoi ja sai niin paljon haavoittavia iskuja, sillä hän ajatteli että sankarin kasvojen ja koko ruumiin täytyi yhä olla täynnä arpia ja naarmuja, olivatpa häntä hoitaneet kuinka etevät välskärit tahansa. Kaikesta huolimatta hän oli kiitollinen tekijälle siitä, että hän päätti kirjansa lupaamalla kertoa loppuun tämän loppumattoman seikkailun; monet kerrat valtasi hänet halu tarttua kynään ja kirjoittaa se valmiiksi täsmälleen, niin kuin siinä luvataan, ja hän olisi aivan varmaan niin tehnyt ja seikasta selviytynytkin, elleivät toiset tärkeämmät ja alinomaiset mietteet olisi sitä ehkäisseet. Hän väitteli usein paikkakuntansa kirkkoherran kanssa (joka oli oppinut, Sigüenzassa arvonsa saanut mies) siitä, kumpi oli ollut parempi ritari, Englannin Palmerinko vai Gallian Amadis; mutta mestari Nicolas, saman kylän parturi, väitti ettei kukaan muu vetänyt vertoja Auringon ritarille ja että ainoa, jota saattoi ajatellakaan häneen verrattavaksi, oli Don Galaor, Amadis Gallialaisen veli, koska hän oli mies selviytymään mistä hyvänsä, ei ollut mikään kursaileva ritari, ei niin herkkäitkuinen kuin hänen veljensä eikä rohkeudeltaankaan toista huonompi.

Sanalla sanoen: hän syventyi lukemaan niin kovin, että häneltä kuluivat siihen yöt ja päivät pääksytysten, ja unen vähyys ja liiallinen lukeminen kuivasi hänen aivonsa siinä määrin, että häneltä vihdoin meni järki sekaisin. Hänen mielikuvituksensa täytti kaikki se, mitä hän kirjoista luki, noitumiset ja riidat, taistelut, haasteet, haavat, rakastavien kuiskeet ja lemmenseikkailut, myrskyt ja mahdottomat järjettömyydet, ja kuvittelussaan hän uskoi lukemiensa haaveellisten sommittelujen koko sarjan niin totiseksi todeksi, ettei hänen mielestään maailmassa ollut mitään sen varmempaa historiaa. Hän sanoi että Cid Ruy Diaz[16] oli ollut varsin hyvä ritari, mutta ettei häntä sentään sopinut verrata Leimuavan Miekan ritariin, joka oli yhdellä ainoalla huitaisulla iskenyt kahtia kaksi hirmuista ja suunnattoman suurta jättiläistä. Parempi käsitys hänellä oli Bernardo del Carpiosta,[17] koska hän oli Roncesvalissa surmannut loihditun Rolandin käyttäen samaa keinoa kuin Herakles, kun tämä tukehdutti syleilyynsä Antaioksen, Maan pojan. Hän lausui sangen hyviä sanoja Morgante-jättiläisestä, koska tämä, ja vain tämä, vaikka kuuluikin jättiläisten yleensä ylpeään ja julkeaan sukukuntaan, oli leppoisa ja säädyllinen. Kaikkein eniten hänen mieleisensä oli kuitenkin Montalbanin Rinaldo, varsinkin kun näki hänen hyökkäävän linnastaan ja ryöstävän kaikki, jotka sattui kohtaamaan, sekä maurien maassa riistävän Muhammedin palvontakuvan, joka oli puhdasta kultaa, kuten hänen historiassaan kerrotaan. Hän olisi luovuttanut emännöitsijänsä ja vielä sisarentyttärensä kaupanpäällisiksi, jos olisi saanut antaa selkäsaunan petturi Galalónille.[18]

Siten kerrassaan menetettyään hyvän ymmärryksensä hän joutui kummallisimpaan ajatukseen, mikä on milloinkaan pälkähtänyt kenenkään hupsun päähän. Hän näet piti sopivana ja tarpeellisena sekä oman kunnian lisäämisen että yhteisen hyvän edistämisen vuoksi ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä varuksissaan ratsain maailmalle etsimään seikkailuja ja suorittamaan kaikkia niitä tekoja, joita oli lukemissaan kirjoissa nähnyt vaeltavien ritarien suorittavan, auttamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä ja syöksymään kohtauksiin ja vaaroihin, joista selviytymällä saavuttaisi kuolemattoman nimen ja maineen. Hidalgo parka kuvitteli jo, kuinka hänet hänen käsivartensa urhoollisuuden vuoksi kruunattiin vähintään Trapezuntin keisariksi, ja riensi tällaisten miellyttävien ajatusten herättämän erinomaisen viehtymyksen innoittamana toivettansa toteuttamaan. Niin hän ensimmäiseksi työkseen ryhtyi puhdistamaan esi-isiensä vanhoja varuksia, jotka oli heitetty johonkin loukkoon, missä ne olivat ruostuneina ja homeisina levänneet ylen kauan kenenkään niistä välittämättä. Hän hankasi ja korjasi niitä parhaan taitonsa mukaan, mutta huomasi niissä samalla suuren puutteen, nimittäin sen, ettei ollut silmikkokypäriä, vaan pelkkä rautalakki; mutta tämän seikan hän kekseliäästi korjasi valmistamalla pahvilevyistä eräänlaisen silmikkolaitteen, joka rautalakkiin liitettynä teki sen täydellisen kypärin näköiseksi. Totta on, että hän sitten, tahtoessaan koetella, oliko se kyllin luja kestämään kelpo iskua, veti miekkansa ja löi pari kertaa, jo ensimmäisellä iskulla silmänräpäyksessä tuhoten mitä oli saanut viikossa valmiiksi. Hän oli tietenkin pahoillaan, kun oli kypärin niin helposti pirstonut, ja valmisti paremmin varautuakseen sen uudestaan sovittaen sisäpuolelle muutamia pieniä rautakiskoja; niin muodoin se oli hänen mielestään riittävän luja, eikä hän huolinut sitä enää koetella, vaan nimitti ja katsoi sen mitä hienoimmaksi silmikkokypäriksi.

Sitten hän lähti katsomaan ratsuansa, ja vaikka se oli ylen raihnas ja kehnompi Gonellan[20] hevosta, joka _tantum pellis et ossa fuit,_[21] hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei Aleksanterin Bukefalos eikä Cidin Babieca vetänyt sille vertoja. Kului neljä päivää hänen miettiessään minkä nimen sille antaisi; ei näet ollut oikein (näin hän itsekseen puheli), että niin maineikkaan ritarin ratsu, joka oli sinänsäkin erinomainen, jäisi vaille kuuluisaa nimeä, ja sen vuoksi hän koki keksiä sille sellaisen, joka osoittaisi mikä se oli ollut ennen kuin tuli vaeltavan ritarin ratsuksi ja mikä se oli nyt; oli näet oikein ja kohtuullista, että herran siirtyessä uuteen säätyyn hevonenkin vaihtoi nimeä ja sai kuuluisan ja komean, kuten sen uusi kutsumus ja sille jo kuuluva uusi toimi edellyttivät. Niinpä hän, muovattuaan, muokattuaan, hylättyään, kehiteltyään, hajoitettuaan ja jälleen kokoonpantuaan muistissaan ja mielikuvituksessaan paljon nimiä, antoi sille vihdoin nimen Rocinante,[22] joka hänen mielestään oli uljas ja sointuisa ja ilmaisi sattuvasti mikä se oli ollut ennen, ollessaan aivan tavallinen työjuhta, kunnes muuttui siksi, mikä oli nyt, nimittäin kaikkia maailman tavallisia työjuhtia etevämmäksi ja paremmaksi.

Annettuaan ratsulleen niin mieleisensä nimen hän tahtoi antaa nimen itselleenkin ja kulutti jälleen niissä mietteissä kahdeksan päivää, lopulta kutsuen itsensä _Don Quijoteksi_, mistä tämän totuutta noudattavan kertomuksen kirjoittajat, kuten sanottu, ovat päätelleet että hänen nimensä täytyi varmaan olla Quijada eikä Quesada niin kuin toiset ovat väittäneet. Mutta muistaessaan sitten ettei urhoollinen Amadis ollut tyytynyt pelkkään Amadis-nimeen vaan oli liittänyt siihen valtakuntansa ja syntymämaansa nimen tehdäkseen sen kuuluisaksi ja niin muodoin maininnut itseään Amadis Gallialaisen nimellä, hänkin tahtoi kelpo ritarina liittää omaan nimeensä syntymäseutunsa nimen ja kutsua itseään _Don Quijote Manchalaiseksi_ katsoen siten erittäin selvästi ilmaisevänsä sukuperänsä ja synnyinseutunsa ja kunnioittavansa viimeksimainittua johtamalla liikanimensä sen nimestä.

Saatuaan vatuksensa puhtaiksi, tehtyään rantalakista kypärin, annettuaan nimen ratsulleen ja vahvistettuaan oman nimensä hän arveli että nyt tarvitsi vain etsiä nainen, johon voisi rakastua: vaeltava ritari vailla sydämen valtiatarta näet oli kuin lehdetön ja hedelmätön puu, kuin ruumis vailla sielua. Hän lausui itsekseen näin: »Jos minä syntieni tähden tai hyvän onnen suosiosta kohtaan jonkun jättiläisen, niin kuin vaeltaville ritareille yleensä sattuu, ja hyökkäyksessä heitän hänet satulasta tai halkaisen kahtia tai sanalla sanoen voitan ja kukistan hänet, eikö ole hyvä, jos saan lähettää voitetun jonkun luo ja hän tottelee, perille tultuaan lankee polvilleen armaan valtiattareni eteen ja lausuu nöyrällä ja alamaisella äänellä: 'Armollinen rouva, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saaren herra; minut voitti kaksintaistelussa Don Quijote Manchalainen, ritari, jota ei milloinkaan voida ansion mukaisesti ylistää, ja hän käski minun saapua teidän armonne luo, jotta teidän korkeutenne menettelee minuun nähden, miten itse tahtoo’?» Oi kuinka kelpo ritarimme iloksikaan pidettyään tämän puheen ja varsinkin löydettyään naisen, jota saattoi nimittää valtiattarekseen! Seikka otaksutaan sellaiseksi, että eräässä kylässä lähellä hänen kotipaikkaansa oli oikein sievä maalaistyttö, jota hän oli aikoinaan rakastanut, vaikka tyttö ei näytä milloinkaan siitä mitään tietäneen eikä aavistaneenkaan. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo; hänet päätti ritarimme valita ajatustensa valtiattareksi, ja haeskeltuaan nimeä, joka olisi suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja tähtäisi ja viittaisi prinsessaan ja ylhäiseen naiseen, nimitti hänet vihdoin Dulcinea Tobosolaiseksi, koska hän oli kotoisin Tobososta. Nimi tuntui hänestä soinnukkaalta ja harvinaiselta sekä yhtä merkitsevältä kuin kaikki ne toiset, jotka hän oli antanut itselleen ja omilleen.

Toinen luku,

jossa kerrotaan, kuinka mielevä Don Quijote lähti ensimmäisen kerran matkaan kotipaikaltansa.

Kun siis nämä valmistavat toimenpiteet oli suoritettu, hän ei halunnut enää viivyttää aikeensa toteutumista, ja kiirehtimään yllytti häntä vielä se ajatus, että hänen viipymisestään koituisi vahinkoa maailmalle, koska hän tahtoi kostaa loukkauksia, saattaa järjestykseen säännöttömyyksiä, korjata vääryyksiä, poistaa epäkohtia ja täyttää sitoumuksia. Ilmaisematta aikomustaan kenellekään ja kenenkään näkemättä hän sitten suori ylleen kaikki varaksensa varhain, ennen aamunkoittoa, eräänä päivänä, joka oli heinäkuun kuumimpia, nousi Rocinanten selkään, päässään huonosti kokoon kyhätty kypäri, sujutti kilpensä käsivarrelle, tarttui peitseensä ja ajoi pihan takaportista vainiolle, erittäin tyytyväisenä ja hyvillä mielin huomatessaan, kuinka helposti oli aloittanut kiitettävän aikeensa toteuttamisen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt ulos vainiolle, kun hänen mieleensä jysähti hirmuinen ajatus, niin peloittava, että hän oli vähällä luopua yrityksestä, johon oli ryhtynyt; hän näet muisti yhtäkkiä ettei ollut ritariksi lyöty ja ettei hän, ritariuden lain mukaan, voinut eikä saanut käydä taistelemaan ketään ritaria vastaan; ja vaikka hän jo olisikin saanut ritarilyöntinsä, hänen oli toistaiseksi käytettävä puhtaita varuksia, vaakunatonta kilpeä, kuten ainakin äskenlyödyn ritarin, kunnes hän miehuudellaan sen arvon itselleen hankkisi. Nämä ajatukset horjuttivat hänen päätöstään, mutta koska hänen hulluutensa oli kaikkia muita syitä voimallisempi, hän päätti antaa ensimmäisen tielleen osuvan toimittaa ritariksilyömisen, niin kuin olivat tehneet ennen häntä monet muut, kuten oli lukenut kirjoista, jotka olivat hänet siihen tilaan saattaneet. Mitä varusten puhtauteen tuli, hän aikoi tilaisuuden tarjoutuessa puhdistaa ne niin, että ne olisivat puhtaammat kuin kärpän valkoinen turkki, ja niin hän tyyntyi ja jatkoi matkaansa jättäen suunnan määräämisen kerrassaan ratsunsa asiaksi, koska otaksui seikkailujen koko ytimen olevan juuri siinä.

Matkatessaan siten eteenpäin uudenuutukainen seikkailijamme puheli itsekseen ja sanoi: »Kukapa voisi epäillä että tulevina aikoina, kun ilmestyy totuudenmukainen kertomus maineikkaista urotöistäni, viisas mies, joka sen kirjoittaa, käydessään kertomaan ensimmäisestä, varhain aamulla tapahtuneesta matkaanlähdöstäni, sommittelee sanansa näin: 'Punaposkinen Apollo oli tuskin ehtinyt levittää soreiden hiustensa kultaiset kutrit laajan ja avaran maan kasvoille, ja tuskin olivat pienoiset, monenkirjavat lintuset ehtineet harppukielillään suloisin ja sulavin soinnuin tervehtiä saapuvaa rusosormista Auroraa, joka mustasukkaisen puolisonsa pehmeästä vuoteesta nousten näyttäytyi kuolevaisille Manchan näkörannan uksilla ja parvekkeilla, kun maineikas ritari Don Quijote Manchalainen jätti joutilaisuuteen viekoittelevan höyhenisen sijansa, kavahti kuuluisan ratsunsa Rocinanten satulaan ja aloitti matkansa halki Montielin vanhan ja tunnetun lakeuden'.» Totta olikin, että hän oli sitä tasankoa kulkemassa. Hän jatkoi: »Onnellinen se aikakausi ja onnellinen se vuosisata, jolloin tulevat päivän valkeuteen mainiot sankaritekoni, kyllin arvokkaat pronssiin valettaviksi, marmoriin veistettäviksi ja kankaalle maalattaviksi, jotta niiden muisto tulevaisuudessakin säilyy. Oi sinä viisas loitsija olitpa kuka tahansa, jonka osaksi lankeaa tämän ihmeellisen historian aikakirjojen sepittäminen. Minä rukoilen sinua: älä unohda kelpo Rocinanteani, alinomaista kumppaniani kaikilla minun teilläni ja retkilläni.» Sitten hän virkkoi vielä, ikään kuin olisi todella hehkunut rakkautta: »Oi prinsessa Dulcinea, tämän vangitun sydämen valtiatar! Syvästi olette mieltäni pahoittanut torjuessanne ja soimatessanne minua ankaralla väkivaltaisuudellanne, kieltämällä minua ilmaantumasta teidän ihanuutenne eteen. Sallikaa, valtiatar, muistuttaa tästä teille kuuliaisesta sydämestä, joka kärsii syvästi, koska se rakastaa teitä.»

Näihin hullutuksiin hän punoi toisia, kaikki siihen tapaan kuin oli kirjoistaan oppinut, jäljitellen niiden sanontaakin, mikäli voi; ja samalla hän liikkui eteenpäin niin hitaasti ja aurinko paahtoi niin tuimasti ja tulisesti, että hänen aivonsa, jos niitä hänellä oli, olisivat saattaneet sulaa.

Hän matkasi melkein koko sen päivän joutumatta kokemaan mitään sellaista seikkaa, josta kannattaisi kertoa, ja se sai hänet epätoivoiseksi, koska hän olisi halunnut mitä pikimmin kohdata jonkun koetellakseen hänen kanssaan väkevän käsivartensa kuntoa. On kirjailijoita, jotka sanovat että hänen ensimmäinen seikkailunsa oli se, joka sattui Lápice-solassa, toiset väittävät että tuulimylly-seikkailu oli ensimmäinen, mutta minä olen voinut siihen nähden todeta ja olen havainnut Manchan aikakirjoihin merkityn vain että hän ratsasti koko päivän, että sen iltaan painuessa hänen ratsunsa ja hän itse olivat väsyneet ja nälkään nääntymässä ja että hän katsellessaan joka puolelle, eikö ilmaantuisi näkyviin jokin linna tai paimenmaja, mihin voisi asettua yöksi ja missä saisi lievikettä ankaraan tarpeeseen, näki vähän matkan päässä tiestä, jota kulki majatalon. Se oli hänestä kuin tähti, joka ei ainoastaan johdattanut häntä vapahduksen esikartanoihin, vaan kuljetti hänet sen ruhtinaalliseen linnaan saakka. Hän joudutti kulkuansa ja saapui perille päivän mailleen mennessä.

Portilla sattui olemaan kaksi nuorta tyttöä, niitä tyttöjä, joita nimitetään _anteliaiksi_. He olivat matkalla Sevillaan muutamien muulinajajien kanssa, jotka olivat osuneet sillä kertaa yöpymään tähän majataloon, ja koska seikkailijamme mielestä kaikki, mitä hän ajatteli, näki tai kuvitteli, tuntui tapahtuvan niin kuin ne seikat, joista hän oli lukenut, majatalo ilmeni hänelle ensi silmäykseltä linnana jossa oli neljä hohtavasta hopeasta rakennettua tornia ja torninhuippua ja josta ei myöskään puuttunut nostosiltaa, syvää vallihautaa eikä muita lisiä, joita sellaisten linnojen kuvauksissa käytetään Hän lähestyi majataloa, joka hänestä näytti linnalta, ja lyhyen matkan päässä siitä pysähdytti Rocinanten kiristämällä ohjaksia, odottaen jonkun kääpiön ilmaantuvan muurinsakarain väliin antamaan torvella merkkiä että linnaan oli saapumassa ritari. Mutta havaitessaan ettei siellä pidetty kiirettä ja että Rocinante mieli päästä mitä pikimmin talliin hän ajoi lähemmäksi majatalon porttia ja näki molemmat siinä oleilevat tyttöluiskut, jotka hänestä näyttivät kahdelta linnanportin edustalla huvittelevalta kauniilta neidolta tai suloiselta rouvalta. Samassa sattui että sikopaimen joka oli kokoamassa sänkipellolta sikojansa (se on, anteeksi pyytämättä, niiden elukkain nimi), puhalsi sarveen, jonka ääntä totellen lauma kerääntyy yhteen, ja silloin Don Quijote heti kuvasi mieleensä mitä halusi: että joku kääpiö oli antanut merkin hänen saapumisestaan, ja niin hän ylen tyytyväisenä ajoi majatalon portille ja naisten luo. Nähdessään miehen tulevan sellaisessa asussa ja peitsellä ja kilvellä varustettuna naikkoset pahoin säikähtivät ja aikoivat vetäytyä majataloon, mutta Don Quijote, joka arvasi heidän pelkäävän, koska he pakenivat, kohotti kypärinsä pahvisilmikkoa niin että tulivat näkyviin hänen laihat ja pölyiset kasvonsa ja virkkoi heille kohteliaaseen tapaan ja rauhallisella äänellä:

‒ Armollisten neitien ei pidä paeta eikä pelätä kokevansa mitään sopimatonta, koska sille ritarikunnalle, johon minä kuulun, ei ole ominaista eikä soveliasta niin kohdella ketään, kaikkein vähimmin seksiä ylhäisiä neitsyitä kuin te ulkomuodostanne päättäen olette.

Tytöt katselivat häntä ja yrittivät vilkuilla hänen kasvoihinsa, jotka kehno silmikko peitti näkyvistä; mutta kuullessaan itseään mainittavan neitsyiksi, mikä seikka oli ylen vieras heidän ammatilleen, he eivät kyenneet pidättämään nauruansa, vaan nauroivat niin kovin että Don Quijote kiihtyi ja lausui heille:

— Kohtuullisuus on sovelias kauniille ja erittäin typerä on sitä paitsi nauru, joka johtuu mitättömästä aiheesta, mutta en sano tätä teille siksi, että tulisitte murheellisiksi tai osoittaisitte mielikarvauttanne, sillä oma mieleni ei pala muuhun kuin teitä palvelemaan.

Tämä puheen laatu, jota naiset eivät ymmärtäneet, ja ritarimme hoilakka hahmo kiihtivät heidän nauruansa, ja se lisäsi hänen närkästystään, niin että hän olisi saattanut pahemminkin hairahtua ellei samassa olisi tullut pihalle majatalon isäntä, lihava ja siis sangen leppoisa mies. Nähdessään tuon kuvattoman hahmon, jonka kaikki varukset isot jalustimet, peitsi, kilpi ja nahkahaarniska, sopivat huonosti toisiinsa, isäntä oli vähällä yhtyä naikkosten ilonilmauksiin. Nuo sotaiset kojeet kuitenkin peloittivat häntä, niin että hän päätti puhutella tulijaa kohteliaasti ja virkkoi hänelle näin:

— Jos teidän armonne, herra ritari, etsii yösijaa, niin sänkyä lukuun ottamatta (tässä majapaikassa näet ei ole yhtäkään) löytyy kaikkea muuta sangen runsaasti.

Nähdessään, kuinka nöyrä oli linnan vouti (sellaisina näet hänelle ilmenivät majapaikan isäntä ja majatalo), Don Quijote vastasi:

— Minulle, herra kastellaani, kelpaa mikä hyvänsä, sillä varukseni ovat kaunisteeni, taistelu on leponi jne.[24]

Isäntä luuli vieraan nimittäneen häntä kastellaaniksi siitä syystä, että piti häntä kelpo kastilialaisena, vaikka hän oli andalusialainen, vieläpä Sanlucarin[25] rannikkoseudulta, yhtä paha varas kuin Cacus ja yhtä konnamainen kuin teini tai hovipoika, ja vastasi hänelle:

‒ Siitä päättäen on teidän armonne vuoteena kova kallio ja nukkumisenne on alinomaista valvomista, ja jos niin on laita, voitte huoletta astua alas ratsailta, sillä on varma, että saatte tässä majapaikassa yltäkyllin aihetta olla nukkumatta kokonaisen vuoden aikana ja sitä enemmän yhtenä yönä...

Niin sanoen hän meni pitämään jalustinta Don Quijotelle, joka astui alas sangen vaivalloisesti ja ponnistellen, mikä oli luonnollistakin, koska hän ei ollut koko sinä päivänä nauttinut ruoan murustakaan.

Don Quijote kehoitti heti isäntää erittäin hyvin hoitamaan hevosta, koska se oli paras kaikista luontokappaleista, jotka tässä maailmassa jyviä pureksivat. Isäntä katseli sitä, mutta se ei näyttänyt hänestä niin oivalliselta kuin Don Quijote oli sanonut, ei puolinkaan, hän vei sen talliin ja palasi sitten kuulemaan mitä vieras suvaitsi käskeä. Tytöt olivat jo lepyttäneet hänet ja riisuivat parhaillaan hänen varuksiansa, mutta siitä huolimatta, että he olivat irroittaneet selkä- ja rintakappaleet, heidän ei onnistunut parhaalla tahdollakaan saada avatuksi kaulahaarniskaa eikä riisutuksi hänen silmikon-tapaistaan, jonka hän oli sitonut kiinni vihreillä nauhoilla; ne olisi täytynyt katkaista, koska solmut eivät auenneet, mutta siihen hän ei millään muotoa tahtonut suostua. Niinpä hän pitikin kypärän päässään koko sen yön ollen huvittavin ja eriskummaisin näky, mitä ajatella saattaa; ja kuvitellen että häntä auttelevat piikarievut olivat ylhäisiä naisia ja tämän linnan tyttäriä hän lausui heille riisunnan kestäessä erittäin sievästi:

— Eipä naisten palvelusta nauttinut lie jalo mies niin kuin uljas Don Quijote kylästänsä saapuissaan: neidot häntä hoitivat, prinsessatpa ratsuaan

eli Rocinantea, se näet on hevoseni nimi, hyvät naiset, ja minun nimeni on Don Quijote Manchalainen; aikomukseni tosin oli ilmaista itseni vasta sitten kun teidän hyväksenne suorittamani sankariteot tulisivat minut ilmaisemaan, mutta koska minun oli pakko sovittaa tuo vanha Lancelotin romanssi nykyhetken oloihin, saitte tietää nimeni aivan liian varhain; tulee kumminkin vielä sekin aika, jolloin te, armolliset neidit, käskette ja minä teitä totellen annan väkevän käsivarteni ilmaista haluani palvella teitä.

Tytöt, jotka eivät olleet kypsät kuulemaan sellaisia koreita lauseparsia, eivät vastanneet sanaakaan, kysyivät vain tekikö hänen mieli syödä jotain.

— Nauttisinhan nyt jotakin, — vastasi Don Quijote — sillä se olisi, mikäli havaitsen, hyvin paikallaan.

Päivä sattui olemaan perjantai,[27] eikä koko majapaikassa ollut muuta kuin joitakin annoksia kapakalaa, jonka nimi on Kastiliassa abadejo, Andalusiassa bacallao, toisissa paikoissa curadillo ja taas toisissa truchuela, joka merkitsee myös pikkutaimenta. Häneltä kysyttiin, suvaitsiko hänen armonsa ehkä syödä truchuelaa, kun ei ollut tarjottavana muuta kalaa.