Part 20

— Nimeni on Cardenio, kotipaikkani eräs huomattavimpia kaupunkeja täällä Andalusiassa; olen aatelissukua, vanhempani ovat varakkaat, onnettomuuteni on niin suuri, että vanhempani varmaan ovat sitä itkeneet ja sukulaiseni valittaneet, kykenemättä kumminkaan sitä rikkaudellaan lievittämään; taivaan lähettämissä onnettomuuksissa näet eivät onnenlahjat yleensäkään kykene paljon auttamaan. Tässä samassa maakunnassa eli taivaallinen olento, jolle rakkaus oli lahjoittanut kaiken ihanuuden, mitä milloinkaan voin itselleni toivoa: niin kaunis oli Luscinda neito, myös yhtä jalosukuinen ja yhtä varakas kuin minä, mutta onnellisempi ja epävakaisempi kuin kunnialliset aikomukseni olisivat ansainneet. Tätä Luscindaa minä hellin, rakastin ja palvoin varhaisista lapsuusvuosistani asti, ja hän puolestaan rakasti minua niin koruttomasti ja vilpittömästi kuin hänen nuori ikänsä salli. Vanhemmillamme oli tieto kiintymyksestämme eivätkä he sitä moittineet, koska hyvin ymmärsivät että se kehittyessään saattoi tähdätä ainoastaan avioliittoon, ja tämä oli sukuperämme ja varallisuutemme tasavertaisuuden vuoksi melkein itsestään selvä asia. Meille karttui ikää, ja samalla varttui rakkautemme, niin että Luscindan isä katsoi säädyllisyyden vaatimusten tähden velvollisuudekseen kieltää minua käymästä talossaan, siten tavallaan jäljitellen runoilijain lauluillaan ylistämän Thisben vanhempien menettelyä. Tämä kielto oli omansa vain kiihtämään liekkiä ja lisäämään kaipausta; vaikka näet kielemme saatiin vaikenemaan, oli mahdotonta vaientaa kirjoittavia kyniä, jotka aina kertovat rakastetulle vapaammin mitä sydämessä piilee, koska rakastetun olennon läsnäolo useasti hämmentää ja mykistää varmimmankin aikeen ja uskaliaimmankin kielen. Ankara taivas, kuinka monta kirjettä hänelle kirjoitinkaan! Kuinka monta laulua sepitinkään ja kuinka paljon rakkautta uhkuvia säkeitä, joissa sieluni selitti ja tulkitsi tunteitaan, kuvaili hehkuvaa kaipaustaan, askarteli muistoissaan ja kiihti kiintymystään! Kun siis tunsin uupuvani kaipaukseen ja havaitsin sieluni riutuvan haluun nähdä hänet, päätin panna täytäntöön ja kerrallaan ratkaista sen, mikä mielestäni oli soveliainta, jotta saavuttaisin ikävöimäni ja ansaitsemani palkinnon, nimittäin pyytää häntä hänen isältänsä lailliseksi puolisokseni. Niin teinkin, ja hän vastasi sanoen olevansa minulle kiitollinen siitä, että tahdoin kunnioittaa häntä ja itseäni ottamalla hänen tyttärensä aviokseni, mutta huomautti että isäni ollessa vielä elossa oli oikeuden mukaan hänen asiansa esittää tuo pyyntö; jos näet asia ei olisi täysin hänen tahtoansa ja mieltymystänsä vastaava, ei Luscinda suinkaan ollut niitä naisia, joita voidaan viedä tai antaa salakähmäisesti. Kiitin häntä hänen hyväntahtoisuudestaan ollen sitä mieltä että hän oli puhunut aivan oikein ja että isäni suostuisi suunnitelmaan, kun sen hänelle ilmaisisin. Siinä tarkoituksessa lähdin heti paikalla sanomaan isälleni mitä halusin, mutta astuessani hänen huoneeseensa näin hänen kädessään avatun kirjeen, jonka hän ojensi minulle, ennen kuin ehdin mitään lausua, sanoen: »Tästä kirjeestä, Cardenio, näet, kuinka herttua Ricardo haluaa osoittaa sinulle suosiotaan.» Tämä herttua Ricardo on, kuten te, hyvät herrat, varmaan tiedätte, Espanjan grandeja, ja hänen tiluksensa sijaitsevat tämän Andalusiamme parhaassa seudussa. Minä otin ja luin kirjeen, joka oli niin houkutteleva, että isäni olisi omasta mielestänikin menetellyt väärin, ellei olisi täyttänyt mitä siinä pyydettiin, nimittäin että hän heti lähettäisi minut herttuan luo, joka tahtoi saada minut vanhemman poikansa kumppaniksi, ei palvelijaksi, luvaten pitää huolen siitä, että pääsisin asemaan, joka vastaisi kunnioitusta, jota hän minua kohtaan tunsi. Luin kirjeen ja mykistyin sitä lukiessani, varsinkin kun kuulin isäni sanovan: »Sinä lähdet kahden päivän kuluttua, Cardenio, täyttämään herttuan toivomusta, ja kiitä Jumalaa, joka antaa sinulle mahdollisuuden saavuttaa mitä tiedän sinun ansaitsevan.» Näihin sanoihin hän vielä liitti muita isällisiä neuvoja. Lähdön aika tuli, minä keskustelin eräänä iltana Luscindan kanssa, kerroin hänelle tarkoin, kuinka oli asian laita, ja puhuin vielä hänen isälleen pyytäen häntä odottamaan muutamia päiviä ja olemaan naittamatta tytärtään, kunnes saisin tietää mitä Ricardo minusta tahtoi; hän lupasi, ja Luscinda vahvisti sen vannoen ja voipuen lukemattomat kerrat. Vihdoin saavuin herttua Ricardon luo. Hän otti minut vastaan ja kohteli minua niin hyvin, että pahansuopuus heti alkoi tehdä tehtäväänsä; vanhat palvelijat näet kadehtivat minua, koska otaksuivat herttuan minulle osoittaman suosion välttämättä koituvan heidän vahingokseen. Eniten iloitsi saapumisestani kuitenkin herttuan nuorempi poika Fernando, komea nuorukainen, hieno mies, antelias ja herkästi kiintyvä, joka vähän ajan kuluessa pyrki niin kiihkeästi saamaan minua ystäväkseen, että kaikilla oli siitä puheen aihetta; ja vaikka vanhempikin piti minusta ja osoitti minulle suosiotaan, ei hän sentään ollut niin ylen kiihkeä kuin Don Fernando kiintymyksessään ja kohtelussaan. Koska ystävysten kesken ei ole salaista eikä salattua seikkaa ja koska tuttavallinen suhteeni Don Fernandoon oli jo muuttunut ystävyydeksi, kävi niin, että hän ilmaisi minulle kaikki mielensä liikkeet, erittäinkin erään hellän tunteen, joka sai hänet hieman levottomaksi. Hän oli kiintynyt erääseen maalaistyttöön, isänsä alustalaiseen, jonka vanhemmat olivat erittäin varakkaat ja joka itse oli niin kaunis, häveliäs, älykäs ja siveä, ettei kukaan tuttavista voinut ratkaista mikä näistä seikoista ilmeni hänessä toisia erinomaisempana tai oivallisempana. Nämä kauniin maalaistytön hyvät ominaisuudet kiihtivät Don Fernandon intohimon siihen määrään, että hän, voidakseen saada tuon kaiken omakseen ja voittaakseen tytön koskemattomuuden, päätti antaa hänelle aviolupauksen, koska kaikki hänen yrityksensä olisivat muuten olleet tuloksettomat. Ystävyyden velvoittamana koetin esittää niin hyviä syitä ja niin havainnollisia esimerkkejä kuin suinkin osasin pidättääkseni häntä tuosta aikeesta ja saadakseni hänet siitä luopumaan; ja nähtyäni sitten ettei mistään ollut apua, päätin ilmoittaa asian herttua Ricardolle, hänen isälleen; mutta Don Fernando, ovela ja älykäs mies, oli jo sitä varonut ja pelännyt, koska olin hänen mielestään kelpo palvelijana velvollinen ilmaisemaan seikan, joka oli niin suureksi vahingoksi herrani herttuan kunnialle, ja niin hän, harhauttaakseen ja pettääkseen minua, sanoi minulle ettei keksinyt parempaa keinoa sen kauneuden unohtamiseen, joka häntä niin kovin kahlehti, kuin lähteä pois muutamaksi kuukaudeksi, ja sanoi tahtovansa järjestää tämän poissaolon siten, että me molemmat lähtisimme isäni kotiin ilmoittaen herttualle menevämme katsomaan ja ostamaan muutamia hyviä hevosia kotikaupungistani, missä syntyvät maailman parhaat. Tuskin tuon kuultuani minä rakkauteni yllyttämänä heti suostuin hänen päätökseensä, pitäen sitä niin hyvänä kuin suinkin ajatella voi, ja olisin varmaan siihen yhtynyt, vaikka sen perustelu ei olisi ollut niin oivallinen, koska huomasin, kuinka hyvä mahdollisuus ja tilaisuus minulle tarjoutui päästä jälleen näkemään Luscindaani. Tämän ajatukseni ja kaipaukseni tähden minä hyväksyin hänen mielipiteensä ja annoin tukea hänen päätökselleen kehoittaen häntä toteuttamaan sen niin pian kuin mahdollista, koska poissaolo todella tekee tehtävänsä kaikkein voimallisimmistakin aivoituksista huolimatta. Mutta myöhemmin sain tietää että hän minulle tätä ehdottaessaan oli jo nauttinut tyttöä tulevana puolisonaan ja odotti vain sopivaa tilaisuutta saadakseen vaarattomasti ilmaista asian, peläten mitä hänen isänsä herttua tulisi tekemään saatuaan tietää hänen mielettömyytensä. Koska nuorten miesten rakkaus useimmiten ei ole muuta kuin himoa, joka perimmältään tavoittelee vain hekumaa ja sen saavutettuaan loppuu, joten sen, mikä näytti rakkaudelta, täytyy peräytyä, koska se ei voi päästä luonnon asettamaa rajaa kauemmaksi (jota rajaa luonto ei ole asettanut aito rakkaudelle) — tarkoitan että Don Fernandon nautittua tyttöä hänen pyyteensä tyyntyivät ja hänen intohimonsa jäähtyi; ja jos hän aluksi olikin tahtovinaan lähteä pois päästäkseen niiltä rauhaan, niin nyt hän toden teolla hankkiutui lähtemään, jottei tarvitsisi ottaa kantaakseen niiden seurauksia. Herttua antoi hänelle luvan ja käski minun lähteä häntä saattamaan. Me saavuimme kotikaupunkiini, isäni otti hänet vastaan niin kuin hänen säätynsä edellytti, minä näin kohta jälleen Luscindan, tunteeni heräsivät taasen eloon (vaikka eivät olleet suinkaan kuolleet eivätkä kuihtuneetkaan), ja minä ilmaisin ne onnettomuudekseni Don Fernandolle, koska hänen osoittamansa suuren ystävyyden vuoksi ei mielestäni pitänyt salata häneltä mitään. Ylistin hänelle Luscindan kauneutta, suloa ja älykkyyttä niin innokkaasti, että ylistykseni virittivät häneen halun saada nähdä neidon, jota koristivat niin monet hyvät ominaisuudet. Kovaksi onnekseni täytin hänen pyyntönsä ja näytin Luscindan hänelle eräänä yönä, kynttilän valossa, ikkunassa, missä olimme tavallisesti keskustelleet. Luscindalla oli yllään vain kevyt yövaippa, joten Don Fernando hänet nähdessään heti unohti kaiken siihen saakka näkemänsä kauneuden. Hän mykistyi, huumaantui, hurmaantui, sanalla sanoen rakastui niin hereästi kuin tulette näkemään, kun jatkan kertomusta onnettomuudestani. Hänen intohimonsa (jonka hän salasi minulta ilmaisten sen ainoastaan taivaalle) sai vielä uutta virikettä, kun hän eräänä päivänä sattumalta löysi Luscindan kirjoittaman pienen kirjeen, jossa neito kehoitti minua pyytämään häntä hänen isältään puolisokseni. Se oli kirjoitettu niin älykkäästi, niin siveästi ja niin hellästi, että Don Fernando sen luettuaan sanoi yksin Luscindassa olevan kaikki ne kauneuden ja älykkyyden sulot, joista maailman muissa naisissa ilmeni ainoastaan rippeitä. Tahdon kyllä nyt tunnustaa että minua harmitti, kun kuulin Don Fernandon lausuvan ylistyssanojansa, vaikka hyvin tiesin, kuinka pätevillä syillä hän Luscindaa ylisti, ja että aloin pelätä ja varoa häntä, koska ei kulunut hetkeäkään, jona hän ei olisi halunnut jutella Luscindasta, ja hän viritti keskustelun, olipa aihe kuinka väkinäinen tahansa. Se herätti minuun eräänlaista mustasukkaisuutta, ei siksi, että olisin pelännyt Luscindan hyveen ja uskollisuuden mitenkään muuttuvan, mutta sittenkin kohtalo sai minut pelkäämään juuri sitä, mitä ne minulle takasivat. Don Fernando hankki aina itselleen tilaisuuden lukea kirjeet, jotka lähetin Luscindalle, ja samoin hänen vastauksensa, koska muka oli kovin ihastunut meidän molempien hienoon älyyn. Sattui sitten että Luscinda pyysi minulta luettavakseen ritariromaania, johon hän oli kovin mieltynyt, nimittäin Gallian Amadista...

Don Quijote oli tuskin ehtinyt kuulla puhuttavan ritariromaanista, kun hän jo sanoi:

— Jos teidän armonne olisi kertomustaan aloittaessaan minulle sanonut että hänen armonsa neiti Luscinda piti ritariromaaneista, oli sitte ilman mitään muuta ylistystä saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että hän oli erinomaisen ymmärtäväinen; en näet olisi pitänyt häntä siinä suhteessa niin oivallisena kuin te, hyvä herra, hänet kuvailitte, ellei hän olisi mielellään viljellyt niin herkullista luettavaa; mitä minuun tulee, ei niin muodoin tarvitse tuhlata enempää sanoja hänen kauneutensa, kuntonsa ja ymmärtäväisyytensä selittämiseksi, sillä yksin sen nojalla, mitä kuulin hänen harrastuksestaan, tunnustan hänet maailman kauneimmaksi ja älykkäimmäksi naiseksi. Ja minä toivoisin teidän armonne lähettäneen hänelle _Gallian Amadiin_ ohella kelpo _Kreikan Rugelin_, koska tiedän että neiti Luscindaa olisivat suuresti miellyttäneet Daraida ja Garaya sekä Darinel-paimenen älykkäät esitykset ja ne hänen paimenlaulujensa ihastuttavat säkeet, joita hän niin ylen somasti, älykkäästi ja luontevasti lauloi ja esitti. Saattaa kumminkin tulla aika, jolloin tämä laiminlyönti korjataan, eikä sen korjaamiseen vaadita enempää kuin että teidän armonne suvaitsee lähteä kanssani kotikylääni, sillä siellä voin antaa teille neljättäsataa kirjaa, jotka ovat sieluni huvi ja elämäni hauskuus, vaikka toisaalta luulenkin ettei minulla ole niitä enää ainoatakaan, koska ilkeät ja kateelliset noidat ovat ne minulta varastaneet. Ja suvaitkoon teidän armonne antaa anteeksi että olen rikkonut lupauksemme olla keskeyttämättä kertomustanne; kun näet kuulen ritariseikoista ja vaeltavista ritareista, voin yhtä vähän olla puuttumatta puheeseen kuin Auringon säteet voivat olla lämmittämättä ja Kuun säteet luomatta kosteutta. Suokaa siis anteeksi ja jatkakaa, sillä se tässä nyt on tähdellisintä.

Don Quijoten lausuessa mitä tässä on kerrottu Cardenion pää oli painunut rintaa vasten ja hän näytti olevan syvissä mietteissä. Ja vaikka Don Quijote kahteen kertaan kehoitti häntä jatkamaan kertomustaan, hän ei kohottanut päätänsä eikä virkkanut sanaakaan; vasta pitkän tovin kuluttua hän sen kohotti ja lausui:

— En voi saada päästäni, sitä ei saa sieltä kukaan maailmassa, eikä kukaan voi minulle muuta uskotella, ja houkko olisikin, joka toisin luulisi tai uskoisi, kuin että se suurlurjus mestari Elisabat eli haureudessa kuningatar Madasiman kanssa.

— Ei, sen vieköön... — vastasi Don Quijote ankaran kiukun vallassa (viskaten voimasanan ilmoille kuin luodin, tapansa mukaan) — se on suurta ilkeyttä tai oikeammin sanoen konnamaisuutta: kuningatar Madásima oli erinomainen ylhäinen nainen, eikä sovi otaksua niin korkean ruhtinattaren eläneen sala-aviossa puoskarin kanssa, ja se, joka toisin väittää, valehtelee niin kuin ainakin suuri lurjus. Ja minä opetan hänet sen tietämään, jalkaisin tai ratsain, aseissa tai aseettomana, yöllä tai päivällä tai miten hyvänsä hän parhaaksi näkee.

Cardenio katseli häntä erittäin tarkkaavasti, hulluuden puuska oli hänet jo vallannut, hän ei ajatellutkaan jatkaa kertomustaan, eikä Don Quijote olisi sitä kuunnellut, niin kovin harmistuttuaan siitä, mitä oli kuullut sanottavan kuningatar Madásimasta. Merkillistä: hän kävi puoltamaan kuningatarta, ikään kuin tämä olisi tosiaankin ollut hänen todellinen ja synnynnäinen valtiattarensa; niin kovin olivat hänen kirotut kirjansa hänet pauloneet! Koska siis Cardenio oli jo järjiltään ja kuuli itseään mainittavan valehtelijaksi ja lurjukseksi ja monilla muilla samanlaisilla herjausnimillä, hän pani leikin pahakseen, sieppasi viereltään kivenmyhkyrän ja iski sillä Don Quijotea rintaan, niin että ritarimme kellahti selälleen. Nähdessään herraansa niin pideltävän Sancho Panza hyökkäsi kädet nyrkissä hullun kimppuun, mutta Räivä otti hänet vastaan kaataen hänet nyrkiniskulla jalkoihinsa, hyppäsi hänen päälleen ja ruhjoi hänen kylkiluitaan mielin määrin. Vuohipaimen, joka aikoi käydä Sanchoa auttamaan, joutui samaan löylyyn. Kukistettuaan ja möyhennettyään heidät kaikki Räivä jätti heidät siihen ja lahti ylhäisen tyynesti vuoriston kätköön. Raivoissaan siitä, että oli aivan aiheettomasti joutunut peitottavaksi, Sancho nousi ja kävi kostamaan vuohipaimenelle, sanoen syyn olevan hänen, koska hän ei ollut ennakolta ilmoittanut että tuo mies oli aika ajoin järjiltään; jos he olisivat sen tienneet, he olisivat olleet varuillaan voidakseen varjella itseään. Vuohipaimen vastasi että hän oli sen sanonut ja ettei ollut hänen syynsä, ellei Sancho ollut sitä kuullut. Sancho kiisti vastaan, samoin vuohipaimen vuorostaan, ja aikansa kiisteltyään he kävivät kiinni toistensa haiveniin ja mukiloivat toisiaan niin, että olisivat ruhjoutuneet rievuiksi, ellei Don Quijote olisi heitä tyynnyttänyt. Vuohipaimenta yhä retuuttaen Sancho sanoi:

— Antakaa minun tapella, armollinen herra, Murheellisen hahmon ritari; tämähän on kimeenimies niin kuin minäkin eikä mikään ritari, niin että minulla kaiketi on lupa mielin määrin kostaa kärsimäni solvaus ja otella hänen kanssaan nyrkki nyrkkiä vastaan rehellisen miehen lailla.

— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta minä tiedän, ettei hän ole mitenkään syyllinen siihen, mitä on tapahtunut.

Niin Don Quijote heidät rauhoitti ja kysyi sitten vielä kerran vuohipaimenelta, voisiko Cardenion löytää, sillä hän halusi ylen hartaasti kuulla hänen kertomuksensa jälkiosan. Vuohipaimen vastasi samoin kuin aikaisemmin ettei hän varmasti tiennyt, missä miehen tyyssija oli, mutta että Don Quijote epäilemättä hänet löytäisi, viisaana tai hulluna, jos liikkuisi uutterasti näillä tienoilla.

Viideskolmatta luku,

missä kerrotaan niistä merkillisistä seikoista, joita sattui Sierra Morenassa Manchan urhoolliselle ritarille, ja kuinka hän jäljitteli Kauniin-tumman katumuksentekoa.

Don Quijote sanoi hyvästi vuohipaimenelle, nousi jälleen Rocinanten selkään ja käski Sanchon tulla perässä, ja Sancho totteli varsin vastahakoisesti. He saapuivat vähitellen vuoriston jylhimpään osaan, ja Sancho oli menehtyä haluun saada jutella isäntänsä kanssa, mutta toivoi hänen aloittavan, jottei rikkoisi hänen määräystään. Kun vaitiolo kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi, hän virkkoi viimein:

— Herra Don Quijote, antakaa minulle siunauksenne ja päästäkää minut menemään, sillä tahdon nyt heti palata kotiin vaimoni ja lasteni luo, joiden kanssa minulla ainakin on lupa puhua ja jutella mitä ikinä haluan; jos näet teidän armonne vaatii minua kulkemaan näissä erämaissa päivin öin sallimatta minun puhutella itseään, milloin mieleni tekee, niin hautaatte minut elävältä. Jos sallimus edes soisi luontokappaleiden puhua, niin kuin Aisapussin ajalla, ei olisi niinkään hullusti, koska voisin haastella niille mieleni mukaan ja kova onneni siten unohtuisi; on näet paha ja liiallista kärsivällisyyttä kysyvä paikka, kun täytyy kulkea koko ikänsä etsien seikkailuja saamatta palkakseen mitään muuta kuin potkuja ja poukotusta, kiven ja nyrkin iskuja, ja siitä huolimatta täytyy pitää kitansa kiinni, uskaltamatta sanoa mitä on sydämellä, aivan kuin olisi mykkä.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitat, Sancho; — vastasi Don Quijote — sinä haluat mitä hartaimmin että kumoaisin julistamani kiellon, joka koskee kielesi käyttelyä. Katso siis se kumotuksi ja puhu mitä mielit, sillä ehdolla, että tämä kumoaminen on voimassa ainoastaan niin kauan kuin vaellamme täällä vuoristossa.

— Olkoon niin, — vastasi Sancho — kun vain saan nyt puhua, sillä Jumala yksin tietää mitä tuonnempana tapahtuu, ja käyttääkseni heti hyväkseni tätä lisenssiä kysyn teiltä: mitä syytä teidän armollanne oli käydä puoltamaan sillä siivolla tuota kuningatar Matosiimaa, vai mikä hänen nimensä oli? Mitä se haittasi, olipa tuo Sapatti hänen ystävänsä tai ei? Jos teidän armonne ei olisi ollut siitä millänsäkään, kun ette kerran ole hänen tuomarinsa, uskon hyvinkin että se hullu olisi jatkanut juttuansa ja olisivat jääneet saamatta kivenisku ja potkut ja runsas puolitusinaa korvatillikoita.

— Totisesti, Sancho, — vastasi Don Quijote — jos tietäisit niin kuin tiedän minä, kuinka kunniallinen ja kuinka erinomainen ylhäinen nainen kuningatar Madásima oli, uskon varmaan että sanoisit minun menetelleen sangen kärsivällisesti, kun en murskannut suuta, joka sellaisia herjauksia syyti. On näet pahaa herjausta sanoa tai ajatellakaan että joku kuningatar voisi elää haureudessa jonkun haavurin kanssa. Asian laita on todellisuudessa niin, että tuo hullun miehen mainitsema mestari Elisabat oli erittäin järkevä ja neuvokas mies ja palveli kuningattaren kotiopettajana ja lääkärinä; mutta sellainen ajatus, että kuningatar oli hänen rakastajattarensa, on mieletön ja ansaitsee erittäin ankaran rangaistuksen. Ja jotta oikein oivallat ettei Cardenio tietänyt mitä sanoi, sinun tulee ottaa huomioon että hän niin sanoessaan oli jo järjiltään.

Sitähän minä sanonkin — virkkoi Sancho ettei ollut mitään syytä välittää hullun puheista; jos näet hyvä onni ei olisi auttanut teidän armoanne vaan kivi olisi osunut otsaanne niin kuin se osui rintaanne, niin hyvinpä meidän olisi käynyt puollettuamme tuota arvon rouvaa, jonka Jumala pois korjatkoon. Ja eikös Cardenio olisikin totisesti päässyt vapaaksi, koska oli hullu!

— Jokainen vaeltava ritari on velvollinen puolustamaan sekä viisaita että hulluja vastaan naisten kunniaa, olkoot nämä keitä tahansa, ja luonnollisesti sitäkin enemmän niin ylhäisten ja arvokkaiden kuningattarien kuin kuningatar Madásiman kunniaa, johon minä olen erikoisesti kiintynyt hänen hyvien ominaisuuksiensa tähden; hän näet ei ollut ainoastaan kaunis vaan lisäksi erittäin järkevä ja erittäin kärsivällinen vaivoissaan ja vastuksissaan, joita hänellä oli paljon; ja mestari Elisabatin neuvot ja seura olivat hänelle suureksi avuksi ja huojennukseksi, jotta hän saattoi järkevästi ja kärsivällisesti kestää vaikeutensa. Typerä ja ilkeämielinen rahvas sai siitä aiheen sanoa ja ajatella että kuningatar oli hänen rakastajattarensa; mutta ne valehtelevat, sanon minä toistamiseen, ja tulevat valehtelemaan, vaikka minun täytyisi sanoa se kaksisataa kertaa, kaikki, jotka niin ajattelevat tai sanovat.

— Enhän minäkään sitä sano enkä ajattele; — vastasi Sancho — sopikoot keskenään, ei minun paitani ole siinä pyykissä; olkoot eläneet haureudessa tai ei, Jumalalle heidän on täytynyt siitä tili tehdä; minä tulen tuvastani, en minä mitään tiedä; en halua kaivella toisten asioita, sillä siinä sattuu pian pilkka omaan nilkkaan. Sitäkin enemmän, kun olen alastomana syntynyt ja alaston olen vieläkin, niin etten voi menettää enkä voittaa; mutta jos nuo olisivatkin pitäneet yhtä, niin mitä se minua liikuttaa? Monet muuten luulevat löytävänsä silkkaa silavaa eivätkä löydä kinkun koukkua. Mutta kukapa voisi vainiota ovella sulkea? Sitä vähemmän, kun Vapahtajastakin tiesivät puhua pahaa.

— Jumala varjelkoon, — virkkoi Don Quijote — mitä hullutuksia sinä nyt lateletkaan, Sancho! Mitä tekemistä on sinun lappamillasi sananlaskuilla sen seikan kanssa, josta tässä puhumme? Vaikene, Sancho, jos henkesi on sinulle kallis, pidä tästä puoleen huoli vain omista asioistasi ja varo koskemasta niihin, jotka eivät sinulle kuulu. Ja käsitä viidellä aistillasi että kaikki, mitä olen tehnyt, teen ja tulen tekemään, on varsin järkevää ja nimenomaan ritariuden sääntöjen mukaista, jotka minä tunnen paremmin kuin kukaan muu niistä ritareista, jotka ovat sitoutuneet niitä noudattamaan.

— Hyvä herra, — vastasi Sancho — onkos sekin oiva ritarisäänto, että harhailemme eksyksissä täällä vuoristossa, missä ei ole tietä, ei polkua, etsien jotakin hullua, joka, hänet löydettyämme, kukaties saa päähänsä tehdä lopun aloittamastaan, ei kertomuksestaan, vaan teidän armonne pääkuoresta ja minun kylkiluistani ruhjomalla ne ihan pirstoiksi?

— Ole vaiti, Sancho, sanon vielä kerran; — virkkoi Don Quijote — minä näet ilmoitan sinulle ettei minua houkuttele näille maille niinkään halu tavata tuota hullua kuin mieli suorittaa täällä teko, jolla tulen voittamaan itselleni nimen ja maineen koko tunnetussa maailmassa; ja se tulee olemaan sellainen, että sinetöin sillä kaiken sen, mikä saattaa tehdä vaeltavasta ritarista moitteettoman ja kuuluisan.

— Onko se teko hyvin vaarallinenkin? — kysyi Sancho.

— Ei, — vastasi Murheellisen hahmon ritari — vaikka noppa tosin voisi pyörähtää niinkin, että joudumme menettämään emmekä voittamaan; mutta kaikki riippuu sinun uutteruudestasi.

— Minun uutteruudestani? — sanoi Sancho.