Part 10

— Kaikesta huolimatta — virkkoi matkustavainen — minua yhä arveluttaa eräs seikka. Olen näet useita kertoja lukenut, kuinka vaeltavat ritarit alkavat kiistellä ja antaen sanan sanasta ja kaksi parhaasta joutuvat vihan valtaan, kääntävät hevosensa, ajavat hyvän matkan päähän toisistaan ja hyökkäävät sitten muitta mutkitta takaisin toistensa kimppuun rynnätessään sulkeutuen naistensa suosioon. Kahakka päättyy tavallisesti siten, että toinen heistä vierähtää ratsultansa maahan vastustajan peitsen lävistämänä, Ja sattuupa niinkin, ettei toinenkaan voi välttää putoamista, ellei tartu hevosensa harjaan. Enpä niin muodoin käsitä, kuinka kuollut olisi saanut tilaisuutta uskoa itsensä Jumalan huomaan tällaisen äkillisen ottelun kestäessä. Olisi siis ollut parempi, jos hän olisi käyttänyt hyökkäyksessä tuhlaamansa sanat niin kuin kristityn velvollisuus edellytti ja vaati, varsinkin kun minun ymmärtääkseni ei kaikilla vaeltavilla ritareilla ole naisia, joiden hoiviin uskoutua, koska kaikki eivät ole rakastuneita.

Se on mahdotonta, — vastasi Don Quijote — tarkoitan ettei voi olla vaeltavaa ritaria ilman valtiatarta, sillä he ovat rakastuneita yhtä olennaisesti ja synnynnäisesti kuin taivas on tähditetty, eikä varmastikaan ole nähty historiaa, jossa esiintyisi vaeltava ritari vailla lemmenseikkoja, ja jos sellainen ritari löytyisi, niin juuri siitä syystä häntä ei pidettäisi aito ritarina, vaan bastardina, joka ei ole tullut mainitun ritarikunnan lujaan linnaan portista vaan muurien yli kuin varas ja ryöväri.

— Siitä huolimatta — virkkoi matkustavainen — muistelen, ellen väärin muista, lukeneeni ettei Don Galaorilla, urhean Amadis Gallialaisen veljellä, ollut milloinkaan tiettyä naista, jonka suojelukseen hän olisi voinut uskoutua; mutta sittenkään häntä ei pidetty vähemmässä arvossa, ja hän oli erittäin urhoollinen ja kuuluisa ritari.

Siihen vastasi Don Quijotemme:

— Hyvä herra, ei yksi pääskynen kesää tee. Sitä vähemmän voi olla niin laita, koska tiedän että tuo ritari oli salaa hyvinkin rakastunut; sitä paitsi oli kiintyminen kaikkiin häntä miellyttäviin naisiin hänen vastustamaton luontainen taipumuksensa. On muuten varsin selvästi toteen näytetty että hänellä oli yksi ainoa, jonka hän oli valinnut valtiattarekseen ja jonka suojelukseen hän uskoutui sangen usein ja aivan salaa, koska hänen mielestään sellainen salaisuus oli ritarille kunniaksi.

— Jos siis kuuluu asian luontoon, että jokaisen vaeltavan ritarin tulee olla rakastunut, — virkkoi matkustavainen — voitaneen varmaan otaksua että niin on teidän armonnekin laita, koska kuulutte siihen ritarikuntaan. Ja ellei teidän armonne pidä kunnianaan olla yhtä salaperäinen kuin Don Galaor, pyydän teitä niin hartaasti kuin osaan, koko tämän seurueen nimessä ja omasta puolestani, ilmaisemaan meille valtiattarenne nimen, kotipaikan, säädyn ja kauneuden; hän näet epäilemättä pitää itseään onnellisena, jos koko maailma tietää häntä rakastavan ja palvelevan sellaisen ritarin kuin teidän armonne näyttää olevan.

Don Quijote huokasi syvään ja virkkoi:

— En uskalla varmasti sanoa, miellyttääkö hellää vihaajaani vai ei että maailma saa tietää minun vannoutuneen hänen palvelukseensa; varsin kohteliaaseen kysymykseenne vastaten voin ainoastaan ilmoittaa että hänen nimensä on Dulcinea ja kotipaikkansa Manchassa sijaitseva Toboso; säädyltään hän on epäilemättä vähintään prinsessa, koska hän on minun kuningattareni ja valtiattareni, kauneudeltaan yli-inhimillinen, koska hänessä tulevat ilmi todellisina kaikki ne mahdottomat ja haaveelliset kauneuden piirteet, joilla runoilijat naisensa varustavat: hänen hiuksensa ovat puhdasta kultaa, hänen otsansa autuaiden asuinsija, hänen kulmakaarensa ovat taivaan kirjokaaret, hänen silmänsä kaksi aurinkoa, hänen poskensa ruusuiset, hänen huulensa korallia, helmiä hänen hampaansa, alabasteria hänen kaulansa, marmoria hänen povensa, norsunluuta hänen kätensä, hänen valkeutensa lumen valkeutta, ja ne osat, jotka häveliäisyys peittää ihmisen katseelta, ovat minun ajatukseni ja ymmärrykseni mukaan sellaiset, että vain salaisin ja syvin näkemys voi niitä kyllin arvostaa, mutta ei mihinkään muuhun verrata.

— Haluaisimme tietää hänen syntyperänsä, heimonsa ja sukujohtonsa — virkkoi Vivaldo.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Hänen esivanhempiansa eivät ole Rooman vanhat Curtiukset, Gaiukset ja Scpiot, eivät myöskään uudemmat Colonnat ja Orsinit, eivät Katalonian Moncadat ja Requesenit eivätkä Valencian Rebellat ja Villanovat, eivät Aragonian Palafoxit, Nuzat, Rocabertit, Corellat, Lunat, Alagonit, Urreat, Fozit ja Gurreat, eivät Kastilian Cerdat, Manriquet, Mendozat ja Guzmanit eivätkä Portugalin Alencastrot, Pallat ja Meneset, vaan hän kuuluu manchalaiseen Toboson heimoon, joka nuoruudestaan huolimatta on sellainen, että siitä voivat saada jalon alkunsa tulevien vuosisatojen kaikkein ylhäisimmät suvut. Ja varokoon kukaan siitä kiistelemästä minun kanssani, ellei täytä ehtoa, jonka Zerbino[58] merkitsi Rolandin varuksista tekemänsä voitonmerkin juurelle:

Ei muille nämä, ainoastaan sille, ken vertoja voi vetää Rolandille.

— Vaikka olen Laredon Cachupinein[59] sukua, — virkkoi matkustavainen — en kumminkaan uskalla sitä asettaa Manchan Toboso heimon rinnalle, joskaan totta puhuen en ole vielä milloinkaan kuullut sellaista sukunimeä.

‒ Onpa uskomatonta, että sellainen seikka on voinut jäädä kuulematta — vastasi Don Quijote.

Kaikki muut kuuntelivat erittäin tarkkaavasti heidän keskusteluansa, ja vuohi- ja lammaspaimenetkin käsittivät että Don Quijotea vaivasi sanomaton terveen järjen puute. Sancho Panza yksin piti totena kaiken, mitä hänen isäntänsä sanoi, koska tiesi kuka hän oli ja oli tuntenut hänet syntymästä asti. Hiukan epäilyttävältä hänestä vain tuntui uskoa mitä Don Quijote oli lausunut viehättävästä Toboson Dulcineasta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut mainittavan sellaista nimeä eikä sellaista prinsessaa, vaikka asui aivan lähellä Tobosoa. Kulkiessaan eteenpäin näin jutellen he näkivät kahden korkean vuoren muodostamasta rotkosta tulevan alaspäin suunnilleen kaksikymmentä paimenta, kaikki mustissa lammasnahkaturkeissa ja päässä seppeleet, jotka, kuten myöhemmin kävi ilmi, olivat toiset marjakuusen, toiset sypressin havuista punottuja. Kuusi heistä kantoi monenlaisilla kukilla ja oksilla peitettyjä paareja. Sen nähtyään virkkoi eräs vuohipaimen:

— Nuo, jotka tuolta tulevat, kantavat Grisóstomon ruumista, ja tämän vuoren juurella on paikka, johon hän määräsi itsensä haudattavaksi.

Sen vuoksi he kiiruhtivat ehtiäkseen perille ja saapuivat sinne, kun tulijat olivat jo laskeneet paarit maahan ja neljä heistä kaivoi terävillä kuokilla hautaa kovan kallioseinämän viereen.

Kun kaikki olivat kohteliaasti tervehtineet toisiaan, kävivät Don Quijote ja hänen kanssaan saapuneet katsomaan paareja ja näkivät siinä kukkien peittämän, paimenen puvussa olevan ruumiin. Vainaja näytti kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä, ja kuolemasta huolimatta saattoi havaita, kuinka kaunis hän oli ollut kasvoiltansa ja kuinka komea ryhdiltänsä eläessään. Hänen ympärillään paareilla oli joitakin kirjoja ja useita osaksi avattuja, osaksi kokoon käärittyjä papereita. Sekä katselijat että hautaa kaivavat ja samoin kaikki muut läsnä olevat olivat ihmeen hiljaa, kunnes eräs vainajan kantajista sanoi toiselle:

— Katsokaa tarkoin, Ambrosio, onko tämä se paikka, jonka Grisóstomo mainitsi, koska tahdotte aivan täsmälleen täyttää mitä hän on testamentissaan määrännyt.

— Tämä se on, — vastasi Ambrosio sillä kovaosainen ystäväni kertoi minulle tässä monet kerrat onnettomuutensa historian. Hän sanoi minulle nähneensä tässä ensimmäisen kerran tuon ihmissuvun verivihollisen, tässä hän oli ensimmäisen kerran ilmaissut hänelle toiveensa, joka oli yhtä puhdas kuin rakkautta uhkuva, ja tässä Marcela viimeisen kerran ja lopullisesti hylkäsi ja ylenkatsoi hänet, niin että hän päätti surkean elämänsä murhenäytelmän. Ja tähän paikkaan hän tahtoi, suurta onnettomuuttansa muistaen, tulla lasketuksi lepoon iäisen unohduksen helmaan.

Don Quijoten ja matkamiesten puoleen kääntyen hän sitten jatkoi:

— Hyvät herrat, tässä ruumiissa, jota nyt katselette säälivin silmin, asui sielu, jolle taivas oli suonut sanomattoman paljon runsaita lahjojansa. Tämä ruumis on Grisóstomon, joka oli ainoalaatuinen neroltaan, verrattoman hieno käytökseltään, äärimmäisen rakastettava, feniks ystävyydessä, rajattoman antelias, vakaa, mutta ei kopea, iloinen, mutta ei halpamainen, ja sanalla sanoen täydellisin kaikessa hyvässä ja vertaa vailla kaikessa, mitä sanomme onnettomuudeksi. Hän rakasti moitteettomasti, ja hänet hylättiin, hän palvoi, ja hänet ylenkatsottiin, hän rukoili petoa, yritti anelullaan hellyttää marmorilohkaretta, juoksi tuulen jäljissä, korotti äänensä kohti erämaata, palveli kiittämättömyyttä, joka palkitsi uskollisen jättämällä hänet kuoleman saaliiksi keskellä elämän vaellusta, jonka katkaisijan, erään paimentytön, hän tahtoi ikuistaa, jotta hän eläisi ihmisten muistissa, kuten nämä silmienne edessä olevat lehdet voisivat varmaan todistaa, ellei hän olisi käskenyt minua luovuttamaan ne liekkien haltuun, kun hänen ruumiinsa on laskettu haudan kätköön.

— Te kohtelette niitä kovemmin ja julmemmin — virkkoi Vivaldo — kuin niiden omistaja itse, sillä ei ole oikein eikä soveliasta täyttää henkilön tahtoa, joka menee määräyksissään kaiken järjellisen ajatuksen rajoja kauemmaksi. Eihän olisi ollut järjissään Caesar Augustuskaan, jos hän olisi suostunut panemaan täytäntöön mitä jumalainen Mantovalainen[60] oli testamentissaan määrännyt. Jos siis, herra Ambrosio, laskettekin ystävänne ruumiin maan poveen, älkää kumminkaan uhratko unohdukselle hänen teoksiansa, sillä teidän ei ole hyvä harkitsemattomasti täyttää mitä hän on katkeroituneena määrännyt; jättäkää mieluummin elämään nämä paperit ja tehkää siten iäti eläväksi Marcelan julmuus, jotta se olisi tulevaisina aikoina eläville varoituksena väistämään ja välttämään sellaisiin syvänteisiin syöksymistä; minä ja muut tänne saapuneet näet jo tunnemme tämän rakastuneen ja epätoivoisen ystävänne historian, tunnemme teidän ystävyytenne ja tiedämme hänen kuolemansa syyn ja mitä hän määräsi elämänsä lopulla. Tästä surkeasta tarinasta voi päätellä Marcelan sydämettömyyden, Grisóstomon rakkauden ja uskollisen ystävyytenne valtavuuden sekä niiden ihmisten osaksi tulevan lopun, jotka ohjakset valtoimina syöksyvät eteenpäin mielettömän lemmen viitoittamalla tiellä. Me saimme eilen illalla kuulla Grisóstomon kuolemasta ja että hänet haudattaisiin tänne, ja niin me uteliaisuuden ja säälin yllyttäminä poikkesimme matkamme suoralta uralta ja päätimme tulla omin silmin näkemään sitä, minkä kuuleminen oli meitä syvästi liikuttanut. Korvaukseksi tästä osanotosta ja meissä syntyneestä halusta auttaa, jos suinkin olisimme voineet, pyydämme, Ambrosio, sinua ymmärtäväistä miestä, ainakin minä puolestani mitä hartaimmin, jättämään polttamatta nuo paperit ja luovuttamaan minulle muutamia niistä.

Paimenen vastausta odottamatta hän sitten ojensi kätensä ja otti joitakin lähinnä olevia. Sen nähdessään Ambrosio virkkoi:

— Kohteliaisuudesta suostun siihen, että te, hyvä herra, pidätte mitä olette jo ottanut, mutta jos luulette minun jättävän polttamatta nämä muut, luulette väärin.

Vivaldo, jonka teki mieli nähdä mitä paperit sisälsivät, avasi kohta erään niistä ja näki että sen nimenä oli _Epätoivon laulu_. Ambrosio kuuli sen ja virkkoi:

— Se on viimeinen tämän onnettoman kirjoittama, ja jotta te, herra, saatte nähdä hänen kovien kohtaloittensa täyden määrän, lukekaa se tässä kuultavaksi; haudan kaivamiseen kuluu vielä aikaa, niin että ehditte sen hyvin tehdä.

— Teen sen varsin mielelläni — sanoi Vivaldo.

Kaikki läsnä olevat halusivat samaa ja keräytyivät sen vuoksi piiriin hänen ympärilleen, ja hän luki kirkkaalla äänellä seuraavat säkeet.

Neljästoista luku,

joka sisältää paimenvainajan epätoivoiset säkeet sekä muita odottamattomia tapahtumia.

GRISÓSTOMON LAULU.

Kosk', armas julmuri, nään tahtos vakaan ett' yli maiden, suusta suuhun kantaa sun kovan sydämesi maine vois, niin itse helvetti saa, sen mä takaan, mun rintaani nyt tuskansoinnun antaa, mi oman äänen hukuttakoon pois.

Ma tahdon että kaikkialla sois nyt tieto kylmyydestäs, jot' en kestä; mun ääneni on hirvittävä kuulla, kun huudan tuskan raastamalla suulla ja rikki raadellusta sydämestä.

Siis tarkoin kuuntele sa joka sanaa, kun polton katkeran ne julki manaa; ei ääni hellyyden, vaan hurjan vimman soi mielipuolen suusta, lohduks mulle, mut tuoden sulle tuskan tulisimman.

Leijonan kiljuminen aavikolla ja suden kauhistavat vivahdukset, sihinä käärmeen, peikon kähähdys, variksen rääkyminen kartanolla, yön pimeässä tuulen huokaukset, ja valtameren hurja myllerrys —

myös raivon sonnin kuolonmylvähdys, kujerrus haikea, kun pieni kyyhky kadottain rakkaans' yksinään jäi eloon, huhuilu pöllön, joka lensi keloon, ja itse hornan vaikerrus ja nyyhky,

ne täyttäkööt mun rintani ja pääni, ja pusertukoon niistä yksi ääni, mi padot murtain tulvii yli uoman ja etsii itsellensä uuden tien, mun julmain tuskieni sille suoman.

Nää surunsävelet ei kaiu sieltä, miss' emo Tajon hiekkarannat loistaa tai kuulu Betis kukkii öljypuin; tää tuskanääni kohoo vuoritieltä, sen kaiun tuhannesti kuilut toistaa, näin elämä kun soittaa kuollein luin,

se syöksyy yli rantain kammottuin, miss' ihmisjälkeä ei koskaan tapaa ja säteet auringon ei koskaan paista, se nousee hietikolta, erämaista, miss' elää petolauma julma, vapaa.

Niin sinkoo aavain erämaitten yli nää värisevät soinnut synkkä syli, vaan vaikk' ei kovaa sydäntäs ne kohtaa, niin kolkon kohtaloni lievikkeeks tie niiden yli maiden, kansain johtaa.

Tuo tuhon nopeasti halveksunta, on epäluulo rakkauden hauta, mut julminta on mustasukkaisuus; taas pitkä ero kylvää unhon lunta, ja unohduksen pelossa ei auta ees varma toivo, onnenusko uus.

On siinä kuolemalle tilaisuus; mut ihme suuri — säilyn käsiss elon, vaikk' epäluulot kavalasti haastaa, vaikk' olen halveksittu, hulluus raastaa, ja tunnen mustasukkaisuuden, pelon,

ja tuskissani, jotka sielun murhaa, on pelastuksen toivominen turhaa. Vain hetken toivonaikani mun kesti — nyt tuskaa kiihtääkseni vannonkin ett' ilman häntä olen ikuisesti.

Ah, voiko toivo, pelko hetkeksikään mun sielussani enää sopuun päästä, kun pelon aiheita on enemmän? Ja eikö sydänhaavain lääke mikään mua mustasukkaisuudestani säästä ja viihdä polttelua kärsivän?

Ken sulkis sydämensä käytävän, kun mustasukkaisuus jo vuottaa ja epäluulot totuudeksi kääntää ja valheeks puhtaan totuuden taas vääntää — oi kurja kirottu, ken niihin luottaa!

Oi mustasukkaisuus, sa mulle lainaa tikari, jonka sydämeen voin painaa! Saat, halveksunta, salapistos työntää! Mut oi! en kestä enää itsekään, mun täytyy horjua ja anteeks myöntää.

Ma kuolen nyt, ja vaikk' en kuolemasta saa autuutt' enemmän kuin elostakaan, on päätökseni silti armoton. Ken paljon rakastaa, se viisas vasta, ken valtaan Amorin, tuon julman, vakaan, vain nöyräst' alistuu, on kahleeton.

Ihana vihollinen mulla on niin ruumiiseen kuin sieluunsakin nähden; ja oma syyni on tää halveksunta. En riistää tahdo Amorilta unta: sen ansaitsis hän pahuutensa tähden.

Näin huutaen ja kiertäin köyden kaulaan mä jätän elämäni surmanpaulaan, käyn sinne, mihin armaan tylyys vie mun. Saa ruumiin taivaan tuulet, sielu taas jää vaille ihanuutta taivaan riemun.

Sä, jonka hirvittävä vääryys aiheen soi mulle inhast' elämästä päästä ja uupuneena kaiken unhoittaa, ah, tiedä: jälkeen monen raskaan vaiheen en ruumistani kuolemalta säästä; vuoks kovuutes se onkin ihanaa.

Tää uhraus jos heltymään sun saa, jos huurtuu silmäis säteilevä taivas, niin koe hillitä sä kyyneleitä; mun kuoltuani turha sääli heitä ja haudallani säästä kallis vaivas.

Ei, paras nauruin haudallani näyttää ett' ilontoivees kuolemani täyttää. Mut tyhmää sulle neuvoja on jakaa, kun kerran riemus ylin, suurin on, ett' alla mullan sydän nuori makaa.

Oi Tantalos, mun älä vuottaa anna, suin janoisin jo nouse pimennosta, ja Sisyfos, sä taakkas mulle tuo, myös Tityos, sä haaskapaikkas kanna, Iksion, pyöräs viipymättä nosta, ja Danaidit — tulkaa kaikki luo,

ja kaikki hirvittävät tuskat nuo ja maailmasta kaikki kauhu, piina mun rintaani te saatossani tuokaa, niin että vaikertain ne edes huokaa, kun kielletty on multa käärinliina.

Myös hornan kolmipäinen portinvahti ja hirviöitten tuhatpäinen mahti mun saatossani veisaa murhemieliä; se riittää mulle — loisto, komeus on turhaa rakastajan hautatiellä.

Pois vaikerrus, oi laulu synkkä, musta, kun jätät rintani, ei yhtään vaikerrusta! Jos surunilmettäs et peittää malta, niin rauhas vihollinen iloitsee; siks riemuin nouse vielä mullan alta!

Grisóstomon laulu miellytti kuulijoita, vaikka lukija sanoi ettei se hänen mielestään täysin vastannut mitä oli kerrottu Marcelan siveydestä ja hyvyydestä, koska Grisóstomo siinä valitti mustasukkaisuutta, epäluuloja ja poissaoloa, mikä kaikki koitui Marcelan hyvän nimen ja maineen vahingoksi. Ambrosio, joka tunsi ystävänsä salaisimmatkin ajatukset, vastasi siihen:

— Jos tahdotte, hyvä herra, saada tyydyttävän selityksen siihen epäilykseen, teidän on hyvä tietää että tämä onneton ihminen oli tätä laulua kirjoittaessaan poissa Marcelan luota, jonka läheisyydestä hän oli vapaaehtoisesti poistunut nähdäkseen, vaikuttaisiko poissaoleminen häneen niin kuin se yleensä vaikuttaa; ja koska ei ole mitään seikkaa, joka ei kiusaa poissa olevaa rakastajaa, eikä mitään pelkoa, jonka valtaan hän ei joudu, rasittivat Grisóstomoakin kuvitellut mustasukkaisuuden puuskat ja epäluulot, joita hän pelkäsi ikään kuin ne olisivat olleet perusteltuja. Niinpä säilyykin pätevänä, mitä huhu tietää vakuuttaa Marcelan hyveistä: paitsi sitä, että hän on säälimätön ja hiukan ylpeä ja erittäin ynseä, ei itse kateuskaan saa eikä voi merkitä mitään hänen viakseen.

— Se on totta — vastasi Vivaldo.

Hänen aikoessaan sitten lukea erästä toista liekeistä pelastettua paperia hänet esti siitä ihmeellinen ilmestys (sellaiselta se näytti), joka arvaamatta tarjoutui heidän nähtäväkseen: saman kallion harjalle, jonka juurelle hautaa kaivettiin, ilmaantui paimentyttö Marcela niin kauniina, että hänen todellinen kauneutensa voitti kaiken, mitä siitä oli tiedetty kertoa. Ne, jotka eivät olleet ennen häntä nähneet, katselivat häntä ihmetellen ja mitään virkkamatta, ja ne, jotka olivat jo tottuneet hänet näkemään, olivat samoin ihmeissään kuin ne, jotka eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. Mutta tuskin ehdittyään hänet nähdä huusi hänelle Ambrosio, eleillään ilmaisten närkästystään:

— Tuletko ehkä katsomaan, sinä näiden vuorien julma basiliski, vuodattaako sinun läsnä ollessasi haavoistansa verta[61] tämä onneton, jolta säälimättömyytesi riisti hengen, vai tuletko kopeilemaan julmista teoistasi tai katselemaan sieltä ylhäältä, kuin uusi säälimätön Nero, sytyttämäsi Rooman paloa, julkeasti polkemaan jalkoihisi tätä onnetonta ruumista niin kuin kiittämätön tytär isänsä Tarquiniuksen ruumista? Sano meille viipymättä, miksi tulet tai mitä oikeastaan haluat; koska näet tiedän etteivät Grisóstomon ajatukset hänen eläessään milloinkaan lakanneet sinua kuulemasta ja tottelemasta pidän huolen siitä että hänen kuoltuaankin tekevät samoin kaikki ne, jotka ovat nimittäneet itseään hänen ystävikseen.