Part 20

Koko tämän heidän keskustelunsa kuuli muulirenki, jonka vieressä Don Luis makasi. Hän nousi ja meni kertomaan tapahtumasta Don Fernandolle, Cardeniolle ja muille, jotka olivat jo pukeutuneet, ilmoittaen heille, että vieras mies puhutteli nuorukaista arvonimellä Don, ja kertoen, mitä he olivat sanoneet, että mies tahtoi viedä nuorukaisen takaisin hänen isänsä kotiin ja ettei poika siihen suostunut. Tästä syystä ja sen vuoksi, mitä tiedettiin hänestä ja taivaan hänelle lahjoittamasta kauniista lauluäänestä, kaikkien teki kovin mieli saada tarkempaa selkoa, kuka hän oli, vieläpä auttaakin häntä, jos hänelle aiottiin tehdä jonkinlaista väkivaltaa, ja niin he lähtivät sinne, missä hän yhä keskusteli ja kiisteli palvelijansa kanssa. Samassa tuli huoneestaan ulos Dorotea ja hänen jäljessään Doña Clara aivan hämmentyneenä. Dorotea vei Cardenion syrjään ja kertoi hänelle lyhyesti laulajan ja Doña Claran tarinan, kertoi myös mitä oli tapahtunut, nimittäin, että hänen isänsä palvelijat olivat tulleet häntä etsimään, ja sanoi tuon niin äänekkäästi, että Clara sen kuuli. Hän joutui siitä niin suunniltaan, että olisi kaatunut lattiaan, ellei Dorotea olisi kiiruhtanut häntä tukemaan. Cardenio kehoitti Doroteaa lähtemään hänen kanssaan takaisin huoneeseen luvaten parhaansa mukaan saattaa asioita järjestykseen, ja he tekivät niin.

Ne neljä miestä, jotka olivat tulleet Don Luisia etsimään, olivat jo kaikki majatalossa ja hänen ympärillään ja kehoittivat häntä viipymättä palaamaan kotiin lohduttamaan isäänsä. Hän vastasi, ettei missään tapauksessa voinut niin tehdä, ennenkuin oli saattanut päätökseen erään asian, joka koski hänen henkeänsä, kunniaansa ja sieluansa. Palvelijat ahdistivat häntä entistä innokkaammin, sanoen, etteivät missään tapauksessa palaisi ilman häntä, vaan veisivät hänet mukanaan, tahtoipa hän tai ei.

— Sitä ette voi tehdä, — vastasi Don Luis — ellette vie minua kuolleena, vaikka oikeastaan viette minut hengetönnä, veittepä miten tahansa.

Sillävälin olivat kiistelevien luo kerääntyneet kaikki muut majatalossa olevat, nimittäin Cardenio, Don Fernando seuralaisineen, ylituomari, kirkkoherra, parturi ja Don Quijote, joka nyt oli sitä mieltä, ettei linnaa tarvinnut enää vahtia. Cardenio, joka jo tunsi nuorukaisen tarinan, kysyi niiltä, jotka tahtoivat ottaa hänet matkaansa, mistä syystä he tahtoivat viedä pojan vasten hänen tahtoaan.

— Syynä on se, — vastasi eräs heistä — että haluamme säilyttää hengissä hänen isänsä, joka tämän nuoren herran kotoa karattua on vaarassa menehtyä suruun.

Siihen virkkoi Don Luis:

— Ei ole mitään aihetta tehdä tässä selkoa minun asioistani. Minä olen vapaa ja palaan kotiin, jos niin haluan; jos en halua, ei kukaan teistä voi minua siihen pakottaa.

— Sen tekee teidän armonne oma järki, — vastasi mies — ja ellei se riitäkään taivuttamaan teidän armoanne, riittää se kumminkin siihen, että me saamme suoritetuksi, mitä varten olemme tulleet ja niihin olemme velvolliset.

— Ottakaamme nyt tästä asiasta selko juurta jaksain — virkkoi ylituomari.

Mutta palvelija, joka tunsi hänet isäntänsä naapuriksi, vastasi:

— Eikö teidän armonne, herra ylituomari, tunne tätä nuorta herraa? Hän on naapurinne poika, joka on karannut kotoaan pukeutuneena vaatteisiin, jotka ovat hänen arvoonsa aivan sopimattomat, kuten teidän armonne voi nähdä.

Ylituomari katseli nyt nuorta miestä tarkkaavammin, tunsi hänet, sulki hänet syliinsä ja sanoi:

— Mitä lapsellisuuksia nämä ovat, herra Don Luis, tai millaiset tärkeät syyt ovat saaneet teidät lähtemään matkaan tällä tavalla ja tässä asussa, joka ylen huonosti vastaa säätyänne?

Nuorukaisen silmiin kihosivat kyynelet eikä hän kyennyt vastaamaan mitään ylituomarille; mutta tämä kehoitti kaikkia neljää palvelijaa rauhoittumaan, koska kaikki tulisi päättymään hyvin, tarttui Don Luisin käteen, meni hänen kanssaan syrjään ja kysyi häneltä, mitä tämä hänen matkaanlähtönsä oikeastaan tarkoitti. Hänen esittäessään tätä ja muita kysymyksiä kuului majatalon portilta äänekkäitä huutoja. Syynä oli, että kaksi vierasta, jotka olivat viettäneet yönsä majatalossa, nyt, huomatessaan kaikkien yrittävän vain saada selville, mitä nuo neljä palvelijaa oikeastaan tahtoivat, olivat aikoneet lähteä tiehensä maksamatta mitä olivat velkaa; mutta majatalon isäntä, joka piti enemmän silmällä omia kuin toisten asioita, sai heidät kiinni heidän ollessaan portista ulos pujahtamassa, vaati heiltä maksua ja solvasi heitä heidän pahan aikomuksensa vuoksi niin voimallisin sanoin, että he vastasivat nyrkiniskuilla ja alkoivat käsitellä isäntäparkaa niin kovakouraisesti, että hänen täytyi huutaen pyytää apua. Emäntä ja hänen tyttärensä eivät nähneet ketään muuta, joka olisi ollut joutilaampi häntä auttamaan kuin Don Quijote, ja tytär sanoi hänelle:

— Minä pyydän teitä, herra ritari, Jumalan teille antaman miehuuden tähden auttamaan isärukkaani, jota kaksi pahantekijää parhaillaan pieksee niin että hän on siihen menehtyä.

Siihen vastasi Don Quijote aivan rauhallisesti ja välinpitämättömästi:

— Kaunis neiti, teidän anomuksenne ei anna nyt aihetta mihinkään, sillä minä olen esteellinen ryhtymään yhteenkään toiseen seikkailuun, kunnes olen saattanut päätökseen sen, johon antamani lupaus on minut velvoittanut. Sanon teille kuitenkin, mitä nyt voin sanoa teitä palvellakseni: rientäkää ilmoittamaan isällenne, että hänen tulee puolustautua taistelussa niin hyvin suinkin voi ja ettei hänen millään muotoa pidä antautua voitettavaksi sillä aikaa kuin minä pyydän prinsessa Minomicónalta lupaa käydä häntä auttamaan hänen hädässään; jos prinsessa minulle luvan antaa, saatte olla varma siitä, että minä pelastan hänet pinteestä.

— Voi minua vaivaista syntistä! — sanoi nyt Maritornes, joka myös oli läsnä. — Ennenkuin teidän armonne ehtii saada tuon mainitsemanne luvan, isäntäni on varmaan jo muuttanut pois tästä maailmasta.

— Sallikaa, hyvä neiti, minun hankkia se lupa; — vastasi Don Quijote — kun olen sen saanut, ei merkitse paljoa, vaikka hän onkin muuttanut toiseen maailmaan, sillä minä haen hänet sieltä takaisin, vaikka mainittu maailma sitä vastustaisi, tai ainakin kostan teidän puolestanne niille, jotka ovat hänet sinne lähettäneet, niin että saatte keskinkertaista paremman hyvityksen.

Sanomatta mitään enempää hän meni Dorotean luo, polvistui hänen eteensä ja pyysi sanoilla, jotka hyvin sopivat vaeltavalle ritarille, hänen korkeudeltaan suosiollista lupaa saada rientää linnanherran avuksi, joka nyt oli pahassa pulassa. Prinsessa antoi luvan mielellään, ja Don Quijote otti kilven käsivarrelleen, laski kätensä miekankahvaan ja meni majatalon portille, missä molemmat vieraat yhä pitelivät pahoin isäntää; mutta sinne saavuttuaan hän hillitsi itsensä ja pysähtyi, huolimatta siitä, että Maritornes ja majatalon emäntä häneltä kysyivät, miksi hän viivytteli, ja kehoittivat häntä käymään herransa ja miehensä avuksi.

— Minä viivyttelen — sanoi Don Quijote — siitä syystä, että minun ei ole lupa tarttua miekkaan aseenkantajajoukkiota vastaan; mutta kutsukaa tänne minun aseenkantajani Sancho; hänen asiansa ja tehtävänsä on tällainen puolustus ja kosto.

Tämä tapahtui majatalon portilla, ja siellä sateli yhä korvapuusteja ja nyrkiniskuja tuhkatiheään, mikä oli vahingoksi isännälle ja kovin kiukutti Maritornesta, majatalon emäntää ja hänen tytärtään, jotka olivat aivan epätoivoissaan, kun näkivät, kuinka pelkurimainen oli Don Quijote ja kuinka huonosti kävi heidän miehensä, isäntänsä ja isänsä.

Mutta jättäkäämme hänet siihen (häneltä näet ei tule puuttumaan auttajaa, ja jos toisinkin kävisi, niin se, joka uskaltaa ryhtyä suurempaan yritykseen kuin voimat edellyttävät, saa kärsiä ja olla vaiti) ja astukaamme taaksepäin viisikymmentä askelta kuullaksemme, mitä Don Luis vastasi ylituomarille, jonka jätimme sinä hetkenä, jolloin hän vei nuorukaisen syrjään ja tiedusteli häneltä, mistä syystä hän oli tullut jalkaisin ja niin kehnoissa pukimissa. Nuorukainen tarttui lujasti hänen käsiinsä, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista sydäntäahdistavaa suurta suruaan, vuodatti runsaita kyyneliä ja sanoi hänelle:

— Arvoisa herra, minä voin teille sanoa vain, että siitä hetkestä, jona taivas salli ja naapuruutemme teki minulle mahdolliseksi nähdä neiti Doña Claran, teidän tyttärenne ja minun valtiattareni, siitä hetkestä jätin sydämeni hänen haltuunsa, ja ellei teidän tahtonne, minun todellinen herrani ja isäni, ole esteenä, tulee hän jo tänään minun puolisokseni. Hänen tähtensä minä jätin isäni kodin ja hänen tähtensä pukeuduin tähän asuun voidakseni seurata häntä minne hyvänsä, niinkuin nuoli suuntautuu maaliin tai niinkuin merimies pitää silmämääränään pohjantähteä. Hän ei tiedä minun toiveistani muuta kuin sen, minkä on voinut ymmärtää nähdessään muutamia kertoja matkan päästä, kuinka silmäni ovat vuodattaneet kyyneliä. Tunnettehan te, arvoisa herra, vanhempieni varallisuuden ja jalosukuisuuden ja tiedätte, että minä olen heidän ainoa perillisensä; jos nämä seikat mielestänne puhuvat riittävästi sen puolesta, että te rohkenette tehdä minut täysin onnelliseksi, niin ottakaa minut heti pojaksenne; ja ellei isäni, toisia tarkoituksia noudattaen, hyväksy tätä aarretta, jonka olen osannut löytää, niin ajalla on suurempi voima kumota ja muuttaa asioita kuin ihmisten tahdolla.

Niin sanottuaan rakastunut nuorukainen vaikeni, ja ylituomari joutui häntä kuunnellessaan epäröinnin, hämmingin ja ihmetyksen valtaan, osalta siksi, että oli kuullut Don Luisin ilmaisevan aikomustaan niin älykkäällä tavalla, osaksi siitä syystä, ettei hän näin ollen tietänyt, millaisen päätöksen tekisi niin äkillisessä ja odottamattomassa asiassa. Niinpä hän ei vastannutkaan sen enempää, vaan kehoitti nuorukaista toistaiseksi tyyntymään ja pidättämään palvelijoitaan palaamasta kotiin sinä päivänä, jotta hän saisi aikaa harkita, mikä olisi heille kaikille parasta. Don Luis suuteli kiihkeästi hänen käsiään ja kasteli niitä kyynelillään, niin että se olisi voinut hellyttää tylyimmänkin sydämen, ylituomarin sydämestä puhumattakaan. Tämä älykäs mies oli jo oivaltanut, kuinka edullinen ehdotettu avioliitto oli hänen tyttärelleen, mutta tahtoi kumminkin, jos kävi päinsä, saada siihen suostumaan Don Luisin isän, jonka tiesi tavottelevan poikaansa varten ylhäistä arvoa ja asemaa.

Sillävälin vieraat olivat tehneet sovinnon majatalon isännän kanssa, olivat maksaneet hänelle, mitä hän vaati, pikemmin Don Quijoten kehoitusten ja järkevien lausuntojen vuoksi kuin uhkausten tähden, ja Don Luisin palvelijat odottivat, miten päättyisi keskustelu ylituomarin kanssa ja millaisen päätöksen heidän isäntänsä tekisi. Mutta paholainen, joka ei koskaan nuku, järjesti niin, että juuri sinä hetkenä saapui majataloon se parturi, jolta Don Quijote oli riistänyt Mambrinon kypärin ja Sancho Panza aasin valjaat vaihtaen ne oman aasinsa varuksiin. Viedessään aasiansa talliin parturi huomasi Sancho Panzan, joka parhaillaan korjasi jotakin kohtaa satulassa, tunsi hänet heti nähtyään ja kävi pelkäämättä Sanchon kimppuun huutaen:

— Ahaa, te lurjus, joko teidät tavoitan! Antakaa takaisin minun parranajovatini ja satulani ja kaikki minulta ryöstämänne varusteet!

Huomatessaan, että hänen kimppuunsa niin äkkiä hyökättiin, ja kuullessaan lausutut solvaukset Sancho tarttui toisella kädellä satulaan ja löi toisella parturia kasvoihin, niin että miehen suu tulvahti verta täyteen; mutta parturi ei sittenkään päästänyt irti satulaa, jonka tahtoi saaliikseen, vaan koroitti äänensä sellaiseksi huudoksi, että kaikki majatalossa olevat riensivät luo kahakkaa ja riitaa näkemään. Parturi huusi:

— Apuun, kuninkaan ja oikeuden nimessä; ei siinä kyllin, että tämä varas ja maantierosvo ryöstää omaisuuteni, vaan hän aikoo vielä tappaa minut!

— Valehtelette; — vastasi Sancho — minä en ole mikään maantierosvo, sillä nämä saaliit voitti omikseen rehellisessä taistelussa herrani Don Quijote.

Don Quijote oli jo tullut luo, oli erittäin tyytyväinen nähdessään, kuinka hyvin hänen aseenkantajansa puolustautui ja hyökkäsi, piti häntä siitä hetkestä lähtien kelpo miehenä ja päätti lyödä hänet ritariksi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa, koska hänestä tuntui, että hän hyvin ritariksi kelpasi. Riidan kestäessä tuli parturi sanoneeksi muun muassa:

— Hyvät herrat, tämä satula on minun niin varmasti kuin minun kerran täytyy kuolla, ja minä tunnen sen niin hyvin kuin olisin itse sen synnyttänyt. Ja tuolla tallissa on aasini, joka todistaa, etten valehtele; jos ette usko, voitte koetella satulaa sen selkään; ellei se sovi siihen kuin valettu, saatte sanoa minua konnaksi ja kunniattomaksi. Eikä siinä kyllin: samana päivänä, jona se minulta ryöstettiin, ryöstettiin minulta myös uusi messinkinen parranajovati, jota en ollut vielä lainkaan käyttänyt ja joka maksoi kokonaisen taalarin.

Don Quijote ei voinut olla siihen vastaamatta; hän asettui molempien riitelevien väliin erottaen heidät toisistaan, laski satulan maahan, niin että se oli siinä nähtävissä, kunnes totuus tulisi ilmi, ja sanoi:

— Teidän armonne, hyvät herrat, voivat ilmiselvästi nähdä, millaiseen erehdykseen tämä kelpo aseenkantaja tekee itsensä vikapääksi nimittäessään vadiksi sitä, mikä on ollut, on ja tulee olemaan Mambrinon kypäri, jonka minä otin häneltä rehellisessä taistelussa saaden sen lain ja oikeuden mukaan omakseni! Mitä satulaan tulee, en puutu asiaan; tiedän vain sanoa, että aseenkantajani Sancho pyysi minulta lupaa saada ottaa tuon voitetun pelkurin hevosen valjaat koristaakseen niillä omaa ratsuansa ja että minä suostuin hänen pyyntöönsä, minkä jälkeen hän ne otti; mitä taas tulee siihen, että valjaat ovat muuttuneet kuormasatulaksi, en tiedä mitään muuta syytä kuin tämän tavallisen: että sellaisia muodonmuutoksia nähdään ritareille sattuvissa seikoissa. Kaiken tämän vakuudeksi mene sinä, Sancho poikani, hakemaan se kypäri, jota tuo mies sanoo parturinvadiksi.

— Peijakas, herra, — sanoi Sancho — jos meillä ei ole mitään muuta todistusta asiamme puolesta kuin se jonka teidän armonne mainitsee, niin Malinen kypäri on parturinvati yhtä varmasti kuin tämän kelpo miehen valjaat ovat aasinsatula!

— Tee, mitä käsken; — virkkoi Don Quijote — ei suinkaan kaikki, mitä tässä linnassa tapahtuu, ole noituutta.

Sancho meni hakemaan vatia ja toi sen. Sen nähdessään Don Quijote otti sen käteensä ja sanoi:

— Nyt teidän armonne saavat nähdä, kuinka julkea tuo aseenkantaja on uskaltaessaan väittää, että tämä on parturinvati eikä minun mainitsemani kypäri, ja minä vannon sen ritarikunnan nimessä, johon kuulun, että tämä on sama kypäri, jonka minä häneltä otin, ja etten ole mitään siihen lisännyt enkä mitään ottanut siitä pois.

— Se on aivan varmaa; — sanoi nyt Sancho — sillä siitä lähtien, kun herrani sen valloitti, aina tähän saakka hän ei ole ollut sen kanssa useammassa kuin yhdessä ainoassa taistelussa, kun hän vapautti onnettomat kahlevangit, ja silloin hänen ei olisi käynytkään hyvin, ellei hänellä olisi ollut tätä vatikypäriä, sillä siinä tilaisuudessa sateli kiviä niin ettei paremmasta apua.

Viidesviidettä luku,

jossa lopullisesti selvitetään Mambrinon kypäriä ja aasinsatulaa koskeva epäilys ja kerrotaan täysin totuudenmukaisesti muita sattuneita seikkailuja.

— Mitä arvelevat teidän armonne, arvoisat herrat, — sanoi parturi — siitä, mitä nämä hienot miehet vakuuttavat, yhä itsepintaisesti väittäessään, ettei tämä ole parturinvati, vaan että se on kypäri?

— Sille, joka muuta väittää, — virkkoi Don Quijote — minä opetan, että hän valehtelee, jos hän on ritari, ja että hän valehtelee vielä tuhat kertaa enemmän, jos hän on aseenkantaja.

Meidän parturimme, mestari Nicolas, joka oli kuulemassa tätä kaikkea ja hyvin tunsi Don Quijoten mielenlaadun, halusi rohkaista hänen mieletöntä ajatustaan ja jatkaa pilaa, jotta kaikki saisivat nauraa, ja sanoi toisen parturin puoleen kääntyen:

— Herra parturi tai mikä lienettekään, tietäkää, että minäkin harjoitan teidän ammattianne, että olen saanut mestarinkirjat jo kolmattakymmentä vuotta sitten ja tunnen erittäin hyvin kaikki parturintoimessa käytetyt välineet ilman yhtäkään poikkeusta; ja olenpa vielä nuoruuteni aikana ollut sotilaana, joten tiedän myös mikä on kypäri, mikä ryntäyslakki ja mikä oikea silmikolla varustettu kypäri, ja samoin tunnen muut sotalaitokseen kuuluvat seikat, nimittäin sotilaitten erilaiset varukset. Ja minä väitän, antaen kaiken kunnian paremmalle asiantuntemukselle ja aina taipuen noudattamaan toisten parempaa ymmärrystä, että se esine, joka meillä on tässä edessämme ja jota tämä hyvä herra pitää kädessään, ei ainoastaan ei ole mikään parturinvati, vaan on niin kaukana siitä kuin valkoinen mustasta ja totuus valheesta. Väitän myös, ettei se, vaikka onkin kypäri, ole mikään täysi kypäri.

— Eipä tietenkään, — sanoi Don Quijote — sillä siitä puuttuu toinen puoli, nimittäin leuansuojus.

— Niin on laita — sanoi kirkkoherra, joka oli jo ymmärtänyt ystävänsä parturin tarkoituksen.

Samaa vakuuttivat Cardenio, Don Fernando ja hänen seuralaisensa, ja ylituomarikin olisi osaltaan auttanut pilanteossa, ellei hänelle olisi antanut niin paljon ajattelemisen aihetta Don Luisin asia; mutta hänen vakavat ajatuksensa kiinnittivät hänen mieltään siinä määrässä, että hän suuntasi tuohon leikinlaskuun vain vähän tai ei yhtään huomiota.

— Jumala minua auttakoon! — sanoi nyt pilan esineeksi joutunut parturi. — Kuinka voivat niin monet ylhäiset herrat väittää, ettei tämä ole parranajovati, vaan että se on kypäri? Tämä tuntuu sellaiselta seikalta, että se voisi ihmetyttää kokonaista yliopistoa, olivatpa sen jäsenet kuinka älykkäitä tahansa. Mutta riittäköön. Jos tämä vati on kypäri, niin tämän aasinsatulan täytyy myös olla hevosensatula, kuten tämä herra sanoi.

— Minusta se näyttää aasinsatulalta, virkkoi Don Quijote — mutta sanoinhan jo, etten sekaannu siihen asiaan.

— Onko se aasin- vai hevosensatula, — virkkoi kirkkoherra — riippuu yksinomaan siitä, mitä herra Don Quijote sanoo; kaikki nämä herrat ja minä myönnämme hänelle etusijan tällaisissa ritariasioissa.

— Totisesti, hyvät herrat, — lausui Don Quijote — minulle on tapahtunut tässä linnassa niinä molempina kertoina, jotka olen täällä asunut, niin paljon merkillisiä seikkoja, etten uskalla lausua mitään varmaa mistään, mitä minulta voidaan tiedustella siinä esiintyvistä seikoista, sillä otaksun, että kaikki, mitä täällä tapahtuu, on noituutta. Ensimmäisellä kerralla minua kovin ahdisti eräs täällä asustava noiduttu mauri, ja Sancho joutui myös kärsimään toisten tuon maurin joukkueeseen kuuluvien tähden, ja tänä yönä minä riipuin tästä käsivarresta lähes kaksi tuntia; en tiedä, miten tulinkaan joutuneeksi siihen onnettomuuteen. Jos siis minulta nyt vaaditaan lausuntoa niin sekavassa asiassa, on vaara tarjona, että teen äkkipikaisen päätöksen. Mitä tulee siihen, että tämän väitetään olevan parturinvati eikä kypäri, olen siihen jo vastannut; jos taas on ratkaistava, onko tämä aasin- vai hevosensatula, en uskalla lausua mitään lopullista mielipidettä, vaan jätän sen kokonaan armollisten herrojen hyvän harkinnan varaan; voihan olla niin, etteivät tämän paikan noituudet ollenkaan koske teitä, koska te ette ole ritareiksi lyötyjä niinkuin minä, joten teidän arvostelukykynne on vapaa ja te voitte harkita tämän linnan seikkoja sellaisina kuin ne ovat todella ja totuudenmukaisesti eikä sellaisina kuin ne minulle ilmenevät.

— Aivan varmaan — vastasi siihen Don Fernando — herra Don Quijote nyt lausui aivan oikein sanoessaan, että tässä tapauksessa ratkaisu kuuluu meille, ja jotta meneteltäisiin perusteellisemmin, annan herrojen äänestää salaisesti ja ilmoitan sitten tuloksen yksityiskohtaisesti ja selvästi.

Niille, jotka tunsivat Don Quijoten mielenlaadun, tämä antoi aihetta loppumattomaan nauruun, mutta niistä, jotka eivät sitä tunteneet, se näytti maailman suurimmalta hulluudelta, varsinkin Don Luisin neljästä palvelijasta, samoin Don Luisista itsestään ja kolmesta muusta matkustajasta, jotka olivat sattuneet saapumaan majataloon ja näyttivät olevan järjestyksenvalvojia, kuten todella olivatkin. Mutta pahimmin joutui suunniltaan parturi, jonka parranajovati oli siinä hänen omien silmiensä edessä muuttunut Mambrinon kypäriksi ja joka varmaan uskoi, että hänen aasinsatulansakin muuttuisi upeaksi hevosensatulaksi. Mutta kaikki nauroivat nähdessään, kuinka Don Fernando kiersi ottamassa ääniä toiselta toisensa jälkeen, korvaan kuiskaamalla kehoittaen heitä salaa ilmoittamaan, oliko se kalleus, josta oli niin kovin kiistelty, aasin- vai hevosensatula. Saatuaan kaikkien niitten äänet, jotka tunsivat Don Quijoten, hän sanoi kuuluvasti:

— Seikka on nyt se, hyvä mies, etten jaksa kerätä enempää ääniä, sillä minä huomaan, että joka ainoa, jolta tiedustelen, mitä tietää haluan, sanoo olevan mieletöntä väittää, että tämä on aasinsatula, koska se on hevosen, vieläpä jalorotuisen hevosen satula; teidän siis tulee malttaa mielenne, sillä teistä ja teidän aasistanne huolimatta se on sittenkin hevosen- eikä aasinsatula, ja te olette esittänyt sekä valituksenne että todistuksenne erittäin huonosti.

— Kiellettäköön minulta taivaan autuus, — sanoi parturi parka — ellette te, armolliset herrat, erehdy, ja niin totta kuin sieluni kerran tulee Jumalan eteen, niin totta tämä näyttää minusta aasin- eikä hevosensatulalta. Mutta laki on niin kuin se... en sano enempää: mutta minä en totisesti ole päissäni, sillä en ole ottanut tänään vielä suuhuni mitään muuta kuin syntisiä sanoja.

Parturin typerä puhe nauratti kuulijoita yhtä paljon kuin Don Quijoten hullutukset. Tämä virkkoi nyt:

— Tässä ei ole muuta tehtävää kuin että jokainen ottaa omansa; Jumalalta kaikki lahjat tulevat, ja pyhän Pietarin on pakko antaa siunauksensa.

Eräs Don Luisin palvelijoista sanoi:

— Ellei tämä ole sopimuksenmukaista pilaa, en voi saada itseäni uskomaan, että niin ymmärtäväiset ihmiset, kuin kaikki läsnäolijat ovat tai näyttävät olevan, rohkenevat sanoa ja vakuuttaa, ettei tämä ole mikään parturinvati ja ettei tuo ole aasinsatula; koska kumminkin huomaan niin väitettävän ja sanottavan, otaksun piilevän jotakin salaperäistä siinä, että niin itsepintaisesti väitetään jotakin, mikä ehdottomasti sotii itse todellisuuden ja kokemuksen antamaa todistusta vastaan, sillä minulle ei... vieköön (hän kirosi karkeasti) pidä uskotella eikä minua saada uskomaan, vaikka kaikki maan päällä elävät ihmiset uskottelisivat, ettei tämä ole parturinvati ja ettei tuo ole aasinsatula.

— Saattaisihan se yhtä hyvin olla aasintamman satula — sanoi kirkkoherra.

— Se on samantekevää, — sanoi palvelija — sillä eihän asia siitä riipu, vaan siitä, onko se vai ei aasinsatula, kuten armolliset herrat väittävät.

Tämän kuuli eräs äsken saapunut järjestyksenvalvoja, joka oli ollut koko kiistan ja väittelyn todistajana. Hän sanoi harmistuneena ja vihoissaan:

— Se on aasinsatula niin totisesti kuin minun isäni, ja se, joka muuta väittää tai on väittänyt, on varmaan päissään kuin käki.

— Te valehtelette kuin kehno lurjus — vastasi Don Quijote.

Hän kohotti peitsikorentonsa, jota ei koskaan laskenut kädestään, ja suuntasi miehen kalloon sellaisen iskun, että tämä olisi varmaan kaatunut maahan, ellei olisi ehtinyt väistää. Peitsi särkyi kappaleiksi iskiessään maahan, ja toiset järjestyksenvalvojat, nähdessään niin pahoin pideltävän toveriaan, koroittivat äänensä pyytäen auttamaan Pyhää Veljeskuntaa.