Part 16

Ei ollut ehtinyt kulua kahta viikkoa, kun luopiomme oli jo ostanut varsin hyvän aluksen, johon mahtui neljäkymmentä henkeä. Tehdäkseen yrityksen onnistumisen varmemmaksi ja saadakseen sen näyttämään varsin luvalliselta hän päätti matkustaa, kuten sitten matkustikin, erääseen Sargel-nimiseen paikkaan, joka sijaitsee kolmenkymmenen peninkulman päässä Algeriasta Oraniin päin ja jossa harjoitetaan vilkasta kauppaa kuivatuilla viikunoilla. Hän teki tämän matkan pari kolme kertaa mainitsemansa tagarinon seurassa. Tagarinoiksi nimitetään Berberiassa Aragoniasta kotoisin olevia maureja, ja granadalaisia nimitetään mudyareiksi; Fezin kuningaskunnassa viimeksimainitut saavat nimen elches, ja heitä kuningas etupäässä käyttää sotilainaan. Sanon siis, että luopio joka kerta sinne saapuessaan tai sieltä lähtiessään ankkuroi aluksensa erääseen poukamaan, joka ei ollut kahden jousenkantaman päässä puutarhasta, missä Zoraida odotti, ja siellä hän tapasi tahallaan suorittaa maurilaisten soutajien kanssa joko muhamettilaisen rukouksen tai tehdä piloillaan, mitä aikoi myöhemmin tehdä täydellä todella: meni Zoraidan puutarhaan ja pyysi häneltä hedelmiä, ja neidon isä antoi niitä hänelle, vaikka ei häntä tuntenut. Luopion tarkoitus oli, kuten hän myöhemmin minulle ilmoitti, oli päästä puhuttelemaan Zoraidaa ja sanomaan hänelle, että hän minun käskystäni veisi hänet kristittyjen maahan, joten hän voi olla iloinen ja rauhallinen. Mutta se ei käynyt koskaan päinsä, sillä maurilaisnaiset eivät tule milloinkaan kenenkään maurin tai turkkilaisen näkyviin, ellei heidän miehensä tai isänsä heitä siihen velvoita; kristittyjen vankien kanssa he sitävastoin seurustelevat ja ovat yhteydessä enemmänkin kuin oikeastaan on viisasta. Minä puolestani olisin ollut pahoillani, jos luopio olisi päässyt hänen puheilleen, sillä hän olisi ehkä säikähdyttänyt neidon, kun tämä olisi huomannut luopion olevan selvillä hänen asioistaan. Mutta Jumala, joka sääti toisin, ei sallinut luopiomme hyvän tarkoituksen toteutuvan.

Huomattuaan sitten, että voi aivan vaarattomasti liikkua Sargeliin ja sieltä takaisin ja voi ankkuroida aluksensa milloin, missä ja miten hyväksi näki, että hänen kumppaninsa tagarino täydellisesti noudatti hänen tahtoansa, että minä olin jo vapaaksi lunastettu ja että ainoa seikka, mikä oli vielä jäljellä, oli muutamien kristittyjen etsiminen soutajiksi, hän kehoitti minua harkitsemaan, keitä aioin viedä mukanani, lukuunottamatta vapaiksiostetuita tovereitani, ja puhuttelemaan heitä ennen seuraavaa perjantaita, jonka hän oli määrännyt lähtöpäiväksemme. Senvuoksi minä puhuin kahdelletoista espanjalaiselle, jotka olivat kaikki voimakkaita soutajia ja kuuluivat niiden joukkoon, jotka voivat vapaammin poistua kaupungista. Juuri silloin oli kumminkin varsin vaikeata löytää niin monta, sillä kaksikymmentä alusta oli rosvousretkellä, ja ne olivat vieneet mukanaan kaikki soutajat, joten en olisi löytänyt niitäkään, jotka löysin, ellei olisi sattunut niin, että heidän herransa ei ollut sinä kesänä lähtenyt rosvousretkelle, koska tahtoi rakennuttaa valmiiksi erään kevyen kaleerin, joka hänellä oli telakalla. Minä sanoin miehilleni vain, että heidän piti seuraavana perjantaina iltapuolella hiipiä yksitellen ulos kaupungista, suunnata kulkunsa Hadshi Muradin puutarhaan ja siellä odottaa, kunnes minä saapuisin. Minä annoin tämän määräyksen kullekin erikseen varoittaen heitä missään tapauksessa, vaikka tapaisivatkin siellä toisia kristityitä, sanomasta heille mitään muuta kuin että minä olin käskenyt heidän siellä odottaa. Kun tämä asia oli järjestyksessä, oli vielä toimitettava eräs toinen ja minulle kaikkein tärkein: ilmoitettava Zoraidalle, millä kannalla asiat nyt olivat, jotta hän olisi valmistunut ja varuillaan eikä pelästyisi, jos me äkkiarvaamatta yllättäisimme hänet ennen sitä aikaa, jolloin hän saattoi otaksua kristittyjen aluksen voivan ehtiä takaisin. Päätin siis mennä puutarhaan ja yrittää päästä hänen puheilleen, menin sinne eräänä päivänä ennen lähtöäni muka keräämään erilaisia yrttejä, ja ensimmäinen henkilö, jonka siellä kohtasin, oli hänen isänsä. Hän kysyi minulta kielellä, jota koko Berberiassa ja Konstantinopolissakin puhuvat keskenään orjat ja maurit ja joka ei ole maurilaista ei kastilialaista eikä minkään muun kansakunnan kieltä, vaan kaikkien kielten sekoitus, jota me kaikki ymmärrämme, kysyi siis minulta tällä kielellä, mitä minä etsin hänen puutarhastaan ja kuka olin. Minä vastasin hänelle olevani arnautti Mamin orja (ja sanoin niin senvuoksi, että varmaan tiesin tämän olevan hänen parhaita ystäviään) ja etsiväni erilaisia yrttejä salaattia varten. Hän kysyi minulta vielä, olinko lunnasvanki vai en ja paljonko herrani minusta vaati. Hänen näin kysellessään ja minun vastaillessani astui puutarhassa olevasta rakennuksesta ulos kaunis Zoraida, joka oli aikoja sitten minut huomannut, ja koska, kuten jo sanoin, maurilaisnaiset eivät yhtään kursaile näyttäytyä kristityille eivätkä mitenkään heitä välttele, hän ei ollenkaan arastellut tulla sinne, missä hänen isänsä oli minun kanssani. Sitäpaitsi hänen isänsä, nähtyään hänen tulevan, huusi hänelle jo loitolla käskien hänen tulla luo.

Kuluisi liian paljon aikaa, jos nyt kävisin kuvailemaan, kuinka kauniilta, viehättävältä, upealta ja rikkaasti koristellulta rakas Zoraidani näytti minun silmissäni; sanon vain, että hänen ihanalla kaulallaan, hänen korvissaan ja tukassaan riippui enemmän helmiä kuin hänellä oli hiuksia päässään. Nilkoissa, jotka sikäläisen tavan mukaan olivat paljaat, hänellä oli kaksi aitokultaista carcajia (niin nimitetään maurilaisten kielellä nilkkarenkaita) ja niissä niin paljon timantteja, että hänen isänsä, kuten hän myöhemmin minulle sanoi, piti niitä kymmenentuhannen dublonin arvoisina, ja hänen rannerenkaansa olivat yhtä kallisarvoiset. Helmiä oli tavattoman paljon, ja ne olivat erittäin kauniita, sillä maurilaisnaisten suurimpana kaunisteena ja ylpeytenä ovat kalliit helmikoristeet, niin että maurien maassa niitä on enemmän kuin missään muualla; ja Zoraidan isä oli siinä maineessa, että hänellä oli niitä paljon ja kaikkein parhaita, mitä Algeriasta löytyi, ja että hänellä oli lisäksi enemmän kuin kaksisataatuhatta Espanjan dukaattia, minkä kaiken valtiattarena oli silloin hän, joka on nyt minun valtiattareni. Kuinka kauniilta hän silloin näytti kaikkine koruineen, voinee arvata siitä, mitä hänellä vielä on jäljellä niin monien vaivojen ja vastusten jälkeen, jos kuvittelee, millainen hänen on täytynyt olla onnellisempana aikana. Tiedämmehän näet, että eräiden naisten kauneudella on omat päivänsä ja aikansa ja että se tarvitsee satunnaisia seikkoja vähentyäkseen tai lisääntyäkseen, ja luonnollista on, että mielenliikutukset sitä lisäävät tai vähentävät, vieläpä useimmiten sen hävittävätkin. Sanalla sanoen, hän tuli silloin luokseni ylen koreana ja ylen kauniina tai ainakin näytti minusta kaikkein koreimmalta ja kauniimmalta naiselta, mitä olin milloinkaan nähnyt. Kun lisäksi ajattelin, mihin hän oli minua velvoittanut, niin minusta tuntui, että edessäni oli joku taivaan jumalainen olento, joka oli tullut alas maan päälle minun ilokseni ja minua pelastamaan. Hänen saavuttuaan luo hänen isänsä sanoi hänelle heidän omalla kielellään, että minä olin hänen ystävänsä arnautti Mamin orja ja että olin tullut etsimään aineksia salaattia varten. Zoraida puuttui hänkin nyt puheeseen ja kysyi minulta mainitsemallani sekakielellä, olinko aatelismies ja mistä syystä en ostanut itseäni vapaaksi. Minä vastasin hänelle, että olin jo vapaaksiostettu ja että hän voi lunnaitten suuruudesta päätellä, kuinka arvokkaana herrani minua piti, koska minun oli täytynyt maksaa tuhatviisisataa zoltania.[32] Siihen hän virkkoi:

— Totisesti, jos olisit ollut isäni orja, olisin pitänyt huolen siitä, ettei hän olisi päästänyt sinua vapaaksi, vaikka olisit maksanut kaksi kertaa enemmän, sillä te kristityt valehtelette aina, kun väitätte olevanne köyhiä, siten vain pettääksenne maureja.

— Saattaa kyllä olla niin laita, armollinen neiti, — vastasin minä — mutta minä olen todella puhunut totta herralleni ja puhun ja tulen puhumaan totta kaikille - ihmisille maailmassa.

— Milloin matkustat pois? — kysyi Zoraida.

— Luullakseni huomenna; — vastasin minä — täällä näet on eräs ranskalainen alus, joka nostaa purjeensa huomenna, ja aikomukseni on matkustaa siinä.

— Eikö ole parempi — virkkoi Zoraida — odottaa Espanjasta tulevia laivoja ja matkustaa niissä eikä ranskalaisten kanssa, jotka eivät ole teidän ystäviänne?

— Ei; — vastasin minä — vaikka näet jäisin odottamaan, jos todella tietäisin, että jokin espanjalainen alus saapuu, on kumminkin varmempaa, jos lähden huomenna, sillä halu päästä takaisin kotimaahan ja niiden ihmisten luo, jotka ovat minulle rakkaat, ei salli minun jäädä odottamaan toista tilaisuutta, jos se viipyy, vaikka se olisikin parempi.

— Sinulla on varmaan vaimo kotimaassa, — sanoi Zoraida — ja siksi haluat päästä häntä näkemään.

— Ei ole, — vastasin minä — mutta minä olen luvannut mennä naimisiin sinne saavuttuani.

‒ Onko hän kaunis, se nainen, jolle olet lupautunut? — kysyi Zoraida.

‒ Hän on niin kaunis, — vastasin minä — etten voi häntä ylistää ja totuudenmukaisesti sinulle kuvata muuten kuin sanomalla, että hän on aivan sinun näköisesi.

Hänen isänsä nauroi sydämen pohjasta ja sanoi:

— Allahin nimessä, kristitty, hänen täytyy tosiaan olla hyvin kaunis, jos hän muistuttaa minun tytärtäni, joka on kaikkein kaunein tässä maassa. Ellet usko, katsele häntä tarkoin, niin huomaat, että puhun totta.

Tämän keskustelun aikana Zoraidan isä toimi enimmäkseen tulkkinamme, koska hän osasi sekakieltä paremmin; vaikka näet tytärkin puhui tätä kieltä, jota, kuten sanoin, siellä käytetään, hän sittenkin ilmaisi ajatuksiaan enemmän eleillä kuin sanoilla. Meidän näin keskustellessamme juoksi luoksemme eräs mauri ääneen huutaen, että puutarhan aidan eli muurin yli oli hypännyt neljä turkkilaista, jotka nyt poimivat hedelmiä, vaikka ne eivät olleet vielä kypsiä. Ukko säikähti ja samoin Zoraida, sillä maurit pelkäävät yleisesti ja kuin luonnostaan turkkilaisia, varsinkin sotilaita, jotka ovat niin kopeita, häikäilemättömiä ja vallitsevat alamaisiaan maureja niin kovin, että kohtelevat heitä huonommin kuin jos he olisivat heidän orjiaan. Zoraidan isä siis sanoi tyttärelleen:

— Lähde sisään, tyttäreni, ja lukitse ovi hyvin. Minä menen sillävälin puhuttelemaan noita koiria; ja sinä, kristitty, etsi sinä yrttejä, ja onnea matkallesi; Allah sinut kuljettakoon onnellisesti kotimaahasi.

Minä kumarsin, ja hän meni etsimään turkkilaisia jättäen minut kahden kesken Zoraidan kanssa, joka aluksi oli lähtevinään sisään niinkuin hänen isänsä oli käskenyt. Mutta ukko oli tuskin ehtinyt peittyä puutarhan puitten varjoon, kun Zoraida kääntyi minuun päin ja kysyi minulta, silmät täynnä kyyneliä:

— _Támshishi_, kristitty, _támshishi_? — mikä merkitsee samaa kuin: Matkustatko sinä, kristitty, matkustatko?

Minä vastasin hänelle:

— Matkustan, valtiattareni, mutta en missään tapauksessa ilman sinua; odota minua ensi perjantaina äläkä pelästy, kun meidät näet, sillä saat varmasti luottaa siihen, että me menemme kristittyjen maahan.

Minä sanoin hänelle tuon sillä tavalla, että hän varsin hyvin ymmärsi, mitä tarkoitin, kaiken sen nojalla, mitä olimme keskustelun aikana toisillemme lausuneet. Hän kiersi käsivartensa kaulaani ja lähti sitten horjuvin askelin kävelemään kohti rakennusta. Mutta sattuma, joka olisi voinut muodostua sangen ikäväksi, ellei taivas olisi toisin säätänyt, järjesti niin, että kävellessämme sillä tavalla ja siinä asennossa kuin äsken mainitsin, Zoraida pitäen käsivarttaan minun kaulallani, hänen isänsä tuli takaisin karkoitettuaan pois turkkilaiset ja näki meidät siten kävelemässä. Me taas huomasimme, että hän oli meidät nähnyt, ja Zoraida, joka oli kekseliäs ja älykäs, ei huolinut ottaa käsivarttaan kaulaltani, vaan päinvastoin painui lähemmäksi minua ja laski päänsä povelleni; hänen polvensa näyttivät pettävän, kaikki osoitti selvästi, että hän oli pyörtymäisillään, ja minä puolestani olin tukevinani häntä vastoin tahtoani. Zoraidan isä tuli juosten siihen paikkaan, missä me olimme, ja huomatessaan tyttärensä olevan siinä tilassa, kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Kun tytär ei mitään vastannut, sanoi isä:

— Hän varmaan säikähti kuullessaan noiden koirien murtautuneen puutarhaan, niin että pyörtyi siitä.

Hän veti tyttärensä luokseen, painoi hänet poveaan vasten, ja tytär alkoi jälleen puhua, huoaten ja silmät yhä kyynelissä. Hän sanoi:

— _Ámeshi_, kristitty, _ámeshi_. (Mene pois, kristitty, mene pois).

Siihen vastasi hänen isänsä:

— Ei ole ollenkaan tärkeätä, tyttäreni, että tämä kristitty menee pois, sillä eihän hän ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ja turkkilaiset ovat jo tiessään. Älä ole ollenkaan peloissasi; ei ole mitään syytä olla pahoillaan, sillä turkkilaiset, kuten sinulle jo sanoin, lähtivät minun pyynnöstäni pois samaa tietä kuin olivat tulleet.

— Turkkilaisia hän säikähti, hyvä herra, kuten sanoit; — lausuin minä Zoraidan isälle — mutta minä en tahdo pahoittaa tyttärenne mieltä, vaan lähden pois, koska hän niin haluaa. Jää hyvästi; minä palaan sinun luvallasi, jos tarve vaatii, toistekin hakemaan yrttejä tästä puutarhasta; isäntäni näet väittää, ettei mistään muualta voi löytää salaattia varten parempia aineksia kuin täältä.

— Voit tulla niin usein kuin haluat; — vastasi Hadshi Murad — tyttäreni ei puhu niin senvuoksi, että sinä tai kukaan muukaan kristitty olisi tuottanut hänelle mitään harmia, vaan käskiessään sinun lähteä pois hän oikeastaan aikoi sanoa, että turkkilaisten piti mennä tiehensä tai että nyt oli sinun aika alkaa etsiä yrttejäsi.

Minä jätin hyvästi molemmat, ja Zoraida lähti menemään isänsä kanssa näyttäen niin surulliselta kuin hänen sydämensä olisi ollut murtumaisillaan. Minä olin etsivinäni yrttejä ja kuljeskelin mielin määrin ympäri puutarhaa, otin tarkoin huomioon talon sisään- ja uloskäytävät, sen puolustusvarustukset ja kaikki ne edut, joita se saattoi tarjota aikeemme helpottamiseksi. Kun tämä oli tehty, poistuin sieltä, kerroin luopiolle ja kumppaneilleni, mitä oli tapahtunut, ja kykenin tuskin malttamaan mieltäni, kunnes tulisi hetki, jolloin saisin pelkäämättä omistaa kohtalon minulle lahjoittaman aarteen, viehättävän, kauniin Zoraidan. Vihdoin tuli se aika, tuli hartaasti toivomamme päivä ja hetki. Me noudatimme kaikki sitä järjestystä ja päätöstä, jonka olimme sommitelleet viisaasti asiaa harkiten ja kauan neuvotellen, ja siksi onnistuimmekin hyvin aikomuksessamme. Perjantaina sen päivän jälkeen, jolloin olin puhunut Zoraidan kanssa puutarhassa, luopiomme ankkuroi illan tultua aluksensa melkein vastapäätä sitä paikkaa, missä ihana Zoraida asui.

Ne kristityt miehet, joiden piti tulla soutajiksi, olivat jo saaneet asiasta tiedon ja olivat piiloutuneet eri paikkoihin lähiseudulle. Kaikki olivat jännittyneinä ja odottivat minua levottomina haluten käydä heidän näkyvissään olevan aluksen kimppuun; he näet eivät tietäneet luopion kanssa tehdystä sopimuksesta, vaan luulivat, että heidän täytyi saavuttaa vapautensa käsivarsiensa voimalla ja senvuoksi surmata aluksessa olevat maurit. Sitten kävi niin, että minun ja tovereilleni näyttäydyttyä luoksemme kerääntyivät kaikki muut, jotka olivat piilopaikoistaan meidät nähneet. Tämä tapahtui, kun kaupunginportit oli jo suljettu eikä koko lakeudella näkynyt ainoatakaan ihmistä. Ollessamme siinä koolla emme oikein tietäneet, olisiko parempi mennä ensin noutamaan Zoraidaa vai lähteä yllättämään maurilaisia bagarinoja,[33] jotka olivat aluksen soutajina. Meidän yhä siinä epäröidessämme tuli luopiomme luo ja kysyi, miksi viivyttelimme; nyt oli otollinen hetki, sillä kaikki hänen maurinsa istuskelivat aivan huolettomina ja useimmat heistä nukkuivat. Me sanoimme hänelle, mikä meitä arvelutti, ja hän vastasi, että tärkeintä oli ensin vallata alus, mikä voitiin tehdä erittäin helposti ja aivan vaaratta, ja että sitten voimme mennä noutamaan Zoraidan. Hänen ajatuksensa tuntui meistä kaikista hyvältä, ja niin me enempää viivyttelemättä lähdimme alukseen. Hän hyppäsi siihen ensimmäisenä, tarttui käyrämiekkaansa ja sanoi maurien kielellä:

— Älköön kukaan teistä hievahtako paikaltaan, ellei halua menettää henkeään.

Samassa olivat jo alukseen ehtineet melkein kaikki kristityt. Maurit, jotka olivat pelkureita, joutuivat kauhun valtaan kuullessaan laivurinsa niin puhuvan. Kukaan heistä ei tarttunut aseisiin, joita heillä muuten tuskin olikaan, vaan kaikki antautuivat kristittyjen sidottaviksi ollenkaan vastustelematta. Nämä tekivätkin työnsä erittäin nopeasti ja uhkasivat heti surmata jokaisen, joka pitäisi vähänkään melua. Kun niin oli tapahtunut, jäivät puolet meistä heitä vartioimaan, ja me muut lähdimme luopion johtamina Hadshi Muradin puutarhaan. Onnellisesta sattumasta johtui, että portti, kun aioimme ryhtyä sitä avaamaan, aukeni niin helposti kuin se ei olisi ollutkaan suljettu, ja niin me pääsimme kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa rakennuksen luo kenenkään meitä huomaamatta.

Kaunis Zoraida oli meitä odottamassa eräässä ikkunassa ja kuullessaan väkeä tulevan hän kysyi hiljaisella äänellä, olimmeko _nizarani_, t.s. olimmeko kristittyjä. Minä vastasin myöntävästi ja kehoitin häntä tulemaan alas. Tunnettuaan minut hän ei viivytellyt hetkeäkään, vaan riensi kohta alas vastaamatta minulle mitään, avasi oven ja ilmaantui eteemme niin kauniina ja niin upeassa puvussa, etten osaa sitä kyllin kuvailla. Hänet nähtyäni minä kohta tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä, luopio ja molemmat kumppanini noudattivat esimerkkiä, ja toiset, jotka eivät olleet asiasta selvillä, tekivät samoinkuin näkivät meidän tekevän, joten näytti siltä kuin olisimme kiittäneet häntä vapaaksi pääsemisestämme ja tunnustaneet hänet vapautemme valtiattareksi. Luopio kysyi häneltä maurien kielellä, oliko hänen isänsä puutarhassa. Hän vastasi myöntävästi ja sanoi isänsä nukkuvan.

— On siis välttämätöntä herättää hänet — virkkoi luopio — ja ottaa mukaan hänet ja kaikki, mitä tässä kauniissa huvilassa on arvokasta.

— Ei, — vastasi Zoraida — isään ette millään ehdolla saa koskea, eikä tässä talossa ole muuta kuin se, minkä minä otan mukaani, mutta sitä on niin paljon, että te kaikki varmaan tulette rikkaiksi ja tyytyväisiksi. Jos hiukan odotatte, saatte sen nähdä.

Niin sanottuaan hän meni jälleen sisään luvaten palata aivan heti ja kehoittaen meitä olemaan hiljaa ja pitämättä minkäänlaista melua. Minä kysyin luopiolta, mitä he olivat keskustelleet; hän sanoi sen minulle, ja minä selitin hänelle, että oli kaikin puolin noudatettava Zoraidan tahtoa. Hän tulikin samassa jo ulos kantaen kultarahoilla täytettyä lipasta, joka oli niin raskas, että hän tuskin jaksoi sitä käsillään kannattaa. Pahaksi onneksi sattui niin, että hänen isänsä sillävälin heräsi ja kuuli puutarhassa puhuttavan. Hän tuli ikkunaan, huomasi heti, että kaikki puutarhassa olevat olivat kristittyjä, ja alkoi huutaa raikuvalla ja hurjalla äänellä arabiankieltä käyttäen: »Kristittyjä, kristittyjä! Rosvoja, rosvoja!» Nuo huudot saivat meidät kaikki ankaran pelon ja hämmennyksen valtaan, mutta luopio, huomatessaan, millaisessa vaarassa olimme ja kuinka tärkeätä oli saada yritys onnellisesti suoritetuksi, ennen kuin kävi huonosti, syöksyi nopeasti ylös Hadshi Muradin luo, ja hänen jäljessään riensi muutamia muita meidän joukostamme. Minä en uskaltanut jättää Zoraidaa, joka oli vaipunut pyörtyneenä syliini. Ne, jotka olivat rientäneet taloon, tekivät, lyhyesti sanoen, tehtävänsä niin hyvin, että tulivat aivan kohta jälleen alas tuoden mukanaan Hadshi Muradin. He olivat sitoneet hänen kätensä, sulkeneet hänen suunsa liinalla, joka esti häntä mitään lausumasta, ja uhkasivat vielä, että hän saisi maksaa hengellään, jos yrittäisi puhua. Huomatessaan hänet hänen tyttärensä peitti silmänsä, jottei häntä näkisi, ja isä oli aivan kauhuissaan, koska ei tietänyt, että hän oli antautunut meidän haltuumme aivan vapaaehtoisesti. Mutta nyt oli jalkojen käyttäminen välttämättömämpää kuin mikään muu, ja niin me lähdimme mitä pikimmin alukseen, missä sinne jääneet odottivat meitä peläten, että meitä oli kohdannut jokin onnettomuus.

Yöstä oli ehtinyt kulua tuskin kahta tuntia, kun me olimme jo kaikki aluksessa. Siellä päästettiin Zoraidan isä siteistä ja otettiin liina pois hänen suustaan, mutta luopio varoitti häntä vielä kerran mitään puhumasta uhaten, että hänet muuten surmattaisiin. Nähdessään tyttärensä olevan siellä hän alkoi surkeasti huokailla, varsinkin, kun huomasi, että minä pidin häntä kiinteästi syliini suljettuna ja että hän oli aivan rauhallinen, ei puolustautunut, ei valittanut eikä pyrkinyt pakoon; mutta kaikesta huolimatta ukko sittenkin oli vaiti, koska pelkäsi, että luopion lausumat monet uhkaukset muuten pantaisiin täytäntöön. Nähdessään nyt olevansa aluksessa ja huomatessaan, että aioimme ojentaa airot veteen, ja nähdessään vielä isänsä sekä muut vangitut maurit Zoraida kehoitti luopiota pyytämään minua hyväntahtoisesti vapauttamaan siteistään maurit ja laskemaan vapaaksi hänen isänsä, koska hän itse mieluummin syöksyisi mereen kuin näkisi isänsä, joka oli häntä niin sydämestään rakastanut, joutuvan hänen nähtensä ja hänen tähtensä vangittuna kuljetettavaksi. Luopio sanoi minulle tuon, ja minä vastasin suostuvani siihen kernaasti, mutta hän huomautti, ettei se käynyt päinsä, koska he, jos heidät jätettäisiin siihen, kutsuisivat huutaen koolle paikkakunnan kaikki asukkaat, panisivat kaupungin liikkeelle ja saisivat aikaan, että meitä lähdettäisiin ajamaan takaa kevyillä fregateilla ja piiritettäisiin meidät sekä maitse että meritse, niin ettemme voisi päästä pakoon; luopion mielestä oli ainoa mahdollisuus päästää heidät vapauteen, kun olisimme ehtineet kristittyjen maahan. Tähän mielipiteeseen me kaikki yhdyimme, ja Zoraida, jolle ilmoitettiin se ja ne syyt, jotka estivät meitä heti tekemästä, mitä hän tahtoi, tyytyi siihen hänkin. Niin tarttuivat kaikki urhoolliset soutajamme airoihinsa, ja me, sulkeutuen Jumalan haltuun koko sydämestämme, suuntasimme kulkumme kohti Baleareja, jotka ovat lähinnä sijaitseva kristitty maanpaikka; mutta pohjatuulen alkaessa puhaltaa hiukan tuimemmin ja meren alkaessa aallehtia meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme kohti Mallorcaa ja oli pakko laskea alemmaksi pitkin rannikkoa Oraniin päin, mikä tuotti meille suurta huolta, koska pelkäsimme, että meidät havaittaisiin Sargelista, joka sijaitsee sillä rannikolla kuudenkymmenen penikulman päässä Algeriasta. Me pelkäsimme myös kohtaavamme näillä vesillä jonkin kevyen kaleerin, joita siellä tavallisesti liikkuu tuomassa kauppatavaroita Tetuanista, vaikka me kaikki yhteisesti ja kukin erikseen uskalsimme otaksua, että kohdatessamme jonkin kauppa-aluksen, ellei se sattunut olemaan niitä, jotka liikkuivat rosvoretkillä, emme joutuisi häviölle, vaan voisimme vallatakin aluksen, siirtyä siihen ja suorittaa matkamme sitä turvallisemmin. Meidän liikkuessamme eteenpäin Zoraida yhä piti kasvojaan käsiinsä peitettyinä, jottei näkisi isäänsä, ja minä kuulin hänen kerran toisensa jälkeen rukoilevan Lela Marienia meitä auttamaan.