Part 13

— Totisesti, hyvät naiset ja herrat, jos oikein asioita harkitsee, niin ne, jotka kuuluvat vaeltavaan ritarikuntaan, saavat matkoillaan nähdä merkillisiä ja ennenkuulumattomia seikkoja. Eikö olekin niin laita, että kuka hyvänsä elävä olento, astuessaan nyt tämän linnan ovesta sisään ja nähdessään meidät tässä istumassa, varmaankaan ei uskoisi, että olemme niitä, joita olemme? Kukapa voisikaan sanoa, että tämä minun vieressäni istuva nainen on se suuri kuningatar, jonka me kaikki tunnemme, ja että minä olen Murheellisen hahmon ritari, jonka maine elää täällä kansan suussa? Nyt voidaan pitää aivan varmana, että tämä toimi ja ammatti voittaa kaikki muut, joita ihmiset ovat keksineet, ja että sitä tulee arvostaa sitä enemmän, mitä suuremmat vaarat sen harjoittajia uhkaavat. Älkööt tulko näkyviini ne, jotka väittävät, että opillinen sivistys on asetointa arvokkaampi; ne, jotka niin sanovat, olivatpa he keitä tahansa, eivät tiedä, mitä sanovat. Peruste, jonka he yleensä mainitsevat ja johon he panevat suurimman painon, on siinä, että henkinen työ muka vaatii enemmän ponnistusta kuin ruumiillinen ja että asetointa harjoitetaan ainoastaan ruumiin jäsenillä, ikäänkuin sen harjoittaminen olisi pelkkää päiväpalkkalaisen työtä, joka ei vaadi mitään muuta kuin suuria ruumiinvoimia, tai kuin se, mitä me nimitämme asetoimeksi, me, jotka sitä harjoitamme, ei sisältäisi mitään uljuuden tekoja, joiden suorittaminen vaatii suurta ymmärrystä, tai kuin sotilas, jonka johdettavaksi on uskottu sotajoukko tai jonkin piiritetyn kaupungin puolustaminen, ei tekisi työtä yhtä hyvin sielullaan kuin ruumiillaan. Mutta ajateltakoon vain, voi daanko pelkillä ruumiinvoimilla saada selville ja arvata vihollisen aikeet, hänen suunnitelmansa, sotajuonensa ja vaikeutensa ja torjua uhkaavat vaarat. Kaikissa näissä tapauksissa tulee kysymykseen ymmärryksen toiminta, jossa ruumiilla ei ole mitään osaa. Jos siis asetoimi vaatii henkistä ponnistusta yhtä hyvin kuin opillinen toiminta, niin katsokaamme nyt, kumman henki, oppineen vai soturin, työskentelee enemmän. Sen me saamme tietää siitä tarkoituksesta ja päämäärästä, johon he kumpikin pyrkivät, sillä suuremmassa arvossa tulee pitää sitä tarkoitusta, joka kohdistuu jalompaan päämäärään. Opillisen sivistyksen tarkoituksena ja päämääränä — minä en puhu tässä jumaluusopista, jonka tarkoituksena on opastaa ja johtaa sieluja taivaaseen, sillä niin äärettömään tarkoitusperään ei voida mitään muuta verrata, vaan puhun maallisesta opista — on sijoittaa kohdalleen jakava oikeus, antaa jokaiselle, mitä hänelle kuuluu, ja pitää huolta siitä, että hyviä lakeja noudatetaan. Tämä päämäärä on epäilemättä jalo ja korkea ja ansaitsee suurta kiitosta, mutta ei sittenkään niin suurta kuin ansaitsee se päämäärä, johon tähtää asetoimi, sillä tämän päämääränä ja tarkoitusperänä on rauha, joka on parasta, mitä ihmiset voivat tässä elämässä tavoitella. Ensimmäinen hyvä sanoma, jonka sai maailma ja saivat ihmiset, oli niinmuodoin se, jonka lausuivat enkelit sinä yönä, josta tuli meille päivä, laulaessaan ilmoilla: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisten kesken, joihin hänellä on mielisuosio.» Ja se tervehdys, jonka maan ja taivaan suurin Mestari opetti oppilaikseen kutsumilleen ja lähimmilleen, jotta he sen sanoisivat astuessaan sisään taloon, oli tämä: »Rauha olkoon tälle huoneelle», ja muutenkin hän sanoi heille usein: »Rauhani minä jätän teille, rauhani minä annan teille, minun rauhani olkoon teidän kanssanne.» Nämä sanat ovat totisesti kuin hänen kädestään saatu kalleus ja lahja, kalleus, jonka puuttuessa ei maan päällä eikä taivaassa voisi olla mitään onnea. Rauha on sodan todellinen päämäärä on näet aivan samantekevää, puhuuko asetoimesta vai sodasta. Edellyttäen siis tämän totuuden, että sodan tarkoituksena on rauha ja että se sikäli on korkeampi päämäärä kuin opillisten ammattien itselleen asettama, johdumme nyt puhumaan oppineen ruumiillisista vaivoista ja sen henkilön rasituksista, joka harjoittaa asetointa, ja tahdomme nähdä, kumman vaiva on suurempi.

Tällä tavalla Don Quijote jatkoi esitystään niin sievin kääntein, ettei kukaan hänen kuulijoistaan mitenkään voinut sinä hetkenä pitää häntä hulluna; koska useimmat heistä olivat aatelismiehiä, joille asetoimi ennen kaikkea kuuluu, niin he kuuntelivat häntä varsin mielellään, ja hän jatkoi näin:

— Sanon siis, että oppineen vaivat ovat nämä: ennen kaikkea köyhyys (ei niin, että kaikki todella olisivat köyhiä, vaan esittääkseni asian kaikkein äärimmäisessä muodossaan); jos näet olemme sanoneet, että oppinut kärsii köyhyyttä, niin minusta näyttää, ettei hänen onnettomuudestaan voida enempää sanoa, sillä se, joka on köyhä, ei omista mitään hyvää. Tätä köyhyyttään hän kokee eri tavoin, kärsien milloin nälkää, milloin vilua, milloin vaatteiden puutetta, milloin kaikkea tuota yhtaikaa, mutta hänen köyhyytensä ei sittenkään ole niin ankara, ettei hän saa mitään syödä, vaikka hänen täytyisikin aterioida hiukan myöhemmin kuin tavalliseen aikaan ja vaikka hänen täytyisi tyytyä siihen, mitä rikkaitten pöydältä putoo, mikä on opiskelevain suurin onnettomuus ja mitä he keskuudessaan mainitsevat »liemellä käymisen» nimellä; ei heiltä myöskään puutu hiilimaljaa tai liesitulta, vaikka ne eivät olisikaan heidän omansa ja vaikka eivät heitä täysin lämmittäisikään, sillä ainakin ne vilua vähentävät, ja saavathan he lopultakin nukkua yönsä katon alla. En tahdo tässä mainita muita pikkuseikkoja, esimerkiksi sitä, että heiltä puuttuu paitoja ja ettei jalkineitakaan ole liikaa, että heidän vaatteensa ovat ohuet ja nukkavierut ja että he ahmivat suuhunsa ylen ahnaasti, kun hyvä onni sallii heidän päästä johonkin pitopöytään. Tässä kuvailemaani koleista ja vaikeaa tietä kulkien, kompastuen, kaatuen, taas nousten ja taas kaatuen he pääsevät, mihin pyrkivät, ja heidän sinne päästyään on nähty monta, jotka näitten hiekkasärkkien ohi ehdittyään, kuljettuaan tämän Skyllan ja Kharybdiin läpi kuin onnen siivittäminä — minä tarkoitan, että on nähty, kuinka he korkealta istuimeltaan ohjaavat ja hallitsevat maailmaa, kuinka heidän nälkänsä on muuttunut kylläisyydeksi, heidän vilunsa mieluisaksi viileydeksi, heidän alastomuutensa upeiksi vaatteiksi, ja kuinka, heidän ennen maattuaan kaislamatolla, heidän leposijaansa nyt peittää hieno palttina ja damasti, heidän kuntonsa hyvin ansaittu palkka. Jos heidän vaivansa asetetaan niiden rinnalle, joita saavat kestää sotilaat, ja jos niitä verrataan näihin, niin ne sittenkin ovat joka suhteessa paljoa vähäisemmät, kuten kohta osoitan.

Kahdeksasneljättä luku,

jossa esitetään Don Quijoten pitämä merkillinen puhe asetoimesta ja opillisesta sivistyksestä.

Don Quijote jatkoi esitystään:

— Koska oppineesta puhuessamme aloitimme hänen köyhyydestään ja tämän köyhyyden eri lajeista, katsokaamme nyt, onko sotilas äveriäämpi. Saamme nähdä, ettei köyhyyden itsensä piirissä ole ketään köyhempää kuin hän, sillä hän on riippuvainen mitättömästä palkasta, joka hänelle maksetaan myöhään tai ei milloinkaan, tai siitä, mitä hän voi kahmaista käsiinsä, silloin aina joutuen suureen hengenvaaraan ja omantunnonvaivoihin. Toisinaan hän voi olla niin huonoissa varoissa, että rikki-viilletty költeri saa tehdä sekä juhlanutun että paidan virkaa, ja keskellä talvea, avoimilla kentillä, hän voi yleensä suojella itseään sään tuimuudelta vain oma hengityksellään, joka hänen tyhjistä sisuksistaan tullen välttämättä on kylmää, vastoin kaikkea luonnonjärjestystä, kuten itse kokemuksesta tiedän. Mutta malttakaahan nyt, kunnes hän odottaa yön tuloa päästäkseen toipumaan kaikista näistä vaivoista häntä odottavassa sängyssä, joka ei missään tapauksessa ole liian ahdas, ellei hän itse sitä ahtaaksi tee, sillä voihan hän mitata itselleen makuupaikkaa maasta niin paljon kuin haluaa ja piehtaroida siinä mielin määrin ollenkaan pelkäämättä, että lakanat rypistyvät. Tulee sitten kaiken tämän jälkeen se päivä ja hetki, jolloin hänet vihitään arvoonsa, tulee taistelupäivä. Silloin hänen päähänsä pannaan tohtorinhattu, nimittäin liinannöyhtää siteeksi johonkin ampumahaavaan, joka on saattanut tärvellä hänen ohimonsa tai tehdä rammaksi hänen käsivartensa tai säärensä. Ja ellei niin käy, jos armollinen taivas varjelee ja säilyttää hänet elävänä ja terveenä, voi sattua, että hän jää yhtä köyhäksi kuin oli ennen ja että hänen täytyy joutua johonkin uuteen otteluun, johonkin uuteen taisteluun, ja suoriutua siitä voittajana päästäkseen hiukan parempiin oloihin; mutta sellaisia ihmeitä nähdään harvoin. Sanokaa minulle, hyvät herrat, jos olette asiaa ajatelleet: kuinka paljon vähemmän on niitä, joita on sotaisten tekojensa tähden palkittu, kuin niitä, jotka ovat sodassa kaatuneet? Teidän täytyy varmaan vastata, ettei näitä lukumääriä sovi toisiinsa verrata ja ettei kaatuneitten lukua voida laskea, kun sitävastoin henkiinjääneitten ja palkittujen lukumäärä voidaan merkitä kolmella numerolla. Kaikissa näissä suhteissa on oppineiden laita toisin, sillä heillä kaikilla on täysin riittävät vakituiset tulot, sivutuloista puhumattakaan, joten sotilaan saama palkka on paljon pienempi, vaikka hänen työnsä on vaikeampi. Tähän tosin voidaan vastata, että on helpompi palkita kahtatuhatta oppinutta kuin kolmeakymmentätuhatta sotilasta, koska edellisiä palkitaan antamalla heille virkoja, jotka välttämättä täytyy antaa heidän ammattiinsa kuuluville henkilöille, kun sitävastoin viimeksimainitut saavat palkkansa ainoastaan sen herran varoista, jota he palvelevat; mutta juuri tämä mahdottomuus sitä enemmän tukee esittämääni väitettä. Mutta jättäkäämme se sikseen, sillä siinä on labyrintti, josta on hyvin vaikea löytää tietä ulos, ja palatkaamme käsittelemään asetoimen paremmuutta opilliseen sivistykseen verraten, kysymystä, joka on yhä vielä ratkaisematta, koska kummaltakin taholta esitetään muka päteviä todisteluja. Niinpä sanoo opillinen sivistys muun muassa, että sen puuttuessa ei asetoimikaan voisi säilyä, koska sodallakin on omat lakinsa, joiden alainen se on, ja koska lait kuuluvat opilliseen sivistykseen ja oppineitten toiminta-alaan. Tähän vastaa asetoimi, että ilman sitä, asetointa, eivät lait voi säilyä, sillä aseilla puolustetaan yhteiskuntia, varjellaan valtakuntia, suojellaan kaupunkeja, turvataan teitä, puhdistetaan meret merirosvoista, ja niiden puuttuessa joutuisivat yhteiskunnat, valtakunnat, valtiot, kaupungit, tiet sekä maalla että merellä kerta kaikkiaan sellaiseen ankaraan epäjärjestykseen, jonka sota tuo mukanaan siksi ajaksi kuin sitä kestää ja se saa vapaasti käyttää erioikeuksiaan ja väkivaltaansa. On sitäpaitsi tunnustettu tosiasia, että se, mikä enemmän maksaa, on suuremmassa arvossa ja että sitä tuleekin pitää suuremmassa arvossa. Jos joku henkilö tahtoo päästä eteväksi opillisella alalla, niin se vaatii häneltä aikaa, unettomia öitä, nälkää, vilua, huimausta, ruoansulatushäiriöitä ja muita siihen kuuluvia seikkoja, jotka olen osalta jo maininnut; jos taas jonkun onnistuu kunnollaan päästä hyväksi sotilaaksi, niin se vaatii häneltä kaikkea, mitä oppineelta vaadittiin, niin paljon suuremmassa määrässä, ettei mikään vertaaminen voi tulla kysymykseen, sillä hän on joka hetki vaarassa menettää henkensä. Ja mikä puutteen ja köyhyyden pelko voisikaan vaivata ja ahdistaa opiskelevaa siinä määrässä kuin se ahdistaa sotilasta, joka jossakin piiritetyssä linnoituksessa, ollen vahdissa jossakin ulko- tai sisävarustuksessa, huomaa vihollisten kaivavan miinakäytävää kohti sitä paikkaa, missä hän seisoo, mutta ei voi missään tapauksessa paikaltaan poistua eikä paeta tuota aivan lähellä uhkaavaa vaaraa? Hän ei voi tehdä mitään muuta kuin ilmoittaa päällikölleen, mitä on tapahtumassa, jotta tämä ehkä torjuu vaaran jollakin vastamiinalla, mutta hänen itsensä täytyy jäädä paikalleen peläten ja odottaen lentävänsä yhtäkkiä ilmoille ilman siipiä ja sitten syöksyvänsä syvyyteen, niin vastenmieliseltä kuin se hänestä tuntuukin. Ja jos tätä pidetään vähäisenä vaarana, niin katsokaamme, eikö ole yhtä suuri tai suurempi se vaara, joka syntyy, kun kaksi sota-alusta avoimella merellä hyökkää päin toisiaan. Kun molemmin puolin lyödään kiinni iskukoukut ja levitetään valtaussillat, ei sotilaalle jää enempää liikkumisalaa kuin pari jalkaa leveä lankku keulanpäässä, mutta siitä huolimatta, vaikka hän näkee edessään niin monta surmansuuta kuin vastakkaiselta puolelta on suunnattu häntä vastaan tykkejä, jotka ovat hänestä vain peitsenmitan päässä, ja vaikka hän huomaa, että jalan hiukankin luiskahtaessa hän itse suistuu Neptunuksen valtakuntaan, kaikesta tästä huolimatta hän sijoittuu pelottomin sydämin ja kunniantunnon elähdyttämänä kaikkien noiden ampuma-aseitten maalitauluksi ja pyrkii tuota kapeata tietä pitkin vihollisen alukseen. Ja merkillisintä on, että hänen tuskin ehdittyään kaatua ja joutua sinne, mistä hän ei voi nousta ennenkuin maailmanlopussa, toinen kohta asettuu hänen sijaansa, ja, jos tämäkin putoaa mereen, joka vaanii häntä kuin vihollinen, tulee jälleen toinen ja taas toinen niin nopeasti, että edellinen on tuskin ehtinyt kaatua. Missään sodan vaiheessa ei ole urhoollisuutta eikä pelottomuutta, joka olisi suurempi kuin tämä. Onnelliset ne menneet aikakaudet, jolloin ei vielä ollut olemassa noita helvetillisesti hävittäviä tykkejä, joiden keksijän varmaan uskon nyt saavan kadotuksessa palkan pirullisesta keksinnöstään, joka saa aikaan, että kunniaton ja arka käsivarsi voi viedä hengen urhoolliselta ritarilta ja että aivan äkkiarvaamatta, keskellä urheata ja uskaliasta innostusta, joka elähdyttää ja rohkaisee sankarin sydäntä, tulee jokin eksynyt kuula, jonka ampuja kenties itse pakenee pois kauhistuen sitä välkähdystä, joka tuon kirotun murha-aseen laukeamisesta syntyi, ja yhdessä silmänräpäyksessä lopettaa ja katkaisee sellaisen ihmisen tajunnan ja elämän, joka olisi ansainnut saada nauttia niitä pitkinä aikoina. Kun tätä ajattelen, tekee melkein mieleni sanoa syvästi katuvani, että olen ryhtynyt tähän vaeltavan ritarin toimeen niin inhoittavana aikakautena kuin tämä, jossa nyt elämme. Vaikka näet mikään vaara ei minua peloita, nousee kumminkin mieleeni levottomuus, kun ajattelen, että luodit ja ruuti ehkä riistävät minulta tilaisuuden tehdä itseni kuuluisaksi ja tunnetuksi koko maailmassa urhoollisella käsivarrellani ja miekkani terällä. Mutta tehköön taivas, mitä hyväksi näkee; jos onnistun yrityksessäni, niin sitä suuremman arvonannon saan osakseni, mitä suuremmat ovat ne vaarat, joihin käyn, kuin ne, joihin antautuivat menneitten aikojen vaeltavat ritarit.

Don Quijote piti tämän pitkän juhlapuheensa toisten aterioidessa ja unohti itse kerrassaan ravinnon nauttimisen, vaikka Sancho Panza useita kertoja huomautti hänelle, että hänen piti syödä ja että hän syötyään saisi kyllin tilaisuutta sanoa, mitä ikänä halusi. Hänen kuulijansa pahoittelivat jälleen, että mies, jolla kaikesta päättäen oli terve järki ja hyvä arvostelukyky kaikissa käsittelemissään asioissa, oli menettänyt sen niin täydellisesti, kun tuli puheeksi hänen onneton ja kirottu ritaritoimensa. Kirkkoherra sanoi hänelle, että hän oli aivan oikeassa siinä, mitä oli lausunut asetoimen etevämmyydestä, ja että hän itse, vaikka olikin lukenut ja oppiarvon saanut mies, oli aivan samaa mieltä.

Ateria päättyi, ruoka-astiat korjattiin pöydästä, ja sillä aikaa kuin majatalonemäntä, hänen tyttärensä ja Maritornes siivosivat Don Quijote Manchalaisen yliskamaria, johon oli päätetty majoittaa naiset yöksi, Don Fernando pyysi vapautunutta orjaa kertomaan heille elämänsä kohtalot, koska niiden täytyi varmaan olla sekä merkillisiä että huvittavia, minkä saattoi aavistaa jo siitä, että hän oli saapunut Zoraidan seurassa. Siihen vastasi orja, että hän varsin mielellään teki, mitä häneltä vaadittiin, ja sanoi vain pelkäävänsä, ettei hänen kertomuksensa muodostuisi sellaiseksi, että siitä olisi kuulijoille niin suurta huvia kuin hän itse toivoi olevan, mutta lupasi kaikesta huolimatta tarinan esittää, noudattaakseen Don Fernandon tahtoa. Kirkkoherra ja kaikki muut kiittivät häntä siitä ja pyysivät hekin osaltaan häntä niin tekemään; ja hän, kuullessaan niin monen henkilön pyytävän samaa, sanoi, etteivät pyynnöt olleet tarpeen, koska heidän toivomuksensa oli hänelle käsky.

— Kuunnelkaa siis, arvoisa herrasväki, tarkkaavaisesti, niin saatte kuulla todenmukaisen kertomuksen, jonka kanssa kukaties eivät voi kilpailla ne epätodelliset, joita yleensä sepitetään huolellisesti, harkitusti ja taiteellisesti.

Hänen niin sanottuaan kaikki heti istuutuivat varautuen kuuntelemaan häntä syvän hiljaisuuden vallitessa, ja hän, huomatessaan kaikkien olevan vaiti ja odottavan, että hän aloittaisi kertomuksensa, alkoi miellyttävällä ja rauhallisella äänellä kertoa seuraavaa.

Yhdeksäsneljättä luku,

jossa vapautunut orja kertoo elämästään ja kohtaloistaan.

— Eräältä Leónin vuoriseudussa sijaitsevalta paikkakunnalta on peräisin sukuni, jolle luonto oli ollut suopeampi ja anteliaampi kuin onni, vaikka niillä tienoilla yhä vallitsevissa köyhissä oloissa isäni kumminkin oli varakkaan maineessa ja olisi todella ollut varakas, jos olisi pitänyt huolta omaisuutensa säilyttämisestä sen sijaan, että harrasti yksinomaan sen tuhlaamista. Hänen taipumuksensa anteliaisuuteen ja tuhlaavaisuuteen johtui siitä, että hän oli nuoruudessaan ollut sotilaana. Sotaväessä oleminen näet on koulu, jossa itarasta tulee antelias ja antelaasta tuhlaavainen, ja jos toisinaan tavataankin ahne sotilas, niin hän on kuin jokin ihme-eläin; niin harvoin sellaista nähdään. Isäni siirtyi anteliaisuuden rajojen yli tuhlaavaisuuden alueelle, mikä ei suinkaan ole otollista perheelliselle miehelle, jonka lasten tulee periä hänen nimensä ja arvonsa. Minun isälläni oli kolme lasta, kaikki poikia ja kaikki jo siinä iässä, että saattoivat valita itselleen jonkin ammatin. Selvästi huomattuaan, ettei voinut, kuten itse sanoi, hillitä tuhoisaa taipumustaan, isäni päätti luopua siitä välineestä ja syystä, joka teki hänestä tuhlaavaisen ja anteliaan, nimittäin omaisuudestaan, jota ilman Aleksanteri Suurenkin olisi täytynyt elää säästäväisesti. Hän siis kutsui meidät eräänä päivänä luokseen huoneeseen, missä hän oli yksin, ja puhui meille suunnilleen tähän tapaan: »Poikani, te ymmärrätte hyvin, että teitä rakastan, jo siitä, että tiedän ja sanon teidän olevan omia lapsiani; te käsitätte, etten osoita teihin kohdistuvaa rakkauttani oikein, jo siitä, etten voi hillitä itseäni, mitä tulee teidän omaisuutenne säilyttämiseen. Jotta kumminkin tästä lähtien oivallatte, että rakastan teitä niinkuin isän tulee lapsiansa rakastaa enkä tahdo isäpuolen tavalla saattaa teitä häviöön, mielin toteuttaa teitä koskevan aikeen, jota olen jo kauan aikaa ajatellut ja kypsästi harkiten suunnitellut. Te olette nyt jo siinä iässä, että voitte valita ammatin tai ainakin jonkin toimen, joka tuottaa teille vanhemmiksi ehdittyänne kunniaa ja hyötyä. Aikomukseni näet on jakaa omaisuuteni neljään osaan: kolme osaa minä annan teille, kullekin mitä hänelle kuuluu, tekemättä yhtään vääryyttä, ja neljännen pidän itse voidakseni elää ja tulla toimeen niin kauan kuin taivas sallii minun elää. Toivon kumminkin, että jokainen teistä, saatuaan haltuunsa hänelle kuuluvan osan omaisuudesta, valitsee jonkin niistä elämänurista, jotka teille nyt mainitsen. Täällä Espanjassa käytetään erästä sananpartta, joka on mielestäni aivan oikeaan osuva, niinkuin sananparret yleensä, koska ne ovat pitkäaikaisesta ja älykkäästä elämänkokemuksesta saatuja lyhyitä lauselmia, ja se, jota tarkoitan, kuuluu näin: 'Kirkko tai meri tai kuninkaan hovi', eli siis selvemmin sanoen: Sen, joka tahtoo saavuttaa kunniaa ja rikkautta, tulee joko ruveta kirkonmieheksi tai mennä merille harjoittamaan kauppaa tai lähteä hallitsijan palvelukseen hänen hoviinsa, sillä sanotaanhan myös: 'Parempi on muru kuninkaan pöydästä kuin suuren herran lahja'. Minä sanon tämän siksi, että olisi minulle mieleistä ja on minun harras toivomukseni, että yksi teistä lähtee opintielle, toinen antautuu kauppiaaksi ja kolmas palvelemaan kuningasta sodassa; on näet vaikeata päästä hoviin häntä palvelemaan, ja, vaikka sota ei tuottaisikaan suuria rikkauksia, siitä koituu kuitenkin yleensä suurta arvoa ja suurta mainetta. Kahdeksan päivän kuluessa minä annan teille kullekin täyden osanne puhtaassa rahassa, pidättämättä teiltä ropoakaan, kuten tulette näkemään. Sanokaa minulle nyt, haluatteko noudattaa ajatustani ja neuvoani siinä, mitä olen teille ehdottanut.» Kun hän sitten kehoitti minua, veljeksistä vanhinta, vastaamaan, niin minä sanoin, ettei hänen mielestäni pitänyt luopua omaisuudestaan, vaan käyttää se kokonaisuudessaan aivan mielensä mukaan, sillä me olimme niin nuoria, että hyvin voimme hankkia itsellemme omaisuutta, ja huomautin lopuksi vielä, että aioin täyttää hänen toivomuksensa ja että itse halusin valita asetoimen palvellakseni siten Jumalaa ja kuningasta. Toinen veljeni lupasi samoin noudattaa isän toivomusta, päätti lähteä Intiaan[24] ja käyttää liiketoimiin sen osan varoja, joka tulisi hänelle kuulumaan. Nuorin veli, joka nähdäkseni oli kaikkein älykkäin, sanoi aikovansa antautua kirkolliselle uralle ja lähteä Salamancaan päättämään aloittamansa opinnot.

Kun siis olimme päässeet yksimielisyyteen ja valinneet kukin oman ammatin, isämme syleili meitä kaikkia ja järjesti mainitsemassaan lyhyessä ajassa kaikki, mitä oli luvannut, antoi meille kullekin osuutemme, joka, mikäli muistan, oli kolmetuhatta dukaattia selvää rahaa (eräs setämme näet osti koko maatilan maksaen sen käteisellä, jottei se joutuisi pois suvusta), ja jo samana päivänä sanoimme kaikki hyvästi rakkaalle isällemme. Koska minusta näytti säälimättömältä jättää vanha isä niin vähiin varoihin, taivutin hänet vielä samana päivänä ottamaan osakseni tulleista kolmestatuhannesta kaksituhatta dukaattia, sillä loppu riitti minulle niiden varusteiden hankkimiseen, joita sotilas tarvitsee. Esimerkkiäni noudattaen veljenikin antoivat hänelle kumpikin tuhat dukaattia, joten isäni sai pitää neljätuhatta dukaattia puhdasta rahaa ja lisäksi kolmetuhatta, minkä arvoinen nähtävästi oli hänelle jäänyt osa omaisuutta, jota hän ei tahtonut myydä, vaan säilyttää kiinteimistönä. Niin me siis sanoimme jäähyväiset hänelle ja mainitulle sedällemme, kaikki sangen liikutettuina ja kyynelet silmissä. He kehoittivat meitä antamaan heille tietoa onnellisista tai onnettomista kohtaloistamme niin usein kuin meille suinkin tarjoutuisi siihen tilaisuutta. Me lupasimme, ja heidän meitä syleiltyään ja annettuaan meille siunauksensa yksi meistä lähti Salamancaan, toinen Sevillaan ja minä Alicanteen, missä sain kuulla, että siellä oli eräs genovalainen alus, joka otti parhaillaan villalastia Genovaan.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kaksikolmatta vuotta siitä, kun minä lähdin isäni kodista. Vaikka olen kirjoittanut muutamia kirjeitä, en ole kaikkina näinä vuosina saanut minkäänlaista tietoa isästäni enempää kuin veljistänikään; mutta nyt kerron lyhyesti, mitä minulle on tänä kuluneena aikana tapahtunut. Minä astuin laivaan Alicantessa, saavuin onnellisen matkan jälkeen Genovaan, matkustin sieltä Milanoon, missä hankin itselleni varukset, ja aioin sitten lähteä Piemontiin astuakseni riveihin; mutta ollessani jo matkalla Alessandria della Pagliaan[25] sain kuulla, että suuri Alban herttua oli marssimassa Flanderiin. Minä muutin suunnitelmaa, lähdin hänen mukaansa, palvelin hänen joukoissaan niissä taisteluissa, jotka hän suoritti, olin läsnä, kun kreivit Egmont ja Horn mestattiin, ja pääsin vänrikiksi Guadalajarasta kotoisin olevan kuuluisan päällikön Diego de Urbinan komennuksessa. Vähän aikaa sen jälkeen kuin olin saapunut Flanderiin, tuli tieto liitosta, jonka hänen pyhyytensä paavi Pius viides, nyt autuas vainaja, oli tehnyt Venezian ja Espanjan kanssa yhteistä vihollista turkkilaista vastaan, joka siihen aikaan oli laivastollaan valloittanut kuuluisan Kypron saaren; saari oli ollut venezialaisten hallussa, ja sen menettäminen oli surkea ja onneton tapaus.