Part 9

Asiansa toimitettuaan palasi Malina vanhus hiljaa hiipien emäntänsä vuoteen luo. Se oli laaja, katoksella ja kirjailluilla uutimilla varustettu sänky, joka matalan huoneen sivuseinälle muodosti kuin erikoisen pienemmän kammion. Etupuolen uutimet oli työnnetty syrjään ja siellä lepäsi valkeiden lakanain välissä ummistetuin silmin ja lyhyeen hengittäen kuudenkymmenenkolmen vuotias Kaarina rouva, joka seitsentoistavuotiaana oli kolme kuukautta kruunua kantanut ja lunnaiksi siitä saanut yli neljäkymmentä vuotta täällä Suomen saloilla särkynyttä perheonneaan itkeä.

Syvälle tyynyyn vaipuneena lepäsi hänen pieni, soreamuotoinen päänsä ja harmaan sileiksi olivat tasaantuneet hänen muinoin keltaiset kutrinsa, joita Eerik kuningas oli niin usein hyväellen silitellyt, kun he illan hämyssä kaksin istuivat ikkunakomerossa ja linnan saleissa hymisivät soitonsävelet ja Mälarin luodoilla paloivat kokkovalkeat. Sinisen suoniverkon risteilemät silmäluomet värähtelivät ja peitteellä oleva tavattoman pieni, kuihtunut ja melkein läpikuultava käsi nyppi hermostuneesti lakanan reunaa.

Hiljaa päätään nyökytellen istui rahilla vuoteen vieressä Malina, joka aikoinaan oli Ruotsista seurannut kymmentä vuotta nuorempaa emäntäänsä tänne vesien ja salojen taakse. Kuten emäntänsäkin oli hän jo melkein unhottanut syntymämaansa ja äidinkielensä sekä juurtunut tänne hiljaisten hämäläisten pariin. Kruunustaan, miehestään ja pojastaan erotetun kuningattaren surut olivat olleet hänenkin surujaan, mutta illan varjot olivat pidentymistään pidentyneet ja melkein huomaamatta oli neljäkymmentä harmaata vuotta liukunut ohi. Iäisyys avasi jo esirippunsa hänen emännälleen ja pian oli hänkin seuraava perässä.

Kuume tuntui olevan taas laskemassa ja sairas näytti tyynemmältä, mutta makasi edelleenkin silmät ummessa. Aivankuin kuolevan lyhyttä hengitystä noudattaen jakoi vastapäisellä seinällä oleva vaakakello aikaa nopein kilkahduksin. Se oli Henrik Tott vainajan lahja anopilleen ja sen ainoa, lyhyin hypähdyksin etenevä viisari osotti kolmea. Painona oleva, hiekalla täytetty nahkasydän, jonka pinnalle Sigrid oli ommellut äitinsä puolikuuta esittävän vaakunan, oli enää vaaksan päässä lattiasta. Aurinko oli sivuuttanut jo rakennuksen eteläpäädyn ja sen säteet ojentuivat vinosti huoneeseen ja värillisten ruutujen läpi kulkien muodostivat kellon alle lattialle kauniin mosaikkikuvion, joka siirtyi kuningattaren vuodetta kohti, sikäli kuin kellonpaino läheni lattiaa.

Malina pisti taas päänsä akkunasta ja kysyi voudilta, joka nyt oli asettunut päärakennuksen portaille, eikö kirkkoherraa vielä näkynyt tulevaksi. Vouti lähti solalle tähystelemään, mutta Malina palasi entiselle paikalleen. Hän puhutteli hiljaa sairasta tarjotakseen hänelle virvottavaa juomaa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän näki kuumeen taas olevan yltymässä. Kuningattaren kasvot värähtelivät tuskallisesti, mutta sitten ne äkkiä tyyntyivät ja sairas alkoi hymyillä. Silmät olivat yhä kiinni ja Malina vanhus näki ikäänkuin kuningattaren omilla silmillä mitä tämä itsekin näki ja kuin heiastuksena hänenkin ryppyiset kasvonsa milloin tuskasta värähtelivät, milloin vienosti hymyilivät.

Kuumeisina kuvasarjoina kulki sairaan sisäisen silmän ohi kohtauksia hänen kirjavasta elämästään, joka nyt viime hetkinä oli kuin uudesta elettävä. Ohdakkeinen oli taival ollut ja kosteikkoja ani vähän. Yksi oli ollut erikoisen ihana ja ehyt onnenhetki, jonka hän pitkien ja yksinäisten talvi-iltojen hämyssä Liuksialan tuvassa tai kesäisin Kirkkojärvellä soudellessa oli yhä uudelleen mielessään elänyt ja joka nytkin kuumehoureessa sai hymyn hänen kuihtuneille kasvoilleen.

Hänen päähänsä ei oltu vielä laskettu onnetonta kruunua ja hän, vasta seitsentoistavuotias, eli sala-avioliitossa Eerikin kanssa. Oli kesäinen ilta ja lähdettiin Mälarille soutelemaan. Eerik oli viimeiset päivät ollut tavattoman lempeä, hyvä ja oikeamielinen sekä hoitanut miehuudella hallitustoimia. Hän, "pikku Kaarina", oli saanut hänet pidätetyksi eräästä teosta, jolla olisi voinut olla sangen turmiolliset seuraukset, ja nyt tahtoi Eerik palkita sen lemmitylleen. Kun kuninkaallinen venhe, jossa oli vain Eerik ja hän, sylissään vuoden vanha Sigrid, sekä kaksi soutajaa, työnnettiin illan hämyssä peilityynelle järvelle, syttyi luodoissa ja etäisillä rannoilla kokkotulia kuin itsestään ja vedenpintaa kiirivät soitonsävelet, joita lehtoihin kätketyt soittajat esiin loihtivat. "Tämä kaikki on sinua varten, Kaarinaiseni", sanoi Eerik, otti käteensä luutun ja alkoi sitä näppäillen laulaa. Kuningas oli koko iltapäivän ollut huoneeseensa sulkeutuneena ja siellä oli hän kirjottanut ja säveltänyt Kaarinalle runon, jonka hän nyt lauloi.

Tuo ilta oli kaikkine pikkupiirteineen painunut lähtemättömästi hänen mieleensä ja milloin hän vain oli ummistanut silmänsä elääkseen sen uudelleen, oli se harmaiden vuosien takaa kohonnut hänen eteensä kuin ihana kangastus. Hän näki niin selvästi Eerikin kosteat silmät ja kuuli hänen värähtelevän syvän äänensä kun hän luutun kieliä näppäillen lauloi:

"Rikasten oven luo kun kuljen, useinkin näen sen lukitun; mun tyttön' oveaan ei sulje: min' olen hänen ja hän on mun. Jokainen mieltään noutakaan, minä paimenuistani lemmin vaan.

Ei kultaa, aarteit' ole hällä, Mut niitäkö ma pyytäisin! Hän sydämellään lämpimällä on kallihimpi kultaakin. Jokainen mieltään noutakaan, minä paimenuistani lemmin vaan."

Mutta kangastus särkyi ja sairaan kasvoilta hävisi kuumeenomainen hymynhohde. Kuvat vaihtuivat ja syvä epätoivo ja kauhu kasvoillaan juoksi hän nyt läpimärkänä ja rikkirevityin helmoin Odensalan metsissä. Kamalat Sture-murhat olivat kuninkaan saaneet mielipuoleksi ja hän oli jo kolme päivää ollut teillä tietämättömillä. Ja kun hän, Kaarina, seuralaisineen hänet vihdoin löysi kurjissa talonpoikaisrepaleissa puun juurelle kyyristyneenä, tahtoi kuningas kauhusta tuijottavin silmin paeta heitä kaikkia, huudellen epätoivoisella äänellä hyvää enkeliään Kaarinaa, jota hän ei tuntenut.

Mutta tuo Eerikin särkynyt ääni toi yhtäkkiä näkyviin toisen kuvan. "Kaarina, Kaarina", kuuli hän Eerikin epätoivoisen ja särkyneen äänen, "Kaarina, kuuletko sinä ääntäni, suutele Kustaata minun puolestani!" Niin oli Eerik huudellut Vesteroosin linnan ahtaassa vankikomerossa sen jälkeen kun heidät oli vankeutensa viidentenä vuotena toisistaan erotettu. Poloinen Eerik, jolle oli uskoteltu, että Kaarina lasten kanssa asun samassa linnassa, vaikka hän onnensa haaksirikossa oli jo silloin ajautunut Suomen rannoille ja vuodatti kyyneleitään samassa Turunlinnan huoneessa, missä Eerik sitä ennen oli vuoden päivät synkkänä astellut. Vasta paljon myöhemmin oli hänelle noista Eerikin huudoista kerrottu, mutta silti oli hän usein elävästi kuullut ne milloin levottomassa unessa, milloin myrskyn ulvonnassa syysiltoina, ja samalla hän aina oli nähnyt Eerikin epätoivoisen katseen sellaisena kuin siellä Odensalan metsässä.

"Kaarina, suutele Kustaata minun puolestani!"

Niin, se viskasi näkyviin kuvan hetkestä, jolloin elämän okaat olivat hänen sydämeensä kaikista syvimmälle tunkeneet. Tuskin oli hän lapsineen päässyt asettumaan Turun linnaan, kun sinne saapuivat kruununriistäjän Juhana kuninkaan asiamiehet ottamaan häneltä pois seitsenvuotiasta poikaansa, kruununprinssiksi syntynyttä Kustaata. Mielipuolisuutta lähenevällä epätoivolla oli hän puristanut syliinsä vapisevan pojan, kun kuninkaan kätyrit aikansa houkuteltuaan olivat alkaneet käydä julkeiksi. Kustaa itki ja huusi ja pusertui suonenvetoisesti hänen kaulaansa ja kun hän tainnuksistaan heräsi, oli Kustaa poissa ja hänen kasvojaan silitteli orvoksi jäänyt Sigrid, joka itkien vakuutteli, ettei hän ikinä äidistä luovu.

Malina oli ollut kohtauksessa saapuvilla ja monena pitkänä iltana oli hän yhdessä emäntänsä kanssa, kun puhuttiin maailmalla harhailevasta ja vallanhimoisten setiensä vainoomasta Kustaa prinssistä, kokenut uudelleen saman sydäntä kiertävän tuskan. Sairaan vääntyneistä kasvoista ja kiihkeästä hengityksestä käsitti hän, että kuningattaren mielessä kuvitteli taas tuo hetki. Se pisti niin kummasti vielä vuosikymmenen takaa hänenkin sydämeensä ja hiljaa nyyhkyttäen kätki hän kasvonsa liinaan.

Pihalta kuului kavionkapsetta ja avonaiseen akkunaan ilmestyi voudin pää. Mutta kun Malina ei huomannut häntä eikä kuullut hänen kuiskaustaan, poistui hän ja kohta sen jälkeen aukeni arkihuoneesta kuningattaren makuukammioon johtava ovi ja sisälle astui Kangasalan iäkäs kirkkoherra, Johannes Henrici Agricola. Hän oli vasta vuoden paikkeille ollut Kangasalla, mutta heti alunpitäin oli hänestä tullut Kaarina rouvan isällinen lohduttaja ja ahkera vieras Liuksialassa. Nyt kuningattaren sairauden aikana oli hän yhtä mittaa oleskellut Liuksialassa, kunnes pari päivää sitten, kun sairas oli näyttänyt rupeavan toipumaan, oli lähtenyt kirkolle virkatoimiinsa. Mutta aamulla oli kuningatar sanonut Malinalle, ettei hän enää iltaa näe, ja silloin oli mies ratsain lähetetty hakemaan "isä Johannesta", kuten Kaarina rouva häntä nimitti vanhan katolisen tavan mukaan.

Ratsurenki ei ollut kuitenkaan tavannut kirkkoherraa kotona, sillä tämä oli lähtenyt käymään Anna rouvan luona Vääksyssä. Sinne oli juuri monien vaiheiden kautta saapunut kirjeitä Novgorodista Anna rouvan mieheltä, Hannu Boijelta, ja sisarenpojalta, Jaakko de la Gardielta, joka suomalaisella sotajoukollaan oli jo vuoden päivät pitänyt Venäjää valtansa alla. Kirjeissä oli ollut uutisia Liuksialan Kaarina rouvallekin ja kirkkoherra oli ollut juuri lähdössä saattamaan niitä asianomaiselle, kun hakemaan lähetetty palvelija saapui häntä kiirehtimään.

Kirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen kätensä sairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat pusertaneet hikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot ja hetken kuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin unesta heräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään. Mutta kuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen ystävänsä sanoi hän raukealla äänellä:

"Lintu poloinen räpyttää siipiään ja on valmis lentoon, mutta yksi side sitä vielä pidättää. Te tiedätte, rakas isä: Kustaa, minun poikani, minun poikani!"

Harmaapäinen kirkkoherra kumartui liikutettuna hänen puoleensa ja sanoi:

"Herramme on nyt katkaissut senkin siteen ja päästää linnun vapauteensa."

Sairas katsoi häneen kysyvällä ihmettelyllä ja kirkkoherra jatkoi:

"Vääksyn Anna rouva on saanut Venäjältä kirjeitä ja Jaakko herra ilmottaa, että prinssi Kustaa on jo viisi vuotta sitten kuollut. Jaakko herra on nähnyt hänen hautansakin koivistossa Kashinin kaupungin luona."

"Jumalan kiitos, nyt minä ilolla erkanen täältä", kuiskasi kuningatar ja ummisti silmänsä.

Hetken kuluttua avasi hän ne uudelleen ja halusi päästä istuvaan asentoon, voidakseen nähdä vielä päivänpaisteiselle pihalle. Malina auttoi häntä varovasti istualleen ja työnsi tyynyjä hänen tuekseen.

"Viisi vuotta sitten, sanoitte te?" kääntyi hän kirkkoherran puoleen ja jatkoi, kun tämä oli päätään nyökäyttäen myöntänyt:

"Sehän ilmotettiin minulle jo silloin... Kustaa itse ilmotti, vaikka minä en ole tohtinut siihen luottaa."

Kun kirkkoherra katsoi häneen kysyvästi, kertoi Kaarina hiljaisella ja katkonaisella äänellä, kuinka hän talvella viisi vuotta sitten istui yksinään arkihuoneessa ja hämärän tullen työnsi rukin syrjään ja kuunnellen lumen suihketta akkunaruutuihin antoi ajatustensa kuten tavallista liitää maailmalle poikaansa etsimään. Silloin vaipui hän jonkunlaiseen unenhorrokseen ja vavahti siitä, että hänen kasvojaan sivusi kylmä ilmanhenki. Hämärästä ilmestyi häneen eteensä Kustaa sellaisena kuin hän oli kerran hänet Tallinnassa tavatessaan nähnyt, laihana ja kuluneeseen mekkoon puettuna. Kun hän ojensi kätensä syleilläkseen poikaansa, väistyi tämä kiiruusti ja häneen katsomatta sekä häipyi näkymättömiin. Silloin oli hänen mieleensä tullut, että Kustaa on nyt jättänyt tämän elämän.

Kun oli hetkinen oltu ääneti, ilmotti kuningatar haluavansa tulla herranehtoollisesta osalliseksi. Ja kun kirkkoherra oli asettanut kalkin hänen huulilleen ja tuli ehtoollisasetuksen loppusanoihin: "-- -- kätkeköön sinun sielusi ijankaikkiseen elämään", värähti hänen äänensä ja hänet valtasi ihana liikutus, sillä koskaan ei hän ollut ennen seisonut kuolevan äärellä, joka olisi ollut kypsyneempi iankaikkiseen elämään. Liuksialan Kaarina kuningattaren maallinen majakin oli kuin pitkien kärsimysten sielulliseksi hiuentama ja kirkastama. Kun pyhä toimitus oli päättynyt, laski Malina emäntänsä jälleen pitkälleen. Silmät puoliummessa näytti hän katselevan kuin johonkin etäisyyteen.

Kirkkoherra ja Malina istuivat ääneti. Kellonpaino oli koskettamaisillaan lattiaan ja mosaikkikuvio kiipesi sängynreunaa ylös. Hetkisen kuluttua siirtyi se kuningattaren kasvoille, jotka nyt olivat kuin glorian ympäröiminä, laikutuksensa unhottaen katsoivat kirkkoherra ja Malina kaunista näkyä.

Mutta kellon paino oli ehtinyt lattiaan ja se pysähtyi yhtäkkiä. Viisari osotti viittä. Malina muori havahtui, nousi seisomaan ja lähestyi vuodelta. Kuningattaren huulilla oli tyyni hymy, silmät katsoivat yhä etäisyyteen ja kun Malina laski kätensä hiljaa hänen otsalleen, oli se kylmä.

"Erinnyt!" kuiskasi hän hiljaiseen itkuun hyrähtäen ja sulki emäntänsä silmät.

Kirkkoherra kumarsi päänsä alas ja rukoili hiljaa. Ja hetken kuluttua levisi ulkona ääneti odottaviin väkijoukkoihin kuin tuntumattoman tuulenhengen levittämä tieto:

"Kuningatar on kuollut."

Hakkapeliitat

Elettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivää, mutta siitä huolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä nurpea, äkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan kuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja kyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei piitannut arpapelistä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa vaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen, eikä ihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi läheisiä kohtalotovereita. Syy tähän eversti Stålhandsken ja hänen suomalaistensa myrtyneisyyteen selviää seuraavasta.

Kustaa Aadolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet Dübenissä, kolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne Tilly oli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin vaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä muutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto hänen ja Kustaa Aadolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen oli kutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön ynnä muut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten valtojen asiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen pidettiin sotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan, ja sitten pantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua viinimaljain ääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan Juhana Yrjön kanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa.

Stålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja ratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan kotoisen tavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen humalaan. Ja sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta käytäntöön tullut piippunysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja hevosillaan, joille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa kyennyt vertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit yrittivät miehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille, vaiensi hän heidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas oli Werbenissä julkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille kunniasijan Ruotsin armeijassa.

"Sanokaapas", huusi hän, "sanokaapas, mikä merkitys on sillä ratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä nokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin teräksellä kirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka ensimäisenä puree vihollisen rintamaa ja avaa tien muille. Ja tämän meidän protestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri _minun_ suomalaiseni."

Nämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia, skottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia kiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä rauhaan ja alkoi herjata saksilaisia.

"Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?" puhui hän ivallisella äänellä. "Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia teikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja putsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän käännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin."

Hän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia liikkeitä, niin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan.

"Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja samalla yhtä pieni vastus Tillylle", jatkoi hän. "Jo pelkkä kroatien kiljunta heidät ajaa käpälämäkeen."

Juomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita Stålhandske ei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin sydämistyivät hänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista Stålhandskea kadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja kiivas sananvaihto syntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari kertaa nyrkkinsä pöytään, niin että juomamaljat sinkoilivat ympäri.

Silloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan kamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua. Kuningas oli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka. Olivathan nuo "pohjan barbaarit", kuten heitä oli pilkallisesti nimitetty, ensi kertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan tarkasteltaviksi. Ja paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja kademieliä, jotka olivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden voitollisten tulokasten heikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän sivistystään mielellään vähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät hänen vihamiehensä halveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi.

Kamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään alkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi kiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans -- Tallijussi --, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet Stålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken puhvelinnahkaisen hansikkaan.

Miekat lensivät tupestaan ja alkoivat samassa tuokiossa kalskua toisiaan vastaan, mutta silloin astui huoneeseen itse kuningas. Hänen vihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä -- mikä muutoin saattoi usein ja helposti tapahtua -- ja koko kipenöivän suuttumuksensa vuodatti hän Stålhandsken yli, komentaen hänet lähtemään paikalla pidoista ja menemään leiriin rykmenttiinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi Stålhandsken lähteä, saksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti irvistellessä hänen jälkeensä.

Pidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko rykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt, että heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston mainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle päätteeksi muutamain jonninjoutavain saksilaisteikkarien tähden, joille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas olikin saattanut menetellä siten sen sijaan, että hänen olisi tullut ajaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin jänikset, joilla oli ruhtinaanakin sellainen saamaton oluttratti!

Koko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään kohdanneeseen loukkaukseen.

* * * * *

Puolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle Leipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten kanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä kuningas seuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi, siellä kajahtivat valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta suomalaiset rakuunat ratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän tervehdyshuutonsa oli tällä kertaa vaisu ja hillitty.

Illan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle Breitenfeldiä. Armeijan oli sijotuttava yötä ylettämään siinä järjestyksessä, jonka kuningas oli laatinut huomista taistelua varten.

Kun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä, puhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui hän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt ensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä, Werbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut.

Kuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken kanssa ja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun eläköönhuudon. Nyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin ja hänen yhtä uljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen tärkeän rykmentin mielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken viereen ja ojensi hänelle kätensä. Enempää ei tarvittu ja huudot: eläköön kuningas! kaikuivat jälleen entisellä ponnella.

"Suomalaiset!" puhui kuningas, "teillä on nyt ensi kertaa taistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te tähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella olette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen kanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin muistakaa, että te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän asti saavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian menestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet, riippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti teidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman minun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!"

Uudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan ratsastaessa takaisin keskustaa kohti.

Hämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin rintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta pitämään. Sotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä, ehtoorukouksen ja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan. Täydessä taistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään.

* * * * *

Ruotsin armeijan kulkiessa Loberpuron yli, oli keisarillinen sotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle matalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta. Aamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa keisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt.

Keskustassa näkyi pienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias Tilly, joka kerran oli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan maistanut viiniä, ei hyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota. Mutta tällä hetkellä täyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset, sillä kerrotaan hänen, nähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla Ruotsin armeija suoritti ylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen kalpeaksi ja unhottaneen vastata ympärillään olevien kenraalien kysymyksiin.

Etelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput ja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä käytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit ojentuivat sankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät kimaltelivat nousevan auringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet tukihaarukat eteensä maahan ja harjanteella rintaman takana ojensi ruotsalaisia kohti neljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa.