Part 8

"Kenenkäs sitten? Herttua ne kyllä poikki lyötti, mutta marski siitä syyn kantaa. E-hei, kyllä minä asiat tiedän ja tiedän, että moni niistä älysi, mihin tässä ollaan menossa ja olisi mielellään mennyt Hornien tavalla herttuan puolelle, mutta eivät uskaltaneet siltä peikolta. Ja nyt sitä oli myöhäistä tehdä, vaan oli paras puhua uskollisuudesta Sigismundia kohtaan. Vaikka omaa soppaansa he ovat kaikki tyyni saaneet syödä, sillä kyllä he eivät olleet paljon marskia huonommat rahvaan sortamisessa. Kyllä minä niiden vehkeet tunnen jo Kustaa kuninkaan ajoilta. Ei puhdasta omaatuntoa muilla kuin Horneilla. Ja aivan yhtä typeriä vastustustuumissaan kuin marskikin. Jos talonpoikain kapina olikin kukistettava, niin eihän silti olisi tarvinnut sellaisia teurastajaisia toimeenpanna kuin Nyystölässä ja Suursavon pappilassa. Kun talonpojat kerran nöyrtyivät ja aseensa pois laskivat, niin olisi sanonut, että no, menkää nyt kotiinne ja muistakaa vasta pysyä alallanne, sillä yhtä kansaahan tässä ollaan. Mutta ei, kun käydään vain aseettoman joukon kimppuun kuin korpit ja murhataan satalukuisesta laumasta joka sorkka. Kun raajat sillä tavalla ensin lamaan lyödään, niin ota sitten ja taistele vierasta valtaa vastaan. Mutta siellä on Iivari Tavastinkin, Nyystölän pyövelin, pää Viipurin raastuvan harjalla. Stålarm vain oli toista maata ja hänpä nähtävästi saakin päänsä pitää."

"Mutta nuori Juhana Fleming, hänellähän tässä kaikessa ei ollut osaa eikä arpaa ja kuitenkin menetti hänkin päänsä", huomautti Sipi.

"Niin menetti ja syytönhän hän oli, vasta Puolasta tänne tullut. Nuori ja lempeäluontoinen mies, kokonaan toista maata kuin isänsä, ja sittenkin: pää poikki vain! Niin se on, että isäin pahat teot lankeavat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jos tämä viimeinen vesa olikin viaton kuin karitsa, niin kyllä isällä ja isänisällä oli sen sijaan rekisteri harakanvarpaita täynnä. Kyllä minä Kustaa kuninkaan aikana tulin tietämään sen suvun asiat. Viis kuus miestä löi Eerikki herra, Juhanan isoisä, aikanaan omin käsin kuoliaaksi ja niitä, joita hän muuten rääkkäsi, pieksi ja Suitian vankikellareissa piinasi, on kokonainen legio. Ja kun talonpojat uskalsivat mennä kuninkaalle valittamaan, saivat he tuhatta pahempaa kärsiä. Välistä piileskelivät koko kyläkuntain väet talvipakkasella metsissä Flemingin väeltä paossa. Entä miten hän maita ja taloja allensa löi? Talonpojilta riisti hän niitä joko rangaistukseksi olemattomasta rikoksesta tai osti pilkkahinnalla, kun ensin oli tehnyt heidän elämänsä mahdottomaksi. Ja kun joku alempiarvoinen aatelistyttö joutui orvoksi, niin heti oli Eerikki herra tuppautumassa holhoojaksi. Sitten toimitti hän tytön naimisiin jonkun palvelijansa tai alustalaisensa kanssa ja kun perinnöstä tuli kysymys, löi hän lakikirjan auki ja luki kuninkaankaaresta, että jos vapaasukuinen neito menee naimisiin talonpoikaisen miehen kanssa, niin menettäköön hän rälssinsä. Tytön perintötilan otti hän itse haltuunsa ja maksoi, jos sattui hyvällä tuulella olemaan, taalerin pari korvaukseksi. Entä Knaapevainajan juttu. Muistatte kai Knaapen Jönssin, joka oli porvarina täällä Turussa? No niin, hän sai periä tädiltään, joka meni nunnaksi Naantaliin, muutaman talon Halikossa. Mutta Eerikki herrapa riistikin sen itselleen. Kun Jönssi vaati omaansa takaisin, pieksätti Fleming hänet raajarikoksi. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun Jönssi nosti siitä käräjäjutun, niin toi Hebla-rouva, sillä Eerikki itse oli jo sillä välin kuollut, oikeuden eteen joukon palvelijoitaan väärällä valalla todistamaan, että Jönssin syytös on perätön. Niin, ja pakottipa vielä uhkauksilla Paimion papinkin antamaan samanlaisen väärän todistuksen. Pappi itse tunnusti sen minulle, kun minä kuninkaan käskystä kiertelin niiden vanhoja syntejä penkomassa. Niin että kyllä Kuitian Flemingeillä oli vääryyksiä yhden suvun osalle ja siksi minä en ihmettelekään, jos se haara tähän nuorimpaan vesaansa sammuikin."

Hän alkoi vihellellä ja pyöritti kädessään tyhjää oluttuoppia. Kun Sipi ei ollut huomaavinaan hänen tarkotustaan, sanoi hän:

"Täytäpäs tuo tuoppi, niin saat kuulla vielä yhden asian."

Hiukan vastahakoisesti täytti Sipi hänen toivomuksensa, sillä muori oli vasta pistänyt päänsä ovenraosta ja kiirehtinyt häntä saunaan.

Saatuaan tuopin eteensä istui Teitti ääneti kynttilään tuijottaen ja naputti sormellaan pöytään.

"No minkä asian?" kiirehti Sipi.

"Niin, sitä vain, että jos katsotaan talonpoikiakin, niin eivät hekään mitään karitsoita ole. Hyi olkoon sitä heidän Nokian retkeäänkin! Ryöstetään ja reuhataan kuin mitkähän ukulit ja juopotellaan joka herraskartanon oluilla. Ja kun marski Nokialla syöttää heille muutamia lupauksia, niin kohta ollaan valmiit hieromaan kauppaa omien päälliköiden päistä! Entä mitä minulle keväällä jutteli Pekka Juusten, joka oli mukana Savon kapinaa kukistamassa? Olavinlinnan ympäristöllä asuvat talonpojat mielivät liittyä muihin Savon kapinallisiin, mutta eivät ehtineet, kun sotaväki tuli väliin. Silloin he lähtivät yhdessä sotaväen kanssa kapinaa kukistamaan ja ostivat toisia talonpoikia paljon pahemmin kuin yksikään huoveista. Ihan nahatkin elävien lehmien selästä kertoi Juusten heidän riistäneet ja monesti oli sotamiesten täytynyt mennä väliin heitä hillitsemään. Niin että se se on sitä oikeata suomalaista peliä!"

Hän joi tuoppinsa tyhjäksi, nousi ja hoippui ovea kohti.

"Äh-häh, kylläpä tässä alkaakin olla jo kypsä saunaan menemään", puheli hän nikotellen, "saunaan ja sitten huomenna kirkkoon kuulemaan kun veljenpoika rauhanevankeliumia julistaa, ja sitäpä tässä vähitellen jo tarvitaankin."

"Onko Reko maisteri sekterin veljenpoika?" kysyi Hollo, joka samoin kuin Piikkikin teki lähtöä.

"O-on, veljenpoika on. Ja pappiahan se Skytte-vainaja minustakin tarkotti, vaikka minua miellyttivät enemmän nämä maalliset toimet. No, samapa tuo kohta on, oli tässä pappi tai lukkari, sillä ei näillä minun raajoillani enää pitkälle potkita. Kiitos vain makkaroista ja muusta kestityksestä ja rauhallista sunnuntaita, Sipi!"

Hän huojui ulos. Hollo ja Piikki taluttivat häntä polkua alas Yläkadulle, josta edellinen poikkesi Kyrön talon nurkitse omaan pihaansa.

Piikki ja Teitti jatkoivat matkaansa katua pitkin. Heidän askeleensa kumahtelivat jäätyneellä kamaralla ja kuutamossa heilahtelivat heidän varjonsa kadunreunasta toiseen. Siellä ja täällä kuului navetoista illastavien lehmäin ynähtelyä, rousketta ja ovien narinaa. Jossakin pihalla haukahteli koira ja siihen vastasi pitkällä ulvonnalla toinen Mätäjärven puolelta. Raikkaassa ilmassa tuntui navetan ja saunan hajua.

He tulivat torille. Täysikuu helotti etelästä ja raatihuoneen varjo lankesi pitkin tyhjää toria.

"Siinä se tilinteko tänään päätettiin", sanoi Teitti viitaten pimennossa raastuvan edessä olevaa mestauslavaa kohti.

Tultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä raatihuoneen katolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla rautaporien nenässä rivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden pitkähköt varjot näkyivät selvästi kuuraisella torilla.

"Kyllä nyt akoilla syntyy taas kummitusjuttuja" sanoi Teitti. "Mutta sääli äijä-poloisia! Tuo tuossa oikealla on Fincke ja sen rinnalla on Vuolteen herra ja sitten Nuhjalan herra. Suomen eturivin miehiä ne ovat olleet, ja usko minua, välskäri, ei se ole hyväksi kansalle, että sen ensimäisten miesten päät heitetään noin taivaan linnuille. Kyllä täällä tästä puolin alkaa paljon ruotsalaisempi komento, sen saat nähdä. Mutta se on juuri suomalaista, että kieputaan toinen toisensa tukassa, kunnes vieras tulee ja työ niskaan, että istuuko pää lujassa."

Torilla erosivat Piikki ja Teitti. Edellinen meni kotiinsa Jokikadulle ja jälkimäinen lähti Kirkkokatua pitkin Napaturun puolelle, jossa hän piti asuntoa. Hyvän aikaa kuuluivat autiolla Kirkkokadulla hänen horjahtelevat askeleensa, mörisevä yksinpuhelunsa ja nikottelunsa.

Jouluyönä

"Nyt on juuri se aika, jolloin enkeli lentää yli maan ja julistaa ihmislapsille rauhaa ja hyvää tahtoa", puheli itsekseen vanha Jesperi Yövartia, astua kolkkiessaan rautapäisine sauvoineen pitkin öisiä katuja. Hän oli vasta Seitsentähden asennosta pannut merkille, että toinen yövartio oli alkamassa ja se oli juuri se aika, jolloin enkeli liiteli joulurauhaa julistamassa, kuten hän pikku poikasena oli kuullut isä Andreakselta harmaaveljesten luostarissa.

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto", hyräili Jesperi ajatuksissaan, sillä hänen korvissaan soivat vielä iltajumalanpalveluksessa lauletut messunsävelet.

Kohta kirkosta tultuaan oli Jesperi pukeutunut turkkiinsa ja vetänyt käteensä suuret karvakintaansa sekä muorilleen joulurauhaa toivottaen lähtenyt virkaansa toimittamaan: kiertelemään vanhan Torkkelin kaupungin autioita katuja ja monisokkeloisia kujanteita. Hän oli tehnyt tätä työtä jo neljättäkymmentä ajastaikaa ja oli öiseen vaellukseensa niin kiintynyt, ettei hän hennonut edes jouluyönä pysyä alallaan.

Porvarit olivat sulkeutuneet koteihinsa ja istuivat parhaillaan joulukinkun ja ohrapuuron ääressä, perheen vanhimman jäsenen lukiessa bibliasta: "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra Davidin kaupungissa." Kolmihaaraiset joulukynttilät paloivat pöydillä, mutta ainoastaan tuolla ja täällä pääsi niiden valo ikkunaluukkujen raoista pilkottamaan ulos kadulle, jossa vanha Jesperi vartioitsi kaupungin turvallisuutta.

Kuinka lauha ja juhlaharras tuntu nyt olikaan ilmassa! Ja kaikkialla oli niin äänetöntä, että vanha Jesperi saattoi kuvitella talojen yllä kuulevansa enkelin siipien suhinan. Ja kun hän kohotti katseensa ylös tähtitarhoihin, vilkuttivat sieltä tuhannet taivaankynttilät niin eloisasti kuin olisivat nekin omalla äänettömällä tavallaan julistaneet rauhansanomaa maanasuville. Kuin paimen laumansa ympäröimänä helotti niiden keskellä valju kuu, sirotellen hopeitaan yli lumisten maisemien, joiden keskellä vanha Torkkelin linna kohosi korkeana ja jylhänä, heittäen lahden jäätikölle jättiläisvarjon.

Rauha maassa! toisti Jesperi vanhus ajatuksissaan. Kunpa nyt vihdoinkin asettuisi maahan pysyvämpi rauha. Mitä kaikkia vaiheita olikaan vanha Viipuri saanut nähdä ja kokea! Monien mullistusten, hävityksen ja verenvuodatuksen kautta oli uusi aika raivannut tietä itselleen ja sen synnytystuskia oli kestänyt jo lähes kokonaisen vuosisadan. Parin viikon mentyä oli sammuva vuosi 1599 ja uusi vuosisata oli astuva vanhan paikalle. Hoh-hoi, kylläpä olikin jo aika rauhan tulla maan päälle, sillä monen monelta ihmislapselta olivat päättyneen vuosisadan mullistukset elämänonnen murskanneet.

Mutta Jesperi oli elänyt suojassa ajan myrskyiltä, sillä mitäpä ne olisivat kajonneet niin vähäpätöiseen olentoon kuin vanha yövartia, joka suoritti virkansa toimet muiden nukkuessa ja nukkui muiden valvoessa. Hänen elämänsä ylettyi jo neljännen kuninkaan hallituskaudelle ja sen kuluessa oli hän nähnyt kaiken vanhan pala palalta hajoavan ja häviävän sekä uutta syntyvän tilalle.

Hän oli syntynyt ja varhaisimmat vuotensa viettänyt harmaaveljesten luostarissa, jossa hänen isänsä oli palvellut eräänlaisena maallikkorenkinä. Luostarin hiljaiset suojat, hämärät käytävät ja kaupunginmuuriin rajottuva puutarha olivat olleet hänen ensimäisinä leikkisijoinaan ja siellä oli vanha luostariveli Andreas opettanut hänet kirjaa lukemaan sekä luvannut kasvattaa hänestä nuhteettoman munkin Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaan. Mutta yhtäkkiä olivat uuden ajan tuulet lakaisseet luostarin kylmille ja ikivanhat harmaat kaapunsa riisuen olivat munkit hajaantuneet kuka minnekin. Isä Andreas oli levännyt jo maan povessa yli viisikymmentä vuotta ja itse luostarista ei ollut enää jälellä kiveä kiven päällä.

Haikein mielin oli Jesperi nuoruudessaan nähnyt tuon rakkaaksi käyneen synnyinsijansa seisovan hyljättynä, syyssateiden valellessa sen paikkaamattomia kattoja ja taivaan tuulten puhaltaessa sisään ränstyneistä ovista ja akkunoista. Kuinka surullisesti tuuli olikin vaikertanut sen autioissa käytävissä, aivankuin vanhain luostariveljien henget olisivat siellä yksinäisyyttään valittaneet! Mutta sitten oli luostari muutettu viljamakasiiniksi ja lopuksi se oli revitty hajalleen ja tiilet ja kivet käytetty kaupungin muurien korjaukseen. Ja samoin oli käynyt myöskin mustainveljesten luostarin. Juuriaan myöten tunsi Jesperi kuuluvansa tuohon häviävään menneisyyteen. Luostarissa kasvaneena oli hän sydämeltään katolilainen, vaikka hänen olojen pakosta täytyikin ottaa osaa uusiuskoiseen jumalanpalvelukseen. Mutta salassa teki hän usein ristinmerkin, luki luostarissa oppimiaan latinankielisiä rukouksen pätkiä ja poltti kotonaan kynttilöitä Pyhän Fransiskuksen kuvalle, jonka isä Andreas kuollessaan oli hänelle lahjottanut. Yksinäiseksi ja orvoksi tunsi hän itsensä päivällä ihmisten parissa, mutta näillä öisillä vaelluksillaan saattoi hän kuvitella kaiken olevan ennallaan ja siksi oli hän niin kiintynyt toimeensa, ettei itse jouluyönäkään olisi malttanut pysyä pois autioilta, kuutamoisilta kaduilta.

* * * * *

"Synti ja häpeä! Voi, voi mikä häpeä, että kaupungin ja koko maan ensimäisiä miehiä kohdellaan tuolla tavoin!" puheli Jesperi itsekseen, pysähtyessään öisellä kiertomatkallaan Karjaportin eteen ja sydän täynnä katkerata tuskaa tirkistellessään ylös porttitornin harjalle. Siellä törröttivät rautaporien nenässä niiden Suomen miesten päät, jotka syksyllä Viipurin kukistuessa olivat joutuneet Kaarle-herttuan koston uhreiksi. Syyskuun viime päivänä heidät, kaksitoista miestä, oli mestattu Pantsarlahdessa ja siitä saakka olivat heidän päänsä olleet Karjaportin päällä tuulten ja sateiden tuiverreltavana sekä kaupunkiin tulevien maalaisten kammona.

Joka yö oli Jesperi kaupunkia kiertäessään pysähtynyt portin eteen ja yksinään mutissut säälinsä ja pahottelunsa. "Ja mitä he olivat tehneet, herra-poloiset? Ei muuta kuin pysyneet uskollisina lailliselle kuninkaalleen?" Niin, niin, vanha Jesperi oli ollut sydämestään heidän ja kuningas Sigismundin puolella, sillä merkitsihän se samalla vanhan uskon puolustamista. Mutta ääneensä hän ei uskaltanut ajatuksiaan lausua muuta kuin korkeintaan omalle muorilleen, sillä olihan suurin osa kaupungin porvareista herttuan puoluelaisia. Hepä sitä olivat salakavalasti avanneet herttuan väelle kaupungin portitkin sekä olleet mukana noita poloisia tuomitsemassa.

Kuutamossa tekivät kelmeät päät huurtuneine hiuksineen ja partoineen niin surkuteltavan ja orvon vaikutuksen. Muutamien puoliavoimiksi jääneet, lasittuneet silmät kiiluivat aavemaisesti, mutta toisilta olivat linnut ne jo raiskanneet. Usein olikin Jesperi aamunkoitteessa tavannut lintuja niiden kimpussa sekä hätistänyt ne tiehensä.

"Ettei heidän nyt pitänyt päästä edes siunattuun maahan! Kova mies, kova mies, mutta Jumalapa hänet kerran tuominnee!" puhui Jesperi herttuaa tarkottaen. "Siinä kyyröttävät rinnan isä ja poika", jatkoi hän, tuijottaen Arvid ja Ivar Tavastin päihin, jotka olivat etumaisina oikealla. "Kylläpä itkikin herra Iivarin leski, kun oli täällä miehensä ja appensa ruumiita korjaamassa. Mutta ei auttanut, tuonne täytyi jättää päät kaiken kansan pilkattaviksi ja taivaan lintujen raiskattaviksi. Rouva parkaa sitäkin! Turussa kuuluu vielä isänsäkin menettäneen samalla verisellä tavalla. On nämä aikoja, on, on... Eikä poloisten pitänyt edes pyhäksi jouluyöksi päästä siunattuun maahan!"

Jesperi-vanhus tunsi jonkunlaista levottomuutta omassatunnossaan sen johdosta, että telotettujen herrain päät olivat vielä jouluyöksikin jääneet tuonne luonnottomaan sijaan. Ei silti, että hänen asiansa olisi ollut ne sieltä korjata, mutta sittenkin oli hän joulun lähetessä alkanut hieman kuin vaatia itseltään, että hänen olisi omin lupinsa saatettava ne yön aikana maan poveen. Olihan se tavallaan hänen velvollisuutensa, koska hän oli miltei ainoa vanhan ajan ja vanhan uskon mies koko kaupungissa. Mutta seurauksia peljäten oli hän jättänyt sen tekemättä ja sen vuoksi hän, varsinkin nyt jouluyönä, tunsi omassatunnossaan soimauksia. Päät tuolla ylhäällä tuntuivat kuin syyttävän häntä ja avuttomuudessaan teki vanhus ristinmerkin, luki rukouksen heidän puolestaan ja lähti sitten raskain mielin astelemaan takaisin keskikaupungille.

Lumi narskui jalkojen alla ja sauva kolahteli jäätyneeseen maahan, kun hän kumarana liikkui eteenpäin kapeata ja mutkittelevaa katua. Turhaan koetti hän saada kiinni siitä ehyestä joulutunnelmasta, jonka vallassa hän äsken oli katuja kierrellyt! Se oli auttamattomasti särkynyt siellä Karjaportin edessä.

Useimmissa taloissa oli joulukynttilät jo sammutettu. Yhdestä pilkotti kuitenkin vielä valoa ja sisältä kuului lasten ääniä sekä virren veisuuta. Jesperi pysähtyi hetkeksi talon seinustalle ja päästyään selville virren nuotista alkoi hän itsekin hyräillä sitä.

Raatihuoneen torille tultuaan pysähtyi hän jälleen ja tarkasteli tähtiä, hyräillen yhä virttä. Otavan häntä osotti juuri puolta yötä. Sen lähistöllä lähti tähti lentämään, muodostaen pohjoistaivaalle pitkän tuliviirun.

Jesperi vaikeni äkkiä, sillä hänestä tuntui kuin jossakin veisattaisiin. Niin, ihan varmaan kuuli hän veisaamista, ei sisältä taloista, vaan jostakin ulkoa. Se tuntui kuuluvan käin ylhäältä ilmasta ja sävel yleni ylenemistään. Pian erotti Jesperi sanatkin. Selvästi ja kuuluvasti kaikui yli nukkuvan kaupungin:

"Rauhan ne meill' pitää suoman, Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun'; Sill' Kristus on meidän voimamm', Hän on meit' auttamaan tullut."

Kuunnellessaan kurotetuin kauloin virttä, säpsähti Jesperi ja teki hätäisesti ristinmerkin, sillä yhtäkkiä selveni hänelle, että ne ovat mestattujen päät Karjaportin päällä, jotka nyt keskiyön hetkenä ovat ruvenneet veisaamaan. Niin, luulipa hän selvästi erottavansa muiden äänien joukosta Iivari Tavastin käheän äänen sekä Sarvilahden herran jykevän basson.

Vastustamaton voima alkoi vetää häntä takaisin Karjaportille. Astuessaan eteenpäin vapisevin polvin veisasi hän mukana äänellä, joka mielenliikutuksesta värisi ja katkeili:

"Jos he meilt' pois tempaavat Hengen ja tavarat, Olkoon ne heill', Jää kuitenkin meill' Jumalan valtakunta."

Ennenkuin hän ehti perille, lakkasi veisuu. Jesperi jatkoi kuitenkin matkaansa ja portille tultuaan tirkisti hän kyynelten himmentämillä silmillään ylös torninharjalle. Kaikki kaksitoista päätä olivat siellä entisissä asennoissaan, mutta Jesperistä näyttivät ne merkitsevästi tuijottavan eteensä ja hänestä tuntui varmalta, että ne olivat juuri hänen saapuessaan asettuneet liikkumattomiksi.

"Ihme, ihme", puheli hän itsekseen, "tässä on tapahtunut suuri Jumalan ihme, sillä totisesti ne olivat nuo päät, jotka veisasivat. Olisinpa paatunut ihminen ja osaton Jumalan armoon, jos jättäisin sen vieläkin tekemättömäksi. Totisesti pitää teidän pyhänä jouluyönä päästä lepäämään siunatussa mullassa."

Hän lähti kiiruusti astumaan kotiaan kohti ja kun hän hetken kuluttua palasi samaa tietä, oli hänellä kainalossaan säkki ja olallaan pitkät tikapuut.

* * * * *

Kun kaakkoisella taivaalla vilkutti vielä kointähti ja kukot kiekuivat aamuvirsiään, alkoivat jo kellot kutsua kaupunkilaisia joulukirkkoon. Jesperi oli mukana muorineen, jolle hän ensimäisenä oli uskonut sen suuren ihmeen, minkä todistajana hän yöllä oli ollut.

Vahakynttilät tuikkivat kruunuissaan ja seurakunta veisasi riemuisasti:

"Piltin synnytt' Betlehem, Betlehem, Jost' ihastui Jerusalem, Halle Halleluja!"

Niin hartaasti kuin Jesperi näköjään veisasikin mukana, askartelivat hänen ajatuksensa kuitenkin yöllisissä tapauksissa. Hänen mielensä oli tuosta ihmeestä niin tulvillaan, että hänen oli mahdoton pysyä aikeessaan olla sitä syrjäisille ilmaisematta. Ja niinpä kohta jumalanpalveluksen päätyttyä levisi kaupungissa kulovalkeana tieto, että mestattujen herrain päät Karjaportin päällä olivat sydänyön hetkenä veisanneet kuningas Davidin neljättäkymmenettäkuudetta psalmia. Sen oli Jesperi Yövartia nähnyt ja kuullut. Eikä ainoastaan hän, sillä pian ilmestyi ympäri kaupungin niitä, jotka kertoivat sydänyön aikana kuulleensa ulkona Karjaportin puolella veisattavan juuri tuota samaa virttä. Ja niin muuttui yöllä tapahtunut ihme tuota pikaa kaupunkilaisten yhteisomaisuudeksi.

Kun päivä valkeni, vaelsivat ihmiset suurissa joukoin Karjaportille. Mutta päät olivat hävinneet tornin harjalta, jossa ainoastaan tyhjät rautaporat seisoivat jälellä. Samalla tiesi joku, että kirkkomaalla oli viime yönä luotu umpeen hauta, joka siellä piti aina olla valmiiksi avattuna. Minne olivat päät joutuneet ja kuka oli tuon haudan umpeen luonut? Vai oliko tässä tapahtunut uusi ihme? Paljon arveluita lausuttiin ja moni katsoi merkitsevästi vanhaan yövartiaan, mutta kukaan ei häntä kysymyksillään ahdistanut. Kaikkien mielestä oli oikein ja kohtuullista, että päät vihdoinkin olivat saaneet rauhan, kuten he yöllisessä veisuussa olivat toivoneetkin.

Tämä ihmetapaus ei suinkaan jäänyt Viipurin muurien sisälle, vaan levisi nopeasti ympäri maan. Kaikkialla kerrottiin sitä niiden veristen tapausten ja muistojen yhteydessä, joilla viimeksi kuluneet vuodet olivat ihmisten mielikuvitusta niin runsaasti höystäneet. Jos alempien säätyjen keskuudessa nuijasodan veristen kohlujen johdosta olikin kytenyt katkera mieli omia herroja kohtaan, niin levitti tämä kertomus sovittavaa hohdetta mestattujen muistolle ja sai sovinnon kyyneleen kiilumaan monessakin silmässä, joka ennen oli samoja miehiä kohtaan vihasta kipinöinyt Ja missä hyvänsä legenda kiertelikin, seurasi sen kintereillä peitetty moite Kaarle-herttuaa kohtaan, että hän oli nuijasodan jälkilaskuja selvitellessään menetellyt tylymmin kuin mitä oikeus ja kohtuus olisi vaatinut.

Viimeinen side

Oli niin kuulas, tyyni ja leppeä päivä ikäänkuin luonto olisi, tuntiessaan synkän lokakuun olevan kynnyksellä, valmistanut pois hankkiutuvalle kesälle pienen jäähyväisjuhlallisuuden. Taivas oli aivan pilvetön ja Kirkkojärven pinta niin selkeän tyyni, että pienet lehtosaaret näyttivät kuin ilmassa keinuvan. Kun tuolla ja täällä irtausi koivusta tuskin kellastunut lehti, liipotteli se maahan niin hitaasti ja varovasti kuin olisi se pelännyt häiritä juhlahiljaisuutta. Mitään arkielämän ääniä ei kuulunut ja järvenpintaa pitkin olisi tarvinnut vain kirkonkellojen hyminän vieriä, niin sunnuntaituntu olisi ollut täydellinen.

Mutta mikään pyhäpäivä ei nyt kuitenkaan ollut.

-- Vielä äsken oli rannassa kartanon alla kaikunut pesukurikkain pauke ja pelloilta kuulunut kyntäjäin huuto.

Vaan sitten oli pihasta tullut rantaan valkohiuksinen kumara mummo ja puhunut jotakin pesijöille ja nämä olivat vääntäneet helmansa kuiviksi sekä nousseet peräkkäin pihaan. Ja kyntäjät olivat hekin päästäneet hevosensa valjaista ja yhdessä elonkokoojain ja nauriinnostajain kanssa vaeltaneet totisina ylös kartanoon. Siellä he nyt istuskelivat, Liuksialan lukuisa työväestö, ryhmissä pihapihlajain alla sekä renki- ja piikatupien portailla.

Oli syyskuun 13 päivä 1612 ja vanha Malina muori oli itkun hiukaisemalla äänellä saattanut sanan ulos, että kuningatar lähenee loppuaan ja tahtoo sanoa jäähyväiset uskollisille alustalaisilleen. Kaikkien katseet olivat suunnattuina niitä kahta parin vaaksan korkuista ja pienillä värillisillä ruuduilla varustettua päärakennuksen akkunaa kohti, joiden takana heidän kaikkien äidillinen hyväntekijä, Kaarina kuningatar, kävi viimeistä taisteluaan.

Toinen ikkuna oli auki ja siihen ilmestyi Malina muorin pää. Hän silmäili väkijoukkoa ja viittasi voudin luokseen. Tälle hän kuiskaten ilmotti, että kuningatar on taas tiedotonna kuumehoureessa ja että hän äsken tajulla ollessaan tiedusteli, eikö isä Johannesta ole vielä kuulunut. Olisi nyt joku ratsupalvelijoista lähetettävä vastaan kiirehtimään häntä, sillä ei tiedä, kuinka lähellä loppu on.