Part 5

Kun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi lainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä juhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että tässä oli jälleen -- puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman linnassa oli sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa kuninkaalle Uuden Testamentin suomennoksensa -- astuttu pieni askel eteenpäin sillä tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti kansallisia päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui maamme rajojen ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa, tapahtui tämä jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä ikäänkuin todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi käsittää hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen tulkitsikin herttua lausuessaan heille:

"Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä oikeusistuimen eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla kielellänne, onpa lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin. Ja tästä hyvästä saatte te kiittää kirkkoherraanne."

"Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut", kuului väkijoukosta yksimielinen tunnustus.

Herttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon kääntyen:

"Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin."

Hän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat kostuneet sekä herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että seurakuntalaistensa antamasta tunnustuksesta.

* * * * *

Ajurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue varustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa. Pian istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset jäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa ja kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja huutaessa sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat alas joen äyrästä, matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri Tukholmaan -- tietä, jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen kulkenut.

Kun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle ja sanoi:

"Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham Melkiorinpoika vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa ja epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt uskossasi vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?"

"Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi hyvä olla", vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.

"Mutta mitäs tästä sanot?" jatkoi hän ja näytti miehelleen kallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi herttuattarelta.

Hänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon hänen saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli kiitellyt hänen talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan ruokia.

"Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen", purki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.

"No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se arvokkaamman lahjan sain", huomautti hänen miehensä.

Kun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä hymyillen:

"Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina kappaleina yli kaiken Suomenmaan."

Kun kansa näytti itsensä

Pari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut Kaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan kansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja jyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä huonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken ratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät käsistään ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat aikaansa jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti alituista kinaa herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja käsikirjuri Eerik Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu herttuan suosiosta kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he toisiaan karsaasti. Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista, jossa hän oli käynyt herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia kertomaan, mitä Turussa oli sill'aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli heti ottanut Eerik Göransson saadakseen siten tilaisuuden sutkautella kilpailijaansa.

Hän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta: "Porttiholvissa oli herttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa kurkistelivat neidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä siipein suojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä meihin nuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa, että hänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan sylilemmityinen."

Kaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut. Tiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella kosiskeli Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä, marskin, perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson jatkoi kaikessa rauhassa:

"Sitten noustiin ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi kirkkoon, sillä herttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä selville siitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai elelikö hän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella hänen kalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta ja näkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat."

"Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi nähdessään pahimman vihamiehensä kuolleena edessään?" kysyi Birkholtz uteliaasti.

Hän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, mutta Göransson ehätti vastaamaan:

"Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja sanoi, että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi lujassa."

"No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen", virkkoi tähän Birkholtz. "Jahka sinä kerran pääset toiveittesi perille ja saat aateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä palkkioksi oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi Stegel sekä vaakunaasi teilirattaan kuvan."

Nyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan pahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä Stegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä närkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää suustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa olivat lievimpiä Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua tulevan, oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa. Silloin livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin, nopeasti ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa hohottaneet tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:

"Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä vastenmielinen asia?"

"Eipä suinkaan", vastasi Eerik Elofsson, joka nyt otti kertoakseen edelleen. "Olihan linnassa joukko vankejakin, joille herttuan tulo merkitsi vapautta. Pimeästä ja ummehtuneesta tyrmästä kirkon alta löysimme pohjalaisten nuijamiesten päällikön, Hannu Krankan, joka muutamain muiden pohjalaisten talonpoikain kanssa oli virunut siellä viime talvesta saakka. Kelpasi todellakin nähdä tuon uljaan talonpoikaispäällikön iloa, kun hän jälleen sai astua päivänvaloon ja vapauteen. Herttuan kasvoillekin levisi harvoin nähty hymy, kun Krankka kursailematta tarttui hänen käteensä ja kiitokseksi puristi sitä oikein aikamiehen tavalla."

"Entäs kyröläisten päällikkö Pentti Pouttu, kai hänet tavattiin samasta tyrmästä?" kysyi Birkholtz.

"Hänkö, joka viime syksynä oli toisten talonpoikain johtajana herttuan puheilla Tukholmassa?"

"Juuri sama mies."

"Ei häntä ollut vankien joukossa -- tai, maltahan, nyt muistankin. Krankka kertoi erään heistä menehtyneen vankityrmän kurjuuteen aikaisemmin keväällä ja ellen erehdy, niin hänen nimekseen mainittiin juuri Pouttu."

"Pfi-uu!" vihelsi Birkholtz pitkään. "Siitä saa herttua yhden syytöspykälän lisää Suomen herroja vastaan."

"Mutta sitten me löysimme linnan asukasten joukosta oikein harvinaisen otuksen", jatkoi Elofsson, "oikean tonttu-ukon pitkine partoineen ja hiippamyssyineen. Se oli Juhana-kuninkaan vanha kamaripalvelija, Filip Kern, joka aikoinaan oli valmistanut Eerik-kuninkaalle kuolinmyrkyn. Herransa kuoltua oli hän herttuata peljäten paennut tänne marskin turviin, toimien jonkunlaisena lääkärinä täällä Turun linnassa."

"Mutta eihän herttua tiedä, että Eerik myrkytettiin", huomautti Birkholtz.

"Ei hän ainakaan varmasti sitä tiedä. Mutta jonkunlaisia arveluita hänellä on alusta aikain ollut ja Kerniä hän on epäillyt Juhana-kuninkaan kätyriksi sellaisissa vehkeissä. Ja ainakin sen hän varmuudella tietää, että Kern laati sen kelvottoman hautaholvin Vesteråsin kirkkoon, jonne Eerik-kuninkaan ruumis suljettiin. Sitä paitsi on herttualla kaikenlaista muutakin kaunaa ja vastenmielisyyttä Kerniä vartaan. Senpä vuoksi riehahti hänen vihansa valloilleen, kun ukko tuotiin hänen eteensä ja omin käsin kuritti hän äijä-rähjää, niin että verta purskui suusta ja sieramista. Sotamiehet ympärillä nauroivat ja tuumivat, että koska herra jäsenlääkäri on pitkän aikaa saanut olla voidetta vailla, niin häntä nyt rasvaillaan niin että luut ryskivät."

"Kuinkas äijä-pahan sitten kävi?" tiedusteli Birkholtz.

"Hän sai mennä menojaan ja piilotellee nyt kaupungissa", vastasi Eerik-kirjuri.

"No entäs toiset linnan asukkaat, Ebba-rouvat ja muut?"

"Ovat edelleenkin linnan asukkaina. He asuvat entisissä huoneissaan, se vain eroa, että ovien takana vartioivat meikäläiset sotilaat. Mutta tästä vartioimisesta on ainakin amiraali Juusten kiitollinen herttualle. Hän oli näet kähveltänyt linnan varustusväen palkoista melkoiset erät omaan pussiinsa ja hänen omat sotamiehensä vihaavat häntä niin, että hän linnan antautuessakaan ei uskaltanut tulla pääportin kautta, vaan hiipi takateitä herttuan leiriin turvaa pyytämään."

Kaikki huoneessa-olijat nauroivat tälle jutulle. Birkholtz oli sillä välin noussut ja lähennyt ikkunaa, josta näkyi kaupunkiin johtava lokainen tie sekä etäämpää kaupungin raatihuoneen harja ja tuomiokirkon torni. Vasemmalla Myllyvuoren rinteillä näkyivät herttuan luotattamat vallit kanuunoineen, jotka vielä muutama päivä sitten olivat singonneet vitjakuulia linnan muurien sisälle.

Tietä pitkin, jolla kulki sotamiesjoukkoja sekä herttuan puheille pyrkiviä talonpoikia läheni kaupungista päin ravia ajaen korkeavartaloinen ratsastaja.

"Herttua tulee!" huudahti Birkholtz ja kiiruhti huoneesta ulos.

Kun hän oli ehtinyt alas linnanpihalle, karahutti herttua samassa porttiholvin läpi ja heittäen ohjakset lähinnä seisovalle miehelle laskeusi rivakasti satulasta. Hänen kulmansa olivat uhkaavasti rypyssä ja tuikeat, teräsharmaat silmät leimahtelivat. Se oli kuitenkin vain jäännöstä siitä pahastatuulesta, jota hän äsken oli raatihuoneessa purkanut kaupungin porvaristolle siitä, että se oli viime päiväin tapauksiin nähden osottanut ynseätä ja hidasta mieltä. Mutta tämä pahantuulen jäännös oli kuitenkin riittävä saamaan jokaisen linnanpihalle sattuneen vavahtelemaan sekä henkeä pidättäen seuraamaan jokaista hänen liikettään, ehättääkseen tekemään palveluksiaan tuolle tuimalle valtaherralle.

Kun hän, lyhyesti nyökäytettyään päätään syvään kumartavalle Birkholtzille, oli juuri aikeissa astua porraskäytävään, sai pihan perältä kuuluva melu hänet pysähtymään. Siellä näkyi eräs puolijuopunut, kiroileva sotilas, jota kaksi muuta kuletti välissään. Perässä seurasi muuan alipäälliköistä.

"Mitä tämä on?" kysyi herttua tiuskaten.

"Hän on varastanut tovereiltaan, pitänyt linnantuvassa pahaa melua ja herjannut päälliköltään", vastasi upseeri, "ja me päätimme sulkea hänet tyrmään, kunnes teidän armonne ehtii tutkia asiaa."

Herttua silmäsi pikaisesti miestä ja tunsi hänet yhdeksi niistä, jotka piirityksen aikana olivat karanneet linnasta hänen puolelleen.

"Hirteen se rakkari!" lausui hän lyhyesti ja vahvisti tuomionsa lyömällä ratsupiiskan varrella saapasvarteensa. "Ne ovat yhtä rakkarijoukkoa, samanlaisia kuin entiset herransakin, ja sietävät saada heti alussa terveellisen varotuksen."

Tämän sanottuaan viittasi hän Birkholtzia seuraamaan mukana ja lähti harppomaan ylös koilliskulman kiertoportaita, joita pitkin kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin olivat liihotelleet Katarina Jagellonican hovinaiset ja joiden käänteissä oli vielä niiltä ajoin jälellä tammipuiset levähdyspenkit. Porraskäytävästä kirkkoon johtava ovi oli raollaan ja siitä pilkisti marski-vainajan kirstun ympärillä palavain kynttiläin valo.

"Laittakaa niin, että tuo tuolta toimitetaan mitä pikimmin hautaan!" virkkoi herttua Birkholtzille, viitaten ohimennessään ruoskanvarrella kirkkoa kohti.

Ylimpään kerrokseen tultuaan astui herttua avaraan kuningassaliin. Hän oli mennä pahki tikapuihin, jotka oli pystytetty ihan oven eteen. Tikapuilla seisoi monsieur Jean Bignon, eräs ranskalainen seikkailija, jonka herttua oli ottanut palvelukseensa. Hänellä oli kädessään väriastia ja pieni pensseli, millä hän juuri viimeisteli latinankielistä värssyä, jonka pränttäämisen kuningassalin oven päälle herttua oli eilen antanut hänen tehtäväkseen. Valkoiseksi rapatussa seinässä näkyi nyt suurin, punaisin kirjaimin herttuan varotus Suomen herroille:

Carolus huc veni, visi fusique rebelles; Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinquens. Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnis Non illo parcet tempore dextra reis.

(Tänne ma Kaarlo jo sain, kapinalliset näin sekä voitin: Jälkiä jättämät' täältä ma kiirein lähden. Mut minä taas palajan, varokoot vaan syylliset kaikki! Heitäpä silloin ei käsi mun oo säästävä lainkaan.)

Herttua pysähtyi muutaman askeleen päähän tikapuista ja katsoi monsieur Bignonin työtä.

"Hyvä on!" virkahti hän, kääntyi korollaan ja jatkoi kulkuaan alussa mainittuun tornihuoneeseen. Kirjurit kavahtivat seisaalleen ja kumarsivat syvään, mutta herttua kääntyi oitis Birkholtzin puoleen.

"Mitä kuulumisia Viipurista?"

Birkholtz ojensi hänelle kirjeen. Silmättyään sen nopeasti läpi viskasi herttua sen pöydälle ja lausui vihaisesti:

"Samanlaista soutamista ja huopaamista kuin täällä Turussakin. Mutta odottakoot!"

Hän otti muutaman askeleen edestakaisin sillä kapealla alalla, mikä oli jäänyt ikkunan ja pöydän väliin, piesten ratsupiiskalla saapasvarttaan. Kirjurit seisoivat suorina kuin kynttilät ja odottivat henkeään pidättäen.

Hetken kuluttua pysähtyi herttua Eerik Göranssonin eteen, joka jälleen oli hiipinyt huoneeseen, sekä lausui:

"Meidän on valmistettava julistus Suomen kansalle. Valmiina kirjottamaan!"

Siekailematta istahti Göransson pöydän ääreen, veti eteensä tyhjän paperiarkin ja kastoi hanhenkynän valmiiksi. Herttua ryhtyi jälleen kävelemään edestakaisin, sanellen sitä tehdessään nopeasti julistuksen sisältöä. Pitkissä lauseissa valaisi hän siinä Arvid Stålarmin ja hänen toveriensa eriseuraisuutta, kehottaen suomalaisia kavahtamaan heitä sekä ilman rangaistuksen pelkoa tekemään tyhjäksi heidän hankkeensa ynnä luottamaan kaikessa häneen, herttuaan, joka varhain ja myöhään ahkeroitsi, että tässä maassa kaikki, niin rikkaat kuin köyhätkin, saisivat oikeutta ja lain turvaa nauttia.

Kun hän oli sanellut loppuun, merkitsi Göransson alle: "Annettu Suomen Turusta, 2 p:nä lokakuuta anno domini 1597", minkä jälkeen hän nousi seisomaan ja ojensi kynän herttualle allekirjottamista varten. Herttua tarttui siihen, mutta hetken mietittyään laski sen kädestään ja lausui:

"Ei, kääntäkää se ensin suomeksi, minä tahdon merkitä nimeni suomenkielisen julistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä Suomen kansa on näinä vuosina näyttänyt, että se on olemassa. Paha vain, että minä itse en osaa montakaan sanaa suomea, kuten veljeni Juhana."

Nyt sai Birkholtz vuorostaan tarttua kynään ja ryhtyä kiiruusti suomentamaan julistusta. Sillaikaa saneli herttua Göranssonille ankarasanaista kirjettä Arvid Stålarmille Viipuriin, kävellen yhä edestakaisin ja lyöden tahtia piiskanvarrella.

Kun Birkholtz oli saanut julistuksen loppuun käännetyksi, tarttui herttua kynään sekä kirjotti sen alle nimensä suurin kirjaimin ja kaksiosaisesti, kuten hänen tapansa oli: Carolus. Kun nimikirjotus oli vielä vahvistettu herttuallisella sinetillä, lausui Kaarlo:

"Toimittakaa tästä julistuksesta riittävä määrä kopioita ja lähettäkää ne maan kaikissa kirkoissa luettaviksi."

Sen sanottuaan lähti hän huoneesta, mennäkseen tarkastamaan linnanselällä ankkuroivaa laivastoaan.

"Mistäs tämä nyt johtui, että herttua tahtoi kirjottaa nimensä suomenkielisen julistuksen alle?" virkkoi Eerik Elofsson herttuan mentyä. "Tuskinpa sillä kielellä on ennen hallituksen julistuksia alkuperäisinä ulos annettu."

"Tuskinpa vain", arveli siihen Birkholtz, "mutta sen ovat suomalaisten talonpoikain nuijat saaneet aikaan."

Kaikki kumartuivat työhön ja hetken kuluttua ei tornihuoneessa kuulunut muuta kuin hanhenkynän kitinää.

Veretön sotaretki

Upsalan yliopiston professori ja puhdasoppisuuden kiivas etuvartia, dominus Nicolaus Bothtniensis, oli työntänyt hepreankielen tutkimuksensa syrjään ja noussut sotajalalle. Hänet oli näet kirjojensa keskellä rauhallisessa yliopistokaupungissa yllättänyt tieto, että Ruotsinmaan vapauden ja puhdistetun opin pönkää, herttua Kaarlea, uhkasi mitä suurin vaara. Etelästä päin oli tulossa kuningas Sigismund suuren muukalaisen sotajoukon ja jesuiittain kanssa, samalla kuin kapinalliset suomalaiset lähenivät suuren laivaston kera idästä päin. Nämätpä ne, nämä niskurit ja noitien jälkeläiset, jotka olivat paavilaisten ja jesuiittain kanssa vannoutuneet yhtä köyttä vetämään, ennenkaikkia saivat rauhan miehen ja alkuraamatun tutkijan miekkaan ryhtymään.

Etelää kohti rientäessään oli herttua lähettänyt kehotuksen Uplannin talonpojille tehdä vastarintaa lähestyville suomalaisille niin kauan kuin hän itse sotaväkensä kanssa viipyy etelässä. Mutta talonpojat tarvitsevat johtajaa, harkitsi dominus Nicolaus, ja hän tunsi itsensä velvoitetuksi astumaan esiin isänmaan ja puhtaan opin puolesta. Hänen sanoistaan innostuneina liittyi häneen kaksi muuta professoria, domini Jacobus Scinnerus ja Laurentius Paulinus. Ja niin nämä hengenmiehet, esikuntanaan parvi riehakoita ylioppilaita, eräänä kauniina heinäkuun päivänä 1598 lähtivät nostamaan Uplannin rahvasta aseisiin.

* * * * *

Lundan kirkonkylään oli kerääntynyt paljon talonpoikia ja dominus Nicolaus puhui heille papintuvan portailta. Suomalaiset olivat sen jälkeen kuin he olivat tulleet osallisiksi ristinuskosta, pysyneet alallaan siellä meren takana. Mutta nyt heitä oli äkkiä ruvennut riivaamaan vanha noituuden henki sekä entisten ryöväriretkien muisto, niin että he olivat suurella laivastolla lähteneet liikkeelle hävittääkseen Ruotsin maata ja yhdessä paavilaisten kanssa tuhotakseen puhtaan opin. Kyllähän suomalaisten sotamiesten julmuudet edellisvuosien nuijamellakoista olivat täällä yhtä tunnetut kuin koko sikäläisen kansan suun noituus ja uppiniskaisuus. Niin, niin, tässä ei ollut muuta valittavana, kuin temmata aseet tuvan seinältä, täyttää eväspussit muonalla ja lähteä mies talosta niitä julmettuneita vastaan.

Seuraavana päivänä puhui Nicolaus Bothniensis Skeptunan nimismiestalon portailta sikäläisille talonpojille ja saatuaan heidät sotajalalle kulki jälleen eteenpäin. Hänen virkatoverinsa tekivät samoin toisilla suunnilla ja pian oli sotainen innostus temmannut valtaansa koko Uplannin maakunnan. Kaikkialla otettiin esiin nauloissaan ruostuneet aseet, joita ei oltu tarvittu sitten Kyösti-kuninkaan päivien, evässäkit täytettiin leivillä ja kinkuilla ja lähdettiin marssimaan peljättyä vihollista vastaan, vihollista, joka useampain mielikuvituksessa oli ehtinyt jo muuttua kaviojalkaiseksi ja sarvipäiseksi noita- ja peikko-joukoksi. Ja kyllähän nyt olikin tosi edessä, sillä kaikkiallahan kerrottiin, kuinka Tukholmassa oli äsken satanut verta ja Itägöötinmaalla oli nähty ilmassa taistelevia sotajoukkoja.

Talonpoikaisarmeijan kokoontumispaikaksi oli dominus Nicolaus määrännyt erään niityn lähellä Kullan kirkkoa ja sinne riensi nyt eri suunnilta asestettuja miesjoukkoja. Suomalaisen laivaston tiedettiin ankkuroineen vanhan Gröneborgin linnan edustalle saman Kullan pitäjän alueella ja sinne oli talonpoikain marssittava tuota noita-armeijaa vastaan, jahka tarpeellinen lukumäärä miehiä ehtisi koolle.

Ensimäisenä määräpaikalle saapuneessa joukossa oli eräs Skeptunan mies, nimeltä Jöns Bulte. Kun tuli tieto että suomalaiset Gröneborgin luona ovat ryhtyneet maallenousupuuhiin, ei Bulte, joka oli hieman yksinkertainen sekä luonteeltaan kerskuri, malttanut olla sanomatta:

"Mitäpäs jos minä lähden ja ammun niiltä päällikön."

"Mene, mene, Jumalan luoma, niin pääsemme vähällä koko noitajoukosta", alkoivat muutamat piloillaan yllyttää, samalla kuin toiset olivat arvelevinaan, että Bulten olisi kovin vaarallista ryhtyä sellaiseen yritykseen, sillä suomalaisten päällikkö oli tietysti noiduttu, joten häneen eivät minkäänlaiset nuolet pystyisi.

Silloin uskoi Bulte miehille, että hän on sivellyt nuoliaan siunatulla ehtoollisleivällä sekä varannut itsensä monilla muillakin taikatempuilla.

"No sitten ei ole hätääkään", sanoivat miehet. "Silloin sinun nuolesi pystyvät vaikka itse paholaiseen."

Jöns Bulte heitti selkäänsä nuolikotelon ja jousen, jota hänen isoisänsä oli käyttänyt sodassa tanskalaisia vastaan, iski merkitsevästi silmää tovereilleen ja lähti yksin vaeltamaan kohti Gröneborgia.

Kun hänen eteensä aukeni merenselkä, hämmästyi hän nähdessään tuon vanhan linnan edustalla suuren laivaston, johon kuului kappale kolmattasataa alusta. Tosin niistä useimmat olivat vain pieniä yksimastoisia haaksia, mutta siltikin näytti luo laivasto taajoine mastometsineen Jöns Bultesta ylen mahtavalta.

Laivoista kuljetettiin parasta aikaa maalle hevosia ja miehiä. Rannalla liikehti niitä jo taaja joukko ja keihäät ja pertuskat välkehtivät auringonpaisteessa. Miltä nuo miehet oikein näyttivät, oliko niillä sarvet ja kaviot ja niskassa kauheat harjakset, sitä ei Jöns matkan pituuden tähden voinut erottaa.

No, kaipa ne ennen pitkää lähtenevät sieltä liikkeelle, arveli hän ja kun hän Tukholmaan vievän tien varressa keksi vähäisen metsikkökummun, kiipesi hän sen laelle ja piiloutui huolellisesti pensasten suojaan. Sieltäpä oli hyvä nähdä alas tielle ja lähettää nuoli suomalaispäällikön rintaan.

Vihdoin oli koko suomalaisjoukko, kappale neljättä tuhatta miestä, saatu onnellisesti maihin. Se järjestyi riveihin ja ratsuväki edellä, jalkamiehet jälessä, lähti se liehuvin lipuin ja torvien soidessa marssimaan eteenpäin.

Silmät pyöreinä tähysti Jöns Bulte lähestyvää sotajoukkoa. Olivatko ne todellakin suomalaisia, sillä eipä hän nähnyt jälkiäkään sarvista, harjaksista tai kavioista. Nehän olivat aivan saman näköisiä kuin omatkin sotamiehet. Ja kuinka uljailta näyttivätkään ne kaksi töyhtöpää ritaria, jotka ratsastivat joukon edellä. Toisen pyöreiltä kasvoilta säteili mitä päiväpaisteisin iloisuus, kun hän haasteli toverinsa kanssa, räjähtäen välistä niin raikuvaan nauruun, että Jöns Bultenkin täytyi piilopaikassaan vetää suunsa hymyyn. Hänen rinnallaan ratsastava herra taasen oli kalpeahko ja hyvin vakavan sekä ylhäisen näköinen ja jälempänä ratsastavat kymmenet herrat, nehän olivat kaikki tyyni asultaan ja olennoltaan täysiä aatelismiehiä.

Jöns Bulte ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Oliko tässä liikkeellä noitatemppuja ja silmänkääntämistä vai oliko hän tykkänään erehtynyt? Ehkä olikin laivasto herttuan, sillä senhän olisi ollut määrä etelästä käsin rientää tänne suomalaisia ahdistamaan ja tuo sotajoukko oli niin ollen omaa väkeä. Mutta eipä hän nähnyt niiden joukossa herttuaa eikä amiraali Scheeliä. Ja kun hän heristi korviaan, kuuli hän sotamiesten pajattavan aivan outoa kieltä. Siis ne olivat sittenkin suomalaisia!