Part 23

"Meitä oli kerran miehiä monesta kansasta muutamassa saksalaisessa fregatissa. Kun oltiin Hampurin satamassa lastia ottamassa, rupesi muuanna iltana eräs vasta pestattu englantilainen leventelemään taidollaan ja rohkeudellaan. Hän kiipesi ison maston huippuun ja seisoi hetken aikaa päällään mastonnupissa. Tehkääpäs toisetkin sama temppu, jos pystytte, ylvästeli hän alas tultuaan. Silloin Knaapin Julli sanaa puhumatta sylkäsee kämmeniinsä ja lähtee kiivetä kyörnittämään ison maston toppiin. Pilkallisesti naureskellen katsoi engesmanni hänen jälkeensä, mutta perille päästyään alkaa Julli tällätä itseään päälaelleen mastonnupille. Useamman kerran sai hän yrittää, ennenkun takapotkurit kohosivat pilviä kohti. Mutta annas olla, juuri kun hän sai jiikatuksi koipensa, tuli tuulenpuuska ja heilautti hänet alas. No, mitäs ollakaan, Julli kahmuilee alastulomatkallaan kiinni touveihin ja purjeenpoimuihin ja putoaa loppujen lopuksi seisoville jaloin kannelle. Siinä hän sylkästä ruiskauttaa ja englantilaisen eteen kävellen sanoo: Teepäs sinä se temppu, jos pystyt! Mutta englantilainen tuijotti häneen suu auki ja kaikki alkoivat huutaa, että jo vei suomalainen voiton. Kun se Julli pahus aina osasi pysyä yhtä lunkina, luulin minäkin ensinnä, että hän oli tahallaan pudottautunut alas, kunnes hän kahdenkesken ilmotti minulle, että kyllä se alastulo tapahtui vahingossa. Mutta sen koommin ei englantilainen enemmän kuin muutkaan uskaltaneet meidän suomalaisten kuullen rohkeudellaan kerskua."

"Summa summarum on siis se, että me suomalaiset olemme maailman etevintä kansaa!" huudahti Taneli ja antaakseen kansallisinnolleen näkyvämmän muodon veti hän keuhkonsa ilmaa täyteen ja viheltää huikahutti kouransilmäänsä, minkä jälkeen hän tulista vauhtia kapusi ylös perämastoon ja asettui kahvelin juureen kahareisin kiikkumaan.

Hänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla loputon sarja vaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton vapauden tunne ja kuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa ja yhtäkkiä ällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia merimiehiä huiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua:

"Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat! Hurraa!"

* * * * *

Studiosus Abraham Frosterus oli pukeutunut juhla-asuunsa ja ripustanut ylioppilasmiekan kupeelleen, vaikka olikin arkipäivä. Tuimasti liikkuen, niin että miekanhuotra rämähteli saapasvartta vasten, asteli hän yli Auran sillan.

"Katsohan Aappoa!" virkahti muuan pohjalainen ylioppilas, joka toverinsa kanssa seisoi torin kulmalla ja neuvotteli siitä, mennäkö Mertasen krouviin olutta juomaan vaiko lähteä Multavierun puolelle sotaväen äksiisiä katsomaan.

"Se on sotaretkellä!" vastasi toveri, kääntäen katseensa Frosterukseen, joka oli pysähtynyt sillalle ja kaiteeseen nojaten katseli alas joelle, jossa joukko pikku poikia kävi merisotaa, pärskytellen melalla vettä toistensa päälle.

Frosteruksen sotaretkellä-olo merkitsi toverien kielellä sitä, että hän liikkui rahantekohommissa.

"Tässä täytyy taas suuttua ja ottaa päällensä tuima hahmo", oli hänellä tapa sanoa jouduttuaan äärimmäiseen pulaan ja koetettuaan sitä ennen selviytyä tavallisella vaatimattomuudellaan. Silloin pukeutui hän aina parhaimpaan asuunsa, otti sotaista ryhtiä lisätäkseen miekan kupeelleen ja lähti "rynnäkölle".

"Taneli, tuletko paikalla kotiin!" huusi sillan päästä muuan puolikasvuinen tyttö jollekin joella temmeltävistä pojista.

Taneli! Hänethän minä olen vallan unhottanut! välähti samalla Frosteruksen mieleen.

Hänen ikä- ja opintotoverinsa Taneli Juslenius oli nimittäin äskettäin saapunut kaupunkiin ja Frosterus muisti kuulleensa, että hän oli tullut Uudestakaupungista istuen rattaille ladottujen kupariplootujen päällä, jotka hän oli kesän kuluessa ansainnut.

"Lähdenpä oitis hänen luokseen ja siksi aikaa voin sotahaarniskanikin panna pois", päätti hän ja suuntasi kulkunsa torin halki Vartiavuorelle päin, jonka kupeella Juslenius asui muutaman porvarinlesken hoidossa.

Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka lattia kallistui peränurkkaa kohti, istui Juslenius pöydän ääressä ja kiidätti hanhenkynää paperiarkilla. Pöydän kulmalla oli muutamien kirjojen vieressä kymmenkunta valmiiksi kirjotettua arkkia.

_"Salve, amice!"_ huudahti Juslenius Frosteruksen nähdessään, kohosi pöydän äärestä ja riensi pudistamaan hänen kättään.

"Terve, sinä Pohjolan poika!" lisäsi hän, työntäen Frosteruksen istumaan pöydän viereen ja kaivaen arkustaan tupakkakartuusin sekä pari savipiippua.

"Sinä kirjotat väitöskirjaa?" virkahti Frosterus, kun piiput oli saatu savuamaan.

"Niin. Se oli minulla jo kesällä merillä ollessani pääpiirteissään valmiina täällä", vastasi hän etusormella otsaansa naputtaen. "Ja nyt olen sitten kaupunkiin tuloni kirjottanut sitä yötä päivää."

Silmät innosta loistaen näytti hän Frosterukselle ensimäistä arkkia, josta tämä luki nimen: _Aboa vetus et nova._

"Kuinka vanhan luulet Turkumme olevan?" kysyi Juslenius, kasvoillaan sellainen ilme kuin hän yksinään olisi toistaiseksi sen suuren salaisuuden omistaja.

"Hm, kaiketi se on ollut olemassa aina Eerikki Pyhän ristiretkestä asti", vastasi Frosterus, joka mieluummin olisi suonut keskustelun kääntyvän hänen sydäntään lähempänä oleviin asioihin.

"Phi-uu, veikkoseni!" vihelsi Juslenius pitkään. "Katsohan tuosta!" ja hän osotti ystävälleen erästä kohtaa käsikirjotuksessa, jossa todisteltiin, että Turku juonti alkunsa niiltä ajoin, jolloin suomalaiset Noan pojanpojan Magogin johdolla siirtyivät tähän maahan.

"Suomalaisten on siis täytynyt heti Babelin sekotuksen jälkeen matkustaa tänne", innostui nyt Frosteruskin asiasta.

"Niin tietysti", vastasi Juslenius empimättä. "Tornin rakentajain ydinjoukko sai osakseen suomenkielen ja lähti heti etsimään itselleen isänmaata. Heidän ensimäkien kuninkaansa oli Magog."

"Mutta mistä sinä tiedät, että suomalaiset olivat ydinjoukkona Babelin tornia rakennettaessa?" kysyi Frosterus, osottaakseen kriitillisyyttään.

"Mistäkö?" otti Juslenius suuret silmät kuin tahtoen kasvonilmeellään huudahtaa: o, sinä pyhä yksinkertaisuus!

"Mitä kieltä ihmiset puhuivat Babelin sekotukseen, saakka?" kysyi hän sitten, johtaakseen toverinsa oikeille jälille.

"Kaiketi hebreaa", vastasi Frosterus.

"Hyvä. Ja mikä nykyisistä kielistä on hebrean lähin sukulainen?"

Frosterus mietti hetkisen ja muistaessaan muutama vuosi sitten ilmestyneen Eerik Cajanuksen väitöskirjan suomen ja hebrean kielten sukulaisuudesta, vastasi hän epäröimättä:

"Suomenkieli."

Nyt tarvitsi Jusleniuksen vetää vain johtopäätös:

"Hebrea on alkukieli, suomi jäi uusien kielten joukossa lähimmäs sitä, siis täytyi suomalaisten olla ydinjoukko Babelin tornin rakentajissa."

Voitettuna painoi Frosterus katseensa alas.

* * * * *

Kättään huitoen käveli Juslenius puoli juoksua edestakaisin huoneessa. Hetken kuluttua pysähtyi hän kuitenkin toverinsa eteen ja kysyi:

"Mikäs on vanhin sivistyskansa Europassa? Mitä luulet?"

Frosterus katsoa mulautti epäröiden Jusleniukseen, sillä ihan umpimähkään ei hän tahtonut suomalaisia mainita, vaikka hän aavistikin toverinsa siihen tähtäävän. Hetkisen mietittyään vastasi hän:

"Ainakin Rudbeckius sanoo Atlanticassaan, että roomalaiset ovat saaneet sivistyksensä ruotsalaisilta, joten siis ruotsalaiset olisivat nykyään vanhin Europan sivistyskansa."

"Elähän tee niin hätäisiä päätelmiä!" tarttui Juslenius. "Etkö muista, keneltä Rudbeckius sanoo ruotsalaisten vuorostaan saaneen sivistyksensä?"

"Heitä pohjoisempana asuvilta kimmeriläisiltä."

"Hyvä, ja mitä ovat nämä kimmeriläiset?" Vastausta odottamatta penkoi Juslenius papereitaan ja levitti Frosteruksen eteen Olaus Magnuksen Suomen kartan sekä osotti sormellaan erääseen kohtaan Pohjanlahden perukassa.

Frosterus luki siitä nimen: Chim.

"Siinä on siis Chim ja Chimin seudun asukkaat olivat tietysti Chimmeriläisiä. Mutta mikä on tuo Chim?"

"Kaiketi Kemi", vastasi Frosterus.

"Aivan niin, ja chimmeriläiset ovat siis kemiläisiä ja kemiläiset, mitä muuta ne voisivat olla kuin --"

"Suomalaisia", ehätti Frosterus.

"Juuri niin, ja ruotsalaiset ovat siis saaneet sivistyksensä suomalaisilta", veti Juslenius loistavin silmin johtopäätöksen.

Frosteruksen katseessa näkyi vielä hiukan epäilyksen merkkejä ja hän kysyi:

"Mutta onko tämä tapahtunut ennen vai jälkeen kristinuskon maahan tuontia?"

"Tietysti ennen, paljon ennen, sillä kuinka se muuten olisi ehtinyt ruotsalaisten välityksellä roomalaisille kulkeutua. Vallottaessaan maamme hävittivät ruotsalaiset kaikki kirjalliset muistomerkkimme, masentaakseen siten meidän kansallistuntomme. Siksipä meillä onkin jälellä niin ani vähäsen muinaisesta sivistyksestämme."

"Tuleeko tämä sinun väitöskirjaasi?" kysyi Frosterus, joka nyt oli tullut täysin vakuutetuksi.

"Tietysti se tulee, vaikka en vielä ole ehtinyt niin pitkälle", vastasi Juslenius.

Hän käyskeli jälleen kiihkeästi edestakaisin, huitoi käsiään ja esitti katkonaisin lausein väitöskirjansa tulossa olevaa sisällystä. Vasta kun hän oli selvitellyt toverilleen kaikki sen tärkeimmät kohdat, sai tämä tilaisuuden esittää asiansa.

"Hyvä, että ajoissa käännyit puoleeni", lausui Juslenius ja paljasti nurkasta liinan alta kokonaisen pikku pinon kupariplootuja. "Kuinka paljon tarvitset?"

"Jos saisin kolme taaleria, niin olisin autettu."

Hetken päästä lähti Frosterus ystävänsä luota, kainalossaan mainitun summan arvosta eri suuruisia plootuja. Mutta Juslenius istahti jälleen työpöydän ääreen ja alkoi lennättää hanhensulkaa paperiarkkien yli.

* * * * *

Yliopiston sihteeri Taneli Juslenius havahtui ja hieroi silmiään. Ajatukset alkoivat toimia ja hänen päässään vilahti kreikkalaisia sanoja, joita hän viime aikoina oli verrannut suomalaisiin, todistellessaan näiden kielten läheistä sukulaisuutta.

"Aivan niin, _eremos_, sehän on suomen erämaa" sai hän kiinni sanasta, joka viimeksi oli hänen tajuntaansa pysähtynyt. "Ja se kai on selvästikin suomalainen laina kreikankielessä, koska sitä ei voi johtaa mistään toisesta kreikkalaisesta sanasta."

Hän innostui ja kohosi istualleen. Mutta kylmät väreet kulkivat silloin hänen ruumiinsa yli, sillä nyt vasta huomasi hän maanneensa -- ruumiskirstussa. Hän hieroi silmiään ja koetti ponnistaa ajatuksiaan.

Niin, selvästi se oli kapea ja musta ruumiskirstu, jossa hän oli maannut. Se oli asetettu kahden tuolin varaan ja seinän nojalla pystyssä oli sen kansi. Talossa vallitsi kuolon hiljaisuus ja ikkunoihin oli asetettu lakanat.

"Mitä herran nimessä tämä merkitsee!" huudahti hän kauhuissaan ja kiipesi lattialle.

"Rakas Daniel, sinä elät jälleen!" kuului samassa viereisen huoneen ovelta hellä ääni.

Siinä seisoi hänen nuori vaimonsa Hedvig. Hän riensi miehensä luo ja tarttui hänen käsiinsä.

"Nyt sinä menet jälleen oikealle vuoteellesi, sillä tauti on sinut jättänyt. Minä menen kiiruusti valmistamaan sinulle jotakin virkistystä. Ja tuon kamalan kirstun toimitan minä täältä heti pois."

Juslenius tunsi voimansa hyvin heikoiksi ja tahdottomasti seurasi hän vaimoaan vuoteeseen, johon tämä hänet huolellisesti peitti.

Kadulta kuului vankkurien kolinaa ja kun vaimo oli poistanut akkunasta lakanan, näki Juslenius naamioidun miehen kuljettavan siitä ohitse ruumiskirstua. Samassa selveni hänelle, että kaupungissa raivosi ankara rutto, johon hänkin oli muutamia päiviä sitten sairastunut. Estääkseen tartuntaa leviämästä oli hän haetuttanut ruumiskirstun ja asettunut siihen valmiiksi makaamaan ja kuolemaa odottamaan. Kokonaisen vuorokauden oli hän siinä tajutonna maannut, hourien hebrealaisista ja kreikkalaisista sukulaissanoista, kuten hänen vaimonsa kertoi. Palvelusväki oli rutonpelosta kaikonnut talosta ja rouva oli yksin, itkusta ja epätoivosta menehtymäisillään, pitänyt silmällä taudin kehitystä.

"Nyt, rakkaani, on kuitenkin pahin ohitse", lausui hän vaimolleen, kun tämä tarjosi hänelle virvotusjuomaa. "Näemme, että Jumala tarvitsee fennofiilejäkin työmailleen", lisäsi hän raukeasti hymyillen ja silitti vaimonsa kättä. "Tunnen ruumiissani, että tauti on minut jättänyt."

Hetken päästä ummisti hän silmänsä ja vaipui virkistävään uneen.

* * * * *

Edellä kerrottu tapahtui syksyllä 1710. Rutto tempasi silloin kaksi tuhatta henkeä Turun kaupungista. Puolen vuoden perästä kohtasi vanhaa pääkaupunkia uusi vitsaus. Silloin, 16 p. toukokuuta, pääsi vahingonvalkea irti ja hävitti siinä tuokiossa neljännen osan kaupunkia. Aurajoen rannalla lähellä tuomiokirkkoa oli sanottuna päivänä itkua ja voivotusta. Siellä oli hajanaisissa kasoissa huone- ja talouskaluja, joita palavasta kaupunginosasta oli sinne suojaan kiidätetty. Niiden välissä kierteli naisia ja lapsia, jotka avuttomina yhteen ääneen itkivät hävityksen surkeutta.

Vaatteet ja niskaan valahtanut peruukki kärventyneinä, hikisenä ja noessa läheni paikkaa yliopiston sihteeri Taneli Juslenius, kainalossaan muutamia kirjoja, joiden kannet olivat kuumuudesta käpristyneet.

"Isä, isä!" kuuli hän valitushuutojen keskeltä vanhimman poikansa äänen. Sitä lähestyessään löysi hän itkevän vaimonsa, joka istui maassa hätääntyneiden lasten, neuvottomien palvelustyttöjen ja omaisuuden rippeiden keskellä sekä koetti tyynnyttää nuorinta pienokaistaan. Nähdessään miehensä lähestyvän kuivasi hän kyyneleensä ja nosti katseensa kysyvänä hänen puoleensa.

"Tässä on kaikki, mitä lisäksi saatoin enää pelastaa", lausui Juslenius synkästi ja osotti kainalossaan olevia kirjoja. "Katto romahti jo alas ja kohta on kodistamme ainoastaan kasa tuhkaa jälellä."

Rouva purskahti uudestaan itkuun ja lapset seurasivat hänen esimerkkiään. Juslenius istahti heidän keskelleen, mutta lohduttamaan ei hän tällä hetkellä tuntenut pystyvänsä, sillä siksi masennuksissa oli hänen omakin mielensä.

Eniten koski häneen rakkaan kirjastonsa menetys. Nämä kolme teosta olivat ainoat, jotka hänen oli onnistunut liekeistä pelastaa. Apeamielisesti käänteli hän niitä käsissään ja koetti hellävaroin oikoa käpristyneitä kansia.

Yksi kirjoista oli hänen oma teoksensa, _Vindicia Fennorum_ -- Suomalaisten puolustus. Ilmanhenki leyhäytti takakannen auki ja hänen silmänsä sattuivat loppusanoihin, jotka hän kahdeksan vuotta sitten oli kirjottanut: "Nämä olen kirjottanut isänmaanrakkauden vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainioon kansaan."

"Jumala itse avasi kirjan kannen ja osotti nuo sanat eteeni, muistuttaakseen minulle elämäntehtävääni", ajatteli hän liikutettuna ja tunsi noiden omien, palavalla nuoruuden innolla kirjotettujen sanojensa kohottavan hänet hetken surujen ja hävityksen yläpuolelle.

"Rakkaani, paljon me olemme tänään menettäneet mutta vielä paljon enemmän me voimme tulevaisuudelta vallottaa", lausui hän keventyneesti ja ryhtyi kuivaamaan vaimonsa kyyneliä.

* * * * *

Keppiinsä nojaten asteli Oulun kappalainen Abraham Frosterus Tukholman Nygrändenillä ja veti mielihyvin sieramiinsa raikasta ulkoilmaa, jota vailla hän oli saanut olla jo useita viikkoja. Häntä oli nimittäin pidättänyt vuoteessa ankara leini, joka jalasta toiseen siirtyen oli tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia ja riistänyt öiden levon.

Pohjanlahden ympäri soljuvan pakolaisvirran mukana oli hänkin kulkeutunut Tukholmaan, missä hän perheineen melkein tyhjästä eläen oli asunut pienehkössä huonepahaisessa Nygrändenin varrella.

Viime kulunut yö oli ollut hänelle tavallista tuskallisempi. Mutta miltei vielä enemmän kuin ruumiillisesta taudistaan oli hän kärsinyt tietoisuudesta, että perheen ruokavarat sekä yleensä kaikki apulähteet olivat tyyten lopussa.

Aamun sarastaessa olivat tuskat kuitenkin äkkiä hellittäneet. Hän oli uinahtanut ja hänen hellä vaimonsa, joka pitkällisestä valvonnasta uupuneena oli koko yön uskollisesti hoitanut häntä, oli paneutunut lattialle lepäämään.

Jonkun tunnin kuluttua olivat he havahtuneet hiljaiseen oven käyntiin. Huoneessa ei kuitenkaan näkynyt ketään vierasta henkilöä, mutta sen sijaan oli perheen isä keksinyt vuoteensa jalkapäässä kasan suuria kuparitaalereita. Tuntematon hyväntekijä oli heidän nukkuessaan käynyt ne siihen asettamassa ja liikutettuina kiittivät avunsaajat Jumalaa.

Nuo kupariplootut johtivat Frosteruksen mieleen erään tapauksen puolentoistakymmentä vuotta sitten, jolloin hän kovassa hädässä ollen oli mennyt ystävänsä Taneli Jusleniuksen luo ja tullut samanlaisten plootujen avulla pulastaan pelastetuksi. Sitä muistellessaan sai hän äkkiä halun päästä tervehtimään entistä ystäväänsä, jonka hän myöskin oli kuullut pakolaisena perheineen saapuneen Pohjanlahden ympäri Tukholmaan. Ihmeekseen tunsi hän voivansa kepin avulla liikkua ja niin hän lähti ottamaan selkoa Jusleniuksen asunnosta, saadakseen käydä häntä tervehtimässä.

* * * * *

Professori Juslenius istui kirjotuspöydän ääressä, edessään puoleksi kirjotettu paperiarkki. Hän nojasi päätään käteen ja kasvoillaan oli alakuloinen ilme.

Taudin kalvamaa entistä ylioppilastoveriaan ei hän tuntenut, ennen kun tämä oli maininnut nimensä. Liikutettuna nousi hän silloin häntä tervehtimään, minkä jälkeen hän huudahti:

"Sinussa näen jälleen kuin peilistä, mihin tilaan tämä kova aika on koko Suomen kansan saattanut!"

Kun he olivat kertoneet viimeaikaiset vaiheensa, huomasivat he ne ihmeellisen samankaltaisiksi. Jusleniuksen puoliso oli pakomatkalla synnyttänyt pienokaisen, joka oli kuollut matkan vaivoista. Frosterukselta vuorostaan oli vaimo sairastunut ankarasti matkalla, niin että heidän oli suurinta kurjuutta kärsien täytynyt useiksi kuukausiksi pysähtyä Tornioon. Tukholmassa oli Juslenius samoin kuin Frosteruskin saanut kärsiä suurinta puutetta, sillä kiireessä ei oltu ehditty paljoakaan mukaan ottaa.

"Nyt minulle vihdoinkin on hiukan valjennut", kertoi Juslenius lopuksi, "sillä äskettäin olen saanut valtuuden lehtorinvirkaan Vesteråsin kimnaasissa. Olen tässä juuri valmistellut virkaanastujaisesitelmääni."

Hän näytti Frosterukselle ensimäistä käsikirjotusarkkia, jonka otsikosta tämä luki tittelin _"De miseriis Fennorum."_

"Niin, toisenlaisen mielialan vallassa ja toisenlaisista asioista minä silloin kirjotin, kun sinä Turussa toistakymmentä vuotta sitten tulit luokseni rahaa lainaamaan", lausui Juslenius huoaten ja luki ystävälleen muutamia kohtia esitelmästään. Se oli synkkää kuvausta niistä suunnattomista kärsimyksistä, joiden alaiseksi idän raakalaiset olivat Suomen kansan saattaneet.

Hänen äsken valmiiksi saamansa kohta kuului:

"Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka suuri kunnia, kuinka onnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa, isänmaan rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa ja sammuttaa janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten kohtalo kautta lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole varmoja tietoja olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle, jotka luonto näkyy Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut kukaan muu kuin ehkä onneton turvanetsijä."

Nämä ajatukset, jotka hän oli vähää ennen paperille pannut, olivat Jusleniuksen saattaneet sen alakuloisen kaihomielen valtaan, missä Frosterus tullessaan hänet tapasi.

"Valkeneeko meille koskaan enää päivä?" virkahti viimemainittu apeasti.

"Sen Jumala yksin tietää", vastasi Juslenius synkällä äänellä, jossa ei enää soinnahtanut nuorekkaan fennofiilin täyteläinen luottamus.

* * * * *

Vihdoinkin oli rauhan päivä koittanut ja raakalaislaumat olivat vetäytyneet takaisin itäisen rajan taakse. Monia kokenut vanha Turku oli siivoutunut siitä liasta ja törystä, jota moskovalaisten jäliltä kaikkialla kohtasi, ja juhlamielin virtasivat kaupunkilaiset tuomiokirkkoon, missä tänään vietettiin yliopiston avajaisjumalanpalvelusta.

Kun alkutoimitukset oli suoritettu, kohosi saarnastuoliin raamatun alkukielten professori Daniel Juslenius. Syvä liikutus valtasi hänen mielensä, kun hän silmäili yli avaran kirkon, jota sitäkin olivat hävityksen laineet huuhtoneet. Mutta hänen äänessään kajahti jälleen riemukas fennofiilisointu, kun hän lausui saarnatekstin sanat:

"Ylistä, Jerusalem, Herraa; kiitä Zion, sinun Jumalatas! Sillä hän vahvistaa sinun porttis salvat ja siunaa sinussa sinun lapses. Hän saattaa rauhan sinun ääriis ja ravitsee sinua parahilla nisuilla. Hän lähettää puheensa maan päälle: hänen sanansa nopiasti juoksee."

* * * * *

On kulunut lähemmäs parikymmentä vuotta edellisestä.

Porvoon hiippakunnan piispana on Juslenius laajalla tarkastusmatkalla. Hän on juuri lopettanut kokouksen Liperin seurakuntalaisten kanssa ja astelee kirkosta pappilaan. Ärtynyt ilme hänen kasvoillaan painostaa hänen seuralaisiaan ja yhtäkkiä puhkeaa hän puhumaan:

"Tämä Karjalan perukka on pimein kolkka minun hiippakunnassani. Pimeyttä, petosta ja taikuutta tapaa täällä joka askeleella. Toisinaan tuntuu ihan toivottomalta taistelu sitä vastaan."

Varsinkin oli hänen silmätikkunaan kreikanusko, jota hän toisinaan oli nimittänyt manalaisten uskonnoksi. Siinä määrin olivat isonvihan kärsimykset syövyttäneet hänen veriinsä sammumattoman vastenmielisyyden kaikkea venäläistä kohtaan. Väsymättä hän olikin piispautensa ajan työskennellyt valistuksen kohottamiseksi varsinkin hiippakunnan itäosassa, mutta uuden kylvön oras näytti tuskallisen hitaasti nousevan pinnalle.

Pappilaan oli kokouksen aikana saapunut posti, joka Turusta ja Porvoosta toi virallisia kuulutuksia sekä samalla muutamia kirjeitä piispalle. Juslenius sulkeutui niiden kera huoneeseensa ja kun hän muutaman tovin kuluttua palasi muiden seuraan, loistivat hänen kasvonsa tyytyväisyydestä.

"Niin toivottomalta kuin tämä raataminen usein näyttääkin", lausui hän, "niin silloin tällöin Jumala suo meidän kuitenkin nauttia töittemme hedelmistä. Sain nyt juuri kauan odottamani tiedon, että säädyt Tukholmassa ovat vihdoinkin päättäneet jotakin sen minun valitukseni johdosta, että virkamiehet täällä Suomessa niin perin huonosti taitavat kansankieltä. Nyt ovat säädyt päättäneet, että Ruotsin laki sekä ne kuninkaalliset asetukset ja säännöt, jotka katsotaan Suomen talonpojille tarpeellisiksi, ovat käännettävät suomeksi. Niinikään sisältää tuo säätyjen päätös lupauksen siitä, että tuomarin ynnä muita virkoja Suomessa on etusijassa annettava suomenkieltä taitaville.

"Tämä oli minulle, vanhalle fennofiilille, taas mieluisa kosteikko karulla taipaleellani", lopetti piispa tyytyväisesti myhäillen.

* * * * *

On kulunut puolikymmentä vuotta ja Juslenius on nelitoistahenkisine perheineen jälleen saanut idän raakalaisten edestä paeta Pohjanlahden taakse. Väsyneenä ja apeana on hän juuri palannut valtiopäiväistunnosta asuntoonsa. Valtakunnan rikkinäisyys, vimmattu puoluetaistelu ja vallanpitäjäin saamattomuus ovat jo kauan rasittaneet hänen rehellistä sydäntään ja järjestykseen tottunutta mieltään. Mutta tänään on hänen ristiriitaansa lisännyt vielä sanoma, että hän on saanut enimmät äänet Skaaran hiippakunnan piispanvirkaan.

Mitä tehdä siihen nähden? Kymmenisen vuotta sitten hän oli saanut enimmät äänet samalla kertaa sekä Turun että Porvoon hiippakunnan piispanvirkaan. Hän oli valinnut pienemmän ja joka suhteessa epäedullisemman hiippakunnan. Se oli hänen fennofiilinen intonsa, joka hänet silloin oli ajanut isänmaansa viljelemättömimpään kolkkaan. Mutta oliko tuo into nyt sitten väsähtänyt, sillä hän tunsi sydämensä pohjalla halun valita tällä kertaa turvallisempi ja joka suhteessa edullisempi Skaaran hiippa?

Hän tiesi ja tunsi kyllä, että se oli väsynyt vanhus, joka häntä tähän valintaan yllytti. Mutta vielä oli jälellä jotakin entisestä nuoresta fennofiilistäkin ja se soimasi häntä isänmaan ja oman kansansa hylkäämisestä.

Kun hän työhuoneessaan istui vaipuneena näihin mietteisiin, saapui hänen luokseen kirjanpainaja Lars Salvius. Hän toi piispan nähtäväksi ensimäisen arkin hänen suuresta sanakirjateoksestaan, jonka hän joku aika sitten oli jättänyt painettavaksi.