Part 22

Hän oli mielestään raahustanut lumessa kokonaisen iankaikkisuuden, kun hän kuuli edestään myrskyn keskeltä saarnaavan äänen. Sitä kohti vaistomaisesti kulkien tapasi hän joukon miehiä, jotka säretyn reen kappaleista koettivat virittää nuotiota. Mutta kohta kun tulenliekkiä vähän näkyi sammutti sen myrsky. Siitä huolimatta jatkoivat miehet itsepintaisesti ja ääneti virityspuuhiaan. Viereen oli pysähtynyt muuan kanuunahevonen, joka oli pudonnut omituiseen istuvaan asentoon. Se heitteli päätään herkeämättä ylös ja alas ja sen pitkiksi puikoiksi jäätyneet turpakarvat kilahtelivat. Mutta kanuunan päälle oli asettunut seisomaan muuan Uudenmaan rykmentin mies, jota armeijassa oli sanottu "papiksi", siksi että hänellä aina seurasi repussaan raamattu, jota hän leiritulilla oli usein tovereilleen lukenut. Mielipuolisesti pöllötellen turvonneilla silmillään ja kiivaasti käsiään huitoen huusi hän saarnaavalla äänellä: "Huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikesta neljästä ilmansuunnasta... Voi, sinä ihmisen lapsi, näin sanoo Herra, Herra, Israelin maasta: loppu tulee; koko neljän maan äären loppu tulee. Kaikki sinun vihollises ammottelevat suutansa sinua vastaan, viheltelevät sinua ja kiristävät hampaitansa ja sanovat: me olemme hänen hukuttaneet. Tämä on se päivä, jota me halasimme, me olemme sen saaneet ja nähneet." Lauri pysähtyi ja tuijotti tylsästi saarnaajaan. Ja pyryn keskeltä ilmestyi mies toisensa jälkeen ja väristen sekä loksavin leuoin pysähtyivät he kaikki, aivankuin tässä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä tekeillä.

Yhtäkkiä ilmestyi siinä Laurin eteen Tuomas. "Poika!" ärjäsi hän ja tyrkkäsi hänet vihaisesti liikkeelle.

Lauri lähti taas huojumaan eteenpäin ja Tuomas seurasi hänen kintereillään. Mutta montakaan askelta ei Lauri ehtinyt kulkea, kun hän suistui maahan. Silloin tempasi Tuomas hänet ylös ja ravisteli häntä hurjasti. Mutta nähdessään, kuinka Lauria puistatti läpi ruumiin, riisui hän äkkiä päältään univormukulunsa ja alkoi sitä kiskoa veljensä ylle. Itsellään oli hänellä univormun alla lyhyt, napiton takki. Tuuli riuhtasi sen levälleen sekä samoin hänen kuluneen ja likaisen pellavapaitansa rintamuksen. Nähdessään hänen paljaan rintansa sekä siinä punottavan pajunetinarven, havahtui Lauri selvään todellisuuteen. Ensi kerran vanhinta veljeään sinutellen sanoi hän:

"Sinähän palellut itse, en minä tätä ota!" ja alkoi kiivaasti riuhtoa univormua yltään.

"Huuti, nulikka, äläkä sinuttele esimiestäsi!" karjasi Tuomas ja kiskoi viitan takaisin Laurin olkapäille. Sitten vyötti hän sen kiinni omalla vyöllään.

"Mars eteenpäin!" komensi hän ja työnsi veljensä liikkeelle.

Tahdottomasti alkoi silloin Lauri siirrellä jalkojaan pöpperöisessä lumessa. Väkivaltaisin heitoin laahaten jäykkää jalkaansa ontui Tuomas hänen kintereillään. Kouristaen Lauria käsivarresta ja siten estäen häntä lumeen kompastumasta puhui hän läähättäen:

"Etkö sinä ymmärrä, poika, että sinun täytyy päästä kotimaahan ja panna siellä kotitalo taas pystyyn?"

Äänettöminä raahustivat he sitten pitkän aikaa kahden eteenpäin ja Tuomas piteli yhä Lauria käsivarresta. Viimein illan hämärässä laskeusivat he jotakin rinnettä alaspäin ja tulivat pienen joen uomalle. Siellä ei pyryyttänyt niin tuimasti ja etäämpänä näkyi uomaa pitkin kulkevan alaspäin joukko miehiä ja muutamia hevosia. Tuomas pysähtyi äyräälle ja sanoi:

"Laskeu tuonne uoman pohjaan ja marssi kiiruusti noiden toisten jälkeen ja kun tulet kotiin, niin..."

Hän keskeytti lauseen ja kääntyi palatakseen.

"Minne sinä... etkö sinä tulekaan?" huusi Lauri murtunein äänin.

"Huuti, poika!" ärjäsi Tuomas. "Elä sinä neuvo esimiehiäsi! Minä palaan miehiäni kokoamaan, sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet myrskyyn ja komppania on minun vastuullani. Ymmärrätkö? Mars!"

Lauri lähti menemään, mutta uoman pohjalle tultuaan pysähtyi hän ja kääntyi nähdäkseen vielä kerran vanhinta veljeään. Tuomas seisoi äyräällä ja huomatessaan Laurin pysähtyvän, lähti hän nyrkki pystyssä ontumaan kohti.

"Etkö sinä, sen nulikka, aio totella esimiestäsi!" karjui hän.

Silloin kääntyi Lauri ja lähti läähättäen juoksemaan edessään häämöttävien miesten perään.

* * * * *

Kesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen palasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä. Mutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli niin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä, vaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä sijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta ilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan kivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho korkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät pajupensaat. Aitan kynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta ei ollut haamuakaan jälellä.

Niin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt kumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki muukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten toisetkin omaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä, joten vihollinen oli sinnekin tiensä löytänyt.

Kun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi jaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis lähinnä äitiä Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne Tuomaskin jäi satojen muiden suomalaisten kera?

Mieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän olisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena jotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja niin hän äänetönpä ja synkkänä tuijotti eteensä.

Mutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä hedelmöittymisen ja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi ja herttaisesti kuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen laulua ja kukkivat kedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti tuuheammalta kuin koskaan ennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä uuteen elämään kutsuakseen asettui sen latvaan käki ja kukkui niin helisevän riemuisasti kuin ei se kyllikseen olisi voinut rauhan päivää ylistää.

Lauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän äänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa tyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi sormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden vallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten hänkin. Ruotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion tienoilla suuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa. Vaistomaisesti olivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan. Käytyään ensin tytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään tämän omaisia eikä sukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin syntymäsijoille.

Kun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he samalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona. Se oli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita tuhansien muidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen elämä silloin kaiken puutteessa saatiin uudelleen tavallista uraansa kulkemaan, sitä on myöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa kasvaneiden sukupolvien työläs käsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon koettelemusten ajan kestäen olivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja kulkutautien kourilta, kävivät työhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden luottamusta Ja koko luonto, joka äsken oli liittoutunut vihollisten kanssa, koetellakseen tulevaisuuden varalle, kuinka paljon tämä kansa kykeni kestämään ja oliko siitä täyttämään historiallista kutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin tyytyväisenä kokeilujensa tuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin ihmisten työn. Harvoin on nähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo isonvihan jälkivuodet. Kilvan kantoivat silloin hedelmää vaimot ja pellot, ja niin kohosivat kodit jälleen raunioistaan, vuosi vuodelta laajenivat viheriöivät vainiot, metsistä kaikuivat jälleen karjojen kellot yhdessä paimentorvien kanssa ja tanhuilla leikkivät taajat lapsilaumat.

Uudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla perillisillä ja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita miehuusvuosiaan, kun jälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin saattoi Lauri jo lähettää vihollista vastaan vanhimman poikansa, joka kaatui Lappeenrannan luona. Mutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen jatkuivat rauhanvuodet. Niiden kuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri yhä, niin että hänen kotinsa ympärille vähitellen yleni kokonainen kylä, jossa asui pelkästään hänen heimolaisiaan ja jälkeläisiään. Kuin vanhan testamentin patriarkka eli hän heidän keskellään ja saavutti sangen korkean iän. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, kun jälleen alkoi idästä päin sodan vaara maata uhata.

Silloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo kantatalon pihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen vaaria, joka tuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan pitkän elämänsä varrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia vaikeita aikoja, lausui vaari:

"Mitä te luulette toden tullessa kestävänne, kun jo kuulopuheista vaikertelette? Jollei meillä olisi vastamäkiä noustavana, niin hukkaanhan me silloin joutuisimme."

"Mutta jos tulee taas sellaiset ajat kuin isonvihan aikana, niin mikä meidät silloin periikään!" lausui yksi vaarin vanhimmista miniöistä.

"Jos tulisi, niin kestettävä se olisi niinkuin on ennenkin kestetty", virkkoi siihen vaari. "Mutta tuskinpa sellaista aikaa on minkään kansan elämässä muuta kuin yhden kerran. Niin minä ainakin uskon. Kyllä silloin tuli itse Jumalakin näkemään, että tämä kansa kestää."

Ja ikäänkuin hän, joka oli kovan ajan yli elänyt, olisi itsessään tuntenut kaiken sen teräksisen tarmon ja sitkeän juurevuuden, jonka nojalla Suomen kansa oli siihen päivään säilynyt, kasvanut ja lisääntynyt, lausui hän hetken kuluttua painokkaasti:

_"Ei tätä kansaa hävitetä!"_

Tuuheiden kulmainsa alta tähysti hän terävästi lukuisaa jälkeläisjoukkoaan ja vaieten tunnusti jokainen mielessään, että hänellä, jos kellään, oli oikeus niin sanoa.

Kotiin!

Eveliina huuhtoi karsinassa astioita ja Katri istui kynnyksellä puhdistaen hunajaa, jota hän juuri oli käynyt mehiläiskeoista anastamassa. Pölyistä kylänraittia pitkin asteli punapaitainen kylänvanhin ja kysyi ohi mennessään Katrilta miesten töitä. Jostain etäämpää kuului riutuva balalaikan ääni sekä lasten riitelyä. Kun kylänvanhin oli hävinnyt näkyvistä, vaikenivat äänet ja silloin kävi hyönteisten surina ja lintujen laulu kuuluvammaksi.

Kuivattuaan astiat tuli Eveliina istumaan kynnykselle sisarensa rinnalle, joka hänkin juuri lopetti työnsä. Kädet helmassa jäivät he ääneti tuijottamaan läntistä taivaanrannetta kohti, jonne aurinko oli jo painumassa.

Silloin alkoi yhtäkkiä Eveliina, silmissään uneksiva ilme, hyräillä laulua:

"Tuoll' on mun kultani, ain yhä tuolla, kuninkahan kultaisen kartanon puolla; voi minun lintuni, voi minun kultani, kun et tule jo!"

Siskonsa laulun kuullessaan säpsähti Katri kuin unesta havahtuen ja jäi hämmästyneenä häneen tuijottamaan, samalla kuin rypyt hänen silmiensä ympärillä alkoivat vilkkaasti elää. Mutta hetken päästä yhtyi hänkin lauluun ja kun he olivat päässeet värssyn loppuun, vaikenivat he ja kasvonsa vyöliinaan kätkien purskahtivat itkuun.

Tuo laulu oli temmannut sijaltaan sen hunnun, jonka taakse he olivat menneisyytensä kätkeneet, ja he tunsivat yhtäkkiä siirtyneensä viisikolmatta vuotta ajassa taapäin. Silloin seisoivat he nuorina neitosina, sirpit kädessä, kaurahalmeella Paloisjärven rannalla kotipitäjässään Iisalmella. Päivä oli silloinkin ollut länteen painumassa ja sulhastaan muistellen, joka oli Kaarlokuninkaan mukana vierailla mailla, oli Eveliina purkanut sydämensä kaihon lauluun: "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla." Katri oli silloinkin yhtynyt siskonsa lauluun, mutta juuri kun he olivat päässeet ensimäisen värssyn loppuun, oli metsänrannasta tulla pöllähtänyt halmeelle joukko Pohjanmaalta palaavia venäläisiä rakuunoita. Ne olivat ympäröineet tyrmistyneet sisarukset, temmanneet heidät ylös satulaan ja rientäneet tuulena matkaansa.

Riehuvien sotilasten mukana he olivat saaneet vaeltaa viikkoja ja kuukausia, ohi lukemattomien vinorististen pyhäkköjen ja sipulikattoisten kirkkojen, kylien ja kaupunkien, kunnes olivat päätyneet tähän pieneen maalaiskylään kaukana Moskovan takana. Täällä he olivat sitten eläneet ryöstäjäinsä, kahden veljeksen, vaimoina vuosia puolivälin kolmekymmentä. Ja koko tuon ajan he olivat olleet kuin syvässä unheessa. Vieras kieli, vieras haju, vieraat väritpä tavat olivat heitä ympäröineet joka puolelta ja kuin unissakävijät he olivat niihin mukautuneet, vaikka sydän olikin kaukana poissa. Tässä ympäristössä he olivat ikäänkuin kainoksuneet omaa äidinkieltään ja niin se oli heiltä keskenäänkin jäänyt käytännöstä pois. Ainoastaan ajatuksissaan he olivat sitä käyttäneet sekä iltasin lukiessaan äänettömän ehtoorukouksensa.

Mitään sanoja eivät sisarukset nytkään laulun tauottua äidinkielellään vaihtaneet, mutta se oli havahuttanut heidän koti-ikävänsä täyteen tietoisuuteen ja ikäänkuin ruumiillistuttanut sen. Heidän katseeseensa oli syttynyt omituinen loiste, joka ei miehiltäkään jäänyt huomaamatta, kun he illalla palasivat työmaalta. Mutta mitään eivät sisarukset virkkaneet paremmin miehille kuin toisilleenkaan, vaan liikkuivat äänettöminä ilta-askareissaan.

Puoliyön aikana, kun nukkuvain huounta ja sirkkain siritys täyttivät huoneen, kohosi Eveliina hiljaa vuoteestaan ja alkoi pukeutua. Katri, joka oli avoimin silmin maannut omalla tilallaan, seurasi sisarensa esimerkkiä. Yhtään sanaa he eivät nytkään vaihtaneet, mutta ymmärsivät silti täydellisesti toisensa. Niin, heille oli jo illalla Eveliinan laulaessa selvinnyt kaikki.

Kun he parhaillaan säälivät evästä kokoon, havahtui yksi miehistä ja sisarten puuhat nähdessään sekä muistaessaan illallisen omituisen loisteen heidän silmissään, aavisti hän jotakin. Hän kavahti vuoteesta ja hälytti toisetkin hereille. Mutta salamannopeasti, kuin ennen tehdystä sopimuksesta, tarttuivat sisarukset seinällä oleviin aseisiin ja surmasivat miehet, joiden vaimoina ja äiteinä he olivat yli kaksikymmentä vuotta eläneet. He tekivät sen ääneti ja ilman tunnonvaivoja, aivankuin matkalle lähtijä pudistaa vaatteistaan arkielämän tartuttamat rikat.

Ja sitten he lähtivät tiettömille taipalille.

Mitä suuntaa heidän oli kulettava, osuakseen kerran syntymäsijoilleen? Ruotsissa päivä laskee ja Venäjältä nousee, muistivat he vanhain ennen sanoneen ja niin suuntasivat he alati kulkunsa päivänlaskua kohti. Halki rannattomien metsien ja yli äärettömien soiden he samosivat varmoina siitä, että he kerran vielä osuisivat synnyinseudulleen. Kun eväät loppuivat, ravitsivat he itseään marjoilla ja sienillä tai osui heidän tielleen metsälintuja.

Kuukausia olivat he siten hellittämättä eteenpäin samonneet, kun he eräänä päivänä lopen uupuneina ja nälkäisinä uskalsivat lähestyä ihmisasuntoja. Sieltä kuulivat he kaikuvan vastaansa suomenkielen. Silloin he itkivät ilosta, huomatessaan vihdoinkin päässeensä isänmaansa rajojen sisälle.

Vahvistunein mielin jatkoivat he matkaa syntymäseutuaan kohti ja niinpä he muutamana kuulaana syyspäivänä huomasivat seisovansa Paloisjärven rannalla. Silloin he jälleen puhkesivat itkuun ja syleilivät toisiaan.

Mutta kaurahalmeen sijalle, josta heidät viisikolmatta vuotta sitten oli raahattu vieraalle maalle, oli tällä välin kasvanut suuri metsä. Kun he kyyneleisin silmin käyskelivät siinä nuoruutensa työmaalla, kilahti jotakin sammalessa. Eveliina kumartui alas ja veti turpeen kätköstä esiin kaksi läpiruostunutta sirppiä.

Heidän omat sirppinsä! Kyllähän he ne tunsivat, sillä kummankin varressa häämöttivät vielä tutut merkit.

"Nyt viimeiselle taipalelle kotiin!" virkkoi vihdoin Eveliina, asetti sirpin olalleen kuten ennenkin leikkuupellolta palattaessa ja lähti astelemaan Vieremän kylää kohti. Ja äänetönnä, sirppi olalla, seurasi Katri hänen kintereillään.

Kun he lähenivät kotitaloansa, Vieremän Jaakkolaa, alkoi Eveliina kirkkain äänin laulaa ehtoovirttä: "Jo joutui päivä armas", kuten he nuoruudessaan olivat niin usein tehneet iltasin työmaalta tai karjanhausta palatessaan. Ja kun talon rakennukset alkoivat petäjien välitse pilkottaa, yhtyi Katrikin virteen.

Silloin Jaakkolan vanha, upposokea muori, joka asusti saunassa ja jota pidettiin hupelona, astua lyykkäsi sauvaansa nojaten pihalle ja sisäisen ilon kirkastaessa hänen ryppyisiä kasvojaan lausui:

"Nyt tyttäret palaavat! Enkös minä ole aina sanonut, että vielä ne kerran palaavat!"

Ja kun hetken kuluttua astui metsästä pihalle kaksi outoa ja elähtänyttä vaimoa, ruostuneet sirpit olallaan, ja kävivät suoraapäätä äitinään tervehtimään sokeata mummoa, ei kukaan pihalle kerääntyneistä epäillyt, että nyt vihdoinkin olivat palanneet Jaakkolan sisarukset, jotka viisikolmatta vuotta sitten olivat kaurahalmeelta tiettömiin kadonneet.

Totinen fennofiili

"Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen ja vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainioon kansaan."

Navakalla länsituulella lasketti kolmimastoinen jaala, jonka peräpeilissä oli nimi "Lokki" sekä sen alle kotipaikaksi merkittynä Uusikaupunki, parasta aikaa Kihdistä ulos Itämerelle, sivuuttaen juuri Kökarin saariston viimeiset luodot.

Jaalan omisti Uudenkaupungin pormestari Henrik Juslenius ja se oli täydessä hamppu- ja tervalastissa matkalla Riikaan.

Ruoria hoiti vanha pien ja merisuolan parkitsema raumalainen merikarhu, joka omien sanojensa mukaan oli aikoinaan seilannut suuremmissakin astioissa ja yli parempainkin lätäkköjen kuin Itämeri. Veitikka kätkettynä tuuheiden kulmakarvojensa suojasta tuikkiviin silmiin kertoili hän merimiesjuttuja parikymmenvuotiaalle hinterälle nuorukaiselle, joka joutilaana nojaili kajuutan seinään ja joka hennoista käsistään sekä valkoisesta ihostaan päättäen soveltui huonosti yhteen merimiespukunsa kanssa. Hän oli jaalan omistajan veli, _civis academicus_ Daniel Juslenius, joka oli opintorahoja ansaitakseen sekä saadakseen hieman kurkistaa kotimaan rajojen ulkopuolelle, ruvennut merimieheksi veljensä alukseen. Jaala oli ensi kertaa sinä suvena matkalla Riikaan, joten Taneli-herra hengitti meri-ilmaa vasta ensimäisiä päiviä.

"Tuossa meni kymmenkunta vuotta sitten muuan raumalainen laiva sankkiin", virkkoi merikarhu juttunsa keskeyttäen ja viittasi päällään Korppikaria kohti, jonka louhuiset rannat kohosivat aalloista tuulen puolella.

Mutta Taneli-herra ei kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan virkkoi juuri kuulemansa jutun johdosta:

"Ne ovat siis kaikista väkevimpiä miehiä suomalaiset?"

"No sääkeristi", vahvisti Kyöri.

"Väkevämpiä kuin englantilaisetkin?" jatkoi Taneli, äänessään hiukan epäilystä.

"No englantilaisethan ne nyt ovat jonkunlaisia miehiä, mutta hottisiksi sentään jäävät nekin oikean suomalaisen rinnalla."

"Oletteko koskaan saanut koitella englantilaisten kanssa?"

"Johan toki ja vieläpä senkin seitsemän kertaa", hymähti Kyöri kuin olisi ollut kysymys tupakkimällin poskeen pistämisestä.

"Kertokaahan!" hoputti Taneli kiiluvin silmin.

"Kerrankin Lyypekin haminassa sain kapteenilta viisi riksiä rahaa ja kannullisen rommia, kun panin muuatta englantilaista oikein Porvoon mitalla selkään" virkkoi Kyöri rauhallisesti.

"Mitenkä se kävi, kertokaahan tarkemmin", yllytti Taneli.

"No mitäpähän kummaa tuossa nyt on", arveli Kyöri laiskasti, siten tahallaan kiihottaen nuoren kuulijansa uteliaisuutta. "Ihan meidän laivamme rinnalle oli ankkuroinut englantilainen fregatti ja muutamana iltapäivänä kutsui sen kapteeni meidän kapteenin vieraakseen. Miten lienevät siinä sitten rommia maistellessaan alkaneet kehuskella miestensä voimilla ja vikkelyydellä, summa vain se; että he lopuksi löivät viidenkymmenen riksin veikan ja päättivät huomenaamuna panna kumpikin vankimman miehensä koittelemaan voimiaan. Kun meidän kapteeni palasi illalla omaan laivaan, kutsutti hän minut kajuuttaan, antoi hyvän rommiryypyn ja sanoi: niin ja niin ovat nyt asiat ja jos sinä, Kyöri, haluat ruveta koittelemaan englantilaisen kanssa ja voitat hänet, niin saat heti painin päätyttyä viisi riksiä kouraasi. Oli menneeksi, minä vastasin, mutta sitä ennen minun pitäisi saada puolikas kannua viinaa. Ei tippaakaan tämän enempää, kivahti kapteeni, sillä humalassa sinun ei ole yrittämistäkään, joudut heti tappiolle. Mutta miten sitä selvilläänkään tappelee, kun ei kerta ennestään ole mitään vihoja, tivasin minä vastaan, ainakin minun tarvitsee hallin verran saada, sillä ei mulla luonto muuten nouse. No, kun minä olin siinä aikani jahnaillut, niin lupasi kapteeni antaa aamulla korttelin rommia. Sen siemasin heti aamutuimaan ja kun minä sitten tulin ruhvista kannelle ja kapteeni näki minun päälläni sarkatakin, käski hän minun kiiruusti riisua sen pois, se kun muka tekee minut kankeaksi ottelussa. Mistäs sitä muuten toisiaan kiinni pitelee, minä sanoin enkä riisunut takkia päältäni. Pidä sitten pääsi, mutta katso vain eteesi, sanoi kapteeni puolisuutuksissaan ja niin sitä sitten lähdettiin englantilaisen laivan kannelle. Kummankin laivan miehet asettuivat peräkannelle kehään, jonka keskellä ottelun piti tapahtua. Kun englantilainen tuli ruhvista ulos, sain minä isot silmät, sillä se oli riisunut koko yläruumiinsa paljaaksi ja sivellyt suopaa käsivarsiinsa ja hartioihinsa, niin että se oli liukas kuin ankerias. Mutta minä kun olin parhaassa nousuhumalassa, otin juurevan asennon ja arvelin, että tulehan tänne vain senkin suoparyttäri. Silloin se alkoi keriä nyrkeillään näin (Kyöri jätti hetkeksi ruorirattaan ja näytti miten englantilainen teki) sekä lähti samalla tulla tuijaamaan minua kohti. Minä olin ensi reissua merellä enkä tiennyt mitään englantilaisten tappelutavoista. Siksi minä en osannutkaan olla varuillani, vaan sain yhtäkkiä vasten tauluani sellaisen nyrkinpuskun, että silmät tulta iskivät ja minä koko mies olin lentää selälleni. No, tolppieni varassa minä kuitenkin pysyin, vaikka pahasti heilahdinkin, ja kun englantilaiset alkoivat hurraata huutaa, kirosin minä ja sanoin, että tulepas toisen kerran. Ja samalla tavalla se nyrkkejään kerien lähti uudelleen tulemaan minua kohti. Mutta nytpä minä tiesinkin pitää varani ja juuri kun se oli parahiksi ehtinyt minun nenäni alle, sylkäsin minä kouraani ja läimäytin niin, että siltä meni käsivarsi poikki ja koko mies lensi kerinkantturia peräkannen toiseen laitaan. Ja siihen se ottelu loppui. Englantilaisten kapteeni ei meinannut tunnustaa minua voittajaksi, kun minä en ollut muka säännöllisellä tavalla nyrkkiäni käyttänyt. Mutta meidän kapteeni sanoi, ettei taistelutavasta oltu ennakolta sovittukaan, vaan kumpikin sai käyttää sitä tapaa, mihin luuli parhaiten pystyvänsä. Ja niin ei englantilaisen lopuksi auttanut muu kuin puskea pois viisikymmentä riksiä ja tunnustaa suomalainen voittajaksi."

"Mutta notkeampia ja vikkelämpiä mahtavat englantilaiset sen sijaan olla", arveli Taneli sillä sävyllä kuin olisi hän tahtonut Kyöriltä pusertaa uuden kertomuksen, joka siinäkin suhteessa olisi osottanut suomalaisten eittämättömän etevyyden.

"Mitäs vielä!" vastasi Kyöri hänen toivomustensa mukaisesti ja sylkäsi ylenkatseellisesti sivulleen. "Eipäs pärjännyt engesmanni kiipeämisessä Knaapin Jullillekaan, vaikka Julli olikin ilmanaikainen kötys oikean suomalaisen masto-oravan rinnalla."

"Minkäslainen kilpailu se oli?" innostui Taneli jälleen. "Kertokaahan!"

Sijotettuaan poskeensa uuden mällin jutteli Kyöri: