Part 21

Näky, joka sieltä hänen eteensä aukeni, oli kaikkea muuta kuin pelottava. Suuren vierinkiven suojaan oli kyhätty pieni, turvekattoinen pirtti. Sen edustalla, päiväpaisteessa, istui pitkään ruskeaan kauhtanaan puettu kaljupäinen mies ja meisselin tapaisella aseella näperteli sileäksi höylättyä leppälaudan palaa. Välistä pyyhkäsi hän hikeä otsaltaan ja oli muutoin työhönsä niin syventynyt, ettei hän näyttänyt huomaavan mitään ympärillään. Hiukan sivulle oli parin kiven väliin tehty tuli pienen padan alle, jota iäkkään puoleinen nainen hämmensi.

Kun Luukkonen varovaisuudestaan luopuen astui rennosti aukeamalle, huudahti nainen ja mies pudotti laudan kädestään sekä yritti karkaamaan ylös. Kohta hän kuitenkin rauhottui huomatessaan, että tulija oli yksinään ja että hänellä lisäksi oli sininen univormu.

"Ystäviä ollaan!" tervehti Luukkonen, mihin toinen vastasi toivottaen Herran rauhaa.

Lähelle tultuaan silmäili Luukkonen tutkivasti miestä ja virkkoi hämillään:

"Mutta mitä? Eikö se ole Taneli-mestari Viipurista?"

"Olen kyllä", vastasi puhuteltu, "ja luulenpa siinä seisovan toisen Tanelin."

He kättelivät ja Luukkonen jatkoi: "Mutta kuinka ihmeessä te olette tänne Pälkäneen sydänmaille joutunut?"

"Onpahan niitä tänä aikana tapahtunut kummempiakin siirtoja", vastasi toinen levollisesti. "Sota ja vihollisen hävitykset ne tietysti karkottivat minut Viipurista ja niin jouduin minä tänne Pälkäneelle. Ensinnä asustin vaimoineni Taurialan kylässä, mutta kun sielläkään ei ajan oloon tuntunut turvalliselta, kyhäsin minä majan tänne metsään. Täällä olenkin saanut vielä toistaiseksi rauhassa työskennellä."

"Työskennellä? Ette kai entistä ammattianne täällä voi harjottaa?" kysyi Luukkonen.

Vastauksen asemesta ojensi Taneli-mestari hänelle laudankappaleen, jota hän äsken oli näperrellyt. Sen yläreunaan oli kohoksi veistetty kirjainten tapaisia koukeroita. Seuraten niitä sormellaan oikealta vasemmalle tavasi Luukkonen vaivaloisesti kokoon sanat: "Valvo, Herra, rakas taivaalli..." Sen pitemmälle ei laudalla ollut valmista.

"Mitä... tuleeko tästä aapelus, vai?" kysyi Luukkonen neuvotonna.

"Jotakin sinnepäin", vastasi toinen hymähtäen. "Kun Viipurista paetessani otin mukaani jonkun verran paperia ja väriaineita, niin päätin täällä ruveta valmistamaan aapisia, ettei valistus ja Herran sanan tieto kansasta kokonaan häviäisi tänä koettelemusten aikana. Minä leikkasin tällaisille laudanpaloille aapisen sivut, mutta saatuani muutamia kappaleita painetuksi, tärveltyi yksi laudoista, johon oli leikattu tämä ehtoorukous. Sen vuoksi ryhdyin sitä äsken uudesta muovaamaan."

Tämän sanottuaan pistäysi hän majaan ja tuli hetken kuluttua takaisin, kädessään pari puukansiin kömpelösti sidottua, ohkaista kirjaa, jotka hän ojensi Luukkoselle. Tämä avasi toisen ja tavasi ensi lehden omituisesti koukeroisista kirjaimista kokoon sanat: "ABC-kirja, joka sen suuren tarpeen tähden on Pälkäneellä Taurialan kylässä prändätty Daniel Medelplanilta."

"Hm -- mym", hymähteli Luukkonen hämillään ja käänteli kirjan lehtiä.

"Ottakaa ne mukaanne", sanoi Taneli-mestari, "ja kun tapaatte metsiin paenneita kansalaisiamme, niin antakaa enimmän tarvitseville. Pian minä saan uusia valmiiksi ja silloin saatte lisää jaettavaksi, jos satutte tämän kautta kulkemaan. -- Näinhän me kukin kohdaltamme tuemme nääntyvää isänmaatamme, te miekalla ja minä aapiskirjoillani", jatkoi hän hetken kuluttua ja ryhtyi jälleen kaivertamaan kirjaimia lautaan.

Karhea sissisoturi, joka katseli hänen työtään, tunsi mielessään omituista ja aniharvoin ilmenevää liikutusta. Ja kun hän iltapäivällä, jaettuaan Tanelimestarin ja hänen muorinsa kanssa heidän vaatimattoman päivällisateriansa, lähti jatkamaan matkaansa Taurialan kylään, kääntyi hän aukeaman reunassa vielä taakseen katsomaan, ja nähdessään tuon kaljupäisen vanhuksen jälleen kumartuneena työnsä yli, tunsi hän silmissään jotakin kosteata. Hänen mieleensä muistuivat äkkiä huoneentaulun sanat: "Jotka sanalla neuvotaan, jakakoot kaikkea hyvää niille, jotka heitä neuvovat." Kiiruusti otti hän kukkaronsa esille ja kaivoi sieltä kaikki harvat hopearahansa. Varpaillaan hiipien palasi hän takaisin ja asetti kummankaan huomaamatta rahat majan kynnykselle, minkä tehtyään hän hiipi matkoihinsa.

Viimeinen koetus

Tydalenin pienen tunturikylän asukkaat olivat odottamatta saaneet jouluvieraita. Kun Trondhjemiä piirittäville suomalaisille joukoille oli saapunut sanoma kuninkaan kuolemasta, oli eri joukko-osastojen, tiedustelu- ja muonanhankintaretkillä liikkuvien komennuskuntien käsketty kokoontua Tydaleniin, josta armeijan oli määrä marssia suorinta tietä tunturien yli Jämtlantiin ja niin edelleen kotimaahan.

Sana "kotiin!" synnytti liikettä ja elämää niskottelevassa armeijassa, josta päällystön oli vähää ennen täytynyt kapinaliikkeen tukahuttamiseksi hirtättää pahimpia yllyttäjiä. Hitaasti edistyvät piiritystyöt katkesivat siinä tuokiossa aivankuin joku armeijaa pingottanut, näkymätön valtahermo olisi yhtäkkiä hervahtanut poikki. Vallinluojat viskasivat käsistään lapiot ja tykkimiehet sytyttimensä. Laihat ja takkuiset hevoset valjastettiin kanuuna- ja kuormarekien eteen ja samalla kun Trondhjemin valleilla sytytettiin ilotulia, hävisi rääsyinen Suomen armeija vuorten taa.

Joulunaattona saapuivat ensimäiset joukkokunnat Tydaleniin, joka oli viimeinen kylä Norjan puolella. Ensimäinen Ruotsin puolella, Handöliin kylä, oli yhdeksän penikulman päässä tunturiselänteen takana.

Ilma oli kostea ja koko päivän oli satanut räntää, joka maahan tultuaan muuttui likaiseksi sohjuksi. Kylän harvojen talojen välissä liikkui miehiä ja yhä uusia saapui pitkin alhaalta johtavia vuorisolia. Kun he olivat aseensa laskeneet käsistään, eivät he juuri sotilailta näyttäneet, vaan paremmin nälistyneiltä kulkureilta. Harvoilla oli enää jälellä jonkunlaisia jätteitä sinisestä univormusta. Useimmilla oli suojanaan erivärisiä talonpoikaisnuttuja, kuluneita ja paikattuja herraskauhtanoita tai päällisettömiä lammasnahkaturkkeja. Toisten rajottuneet ja lähes pohjattomiksi kuluneet saappaat olivat hajoamistilassa, muutamilla oli jaloissaan heinillä täytettyjä lapikkaita ja poronnahkaisia kallokkaita ja muutamilla taas toisessa jalassa joku jalkineen tapainen, toinen kääritty rääsyillä muodottomaksi tonkiksi.

Illan suussa saapui Hämeenläänin jalkaväenrykmentistä Rautalammin komppanian kolmisenkymmentä jälellä olevaa miestä kapteeni von der Pahlenin johdolla. Kun he eivät enää sopineet asuinhuoneisiin, tyhjensivät he olista erään matalan vajan, jonka lautakatolla oli painona raskaita laakakiviä. Vajan maalattialle laitettiin tuli ja sen ympärille ryhmittyivät miehet jalkarisoja kuivatakseen. Oven edessä jyrsi komppanian kuormahevonen kalsusti olkivihkoa ja kenttävääpeli Tuomas Kokko jakoi miehistölle illallisateriaksi kovia leivänkannikoita. Vajan nurkassa olivat miesten musketit pystyssä.

Kenttävääpeli oli kookas ja juro mies. Hänellä oli vasemman silmän alta leukaan ulottuva punainen miekanarpi, jonka vuoksi komppanian miehet keskenään nimittivät häntä viirunaamaksi. Arpia hänellä oli muuallakin ruumiissaan ja hänen vasen jalkansa, jonka polvi oli Puolan retkillä haavottunut, oli viime aikoma alkanut jäykistyä. Hän oli ollut sotavankina Venäjällä, mutta karannut sieltä parin toverin kanssa ja päässyt monia vaiheita kokien kotimaahan. Mennen sen jälkeen Lybeckerin armeijaan oli hän kenttävääpeliksi korotettuna liikkunut viimeisen väenoton aikana värvääjänä kotiseudullaan. Silloin oli hän muun muassa tuonut armeijaan nuorimman veljensä, seitsentoista vuotiaan Laurin, joka oli ollut mukana tällä onnettomalla Norjan retkellä.

Lauri istui kyyryssä olkitukon päällä lähellä nuotiota ja jyrsi leipäkannikkaa. Hän oli parraton ja kalvistunut nuorukainen, jonka posket olivat sisään painuneet. Vaaleilla silmillään tuijotti hän tuleen ja hänen leukarustonsa liikkuivat tasaisesti, kun hän pureskeli leipää. Kun se oli loppunut, alkoi hän kuivata kintaitaan. Ne olivat lammasnahkaiset käsineet, joissa oli villapuoli sisälläpäin. Syksyllä oli hän kerran ollut muonanhankintaretkellä veljensä ja muutamain toisten miesten kanssa. Kun he olivat käyneet eräässä talossa, oli hän nähnyt lammasnahkakintaat seinällä naulassa. Ulos tultaessa oli veli antanut hänelle kintaat ja sanonut: "Pidä nuo tallessasi, kyllä niitä talvella vielä tarvitset!" -- Hänestä oli tuntunut vaikealta niitä ottaa ja hän oli lohduttanut itseään sillä, että nythän ollaan vihollismaassa. Mutta muistaessaan, kuinka ne riippuivat siellä rauhallisen tuvan naulassa, häntä aina kintaita pidellessään ikäänkuin hävetti omasta ja vanhemman veljen puolesta.

Tuomas tuli vajaan kädessään vihko kuivia heiniä.

"Suoltakaapa noita kenkiinne, niin tarkenette paremmin" sanoi hän heittäen heinävihkon lattialle.

"Otahan sinäkin, poika, ei se haitaksi ole", lisäsi hän veljelleen.

Tuomas oli yli kaksikymmentä vuotta Lauria vanhempi ja tämä oli kutsunut häntä aina teiksi. Lauri oli koko sotaretken ajan tuntenut lähellään Tuomaan suojelevan käden, mutta muutoin oli vanhin veli hänelle melkein tyly, ei katsonut juuri koskaan silmiin ja kutsui häntä aina "pojaksi". Taistelussa oli hän usein tuupannut Laurin selkänsä taakse ja ärähtänyt vihaisesti: "Pysy siellä, poika!"

He olivat varakkaan talollisen poikia ja heidän välillään oli ollut kaksi veljeä sekä muutamia siskoja. Toinen näistä veljistä oli ollut itäistä rajaa vartioimassa ja kaatunut jossain kahakassa venäläisten maahan tunkiessa. Toinen veli oli kaatunut Isonkyrön taistelussa ja jälellä olivat vain he, vanhin ja nuorin.

Kun Tuomas oli tullut sotaväen ottoon, eivät he enää silloin asuneet kotitalossa, jonka vihollinen oli polttanut, vaan metsäpirtillä pakoon päässeiden naapurien kanssa. Isän ja Tuomaan välillä oli syntynyt ankara riita hänestä. Isä ei olisi tahtonut laskea häntä, mutta hänessä itsessään oli syttynyt omituinen halu seurata vanhinta veljeään armeijaan, ja niin he olivat lähteneet isän huutaessa kovia sanoja heidän jälkeensä.

Hän oli ollut nyt viidettä vuotta poissa vanhempain luota. Vieläköhän he ja siskot olivat elossa? Kenties olivat koirankuonolaiset löytäneet tien metsäpirteille? Hän ei uskaltanut ajatella, mitä silloin olisi saattanut tapahtua. Muutamat Viipurin rykmentin miehet olivat kerran leirinuotiolla kertoneet, miten venäläiset olivat Karjalan puolessa menetelleet, kuinka he olivat hiljaisella tulella paistaneet ihmisiä tai toisinaan ripustaneet koko talon väen käsistä tuvan kattoon, sitoneet pitkän tangon heidän jalkainsa väliin ja asettaneet sen molempiin päihin rakuunoita kiikkumaan.

* * * * *

Myöhemmin illalla saapuneiden oli täytynyt virittää nuotioita ulos ja ruveta niiden ääressä yötään viettämään. -- Lähellä vajaa palavan tulen ääressä alkoi kuulua miehen ääni, joka luki evankeliumia. Se oli sotapappi Idman, joka raamattuineen oli seurannut armeijaa kaikissa sen vaiheissa, pitänyt säännöllisesti jumalanpalveluksia, ripittänyt kuolevia ja lohduttanut epätoivoisia. Kyyryllään nuotion ääressä ja suojaten kirjaa lumihiutaleilta luki hän: "Mutta tämä on kaikki tapahtunut, että täytettäisiin, kuin Herralta on sanottu propheetan kautta, joka sanoo: Katso, neitseen pitää raskaaksi tuleman ja synnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman EmmanuEL: se on niin paljo sanottu, Jumala meidän kanssamme."

Kun pappi herkesi lukemasta, sanoi muuan vajassa olevista miehistä kuin itsekseen:

"Se on nyt joulunaatto."

Kukaan ei vastannut ja kaikki tuntuivat raskasmielisesti muistelevan entisiä jouluiltoja etäisissä kodeissa, joita tuskin enää oli olemassa.

Kun Lauri ummisti silmänsä, näki hän elävästi olilla peitetyn tuvanlattian ja kolmihaaraisen kynttilän pöydän päässä. Saankohan enää koskaan sellaisessa olla, ajatteli hän haikeasti ja muisti samalla, että tuvan olivat viholliset polttaneet. Tuomaan kanssa he olivat sotaan lähtiessään kulkeneet hävitetyn kodin ohi. Kumpikaan heistä ei ollut puhunut mitään eikä edes katsonutkaan sivulleen. Mutta siitä huolimatta oli hänen mieleensä painunut, että pelloilla rehotti tiheä rikkaruoho, että ojat olivat umpeen valumaisillaan että palamatta jääneen saunan ovi ammotti mustana ja että kaivonpylväs oli kallellaan ja ämpäri heilui ja vingahteli tuulessa. Nyt mahtoi jo ojien kohdalla ja tuvan raunioilla kasvaa korkeita pajupehkoja.

Kun hän ajatteli kovaksi tallattua polkua, joka vei tuvasta aittaan, näki hän äitinsä jauhovakka kainalossa kävelevän sitä pitkin kumarana ja toimeliaana. Mutta kun hänen mieleensä tuli, että polkukin nyt on ruohottunut ja hävinnyt näkyvistä, tuntui hänestä, ettei äitiäkään voi enää olla olemassa ja että maailma on juuri sen polun häviämisen takia jotenkin luonnottomasti sijoiltaan kallistunut. Hänen mieltään väänsi ja kurkusta tunkeusi väkivaltainen, itkua ja tukehtumista muistuttava tyrskäys.

"Poika!" äsähti Tuomas ja katsoi häneen vihaisesti.

Säpsähtäen silmäsi Lauri ympärilleen ja näki joka puolella synkkiä ja vihaisia katseita. Hän kyyristyi kokoon ja painoi päänsä alas. Kukaan ei puhunut mitään, nuotio savusi ja kihisi hiljalleen ja ulkona läiskyivät kylään saapuvien sotilasten askeleet.

* * * * *

Pitkin seuraavata viikkoa kokoontui Tydaleniin armeijan jäännösjoukkoja. Uudenvuoden aattona saapui de la Barre ratsuväen pääosaston kanssa.

Muutamina viime päivinä oli ollut pakkasia ja uudenvuoden aamu valkeni kylmänä ja selkeänä. Uhkaavana ja painostavana kohotti vaalenevaa itätaivasta vasten kaljua lakeaan tunturiselänne, jonka yli armeijan oli kulettava etäistä kotimaata kohti. Kylästä oli saatu kaksi norjalaista oppaiksi tunturiharjanteen yli ja tietä tallatakseen lähti ratsuväki heti aamuhämärissä liikkeelle. Heitä seurasi kuormasto ja tykistö. Viimeisenä alkoi jalkaväki pitkissä, säännöttömissä kolonneissa kiivetä rinnettä ylös. Etummaisena kulki Turunläänin jalkaväenrykmentti ja sen edessä ajoi kenraali Armfelt kapeassa, keltaiseksi maalatussa reessään.

Puolenpäivän tienoissa ehti hämäläisrykmentin jälkipäässä kulkeva Rautalammin komppania ylös tunturinlaelle. Heidän eteensä aukenivat silmän kantamattomat lumiaavikot, joilla ei näkynyt puuta ei pensasta. Kuin jättiläissuuri musta käärme liikehti armeija valkeanhohtavalla pinnalla hitaasti eteenpäin. Taivaanrannalla punottavan auringon valossa kimaltelivat musketinpiiput ja pajunetit ja hauras lumi narskui tuhanten jalkojen sitä tallatessa. Pakkanen oli pureva ja idästä kävi raudankylmä viima. Heti suusta tullen muuttui hengitys valkoiseksi höyryksi ja kaikkien kulmakarvat, parrat ja korvalliset olivat vahvan, valkoisen kuurakerroksen peitossa. Kumarassa ja päät syvälle hartiain väliin vedettyinä huojui miehistö ääneti eteenpäin. Joskus kilahtivat olkapäillä roikkuvat musketit vastakkain ja sieltä ja täältä kuului väliin äkäinen kirous, kun joku oli kiväärinsä perällä satuttanut vieressään kulkevaa jäätyneeseen korvaan.

Iltapuolella päivää kiihtyi viima tuuleksi ja samalla alkoi pyryyttää. Lumituprut soentivat silmiä ja vaistonsa ohjaamina raahustivat miehet toistensa jälessä. Vihaisen tuulen ajama lumi tunkeusi joka paikkaan, sitä tarttui vaatteisiin, kasvoihin, päähineisiin. Yltäpäätä valkeina, huohottavina hahmoina kulkivat he eteenpäin itää kohti.

Pimeän tultua tapahtui armeijan etupäässä seisahdus ja toistensa kantapäitä poleksien pysähtyi vähitellen rykmentti toisensa jälkeen ja kaikki jäivät tylsinä ja tutisten paikalleen seisomaan. Sitten alkoi kuulua komennushuutoja, jotka siirtyivät eturinnasta pitkin rykmenttejä aina jälkipäähän saakka, ja joukot alkoivat vaivaloisesti lumessa kahlaten siirtyä toistensa ohi yhteiselle yöpaikalle. Oli tultu loivassa tunturinotkelmassa olevalle pienelle Öisandjärvelle, puolenkolmatta penikulman päähän Tydalenista. Tuuli ja lumituisku ei täällä järven rannalla ollut niin ankara, mutta sen sijaan tuntui pakkanen kiihtyvän.

Puita ei ollut missään näkyvissä, ainoastaan vaivaiskoivun latvoja pistihe siellä ja täällä lumesta esiin. Silloin alkoivat Pohjanmaan rykmentin miehet särkeä muskettejaan, kolhien niitä vastakkain. Tukit ja perät kokosivat he kasoihin ja virittivät nuotioita. Upseereista piittaamatta seurasivat toiset heidän esimerkkiään. Joka suunnalta kuului pauketta ja irtaantuneiden kiväärinpiippujen kilahtelua. Lumiryöpyn keskeltä vilahteli palavia kekäleitä, joilla kuletettiin tulta nuotiosta toiseen. Lumisina ja värjöttävinä, toisiaan tyrkkien, ärjyen ja kinaten tungeskelivat miehet pienten nuotioiden ympärille, joita oli yhtä mittaa viriteltävä ja kohennettava, ettei tuuli niitä olisi tyyten sammuttanut. Ne, jotka eivät lähelle päässeet, työnsivät toisten olkapäiden yli punottavia ja turvonneita käsiään tulta kohti tai kurkottivat pajunetin kärkeen pistettyjä jäätyneitä leipäkannikoita, saadakseen ne hiukan sulamaan.

Lauri kyyrötti polvillaan rautalampilaisten nuotiolla ja tunsi ruumiissaan jonkunlaista lämpöä. Tuomas oli pakottanut hänet hieromaan korviaan ja käsiään lumella ja hänen takanaan oli toisia miehiä tiheänä seinänä. Jyrsittyään palan tulessa sulatettua leipää, jonka Tuomas oli hänelle ojentanut, rupesi häntä raukasemaan. Yhtämittaa torkahteli hänen päänsä alas ja hän meni toisinaan jonkunlaiseen unenhorrokseen. Silloin näki hän aina mustan saunanoven, kallellaan olevan kaivon pylvään ja kuuli tuulessa heiluvan ämpärin vingahtelevan. Ja joka kerta kun tämä kuva palautui hänen silmiinsä, ihmetteli hän sitä, miksei kaivonpylväs kaadu.

Mutta kiväärinperiä ei kauan riittänyt polttaa. Aamuyöstä alkoivat nuotiot riutua ja sammua. Epätoivossaan työntelivät miehet palelevia käsiään mustuvaan hiilokseen ja saivat ihoonsa rakkoja ja palohaavoja, jotka pakkasessa kirvelivät tulisesti. Enimmät koettivat pitää itseään lämpiminä, tai paremmin sanoen, estää itseään jäätymästä, tömistämällä jalkojaan, hakkaamalla käsiään rinnan yli ja toisiaan kumoon tyrkkimällä. Pimeydestä kantoi tuuli valitusta ja parkunaa. Ne olivat haavottuneita, jotka olivat kulkeneet kuormastossa ja joiden tuskat pakkasessa olivat käyneet kaksinkertaisiksi.

Vihdoin alkoi päivä hämärtää. Aamuyöstä oli Tuomas vähän päästä tyrkännyt Lauria kylkeen ja komentanut pysymään liikkeessä. Ne jotka olivat tylsinä väristen asettuneet yhdessä kohti kyyröttämään, olivat päivän vaietessa kontistuneet liikkumattomiksi. Koko armeijasta huomattiin siten paleltuneen muutamia satoja kuoliaaksi. Samoin makasi joukko hevosia jäätyneinä hangella. Osalta miehiä olivat yön aikana paleltuneet jalat, joten he eivät omin neuvoin kyenneet matkaa jatkamaan. Heidät sijotettiin rekiin, mutta kaikki matkalle kykenemättömät eivät niihin sopineet. Hangella vilunpuistatuksissa maaten ja houraillen saivat he jäädä jälelle, kun armeija ikäänkuin heidän huutojaan paeten lähti nopeasti liikkeelle ja katosi lumipyryyn.

* * * * *

Tiheänä ryhmänä kulki Rautalammin komppania rekensä ympärillä, jossa kyyrötti kolme marssimaan kykenemätöntä toveria. Kun oli tultu ylös järvenlaaksosta, puhalsi lunta ryöpyttävä jäinen itätuuli kahta vimmatummin vastaan. Se hakkasi silmät sameiksi ja verestäviksi, pöhötti kasvot ja kivisti päätä. Miesryhmät hajaantuivat ja sekaantuivat toisiinsa ja ennenpitkää huomasi Laurikin laahustavansa eteenpäin tuntemattomien miesten keskellä. Mutta hän ei siitä ollut millänsäkään, seurasi vain pyörryttävin päin edessänsä huojuvan miehen askelia. Kun mies tuupertui hankeen ja jäi siihen makaamaan, pysähtyi hänkin hetkeksi, mutta tuntiessaan kuinka jäätävä kylmyys alkoi heti hänen jäseniään kangistaa, lähti hän jälleen vaistomaisesti hoippumaan eteenpäin. Hän ei ajatellut ollenkaan, minnepäin hän kulki ja pysähtyi taas kuullessaan edestään ikäänkuin reen ratinaa. Lumiryöpyn keskeltä tuli näkyviin yltäpäätä kuurottunut ja lumettunut hevonen, joka hitaasti ponnistellen kulki poikki hänen kulkusuuntansa. Se veti perässään reellä olevaa kanuunaa, jonka päällä kahareisin istui ajaja. Mutta tämän pää oli painunut rinnalle ja suitsia pitelevät kädet olivat jäykistyneet sivuille.

Lauri lähti seuraamaan kanuunahevosta, mutta käsittämättä milloin ja miten hän oli siitä eronnut, huomasi hän kulkevansa taas yksin. Tavan takaa kompastui hän lumeen puolittain hautautuneihin hevosiin ja miehiin, mutta ponnistausi aina ylös ja koetti raahustaa eteenpäin. Kerran kulki hänen ohitsensa puoli juoksua pitkäkasvuinen upseeri, joka häneen katsomatta käheällä äänellä yksinään toisteli: "Suomalaiset! suomalaiset!" ja katosi taas pyryyn.

Sen jälkeen pysähtyi hänen eteensä yhtäkkiä mies, jonka muodottomiksi pöhöttyneiden kasvojen keskellä näkyi nenä veripunaisena, päärynän muotoisena tonkkina. Pienillä verestävillä silmillään, joiden ripset olivat yhteen jäätyneet, tuijotti se häneen ja mitään ajattelematta tuijotti hän vastaan. Miehen suu oli puoliavoinna ja sinettyneiden huulten välistä näkyivät hampaat. Hetken tuijotettuaan alkoi mies hitaasti kallistua häntä kohti. Kammoksuen tyrkkäsi silloin Lauri häntä rintaan ja ääneti kaatui mies selälleen kinokseen. Yrittäessään matkaa jatkamaan kompastui Lauri hänen jalkoihinsa ja kaatui itsekin. Hän oli hetkisen liikkumatta siinä asennossa mihin oli kaatunut ja meni jonkunlaiseen unheeseen. Silloin näki hän taas saunanoven ja kaivon ja alkoi ihmetellä, miksei pylväs kaadu. Mutta kun vilu puistatti hänet horroksistaan selville, karkasi hän äkkiä pystyyn ja alkoi juosta eteenpäin.

Hän oli taas yksinään, hänen päätään huimasi ja ympärillä myrsky vonkui ja ulvoi. Sen keskeltä tuntui joka suunnalta kuuluvan ihmisäänen vaikerrusta, huokauksia ja hihkasuja. Ja yhtäkkiä sai hänkin halun ruveta huutamaan, mutta ääni oli kuin jonnekin syvälle painunut eikä hän saanut sitä esille. Sitten oli hän kuulevinaan yhä selvempiä ihmisääniä edestään ja kappaleen aikaa kulettuaan näki hän äkkiä edessään maassa joukon miehiä, aivankuin kokonainen komppania olisi yhtaikaa suistunut kinokseen. Toiset makasivat liikkumattomina ja kangistuneina, toiset heittelehtivät ja hourivat ja yksi veisasi suurella äänellä: "Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen." Laurin takaa lumipyrystä tuli juosten mies, jolla oli yli oikean posken ja ohimon puoleksi umpeen mennyt haava, jonka päältä hän nähtävästi oli kadottanut siteen. Haava pöhötti veripunaisena ja ärtyneenä. Kättään huiskuttaen kiroili mies synkeästi Jumalaa, kuningasta, kenraaleja ja koko maailmaa, ja hyppien maassa makaavien yli karkasi hän eteenpäin.

Lauri lähti horjumaan hänen jälkeensä, mutta kadotti hänet pian näkyvistään. Sen jälkeen raahusti hän pitkän ajan yksinään tylsässä turtumuksessa, kunnes havahtui siitä, että aivan hänen takanaan hirnahti hevonen. Se oli hänen oman komppaniansa vetojuhta, joka ilman ajajaa, pää riipuksissa mennä nyyhersi eteenpäin. Reessä makasivat kangistuneina ne kolme miestä, jotka siihen aamulla lähdettäessä oli sovitettu. Heidän sinipunerviksi pöhöttyneet kasvonsa lasittuneine silmineen näkyivät rekeen ajautuneen lumen alta.

Lauri lähti tallustelemaan hitaasti etenevän reen perässä. Kun hevonen tavan takaa pysähtyi, suistui hän aina suulleen rekeen. Silloin havahtui hevonen liikkeelle ja Lauri kömpi omille jaloilleen. Horjahdellen ja yhä hitaammin kulki hevonen, kunnes sen etujalat pettivät kokonaan ja se putosi polvilleen. Turpa lumessa ja takaruumis ylhäällä jäi se liikkumattomaksi paikalleen, Laurin huojuessa sen ohi eteenpäin. --

* * * * *