Part 18

Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa: musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli hänelle ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä suorana ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin. Isänmaa oli hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä. Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi suhtautua jokseenkin yksikaikkisesti.

Vasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli käsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten kaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana vihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja outojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät järvet ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa valaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan. Hän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi vaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta osalta ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla kohtasi häntä hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin taistellakseen, ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta, vaan kärsivän kotimaan puolesta.

Kun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun rykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän yhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet lampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen ympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän edellään, vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava ja vaikka hän haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan. Umpimähkään samosi hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn vinkuessa korvissa ja lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein kaikilla heistä oli haavoja ja yksi toisensa jälkeen sortui miehistä hankeen. Mutta pysähtymättä ja keltään neuvoa kysymättä samosi Antti Matinpoika eteenpäin.

Taistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää päällikkönsä kysymys: "Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?" Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.

Kuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään heistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan ollut suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden keskeltä tulen vilkkuvan.

"Tuli!" huudahti hän ja "tuli! tuli!" toistivat hänen miehensä, ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.

* * * * *

Antti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa. Kun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa, löysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri heitä varten levitetty olkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat ja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän vaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun valmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan kaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.

Kun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät miehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta raskaaseen uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin vieressä, mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä myrsky ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi mielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin olisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen kansan häviöstä.

Hän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka yhä edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin nojaten ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi hänen läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari esiintyi hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä merkillisenä päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien edustajan samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa.

"Kaikki on siis täksi kertaa menetetty?" katkaisi vaari vihdoin äänettömyyden.

Hän sanoo: _täksi kertaa_, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi:

"Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin me, lukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa pois."

"Hm, minä näin sen kaiken päivällä", lausui vaari eikä Antti Matinpoika ollenkaan kummastellut hänen sanojaan. "Silloin minä tunsin sydämessäni suurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä kerkesin siitä jo päästä."

Antti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen päällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt.

"Mitä te siinä suhteessa uskotte?" kysyi hän lopuksi vaarilta. "Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?"

"Emme ole", vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella, että yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti Matinpojalle vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. "Emme suinkaan! Sillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja hävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen. Niitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun tekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme eivätkä ne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain kasvatuskeinoja Herran kädessä, nämä tällaiset ajat, sillä hän on aikonut tehdä jotakin kansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän rankaisee."

"Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen kovalta", virkkoi Antti Matinpoika, "niin ettei ole ihme, jos moni epätoivossaan kyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me lainkaan näitä koettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja sitten sota, jolle ei loppua tunnu tulevankaan."

"Kovalle se tuntuu ja kovaa sen onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä tietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois. Saammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että... mutta otahan raamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä minun mielessäni juuri pyörii."

"Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue kolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken piti sanoa."

Antti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki: "Näin sanoo Herra, Herra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava kaikista teidän rikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujamet kaupunkeihin, ja autiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää kynnettämän, että se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin edessä. Ja heidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on nyt niinkuin Edenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut, jaotetut ja autiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan."

"Niin, niin... niin se on oleva", hymisi vaari. "Kansamme laita on niin kuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen löysitte täällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne."

"Niin", virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa. "Mutta kesken ei saa uupua."

"Ei, uupua ei saa... ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne taas panevat elämän uudestaan alkuun."

"Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa ytimen", lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin olisi hän tehnyt jonkun onnellisen löydön.

"Niin juuri!" vahvisti vaari.

Hiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta sivu puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli, kuinka heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen jäseniään pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä ehyemmäksi ja terveemmäksi.

Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi lumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi ollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän kuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.

"Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä", hymähti hän vaarin kiertelyille. "Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava kokoon. Meidän täytyy rientää toisia etsimään."

Kun hän hyvästiksi puristi vaarin kättä, lausui tämä:

"Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut vielä viimeinen, mutta sittenkin... minä tahdon taas panna asujamet kaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra."

Hetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla Laihian kirkonkylää kohti.

Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja miniälle: "Paljon meiltä tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin."

VELJEKSET

Makuulaverinsa eteen polvistuneena lausui vanki puoliääneen ja palavalla hartaudella psalmin sanoja:

"Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta Hän myös auttaa meitä. Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa."

Talvinen ehtoo pimeni ja jäätynyt ristikkoakkuna katonrajassa kykeni enää ani vähän välittämään valoa kopin hämäryyteen. Kun ei vangille ollut suotu minkäänlaista kirjaa eikä valoneuvoja pitkien pimeän hetkien kuluttamiseksi, päätti hän panna levolle kohta hartauden suoritettuaan.

Unesta ei kuitenkaan ollut toiveita, sillä jalkoja ja sivuja särki taas armottomasti. Se oli seurauksena siitä, että hänen muutamia viikkoja sitten oli täytynyt kasakkahevosen jälessä tulipalopakkasessa juosta Ilmajoelta tänne Vaasaan saakka. Ensimäiset päivät oli hän täällä vankilassa maannut aivan menehdyksissään ja rujona, mutta vähitellen oli hänen vahva ruumiinsa jälleen toipunut, vaikka säänmuutosten aikana uudistuikin ankara särky.

Vanki oli Ilmajoen kappalainen, Jooseppi Stenbäck. Kun pakoon lähtevät olivat pyytäneet häntä mukaansa, oli hän sanonut:

"Se on kelvoton paimen, joka vaaran tullen jättää laumansa oman onnensa nojaan. Menkööt ne, joilla ei ole toisia ihmisiä vastuullaan, mutta minun velvollisuuteni on jäädä paikalleni."

Perheensä oli hän toimittanut toisten pakolaisten mukana turvaan Ruotsin puolelle, mutta itse oli hän jäänyt Ilmajoelle, tehdäkseen voitavansa seurakuntalaisten hyväksi.

Kun vihollinen oli saapunut paikkakunnalle, oli hän koettanut hillitä sen ryöstön- ja murhanhimoa, mutta siitä olivat ryssät vain ärtyneet ja lopuksi vanginneet hänet. Sitten oli hänet vasta mainitulla tavalla tuotti Vaasaan, josta hänet ennen pitkää piti toisten vankien kanssa vietämän Turkuun ja sen jälkeen kenties Venäjälle.

* * * * *

Kun hän oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös riisuutuakseen, aukeni kopin ovi ja sisälle astui mies, josta hän heti huomasi, ettei se ollut vartia. Vanki astahti lähemmäs, nähdäkseen paremmin ja huomasi nyt tulijan rotevaksi talonpojaksi, joka hämillisesti rykäisten toivotti hyvää iltaa.

"No herra varjelkoon, Tapanihan se on!" huudahti vanki hämmästyneenä, sillä nyt tunsi hän tulijan omaksi veljekseen.

He puristivat toistensa kättä ja vanki kysyi huolestuneena:

"Onko sinutkin kaapattu kiinni ja tuotu tänne vangiksi?"

"Ei, vaan minä tulin sinua vapauttamaan", vastasi vanhempi veli ujolla ja matalalla äänellä.

"Hohoi, se on helpommin sanottu kuin tehty", vastasi vanki hämmästyksissään veljensä sanoista.

Hän veti hänet istumaan lavitsalle akkunan alle, istahti itse rinnalle ja kysyi:

"Mutta kuinka sinä ensinnäkin pääsit tänne, jos sinä kerran olet omin neuvoisi tullut?"

"Me keräsimme keskuudestamme rahoja, joilla minä lahjoin vanginvartian, niin että hän päästi minut vähäksi aikaa tänne sinun koppiisi. Sanoin olevani sinun seurakuntalaisiasi ja haluavani puhutella sinua sielunasioissa", selitti velimies. "Mutta nyt sinun olisi hankkiuduttava lähtöön, sillä vartia voipi pian tulla käskemään minua pois."

"Tottako sinä sillä siis tarkotat?" kummaksui pappiveli, "ja miten sinä olet ajatellut sen käyvän laatuun?"

"Kyllä se käy hyvin laatuun", vakuutti talonpoikaveli. "Me vaihetamme vaatteita ja kun me olemme jokseenkin samankokoiset ja hyvin toistemme näköisetkin, niin ei vartia pimeässä huomaa mitään."

Tuumaansa innostuneena alkoi veli päästellä takkia päältään ja puhui sitä tehdessään edelleen:

"Meitä asuu kymmenkunta perhekuntaa metsäpirteissä Latvalan sydänmaalla, sillä kylissä liikkuu vihollisia ja he ovat polttaneet useimmat talot. Meillä on siellä ankara suolan puute ja minä ajattelin, että sinä ehkä voisit mennessäsi viedä sinne muutaman kapan täältä Vaasasta. Sitä varten otin mukaani kontin, joka on lumihangessa vankilan ulkopuolella. Samassa paikassa ovat myöskin sukset, ja suolarahat sinä löydät tämän takin povitaskusta. Mutta etköhän sinä jo riisuisi, ettei vartia ehdi kesken tulla."

Liikutuksesta mykkänä oli vanki kuunnellut veljensä sanoja.

"Mutta entäs sinä itse?" sai hän vihdoin kysyneeksi.

"Minä jään tietysti tänne sinun sijaasi, eihän se muuten käyne", vastasi veli viattomasti.

"Mutta oletko ajatellut, että sinä jokseenkin varmasti joutuisit hirsipuuhun, kun petos huomattaisiin?"

"Jospa nyt niinkin kävisi, niin olenhan minä perheetön mies", vastasi veli rauhallisesti, "jota vastoin sinulla on perhe ja lisäksi seurakuntalaiset. Ne kaipaavatkin niin hartaasti sielunpaimenta ja neuvojaa siellä sydänmailla, sillä sairaita ja epätoivoisia on monta."

"Kuinka hartaasti minä haluaisinkaan päästä seurakuntalaisteni pariin, mutta näin se, rakas veli, ei käy", sanoi pappiveli päättävästi ja liikutuksensa hilliten. "Miten minä esiintyisin lohduttajana hätää kärsivien keskellä, kun olisin ensinnä vapauteni lunnaiksi jättänyt oman veljeni. Ei, pue sinä takkisi jälleen päällesi, sillä kyllä minä jään tänne."

"Mutta kun ne niin hartaasti odottavat sinua siellä eikä sinun minusta tarvitse huolehtia", yritti veli vielä toista taivutella.

"Vie terveiseni seurakuntalaisille, että minä rukouksissa olen alati heidän keskellään ja että Jumala voi piankin toimittaa niin, että minä ruumiillisestikin pääsen heidän luokseen. Kohta viedään meidät Turkuun ja sen jälkeen voin minä piankin päästä takaisin seurakuntaani, sillä ruhtinas Galitzinia olen kuullut kiitettävän ihmisystävälliseksi ja oikeutta harrastavaksi mieheksi."

"Sinä et siis suostu lähtemään?" kysyi veli masentuneena.

"En!" vastasi toinen jyrkästi, vaikka hänen olikin vaikea hillitä itseään. "Jumala palkitkoon sinun hyvän tarkotuksesi, mutta minun on mahdoton sitä noudattaa."

Vastenmielisesti veti talonpoikaveli sarkatakin uudelleen päälleen. Senjälkeen istui hän käsillä polviinsa nojaten, allapäin ja ääneti lavitsalla. Katsellessaan syrjästä noita rehellisiä avoimia piirteitä sekä miehekkään jykeitä hartioita, jotka nyt olivat pettymyksestä painuneet kokoon, valtasi pappiveljen hellä myötätunto, joka pakotti hänet syleilemään veljeään.

"Lähde sinä Herran nimeen takaisin kotiin, kyllä minäkin Jumalan avulla aikanani selviän", sanoi hän koettamatta enää liikutustaan salata. "Sieltä saapuukin jo vartia sinua kiirehtimään."

"Täytyy kai sitten minun lähteä, koska sinä et siihen suostunut", huoahti veli ja nousi lavitsalta, kun ovelle ilmestynyt vartia viittoi häntä tulemaan.

Veljekset heittivät toisilleen nopeat jäähyväiset, minkä jälkeen ovi sulkeutui heidän välillään.

Kuunneltuaan poistuvien askelten kaikua tunsi vanki tarvetta uudelleen polvistua makuulavansa äärelle ja vuodattaa yli tulvehtivaa sydäntään palavaan rukoukseen veljensä, seurakuntalaistensa ja koko Suomen kansan puolesta.

* * * * *

Seuraavan illan hämärtäessä hiihti Tapaniveli jo Ilmajoen aukeilla, selässään raskas suolakontti. Hän mietiskeli hukkaan mennyttä yritystään ja koetti arvailla, miten hänen laitansa tällä hetkellä olisi, jos veli olisi suostunut vaihtokauppaan.

"Jos he todellakin olisivat minut hirttäneet, vaihdoksen huomattuaan, niin -- nythän se olisi jo sekin ohitse", lopetti hän ajatusjuoksunsa.

Suolakontti painoi hartiat kumaraan ja muutenkin häntä väsytti jo armottomasti. Mutta hän päätti kuitenkin ponnistautua perille, sillä kylille oli vaarallista yöpyä ja talot, mikäli niitä oli enää jälellä, olivat sitä paitsi autioina.

Ennenkuin hän ehti siihen kohtaan, josta hänen tuli kääntyä metsiin, ilmestyi tienkäänteessä hänen eteensä yhtäkkiä kasakkajoukko kuin maasta kohoten. Vaistomaisesti porhalsi hän silloin syrjään ja ponnisti viimeisetkin voimansa, päästäkseen metsän kätköön. Mutta välimatka oli liian lyhyt ja hänen kintereilleen ehätti puolikymmentä ärhentelevää kasakkaa. Hän sai ruumiiseensa useampia keihäänpistoja ja taakkansa painosta sortui hän maahan.

Kontista vapauduttuaan koetti hän nousta ylös ja toisen suksensa kohottaen puolustautua. Mutta surmanpisto rintaan vaivutti hänet uudelleen hankeen.

Hän ei noussut enää. Pakolaisia muistaen ajatteli hän:

"Nyt ne poloiset jäävät ilman suoloja, sillä minun polkuni päättyi tähän."

Sitten juolahti velimiehen kuva hänen himmenevään tajuntaansa ja hän ajatteli itseään syyttäen:

"Etten minä sittekin pakottanut häntä pakenemaan, sillä nythän minä kuitenkin kuolen vihollisen käden kautta."

Hän huokasi muutaman kerran raskaasti ja ojentui sitten kuolleena hangelle.

Poloinen papintytär

Kesäkuun 16 päivänä 1714 ei Raahen raatihuoneella ollut mikään tavallinen raastuvanoikeuden tai maistraatin istunto, sillä pöydän takana istui tällä kertaa kenraalimajuri Armfelt, joka Napuella hajotetun ja jälleen kokoontuneen Suomen armeijan jäännösten kanssa oli maaliskuusta saakka majaillut kaupungissa. Itse pormestari, herra Gabriel Corte, istui sen sijaan salin sivuseinällä, johon, myöskin ikäänkuin lautakunnaksi oli asettunut Raahen kirkkoherra, Martinus Peitzius, sekä muutamia upseereita. Pöydän edessä seisoi kuulusteltavana eräs sotaväen hevosseppä, keski-ikäinen, iloisen näköinen mies.

Hevosseppä jatkoi kertomustaan:

"Kun minä sitten kolmatta päivää olin ryssän vankina, tuli vartiakseni nuori ja parraton rakuuna. Katsopas nyt, Jyrki, eteesi, tuon poikanulikan hyppysistä sinä helposti pääset livistämään, sanoin minä itselleni, ja aloin siinä mielessä hangata ystävyyttä miehen kanssa, sillä hän näytti tavallista hyvänsävyisemmältä. Mutta kyllä maar minä ällistyin, kun hän yhtäkkiä kysyi selvällä suomenkielellä, että mistä minä olen kotoisin. Kun minä olin siinä aikani ihmetellyt ja jahkaillut, niin kertoi hän olevansa oikea suomalainen ja väkisin joutuneensa ryssän soltuksi. No se on selvää, että minä nyt aloin häntä hartaasti houkutella päästämään minut pakoon. Mutta hänpä ei sanonut mitenkään uskaltavansa sitä tehdä, sillä silloin hänet hirtettäisiin tai ainakin armottomasti ruoskittaisiin. Lopulta hän kuitenkin suostui avaamaan minun siteeni, kun minä lupasin olla samassa asennossa kuin sidottunakin ja vasta toisen vartian aikana yrittää karkaamista. Minä koetin kyllä houkutella häntäkin karkaamaan yhdessä minun kanssani, mutta hän ei uskaltanut sitäkään yrittää. Muuten tuntui hän minusta olevan noin niinkuin hieman sekaisin täältä (seppä koputti etusormellaan otsaansa), ainakin toisin vuoroin. No niin, kun toinen vartia oli tullut hänen tilalleen, ja se oli väärentämätön ryssä, nujersin minä hänet hengiltä, otin jalat alleni ja pääsin kunnialla koko pelistä, vaikka puolen tiiman ajan vinkuikin kuulat korvieni ympärillä."

"Ja missä sinä sitten sen jälkeen jouduit hänen kanssaan tekemisiin?" kysyi Armfelt, kun seppä hetkeksi vaikeni.

"Se tapahtui Pieksämäellä. Minä olin Pohjanmaata kohti harhaillessani ja vihollisia piileskellessäni yhtynyt puoleenkymmeneen sissiin ja näiden kanssa makailin minä muutaman keväisen päivän Mikkelistä Pieksämäelle vievän maantien varressa, vaaruskellen jotakin napattavaa. Ja eipäs ollakaan, niin jo iltapäivällä lähenee kolme venäläistä rakuunaa. No, me käymme kimppuun ja yksi heistä oli tuo entinen suomalainen vartiani. Oli tosiaan onni hänelle, että minä hänet ajoissa tunsin, sillä muuten hänen olisi käynyt niinkuin toveriensakin. Hän seurasi meitä mielellään ja Viitasaarella vein minä hänet nimismiehen luo ja kysyin, mitä minun pitäisi hänelle tehdä. Nimismies kuulusteli häntä hiukan ja kehotti sitten minua kuljettamaan hänet tänne pääkortteeriin."

"Hän on siis täällä nyt?"

"On, hän on tallessa tuolla kaupungin korttikaarissa ja..."

Seppä näytti haluavan sanoa vielä jotakin mutta keskeytti empien, minkä johdosta Armfelt kysyi, mitä hänellä vielä olisi kerrottavana. Ääntään alentaen virkkoi silloin seppä:

"Ja minä olen ruvennut epäilemään, että hän onkin naisihminen."

"Kuinka niin?" hymähti Armfelt. "No hän on oikeastaan aivan naisen näköinen jo kasvoiltaankin ja sitten... kun me pari kertaa tänne tulomatkalla saimme saunata, niin hän ei suostunut yhdessä muiden kanssa tulemaan kylpyyn."

"Hm! No minkä hän on nimekseen sanonut?"

"Eerik Benjamininpoika, mutta varmastikaan se ei ole hänen oikea nimensä."

Tehtyään sepälle vielä muutamia kysymyksiä niiden seutujen tilasta, joiden läpi hän oli harhailko sekä vihollisten liikkeistä siellä, viittasi Armfelt häntä poistumaan. Sen jälkeen käski hän ovenpielessä seisovan korpraalin hakea vangitun venäläisen rakuunan sisälle. Uteliaina kiintyivät muutaman hetken perästä kaikkien katseet siihen olentoon, joka korpraalin saattamana astui raatitupaan. Hän oli hintelävartaloinen nuorukainen, päällään venäläisen rakuunan lopen kulunut puku ja tukka, aikoinaan lyhyeksi keritty, oli pörröinen ja epätasainen. Kasvot olivat aivan parrattomat, kalpeat ja tyttömäiset ja suurissa, harmaissa silmissä oli pelästynyt ja harhaileva ilme. Huomatessaan niin monta katsetta itseensä kiinnitettävän, punastui hän ja painoi päänsä alas. Siinä asennossa teki hän vieläkin tyttömäisemmän vaikutuksen.

"Sinä puhut suomea?" kysyi Armfelt.

"Kyllä", vastasi rakuuna, vilkaisten kysyjään sekä lisäten hetken päästä hiljaa: "Se onkin minun äidinkieleni."

"Siis synnynnäinen suomalainen. Entä mikä on nimesi?"

Kuulusteltava kohotti uudelleen katseensa ja vastasi epävarmalla äänellä:

"Eerik Benjamininpoika."

"Kuinka? Eihän se ole mikään naisen nimi!" ja Armfelt pani ääneensä hieman ankaruutta.

Kuulusteltava hätääntyi nyt kokonaan ja purskahti sitten äkkiä itkuun, peittäen käsillä silmänsä. Nyt ei ollut enää epäilystäkään, ett'eikö hän ollut nainen.

"No, no, elähän itke, vaan ilmaise oikea nimesi, ei sinulle siitä mitään pahaa seuraa, päinvastoin", koetti Armfelt puhella hänelle lempeästi.

"Annikka minun oikea nimeni on", niiskutti tyttö, "Annikka Swahn."

"Annikka Swahn", toistivat kaikki hämmästyneinä, vaikka he sepän kertomuksesta ja kuulusteltavan ulkomuodosta ja käytöksestä olivatkin tulleet kutakuinkin vakuutetuiksi, että hän oli nainen. Muissa oloissa olisi saanut kerrassaan koomillisen luonteen se seikka, että venäläinen rakuuna ilmotti nimekseen Annikka Swahnin, mutta tässä tapauksessa ilmeni kaikki niin traagillisena, että jokaisen kasvoilla kuvastui syvä sääli ja osanotto. Kukaan ei epäillyt kuulusteltavan ilmaisseen oikean nimensä.

"Mutta mistä sinä, poloinen, olet syntyisin ja kutka ovat sinun vanhempasi?" kysyi Armfelt heltyneellä äänellä.

"Minä olen syntynyt Joutsenon pitäjässä, jossa isäni, Benjamin Swahn, oli kappalaisena", vastasi rakuunatyttö kyyneliään kuivaten.

"Hyvä Jumala, siis papin tytär!" pääsi välittömästi kirkkoherra Peitziukselta.