Part 16

"Meidän rykmenttimme oli etummaisena vasemman siiven äärimmäisellä nokalla", alkoi Martti, joka ei juuri ollut selvillä koko sotajoukon sijottelusta. "Ja oikean siiven nokalla oli myöskin suomalaisia ratsumiehiä, vaikka ne eivät kuuluneet meidän rykmenttiimme."

"Aivan niin, suomalaiset olivat siis teräksenä kummankin siiven kärjessä", keskeytti majuri, "sen kunnian he olivat ansainneet Saksan sodassa."

"Meidän takanamme oli kiviaita, jonka suojassa ruotsalainen jalkaväki seisoi", jatkoi Martti. "Kun tanskalaiset lähenivät, lausui eversti-vainaja: 'Pojat, nyt on kysymyksessä voittaa tai kuolla! Tuon kiviaidan suojaan kai teistä ei kukaan halunne paeta, vaikka itse hiisi syöksisi joukkojansa meitä vastaan?' Ja yhteen ääneen huusivat pojat, että he tahtovat pitää paikkansa, tulkoon mitä tulkoonkin. Sitten alkoi taistelu. Ruotsalaiset meidän oikealla puolellamme joutuivat pian epäjärjestykseen ja alkoivat paeta kiviaidan taakse. Mutta meidän rykmentissämme ei ainoakaan rivi ollut horjahtanut paikaltaan ja verissäpäin saivat tanskalaiset palata takaisin.

"'Hyvin tehty, pojat!' huusi eversti-vainaja, 'Ja nyt valmiit ottamaan vastaan toista kuuroa!' Mutta tanskalaisten toinen hyökkäys päättyi kuten ensimäinenkin. Silloin toivat he meitä vastaan henkikaartin joukot, joita he pitivät voittamattomina ja meitä he nimittivät kuoleman rykmentiksi, kai sen takia, että meidän jokaisella kahdeksalla komppaniallamme oli mustat liput --"

"Ja että te kuolemaa tuottaen seisoitte niin järkähtämättöminä alallanne", lisäsi majuri.

"Niin", jatkoi Martti. "Ensiksi teki henkikaartin ratsuväki kolme hyökkäystä meitä vastaan, mutta ajettiin joka kerta nurinniskoin takaisin. Sitten tuli henkikaariin jalkaväki, jonka muskettituli teki suuria aukkoja meidän riveihimme. Mutta meidän säilämme ajoivat heidätkin hajalleen. Yhtä järkkymättöminä seisoivat rivimme alallaan, vaikka meistä monet olivatkin jo ainaiseksi suistuneet satulasta ja yhtä monet vuotivat verta. Eversti-vainajallakin oli jo useita haavoja ruumiissaan, mutta siitä huolimatta istui hän kuin valettuna satulassa ja kehotti miehiä pysymään lujina, kunnes muu sotajoukko kerkeää uudelleen järjestyä taisteluun. Kaikki lippumme liehuivat vielä pystyssä eivätkä tanskalaiset uskaltaneet enää uudistaa hyökkäyksiään. Mutta sen sijaan alkoivat he viskellä meidän keskellemme kranaatteja, jotka räjähtäessään surmasivat ympäriltään hevosia ja miehiä. Nyt alkoivat rivimme nopeasti harventua, mutta me jälellä olevat seisoimme lujina paikallamme ja vastasimme karpiineillamme tanskalaisten tuleen."

Lisättyään puita nuotioon jatkoi Martti:

"Lopulta meitä ei ollut enää jälellä kuin viitisenkymmentä miestä ja yhä sinkoili kranaatteja keskellemme. Silloin näin minä eversti-vainajan horjahtavan satulassaan, samalla kun hänen ratsunsa putosi polvilleen, sillä ihan sen jaloissa oli räjähtänyt kranaatti. Minä laskeusin satulasta ja riensin paikalle, auttaakseni everstiä. Hän oli saanut kranaatin kappaleen kylkeensä ja autettuani hänet satulasta sanoi hän vaikeasti puuskuttaen: 'Vetäydy sinä, Martti, tuonne kiviaidan taakse, säilyäksesi hengissä ja viedäksesi viimeiset terveiseni kotiin.' Hän antoi minulle sormuksensa, kellonsa ja rahakukkaronsa ja sanoi: 'Vie nämä viime tervehdyksenä vaimolleni ja käske hänen kasvattaa pojistamme sotureita, jotka tarvittaessa osaavat kuolla kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin minä nyt kuolen'! Tällöin syöksyi verivirta hänen suustaan ja miekkaansa viitaten sai hän enää vaivalla lausutuksi: 'Tämä Kaarlo-pojalleni.'"

Kyyneleitä kiilui majurin silmissä ja lyöden kädellä miekkansa huotraa lausui hän:

"Niin, se on tämä tässä!"

Koettaen yhä yltyvää liikutustaan hillitä jatkoi Martti:

"Samalla alkoivat tanskalaisten rummut päristä ihan edessämme, sillä he tiskaisivat jälleen hyökätä kimppuumme. Minä nostin eversti-vainajan syliini ja juuri kun pääsin kiviaidalle, huokasi hän viimeiset henkäyksensä. Takanamme kävi vimmattu taistelu ja minun oli vaikea hillitä itseäni syöksymästä toverieni avuksi, jotka paikkaansa jättämättä taistelivat joka puolelta päälle tunkevaa vihollista vastaan. Hetken kuluttua ilmottivat tanskalaisten voittohuudot, että suomalainen kuoleman rykmentti oli kaatunut viimeiseen mieheensä. Minä olin ainoa, joka pelastuin, sillä minua velvotti siihen eversti-vainajan käsky."

Silmiään pyyhkien vaikeni Martti ja omituista haltioitunutta liikutusta tuntien tuijotti majuri ääneti nuotioon.

Nyt oli hänellä selvillä, mitä lausua huomenna sotilailleen. Hän ei huolinut sen paremmin ruveta puhetta sommittelemaan ja siihen hän ei tuntenut pystyvänsäkään. Yksinkertaisesti ja hartaasti tahtoi hän vain kuvata heidän isäinsä taistelun Lundin luona ja muistuttaa, mihin se heitä velvotti.

Ilma oli kevättalvisen raikas ja kajava. Tähtikirkkaana kaareusi taivas lepäävien sotilasten yllä ja majurista tuntui kuin sieltä ylhäältä katselisivat hänen isänsä ja muut kuoleman rykmentin urhot poikiaan ja odottaisivat, kykenevätkö he yhtä järkkymättöminä seisomaan vartiopaikallaan kuin he.

"Tämän kunnianarvoisan miekkani kautta, heidän ei pidä meistä pettymän!" päätti majuri mielessään ja ojentausi viittaansa kääriytyneenä havuvuoteelleen.

* * * * *

Vihollinen, joka nyt läheni Lipolan kylää, ei tullut enää samanlaisena järjestymättömänä barbaarilaumana kuin Jöns Maununpojan ja vielä Burmeisterinkin aikana. Rajajoen takaista kaaoksellista maailmaa muovaili parasta aikaa jättiläismies länsieuropalaisten kaavain mukaan ja uudistukset tuntuivat selvästi sotajoukossakin. Vaikka Narvan tappelusta oli vasta kulunut kolmisen vuotta, oli tämä muutos kuitenkin selvästi huomattu äskeisessä Pähkinälinnan vallotuksessa sekä niissä taisteluissa, joita suomalainen sotajoukko oli viime kesänä käynyt tsaaria vastaan rakenteilla olevan Pietarin kaupungin ympäristöllä.

Mutta siitä huolimatta kohtasi monituhantinen venäläisjoukko majuri von Burghausenin pienessä joukossa kovan vastuksen.

"Lundin luona kaatuneiden isäimme nimessä luvatkaamme, että vihollinen ei ole vartiopaikkamme ohi pääsevä muuten kuin meidän ruumistemme yli!" oli majuri puheensa lopussa huudahtanut sotilailleen, jotka yksimielisesti olivat päättäneet mieluummin kuolla kuin peräytyä vihollisen edestä.

Kun taistelun melske oli vaiennut ja illan tullen kuu varovasti kurkisteli puiden latvain yli, näki se Lipolan kylän tuhkana ja sen alla olevan aukian täynnä kaatuneita. Siellä lepäsivät viimeistä untaan Burghausenin rakuunat, jotka lupauksensa mukaan ja isäinsä esimerkkiä seuraten olivat miekka kädessä kaatuneet viimeiseen mieheen. Mutta taajat ruumiskasat heidän ympärillään osottivat, että voitto oli ylivoimaiselle viholliselle tullut ylen kalliiksi. Ainoastaan rippeitä heidän joukostaan oli voinut kulkea edelleen lähikyliä hävittämään.

Kun kuu ikäänkuin näkemiinsä perehtyneenä uskalsi irtautua puiden latvoista ja kohota hiljalleen ylemmäs taivaalle, lankesi sen valju hohde esteettömästi kentälle, jossa vallitsi kuoleman hiljaisuus. Ainoastaan yhdessä kohti taistelukentän keskuksessa, missä viimeinen kamppaus oli käyty ja missä kaatuneiden joukko oli tihein, näkyi vähäistä liikettä. Nuori sotilas suomalaisen rakuunan asussa kohosi hiljalleen istumaan ja tunnusteli päätään. Hän sai sormiinsa hyytynyttä verta ja muisti nyt saaneensa miekaniskun, josta hän oli menettänyt tajunsa ja pudonnut satulasta.

Haavottunut, joka oli vasta kahdenkymmenenvuotias nuorukainen, nimeltään Juhana Henrik Fieandt, kohosi hiljaa jaloilleen ja tunnusteli raajojaan. Hän ei huomannut itsessään muita vammoja ja alkoi varovasti, vaikkakin hoippuen, liikkua kuolleiden keskellä.

"Nähtävästi minä olen ainoa eloon jäänyt koko kentällä, sillä kaikki makaavat liikkumattomina eikä miltään suunnalta kuulu pienintäkään voihkausta", ajatteli hän eteenpäin pujotellessaan.

"Toverini ovat pitäneet lupauksensa", jatkoi hän kuolleita silmäillen, "ja kaatuneet viimeiseen mieheen. Meitä olikin enää vain parikymmentä kuudestasadasta jälellä silloin kun minä sain miekaniskun päähäni. Mutta jokaisen ympärillä makaa puolikymmentä ryssää, niin että he eivät ole henkeään halvasta myyneet."

Poistuttuaan etemmäs paikalta, missä hän itse oli maannut, kumartui hän tarkastelemaan muuatta veren ja haavojen peittämää, puoli alastomaksi ryöstettyä ruumista.

"Majuri!" lausui hän itsekseen. "Niin, niin, hän oli jo yltyleensä verissä silloin kun minä hänet viimeksi taistelun vilinässä näin. Hänellä näyttää olevan ainakin parikymmentä haavaa ruumiissaan, mutta siitä huolimatta on hän isänsä miekan puristanut niin lujasti kouraansa, että ryöstäjätkään eivät ole sitä saaneet irrotetuksi. Ja tuollahan makaa isäntänsä jaloissa vanha Marttikin ja ukko näyttää aivankuin hymyilevän. Niin, nyt hän on päässyt Lundissa kaatuneiden toveriensa seuraan ja hymyilee sen vuoksi. Nyt näkyy jääneen minun tehtäväkseni saattaa isänmaalle kaatuneiden viime tervehdys. Sen minä olenkin tekevä ja totisesti, jos jokainen Suomessa seisoo yhtä lujana paikallaan kuin nämä, niin tätä maata ei tuhoo venäläistäkään voimakkaampi vihollinen! Ja nyt pyrkimään elävien ilmoille tältä kuoleman kentältä!"

Horjahdellen ulkoni Fieandt taistelutantereelta ja hävisi hetken kuluttua metsän siimekseen.

Viimeiseen mieheen

I.

Valjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja täysikuu kohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle. Verhottomien ikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä Isonkyrön pappilan vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen istui puoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat Porin rykmentin upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin, kutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet.

Oli torstai-ilta, helmikuun 18 päivä v. 1714. Tiistaista saakka oli viisituhatmiehinen Suomen armeija täydessä taistelujärjestyksessä odottanut vihollista Napuen kylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti von Essen kutsui rykmenttinsä upseerit koolle pappilaan, oli Napuelle saapunut ylioppilas Gabriel Peldan joka kymmenkunnan suksimiehen kanssa oli ollut tiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijansa kanssa olevan täydessä marssissa Ilmajoelta Isoonkyröön. Ratkaiseva taistelu oli siis todennäköisesti tapahtuva huomenna.

Taistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö oli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous oli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen oli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot tarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle edullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet Ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut marssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla siihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli lopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide, että taisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli sitten taistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen joukkojen tähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet ratkaisun hetkeä. --

Eversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä otsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina hänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin ritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään, kopisti tuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja upseereihinsa kääntyen puhui:

"Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa sotaneuvottelussa vihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme peräydyttäväksi Vöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt päätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä, niin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme ainakaan pelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin usea niistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla silmillä kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin kuin he, jotka sotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan. Mutta se sikseen. Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos se menetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme, koko isänmaamme joutuu avutonna raa'an vihollisen tallattavaksi. Siksi meidän on säilytettävä paikkamme viimeiseen mieheen. Yhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin rykmentti ei jätä taistelutannerta?"

"Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!" huudahti kapteeni Hinnel, nousi seisomaan ja paljasti juhlallisesti miekkansa.

Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät toistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin ääni värähteli, kun hän puhui edelleen:

"Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin me tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä vastaan niin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa."

"Hurraa!" huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut enää tunteitaan hallita.

Jotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon aikovien huudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät ne sitten tuppeen.

Huoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra Aejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi, liikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui nyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja muutamia papereita lausui:

"Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä etsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen perhehautaani Hollolan kirkkomaahan."

"Mutta, herra eversti..." yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai hänet samassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle tilaisuutta jatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin päähänsä ja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki upseerit päällikkönsä esimerkkiä.

Kun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi kuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit ratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka soturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen rinnalleen ikkunan ääreen:

"Raskaat aavistukset täyttävät mieleni ja huomenillalla me tiedämme paljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka käyneekin, ainakin noilla miehillä on sydän paikallaan, ja kansa, jolla on sellaisia poikia, ei voi olla perikatoon tuomittu. Herra heitä tukekoon huomisen päivän vaiheissa."

II.

Kun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä vastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita. Vähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuenkylän talot. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja hirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän eteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli revitty joukko talojen ulkohuoneita.

"Tunnussana?"

"Jumala kanssamme!" ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle sekä käyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa muutamassa pirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen tuntenut vielä halua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa lähti ulos ja jätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista iltapuhdetta.

Hitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan sille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän tuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran kiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoamat pellot ja niityt levisivät tasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana olevat metsät kuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä taivasta vasten. Kuin hätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat niittyladot avoimine ovineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän verhoon häipyvä ajotie lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua.

Tuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu palautti Essenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman poikuutensa ajat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena helmikuun iltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden kimmeltäessä oli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut syntymäpäiviltä jonkun punanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi isän ja äidin välissä rekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili itsekseen, kun äiti huomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu jo. Hän tarkasteli kuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla ja jossa vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, aivankuin nytkin. Ja lopuksi nukahti hän tiukujen helinään, pää nojautuneena äidin povelle. Tuon tiukujen helinän kuuli hän nytkin niin elävästi ja tunsi, kuinka äidin povi tyynesti huokui.

Ihmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin hänen mieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli hän sen uudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä. Mennyt elämä tuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö oli se vilahtanut ohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin, hän tunsi sen varmasti itsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan muistellessaan valtasi hänet entistä apeampi surkumieli.

"Tunnussana?"

"Jumala kanssamme!"

Hän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka ja havahtui tunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi päällisettömään turkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen villalapasten verhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä huurtuneena näytti hän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta kuin sotilaalta. Syrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen äärellä näkyi lämmittelemässä toisia vahtisotilaita.

"Mitä kuuluu?" virkkoi Essen jotakin sanoakseen.

"Kaikki hyvin, herra eversti!" vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa.

"Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella."

"Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin."

"Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?" kysyi Essen kulmiaan rypistäen.

"Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi", luetteli sotamies rauhallisesti.

"Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi", jatkoi eversti, "aivan niin, ja nyt Jumalan haltuun."

Hän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. "Huomenna tällä aikaa tiedän minä jo paljon enemmän", ajatteli hän kävellessään. "Punaisia ruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia kylmenneitä ruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella."

Kylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä leirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua, toisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä. Eversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti tieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun vihollisen kanssa.

Kortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit olivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat lattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään tyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa peitteeksi.

Mutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset liikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki huomiseen taisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä ratkaistaisiin ikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja kun hän tähän vertasi sitä tunnettaan, että he huomenna varmasti joutuvat tappiolle, tuli hänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva oljenkortta tavotellen hapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen lähinnä makaavan upseerin kasvoihin.

"Nukutko jo, toveri?" kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin.

"En, uni ei tahdo tulla", kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet äänestä kapteeni Hinneliksi.

"Miltä sinusta tuntuu?" jatkoi Essen hetken kuluttua. "Onko sinulla mitään aavistuksia huomispäivään nähden?"

"Pimeältä tuntuu", vastasi Hinnel alakuloisesti, "enkä minä mitenkään jaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi."

"Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun halu", lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään myönnytyksen voiton mahdollisuuteen.

"Sen minä kyllä tiedän... mutta siitä huolimatta", puhui Hinnel katkonaisesti,... "kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti meillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin... Ylipäällikkönä ensin pitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker... ja sitten vitkastelua, laiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa... ja eripuraisuutta. Siitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen taistelee huomenna kuin leijona pentujensa puolesta, mutta... maa on kaivettu meidän jalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu... ja siksi meillä ei ole muuta edessä kuin pudota kuoppaan."

Hänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin enemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan.

Kun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt tuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin:

"Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?"

Pimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten kylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä aavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään, vaan tuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun kuvajaiseen sekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja vahtisotilasten yksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen katseensa edessä oli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä tuo samainen kysymys, jonka hän äsken oli upseeritoverilleen kuiskannut. Löytämättä sille tyydyttävää vastausta risti hän lopuksi kätensä rinnan yli ja alkoi sana sanalta muistella äidin opettamaa ehtoorukousta.

III.

Yhdeksästoista päivä valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä ennusti lumipyryä.

Kun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle, talutti ratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista Sukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana sodan alusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata sitä kuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään nosti se päänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta sukelsi silloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin leivänkannikan ja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän silitteli ja oikoi tämän otsaharjaa.

"Tänään me sitten eroamme toisistamme", puheli hän sitä tehdessään hevoselleen, "tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen maahankin."

Kuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään. Taputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko kaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja nousi satulaan.

Ajettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa rummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi narskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui sikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat, suitsista taluttaen, käyttelyttelivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan hirnuntaan vastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta, taistelulinjan takaa kuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun talonpoikaisjoukkoja pyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui armeijalle apuaan tarjoamaan.

Suomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan pituisena linjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen, jonka suojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa sotamiestä. Taistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin ratsuväki oli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse ja osaksi sen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko sotajoukko nousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen muodostaessa kolminkertaisen ylivoiman.