Part 15

Maine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin, ja kun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi niitä neljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varusväki sekä suuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle yksinkertaisen puuristin, johon oli leikattu sanat:

_Tässä lepää suomalainen Ukko,_ joka kaukaa vihollismaasta ja tiet- tömien taipalien takaa juma- lallisen ihmeen kautta johti neljätoistasa- taa kansalaistaan takaisin ystä- vien luo.

Jouluyö Ukrainassa

Toivottu yhtyminen pääarmeijan kanssa oli vihdoinkin tapahtunut. Parisen viikkoa olivat ne Liesnan tappelussa miltei puolella vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot, jotka kenraali Lewenhaupt Liivinmaalta oli tuonut kuninkaan avuksi, nääntyneinä ja epätoivoisina harhailleet Sosch- ja Djesna-jokien välisissä metsissä. Odottamatta olivat he sitten synkeänä lokakuun iltana törmänneet metsässä yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Luullen niitä vihollisiksi olivat he varustautuneet jo taisteluun, kunnes viime hetkessä olivat tunteneet ne maanmiehikseen.

Hartaasti toivotun kohtaamisen ilo oli molemmin puolin ollut suuri.

Kaksi päivää oli nyt yhtynyt karoliiniarmeija taivaltanut etelää kohti. Syksy oli ollut sateinen ja tavattoman kylmä. Armeija kärsi kaiken puutetta ja sitä ympäröivät joka puolelta vihollisen partiojoukot. Tie, jota ylpeä karoliiniarmeija kulki kohti kasakkain maata, oli todellinen "via dolorosa", sillä nälkään ja tauteihin nääntyneiden miesten ja hevosten ruumiit sekä hajonneet kuormarattaat peittivät sitä kauttaaltaan. Niin marssi tuo tähän saakka voittamaton armeija kohti Ukrainaa, jossa sitä Mazeppan lupaamien apujoukkojen, ruokavarojen ja levon asemesta odottivat uudet pettymykset, kurjuus ja lopuksi perikato.

Kolkon lokakuun illan pimetessä leiriytyivät joukot poltetun kylän ympärille. Karjalan kolmannusrakuunain rykmentti -- tai paremmin sanoen rykmentin tähteet -- oli asettunut taivasalle metsänrinteeseen.

Siellä istui kihisevän nuotion ääressä ratsumestari Procopaeus ja satulalaukkuunsa nojaten luki tapansa mukaan raamattua, jonka tyhjään alkulehteen oli merkitty hänen lukuisain lastensa nimet ja syntymäajat. Kuullessaan askeleita viereltään nosti ratsumestari päätään. Hänen totiset kasvonsa elostuivat hiukan, kun hän tunsi kornetti Kyanderin.

"Terveeks! Onpa hauska nähdä, että sinäkin olet vielä hengissä ja eheänä", lausui ratsumestari kätensä ojentaen.

Vaikka saman rykmentin upseereita, eivät he olleet viikkokauteen tavanneet toisiaan, eri eskadroonat kun tuolla vaikealla taipaleella olivat häipyneet toisistaan. Nyt oli Kyanderin eskadroona yhtynyt muuhun rykmenttiin ja nuori kornetti oli rientänyt ystäväänsä tervehtimään.

Näiden kahden eri-ikäisen upseerin ystävyys kummastutti toisia. Procopaeus oli miltei synkkyyteen saakka vakava mies, joka ei seurustellut juuri muiden kuin raamattunsa kanssa. Toverit sanoivat häneen Liivinmaalla tarttuneen saksalaista pietismiä. Kyander taasen oli avomielinen ja iloinen veitikka, jonka olisi luullut viihtyvän paremmin kaikkialla muualla kuin tuon jörömäisen raamatunlukijan seurassa. Mutta he olivat molemmat papin poikia, joten heitä varmaankin liittivät toisiinsa samankaltaiset lapsuusmuistot.

"Tiedätkö", alotti Kyander nuotion ääreen istahtaen, "että Lewenhaupt tappionsa tähden on joutunut kuninkaan epäsuosioon? Hänellä ei eilisestä aikain ole mitään päällikkyyttä ja toiset kenraalit nimittävät häntä piloillaan volontääriksi."

"Se on hävytöntä!" huudahti Procopaeus odottamattomalla kiivaudella. "Häviömme Liesnassa on kokonaan kuninkaan oma syy, kun hän jätti meidät alttiiksi venäläisten ylivoimalle. Ja nyt lykkää hän oman syynsä toisen niskoille. Niin itserakkaaksi ja kopeaksi on hänet myötäkäyminen tehnyt. Mutta nöyryytysten päivät ovat hänellekin alkaneet."

"Mitä, ennustatko sinä meille tappioita?"

"Ennustan, ja pian saamme nähdä, että ennustukseni sen pahempi myöskin toteutuvat."

"Mutta sinun pitäisi tämä kaikki sanoa itselleen kuninkaalle", huomautti Kyander puoleksi leikillään.

"Kyllä minä sen vielä sanonkin", vakuutti Procopaeus niin totisesti, että kornetti joutui hämilleen.

Ääneti tuijottivat he moniaan hetken kituen palavaan nuotioon. Sitten kiintyi Kyanderin katse toverinsa lopen kuluneeseen univormuun. Levittäen omaa, turkisreunaista päällystakkiaan virkkoi hän:

"Miksi et ole varustautunut talvea vastaan? Katsopas, näin mainion kauhtanan minä löysin siitä autiosta herraskartanosta, jonne me Sosch-joen varsilla harhaillessamme eräänä päivänä osuimme."

"Minä kärsin mieluummin vilua kuin lämmitän itseäni ryöstösaaliilla", vastasi Procopaeus kuivasti.

"Mutta olithan sinäkin siellä kartanossa", sanoi Kyander avomielisesti, "ja minä luulin nähneeni sinun pistävän siellä jotakin laukkuusi."

Ratsumestari loi katseensa alas ja punastui korviaan myöten, niin että Kyanderia rupesi kaduttamaan koko huomautuksensa.

"Niin, herra paratkoon, otinhan minäkin sieltä jotakin", lausui Procopaeus matalalla äänellä. "Kas tässä!"

Hän veti satulalaukustaan esiin kolmihaaraisen, messinkisen kynttilänjalan. Kyander purskahti nauramaan.

"Mitä ihmettä sinä tuolla teet? Tuskinpa sillä saa viinaryyppyä juutalaiselta vaihdetuksi."

"Älä naura!" kielsi Procopaeus vakavasti, "en minä sitä ottanutkaan sen raha-arvon takia. Katsos, minun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, että minulla on kotonani ihan samanlainen kynttilänjalka, aivan kuin ne olisivat lähteneet saman valajan kädestä. Sen ympärillä olen minä rauhan vuosina vaimoineni ja lapsineni istunut joulupöydässä. Ja siinä ovat varmasti näinä sotavuosinakin joulukynttilät siellä kotonani palaneet ja niiden loisteessa ovat omaiseni rukoilleet minun puolestani. Sen vuoksi tuli minulle vastustamaton halu ottaa tämä jalka mukaani. Meillähän ei ole enää pitkälti jouluun. Silloin, pyhänä jouluyönä, tahdon minä asettaa siihen kynttilät palamaan ja muistella niiden loisteessa entisiä onnellisia jouluiltoja kaukaisessa kodissani."

Kornetti Kyander tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Hän pyysi anteeksi ajattelemattomia sanojaan ja sitten alkoivat he hiljakseen puhella omaisistaan ja kaukaisesta kotimaastaan. Lopuksi purkautui kummankin rinnasta raskas huokaus ja kaihomielin tuijottivat he riutuvaan nuotioon.

* * * * *

Suunnattoman vaivaloisen matkan jälkeen sai karoliiniarmeija kutakuinkin tyydyttävän talvikortteerin pienessä Romnyn kaupungissa ja sitä ympäröivissä kylissä. Joukot saivat levähtää ja syödä, jollei juuri kyllikseen, niin ainakin toimeen tultavasti.

Procopaeuksella ja Kyanderilla oli yhteinen kortteeri pienessä tupapahasessa, jonka he parhaansa mukaan olivat siistineet ja laittaneet asuttavaan kuntoon.

Kun Kyander joulukuun puolivälissä palasi partioretkeltä ja astui kortteeritupaan, tapasi hän siellä Procopaeuksen laittamassa pieniä kääryjä. Yhdessä oli puusta muovailtu nukke, toisessa koukerokuvioilla somistettu rasia, joka helinästä päättäen sisälsi muutamia hopearahoja, kolmannessa taas joku muu pieni esine.

Ratsumestari yritti kätkeä ne nopeasti satulalaukkuunsa, mutta Kyander oli ehtinyt jo nähdä osan tavaroista.

"Mitä ihmettä sinä noilla teet?" huudahti hän kummastuneena.

"Tietysti ne ovat joululahjoiksi omaisilleni", hymähti Procopaeus hämillään, "jouluunhan ei enää ole kuin vähän toista viikkoa."

"Mutta ethän sinä voi niitä mitenkään kotiisi saada täältä maailman laidasta, jonne ei edes yksinkertainen tervehdys kotimaasta pääse tulemaan."

"En aiokaan saada. Panen ne vain jouluiltana esille joulukynttilämme ympärille ja kuvittelen olevani kotona rakkaiden omaisteni parissa. He siellä kaukana panevat varmaan esille pikku lahjoja myöskin minulle ja kuvittelevat minun istuvan heidän seurassaan."

Kyander tunsi jälleen itsensä liikutetuksi.

"Olen minäkin ryhtynyt jouluvarustuksiin", sanoi hän. "Tulehan katsomaan."

Hän vei toverinsa ovelle ja osotti hänelle pientä kuusta, joka seisoi hangessa tuvan edustalla.

"Otin sen metsän läpi ratsastaessamme", kertoi hän. "Muutkin leirissä valmistautuvat jo joulunviettoon ja varsinkin puuhaa kenraali Gyllenkrok innokkaasti, että koko armeija voisi viettää niin iloisen joulujuhlan kuin suinkin."

* * * * *

Pari päivää tämän jälkeen syöksyi Kyander hämmästyneen näköisenä tupaan, jossa Procopaeus parhaillaan parsi univormuaan.

"Tiedätkö, kuningas on komentanut koko armeijan liikkeelle", huusi hän, "tuolla ulkona luettiin juuri hänen majesteettinsa päiväkäskyä".

"Liikkeelle, minnekä sitten?" kysyi Procopaeus tylsän rauhallisesti.

"Mikä lie kaupunkirähjä, Hadjatsch tai jotakin sellaista. Kuningas on saanut päähänsä, että siellä on muka paremmat talvikortteerit joukoille. Gyllenkrok oli kyynelsilmin rukoillut häntä sallimaan armeijan edes joulunpyhät viettää täällä, mutta kaikki turhaan. Eteenpäin vain, läpi lumen ja pakkasen! Mene tiedä, onko tämäkin katsottava sankaruudeksi."

"Kopeata itsepäisyyttä se on", huomautti Procopaeus. "Huono omatunto tekee hänet levottomaksi ja levoton ihminen ei kauan viihdy yhdessä kohti. -- Mutta milloin meidän on lähdettävä?"

"Tänään jo."

"No lähtekäämme sitten. Haudassa ainakin saamme kylliksi levähtää."

Huoaten sijotti ratsumestari satulalaukkuun kolmihaaraisen kynttilänjalkansa, jonka hän oli jo kiillottanut ja asettanut valmiiksi pöydälle.

* * * * *

Talvi tuli vuonna 1708 aikaisin ja siitä kehittyi niin luminen ja kylmä, ettei sellaista oltu vuosisataan Europassa nähty. Suomessa ja Ruotsissa hautautuivat monin paikoin pienemmät asumukset umpipäähän lumeen, niin että asukkaat kykenemättä liikkeelle pääsemään kuolivat nälkään. Parisissa saakka kuoli ihmisiä viluun ja Venezian kanavat menivät jäähän. Mitä sitten Ukrainan aroilla, jossa tiheäturkkiset metsäneläimet kuolivat viluun ja kylmän kangistamia petolintuja vangittiin käsin.

Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä lähti karoliiniarmeija Romnystä Hadjatschia kohti. Samana päivänä puhkesi Ukrainan talvi rajuimmilleen. Matkalla menetti pakkasen kourissa pari tuhatta miestä henkensä. Toisilta paleltui keltä kädet, keltä jalat. Itse kuninkaan täytyi tuon tuostakin hieroa lumella kasvojaan, joihin ainaiseksi jäi pahoja pakkasen puremia.

Hadjatsch oli pieni kaupunkipahanen, jonka vihollinen oli jättänyt autioksi ja lähtiessään polttanut osan taloja. Kaupunkia ympäröi muuri, jossa oli yksi ainoa pieni portti. Kun armeija illan tullen saapui sen edustalle, syntyi sanoin kuvaamaton sekamelska, kun kaikki tahtoivat yhtaikaa päästä portista läpi ja katon alle. Kuri lakkasi kerrassaan. Vaikka järjestys saatiin juurella vaivalla palautetuksi, kesti toista vuorokautta, ennenkuin koko armeija oli päässyt portin läpi. Sillaikaa paleltui suuri joukko miehiä ja hevosia kuoliaaksi. Rakuunoita tavattiin jäätyneinä hevostensa selkään ja jalkamiehiä oli kangistunut seisaalleen puiden tai muurin nojalle.

Kurjuus ja haikeat valitushuudot täyttivät pienen kaupunkirähjän. Sen harvat talot olivat muuttuneet sairashuoneiksi. Missä välskärit leikkoivat ja sahasivat paleltuneita jäseniä, joita ajelehti pitkin katuja. Niiden keskellä harhaili kuumesairaita sotilaita, jotka houriessaan lauloivat ja sadattelivat sekaisin.

Erään sellaisen sairashuoneeksi muuttuneen hökkelin nurkassa olivat Procopaeus ja Kyander saaneet suojapaikan. Huoneen täytti ankara löyhkä ja sairasten voihkina.

"Tällaisessa paikassa me nyt saamme ottaa joulun vastaan", lausui Kyander, painellen kasvoihinsa syntyneitä paleltumia. "Mutta parempi tämäkin kuin taivasalla."

"Niin, jos saisimme täälläkään viettää joulun rauhassa", vastasi Procopaeus.

"Elä, veli rakas, ennusta enää tämän pahempaa", huokasi Kyander.

* * * * *

Saapui jouluaatto.

Päivän sarastaessa alkoivat Hadjatschin kaduilla rummut pärrätä. Kun ne vaikenivat, luettiin joukoille kuninkaan päiväkäsky, joka määräsi kaikki marssiin kykenevät liikkeelle. Päämääränä oli penikulman etäisyydessä oleva Weprik-niminen kasakkalinnotus, jonka kuningas oli päättänyt väkirynnäköllä vallottaa.

"Jouluvarustukseni ovat valmiina laukussa, missä sitten iltaa vietettäneenkin", sanoi Procopaeus.

Sen saivat he pian tietää. Iltapuolella päivää kohosi pakkanen korkeimmilleen. Niin ollen ei rynnäkköä Weprikin jäädytettyjä rintavarustuksia vastaan ollut yrittäminenkään, vaan joukot saivat majottua jouluyötä viettämään erään lähistössä olevan pienen kylän ympärille. Ainoastaan vähäinen osa miehistöstä sai suojaa kylän taloista. Suurin osa sai asettua taivasalle. Raudankylmää itäviimaa vastaan, mikä tunki luihin ja ytimiin, pystytettiin miehen korkuisia aitoja, joissa riukujen välit täytettiin olilla.

Kun Kyander oli oman eskadroonansa nuotiolla saanut hiukan lämmitelleeksi, lähti hän ystäväänsä etsimään.

Procopaeus kyyrötti vähäisellä nuotiolla olkiaidan suojassa. Messinkisen kynttilänjalan oli hän ottanut esiin ja pystyttänyt hangelle viereensä. Siinä oli kolme viheliäistä talikynttilää, joita hän Kyanderin saapuessa juuri sytytteli.

Kuullessaan ystävänsä askeleet nosti hän päänsä ja lausui:

"Rauhallista joulua!"

Kornetti ei vastannut mitään, vaan tuijotti hämmästyneenä ystäväänsä, epäillen oliko tämä enää täydellä järjellään.

"Ja nyt joululahjat esille", jatkoi Procopaeus, avaten laukkunsa ja asetellen hangelle kynttilän ympärille ne pienet kääröt, jotka hän jo Romnyssä oli laittanut.

"Tässä on Gabriel-pojalle, tässä Annille, tässä taas pikku äidille..." luetteli hän yksivakaisesti.

Kun kaikki lahjat olivat nimitetyt, kaivoi hän esille raamattunsa ja vilusta hytisten alkoi lukea: "Koska siis Jesus syntynyt oli Betlehemissä Judan maalla, kuningas Herodeksen aikana, katso tietäjät tulivat Jerusalemiin..."

Kärsimykset ja koti-ikävä ovat saaneet hänen järkensä sekaisin, ajatteli Kyander. Hänen mieltään myllersivät vuorotellen syvä surku ja sääli toveriaan kohtaan sekä jonkunlainen epämääräinen viha. Ääneti poistui hän ja lähti lämpimänä pysyäkseen harhailemaan ympäri leiriä.

Pakkanen yltyi yhä. Tuon tuostakin täytyi Kyanderin kahmaista lunta kouraansa ja hieroa sillä milloin kasvojaan, milloin käsiään tai jalkojaan. Estyäkseen kokonaan kontistumasta täytyi yhtä mittaa pysyä liikkeessä. Hellittämätön itäviima tuntui tunkeutuvan yksin aivoihinkin.

Nääntyneenä ja pyörryttävin päin harhaili Kyander nuotiolta toiselle. Silloin tunsi hän kelmeässä kuunvalossa yhtäkkiä kuninkaan, joka suurissa saappaissaan ja tutussa sinisessä viitassaan asteli hänen edellään. Kylmäkö vai ainainen levottomuus hänetkin oli ajanut ulkona kiertelemään? kysyi Kyander itseltään ja alkoi vaistomaisesti noudattaa hänen askeliaan.

Tavan takaa pysähtyi kuningas taammas nuotioiden kohdalle, ikäänkuin kuunnellakseen niiden ympärillä värjöttävien miesten puheita. Mutta kohta lähti hän jälleen liikkeelle ja nuori suomalainen seurasi kuin varjo hänen kintereillään.

Hetken kierrettyään pysähtyivät he ratsumestari Procopaeuksen nuotiotulen läheisyyteen. Hämmästyneenä tuijotti kuningas vaivaisesti palaviin joulukynttilöihin. Ratsumestari istui entisessä asennossaan ja hänen polviensa välissä oli avattuna raamattu, josta hän saarnaavalla äänellä luki: "Minä sanon öykkäreille: älkäät niin kerskatko, ja jumalattomille: älkäät vallan päälle haastako. Älkäät niin paljon haastako valtanne päälle: älkäät puhuko niin niskuristi. Niinkuin ei mitään hätää olisi ei idästä eikä lännestä taikka vuorilta korvessa. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja toisen ylentää."

Nostaen äkkiä päänsä tähtäsi ratsumestari suoraa kuninkaaseen katseen, jossa oli omituinen lasittunut ilme, sekä toisti painavasti: "Sillä Jumala on tuomari, joka _tämän_ alentaa ja toisen ylentää."

Kuningas käännähti äkkiä kuin jonkun satuttamana ja lähti ääneti jatkamaan matkaansa. Kyander katsoi hänen jälkeensä ja yhtäkkiä selveni hänelle siinä, kuinka yksinäinen ja onneton tuo mies pakkasen puremine kasvoineen oli.

Laskien kätensä Procopaeuksen olalle kuiskasi hän: "Etkö sinä tuntenut, sehän oli kuningas?" Mitään puhumatta tuijotti puhuteltu häneen lasittuneilla silmillään. Sitten rupesi hän jatkamaan lukemistaan. Hänen kasvonsa olivat vilusta siniset ja sormet olivat koukistuneet kuin petolinnun kynnet.

Tavaton tuska ja sääli toveriaan, kuningasta ja koko maailmaa kohtaan kaihersi Kyanderin sydäntä. Hän ei voinut viipyä tuon onnettomuuteensa jähmettyneen ystävänsä luona, vaan lähti rientämään kuninkaan jälkeen, joka kuitenkin oli ehtinyt jo häipyä kylmän kourissa liikehtiväin sotilasten joukkoon.

* * * * *

Vihdoinkin alkoi tämä onneton yö kallistua loppuun. Ainakin kymmenennen kerran hieroi Kyander lumella nenäänsä ja poskipäitään. Se selvitti hänen sekaantuneita ajatuksiaan. Yhtäkkiä muisti hän raamattua lukevan ystävänsä ja lähti viimeiset voimansa jännittäen rientämään hänen nuotiolleen.

Siitä oli enää jälellä muutamia savuavia kekäleitä. Kolme joulukynttilää olivat valuneet muodottomiksi tönkeiksi sekä sammuneet jo aikoja sitten. Mutta ratsumestari istui yhä samassa asennossa, avonainen raamattu polviensa välissä.

Pahaa aavistaen riensi Kyander luokse ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Jo ensi kosketuksesta tunsi hän, että ratsumestari oli paleltunut ja ruumis ehtinyt jo jäätyä.

Pitkän aikaa seisoi hän, käsi kuolleen ystävänsä olkapäällä, mitään ajattelematta alallaan. Väkivaltainen tuskan ja nyyhkytyksen puuska, joka tunkeusi syvältä hänen rinnastaan, havahutti hänet vihdoin todellisuuteen. Hän kumartui ja otti ylös vainajan raamatun.

"Tästä lähin saa tämä matkata minun laukussani", sanoi hän.

Sen jälkeen poimi hän lumelta kynttilänjalan sekä joululahjat, virkkaen itsekseen:

"Jos Jumala suo minun kerran vielä palata kotimaahan, niin nämät minä saatan niille, joille ne olivat aiotutkin."

* * * * *

Kornetti Kyanderin oli suotu kestää kaikki sen talven kauhut sekä päästä seuraavana kesänä ehein nahoin Pultavan onnettomasta verileikistä. Mutta karoliini-armeijan tähteiden peräytyessä Turkkia kohti joutui hän rykmenttinsä tähteitten kera Perevoloznassa venäläisten vangiksi. Alun toista vuosikymmentä sai hän sitten kestää kovaa sotavankeutta kaukana Siperian rajoilla.

Kun hän vihdoinkin rauhan tultua palasi synnyinmaahansa, oli hänellä mukanaan ratsumestari Procopaeuksen raamattu, kolmihaarainen kynttilänjalka sekä pienet joululahjat, joita hän kaikissa vaiheissaan oli uskollisesti säilyttänyt.

Monen vaivan jälkeen löysi hän ystävä-vainajansa perheen, joka omalta osaltaan oli saanut kestää kaikki isonvihan kauhut. Luovutettuaan tuomisensa kertoi hän itkusta hiukenevalle puolisolle ja lapsille tuosta kamalasta jouluyöstä kaukana Ukrainan aroilla.

Isästä poikaan

Majuri Kaarlo von Burghausen istui havukasalla nuotion ääressä. Hän tunsi itsensä hieman rauhattomaksi. Tätä ei kuitenkaan aiheuttanut tieto siitä, että venäläiset lähestyivät Pähkinälinnasta käsin monituhantisena joukkona ja että hän kuudensadan ratsumiehensä kanssa oli todennäköisesti joutuva huomenna tekemisiin heidän kanssaan, vaan rauhattomuuden aiheena oli yksinkertaisesti se, että hän ennen taistelua aikoi pitää sotilailleen puheen.

Hän oli miekkamies kiireestä kantapäähän sekä saanut jo monesti katsoa vaaraa silmästä silmään, joten vihollisen läheneminen ei voinut häntä huolettaa. Mutta sitä kykenemättömämmäksi tunsi hän itsensä sananmiehenä. Huomista taistelua piti hän kuitenkin siksi merkityksellisenä, että hänen päällikkönä tuli välttämättä pitää sen edellä puhe sotilailleen. Tämä oli nimittäin ensimäinen kerta tämän sodan aikana, jolloin venäläiset hyökkäsivät varsinaisesti Suomen rajojen sisälle ja hän seisoi täällä Lipolan kylässä kuudensadan karjalaisen rakuunansa kanssa koko Suomen etuvartiana. Hän tunsi hetken historiallisesti tärkeäksi ja ponnisti ajatuksiaan, löytääkseen hetken vaatimuksiin soveltuvan puheen aiheen.

Jos majuri von Burghausen olisi menneen ajan vaiheista ollut hiukan paremmin selvillä niin olisi hän saanut oivallisen puheen aiheen itse sen paikan asemasta, mihin hänet oli komennettu synnyinmaansa etuvartiaksi. Hän olisi muistanut, että ensinnäkin Lepolasta noin parin penikulman päässä lounaassa oli Kivennapa, missä eräs herra Jöns Maununpoika puolitoista vuosisataa sitten oli vähäisen joukon kanssa Suomen etuvartiana ottanut vastaan suuren venäläisjoukon sekä ajanut sen takaisin rajan yli. Ja toiseksi hän olisi muistanut, että suunnilleen saman matkan päässä Impolasta koilliseen on Rautu, jossa viitisenkymmentä vuotta sitten eversti Burmeister talonpoikaisjoukon kanssa oli nimikään maansa etuvartiana ja ajoi venäläisarmeijan takaisin.

Hän olisi voinut muistuttaa sotilailleen noista entisajan miesten urotöistä sekä jatkaa sitten jotenkin siihen tapaan, että koska Lipola on sen suoran viivan keskikohdalla, joka vedetään Raudusta Kivennavalle, niin he niin ollen ovat saaneet osalleen keskustan puolustamisen tuolla etuvartiolinjalla. Ja kun molemmat sivustat ovat aikaisempina aikoina kumpikin kohdaltaan lyöneet vihollisen takaisin, niin on heidän velvollisuutensa seurata isäin esimerkkiä ja puolustaa yhtä sankarillisesti keskustaa.

Mutta, kuten sanottu, majuri Burghausen ei ollut selvillä isänmaansa historiasta paremmin kuin muistakaan sotakomentoon välittömästi kuulumattomista seikoista. Ja siksi hän levottomasti haparoitsi niiden häälyvien mielikuvien joukossa, joita aiottu puhe herätti hänen päässään.

Maaliskuinen päivä oli jo riutumassa illaksi. Läntisellä taivaanrannalla näkyi enää heikko punerrus ja sitä vastaan kuvastuivat tummina kuvioina taampana olevan kylän tuulimyllyt ja kaivonvintit. Yltympäri kuului matalaa puheensorinaa sotilasten nuotioilta ja syrjempänä rauskuttivat illallistaan paaluihin kytketyt hevoset. Etäämpänä huhuilivat etuvartiat toisilleen ja kovettuvalta hangelta kuului suksensuihketta.

Burghausenin vanha palvelija, Martti, jolla oli yllään korpraalin asu, heitti uusia puita isäntänsä nuotioon ja tiedusti samalla, eikö majuri halunnut illastaa.

Puhuteltu kohotti päätään ja silmäili hajamielisenä Marttia. Mutta äkkiä elostutti hänen silmiään iloinen välähdys ja sormiaan näpsähyttäen huudahti hän:

"Niin, kaivahan tosiaankin esille jotakin haukattavaa, sillä minulle tuli yhtäkkiä huikea nälkä. Ja sitten saat itse istua tähän nuotiolle sekä kertoa minulle Lundin tappelusta."

Marttia silmäillessään oli majuri äkkiä muistanut, että tuo vanha korpraali oli ollut mukana Lundin tappelussa, jossa hänen isänsä, eversti Herman von Burghausen, oli viidensadan suomalaisen ratsumiehensä kanssa pelastanut voiton ruotsalaisille. Isä oli sankarijoukkoineen kaatunut paikalleen ja Martti oli ainoa pelastunut koko rykmentistä, sillä eversti oli kaatuessaan velvottanut hänet viemään viime tervehdyksensä omaisilleen Suomessa. Nuo paikoilleen kaatuneet sankarit olivat olleet Karjalan rakuunoita ja siis hänen rakuunainsa isiä ja heitä oli johtanut hänen oma isänsä. Siinähän oli mainio puheen aihe ja se tuli kuin taivaasta pudoten!

Monta kertaa oli majuri lapsuudessaan kuullut Martin kertovan Lundin tappelusta. Aina kun Burghausenin perhe oli tuon kuuluisan tappelun vuosipäivänä kerääntynyt illan hämyssä takkavalkean ympärille heidän talossaan Walkjärvellä, oli Martti-rakuuna kutsuttu sisälle kertomaan eversti-vainajan viimeisiä terveisiä. Yhtä uskollisesti oli Martti aina, talon rouvan nyyhkyttäessä, kuvannut yksityisseikkoja myöten taistelun vaiheet, joutuen lopulta itsekin liikutuksen valtaan, kun hänen oli toistettava everstin terveiset vaimolleen ja pojilleen. Majurille oli kertomus siis kylläkin tuttu, mutta siitä huolimatta tahtoi hän nyt kuulla sen jälleen ja siten verestää muistiaan.

"Kas niin, Martti, alahan jo kertoa!" hoputti hän syömään ryhtyessään vanhaa palvelijaansa, joka oli istahtanut havukasan reunalle ja kohenteli nuotiota. "Kuinka oli meikäläisten sotajoukko asetettu rintamaan?" kysyi hän johteeksi, että Martti pääsisi paremmin alkuun.