Part 13

"Sinäkö se olet, Henrice? Kun huomaamattani hävisit sieltä joukostamme, arvasin sinun tulleen tänne morsiamellesi hyvää yötä toivottamaan ja lähdin perässäsi, kiertääkseni samalla vartioita tarkastamassa."

Hän tarkasteli hetkisen ääneti ja kaihomielisen näköisenä kuuta ja lausui sitten:

"Jospa minäkin olisin lähtiessäni huomannut oman rusoposkeni kanssa tehdä samanlaisen sopimuksen kuin sinä, niin voisin nyt heittää hänelle jäähyväiseni tuon kelmeän Helena-rouvan välityksellä. Mutta minullahan ei sitä paitsi ollut hänen kanssaan niin kiinteätä lemmensuhdetta kuin sinulla omasi kanssa, ja tällä hetkellä voi hän olla jo toisen oma."

Toverukset olivat jälleen hetkisen vaiti, kunnes Alanus kysyi hiukan arastellen:

"Mitäs muutoin arvelet meidän äskeisestä päätöksestämme?"

Kun Salvius ei kiirehtinyt vastaamaan, jatkoi hän:

"Minua ei jää juuri kukaan suremaan, joten minä olen valmis matkaamaan tulisissa vaunuissa korkeuteen. Se on tällä kertaa sitä paitsi minun sotilasvelvollisuuteni. Mutta toista on, veliseni, sinun laitasi. Tulinkin heti neuvottelussa sitä ajatelleeksi."

"Mutta eihän minulla, Herra paratkoon, voi olla muuta valittavana kuin teillä toisillakaan", huomautti tähän Salvius.

"Onpa sittenkin", väitti Alanus. "Minulla on mietittynä sinua varten pelastuskeino, jos tahdot sitä noudattaa. Ja miksi et tahtoisi, sinä, jota odottaa kotimaassa morsian ja jota ei soturivelvollisuus pakota paikallesi kaatumaan."

"Ja minkälainen on se sinun pelastuskeinosi?" kysyi arasti Salvius, joka tunsi rinnassaan viriävän toivonkipinän.

"Minä tunnen", alotti Alanus, "tämän linnan lähimmän ympäristön kuin kymmenen sormeani, sillä syksyllä, jolloin emme vielä olleet saarroksissa, kiertelin siellä joka päivä ja kolusin läpi kaikki paikat. Vastakkaisella puolella linnaa on, kuten tiedät, noin parin sadan sylen päässä vallihaudasta jokeen laskeutuva kalliotöyräs. Sen ulkosyrjältä löysin eräänä päivänä pensasten suojasta ahtaan holvatun luolan. Se on luultavasti joskus maailmassa tänne linnaan johtaneen maanalaisen käytävän suu, vaikka itse käytävä onkin aikoja sitten tukkeutunut. No niin, sinä varustat itsesi eväillä ja minä saatan sinut tänä yönä ennen päivän valkenemista tuohon kätköpaikkaan, jossa sinä olet linnan ilmaan lentäessä täydessä turvassa. Seuraavan pimeän tultua lähdet sitten piilostasi, sillä viholliset, mikäli heitä on jäänyt jälelle ovat joutuneet siksi suuren hämmingin valtaan, ettei heistä ole oleva sinulle minkäänlaista haittaa."

"Mutta entäpä jos luola luhistuu räjähdyksen voimasta kokoon?" epäili Salvius.

"En usko sitä, sillä se on siksi jykevästi holvattu", vastasi Alanus. "Ja jos niin kävisikin, niin silloinhan sinä ainoastaan seuraisit meitä viimeisellä matkallamme."

Salviusta puistatti ja hän lausui:

"Mieluummin sitten odotan kohtaloani muiden joukossa täällä linnassa kuin lähden sinne yksinäni luhistumaan kuin hiiri satimeen."

"Elä ota sanojani miksikään", rohkaisi häntä Alanus, "sillä on aivan mahdotonta, että niin ahdas luola sortuisi. Onhan se siksi etäällä linnasta ja välillä on pehmeätä maata, joten räjähdys ei voi siellä enää niin valtavasti maapohjaa tärisyttää."

"Mutta jospa minä nyt räjähdyksestä pelastuisinkin, niin kuinka luulet minun voivan kunnialla selviytyä niistä tuhansista vaaroista, joita vihollismaan läpi kulkiessa kohtaisi joka askelella. Protestanttisena pappina minut surmaisi ensimäinen vastaantulija."

"Mutta sinä kuljetkin katolilaisena pappina. Olet kai nähnyt linnan kappelissa täydellisen papin asun. Sen puemme sinun yllesi ja siinä asussa ei yksikään puolalainen nosta kättään sinua vastaan."

"Mutta riittääkö puku yksistään? Entäpä minua matkalla vaaditaan papillisiin toimiin tai joudun tekemisiin oikeiden pappien kanssa?"

"No, ristinmerkin sinä aina osaat tehdä sekä tervehtiä pax tecum, pax vobiscum. Muutoin et ole heitä ymmärtävinäsi vaan puhut latinaa."

"Mutta ollakseni puolalainen pappi täytyisi minun luonnollisesti osata puolaakin."

"Mutta mikä pakko sinun on olla puolalainen pappi. Eiväthän ne ole ainoita katolilaisia. Ole saksalainen, sillä saksaahan sinä hyvin osaat. Sano olleesi matkoilla Preussissa ja siellä joutuneesi ruotsalaisten, noiden kirottujen kerettiläisten, vangiksi ja nyt onnistuneesi karkaamaan heidän käsistään. Ja muutoin, kullakin hetkellä on suru itsestään ja mielenmalttisi säilyttäen sinä kyllä selviydyt."

Nyt ei Salvius kyennyt enää tuomaan esiin minkäänlaista vastaväitettä, minkä vuoksi Alanus otti häntä käsipuolesta ja lausui:

"Ja nyt lähdemme kuulemaan, mitä sotilaat sanovat everstin ehdotuksesta. Mikäli heitä tunnen, niin eivät he tule siitä kalpenemaan."

Heidän laskeutuessaan alas vallilta ja kulkiessaan päälinnaa kohti puhui Alanus edelleen:

"Everstille en vielä ehtinyt puhua tuumastani, mutta varmasti hän on suostuva sinun lähtöösi. Sitäkin enemmän, kun hän samoinkuin me muutkin voi ainoastaan sillä tavoin toimittaa viimeiset terveisensä omaisillemme. Onhan se meillä pienenä lohdutuksena kuollessamme, että edes joku joukostamme pääsee vihollisen läpi ja vie meistä viime viestin kotimaahan."

Porraskäytävässä he kohtasivat everstin ja toiset upseerit, jotka olivat menossa alikerran suureen halliin, minne miehistö oli kutsuttu koolle. Näiden seuraan liittyen astuivat he sisälle.

Mataloita holvikaaria tukevain jykeiden pylvästen välissä seisoskelivat sotilaat parvissa ja sekava äänten sorina täytti huoneen. Siellä puhuttiin miltei kaikkia Suomen murteita, sillä tämä rykmentti ei kuulunut erikoisesti mihinkään lääniin, vaan se oli koottu ympäri Suomen värvätystä väestä. Heidän joukossaan saattoi erottaa äänekkäitä ja karskeja pohjalaisia, pöyreämuotoisia savolaisia, solakoita ja vilkkaita karjalaisia sekä hartiakkaita ja juurevia hämäläisiä, jotka taistelussa istuivat hevosen selässä kuin kiinni kasvaneina. Monet heistä olivat olleet mukana jo kolmikymmenvuotisessa sodassa ja kaikki he olivat lukuisissa taisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä villiintyneitä sällejä. Pylvästen renkaisiin pistetyt tulisoihdut valaisivat punertavalla hohteellaan ahavan puremia ja arvekkaita kasvoja, joille pelon ja hentomielisyyden ilmeet olivat kokonaan vieraat.

Kun upseerien sisään astuessa äänten sorina oli alentunut, astui linnan komentaja keskelle hallia ja esitti asian suunnilleen samoin sanoin kuin äsken upseereille sekä kysyi lopuksi, tahtoivatko sotilaat, että linna räjäytettäisiin sisään tunkeutuneiden vihollisten kera ilmaan vai yritettäisiinkö raivautua vihollisten läpi, jota komentaja omasta puolestaan piti turhana yrityksenä.

Hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus, kunnes eräästä miesryhmästä astui esiin iäkäs kersantti, jonka kasvoissa iho oli parkkiintunut ja rosoinen kuin petäjän kuori ja jonka otsan yli kulki viistoon ammottava miekanarpi.

"Kyllä minun mielestäni", lausui kersantti, "on komein loppu tälle meidän nälkäkuurillemme se, että me miehissä pölähdämme ilmaan ja teemme samalla nuuskaa parittajistamme. Minä olen Lützenin tappelusta saakka ollut mukana vihollista vatkaamassa, niin että minun saappaani joutavat kyllä jo kuivamaan."

"Eipä meitä muitakaan taida moni jäädä suremaan, niin että annetaan pamahtaa vain", kuului jäyheä ääni sotamiesten joukosta.

Ihmetellen silmäili Salvius noita miehiä, jotka niin keveästi ja kylmästi päättivät omasta kuolemastaan. Toiset seisoivat kyllä äänettöminä ja synkkinä, mutta pelkoa ei hän voinut heidänkään kasvoistaan lukea.

Alanus keskusteli hetkisen hiljaa everstin kanssa, joka tämän jälkeen kuuluvalla äänellä ilmotti, että pastori Salvius koettaa pelastautua ystäväin luokse ja että ne, jotka haluavat hänen kauttaan lähettää viimeiset terveiset kotimaahan, saavat ne uskoa hänelle Tähän virkkoi äskeinen kersantti:

"Harvallapa meistä lienee enää kotimaassa terveisten odottajaa. Mutta koska meillä on täällä pappi keskellämme, niin eiköhän pidettäisi viimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus, sillä meistä taitaa itsekunkin omallatunnolla olla yhtä ja toista sellaista törkyä, josta nyt olisi hyvä päästä."

Tätä oli pastori Salvius jo ajatellutkin ja kun hän oli hakenut toimituksessa tarvittavat esineet sekä pukenut päälleen papillisen asun, alkoi jumalanpalvelus, jonka kaikki osanottajat, häntä itseään lukuunottamatta, olivat kuolemaan meneviä miehiä. Salvius tunsi itsensä liikutetuksi, mutta samalla saivat hänen sanansa harvinaisen elävyyden, mikä ei ollut vaikuttamatta hänen karkeapintaisiin kuulijoihinsakin. Karkein ja särähtelevin äänin, mutta vilpittömällä hartaudella veisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä kävi kosteaksi, kun tuttu sävel herätti eloon ammoin häipyneitä kotoisia muistoja ja lapsuusaikaisia mielikuvia.

* * * * *

Aika oli jo pitkällä sivu puolen yön, kun Alanus tuli Salviuksen huoneeseen, jossa tämän oli ollut määrä hieman nukahtaa, sillä aikaa kun upseerit kirjottivat hänen mukaansa tulevia kirjeitä. Uni oli kuitenkin paennut hänen silmiään ja heti toverinsa tullessa kavahti hän seisaalleen.

"Alkaa olla jo aika sinun lähteä piilopaikkaasi", sanoi Alanus. "Tässä on minulla valmiina vähäinen kirje, jossa on viimeiset jäähyväiseni tytölle, jota näillä retkilläni olen aina muistellut. Jos hän kuitenkin olisi jo toisen omana, niin siinä tapauksessa hävität tämän kirjeen. Ja nyt menemme toisten upseerien luo."

Katolilaisen papin puku oli haettu jo valmiiksi ja siihen kuuluvan kauhtanan vuorin alle ryhtyi Alanus kiinnittämään kirjeitä. Mukaan tuli lisäksi kaksi myttyä, joista toinen sisälsi eväitä, toinen villapeitteitä. Nämä viimemainitut oli tarkotettu ainoastaan piilopaikkaan asti, että pakolainen niiden turvin tarkenisi odottaa ratkaisun hetkeä.

"Kas niin, nyt sinä olet täysi katolilainen, ainakin ulkokuorestasi päättäen", virkkoi Alanus, kun Salvius oli pukeutunut uuteen asuunsa.

Tuli lähdön hetki. Alanus ja eräs toinen upseeri varustausivat saattamaan pakolaista kätköpaikalle.

"Jos te onnellisesti pääsette meikäläisten luo", lausui eversti von Rosen, "ja saatte tilaisuuden puhutella kuningasta, niin ilmottakaa hänelle, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme viimeiseen saakka ja pyytäkää häntä armollisesti muistamaan meidän turvattomiksi jääpiä perheitämme."

Salvius lupasi pyhästi täyttää hänelle jätetyt tehtävät sekä sanoi sitten liikutettuna hyvästi komentajalle ja toisille upseereille, joita hän ei ollut enää tässä elämässä näkevä.

Yö oli pimeä, kun Salvius seuralaisineen astui ulos, sillä kuu oli jo laskenut eikä maassa sitäpaitsi ollut juuri nimeksikään lunta. Ilman lyhtyä täytyi heidän hapuilla eteenpäin ja ryömiä vallihaudan yli kapeata lankkuporrasta, jonka sotamiehet olivat tilapäisesti laatineet, sillä kitisevää nostosiltaa ei uskallettu vihollisten tähden laskea alas.

Alanus tunsi kuitenkin siksi tarkoin linnan lähimmän ympäristön, että he onnellisesti pääsivät piilopaikalle. Taivuttaen pensaita sivulle saattoi Alanus toverinsa luolaan ja laskien mytyt maahan lausui:

"Täällä sinä siis hievahtamatta odotat, kunnes kaikki on ohi ja lähdet heti liikkeelle, ennenkun jälelle jääneet viholliset ehtivät pökerryksistään tointua. Meidän on palattava linnaan, sillä pian alkaa itäinen taivaanranta valjeta. Jää Herran haltuun, tervehdi entisiä tovereitamme, jos pääset heitä kotimaassa tapaamaan, ja muista joskus rukouksissa meitä Tycoczin linnan puolustajia."

Salvius ei liikutukseltaan kyennyt vastaamaan mitään ja ääneti syleilivät entiset ylioppilastoverukset toisiaan. Vielä molemminpuolinen lyhyt "Herran haltuun!" ja Salvius oli yksin pimeässä piilossaan.

Käsillään hapuillen kulki hän luolan perimpään soppeen, kääri peitteet ympärilleen ja istuutui alas sortuneiden kivien väliin. Tuuli suhisi haikeasti alastomissa pensaissa ja taampaa kentältä kuului vihollisen kulkuvahtien huutoja, joihin välistä sekaantui etäistä suden ulvontaa. Salvius tunsi mielialansa kolkoksi, unta hän ei voinut ajatellakaan ja suunnattoman hitaasti kuluivat yön hetket.

Vihdoin valkeni aamu. Salviusta oli yön pitkinä hetkinä ruvennut vaivaamaan ajatus, että koska maanalainen käytävä on voinut itsestäänkin tai ehkä joskus sattuneen maanjäristyksen vaikutuksesta sortua ja tukkeutua, niin tietysti nyt sortuu sen jälellä olevakin osa, sillä siksi valtava tulee varmaankin räjähdys olemaan. Hän riensikin heti pimeän haihduttua tutkimaan olinpaikkansa seiniä ja kattoa. Tekemänsä havainnot rauhottivat häntä kuitenkin melkoisesti, sillä käytävän suupuolen katto oli kiintonaista kalliota, samoin toinen seinä. Sitäpaitsi oli käytävä siksi kapea, että luhistuminen oli miltei mahdoton.

Kohta kun oli ehtinyt täysi päivä, alkoivat piirittäjäin kanuunat jyristä, mihin linnasta vastattiin samalla mitalla. Pienin väliajoin kesti ammuntaa sivu puolen päivän, jolloin torventoitotukset, rummunpärinä ja lähenevät huudot ilmaisivat, että vihollinen oli ryhtynyt rynnäkköön. Valtava taistelun pauhina täytti ilman ja sitä kesti iltahämärään saakka.

Kuta enemmän melske pimeän lisääntyessä vaikeni, sitä kiivaammin alkoi Salviuksen sydän lyödä. Kuumeisesti laski hän mielessään, että nyt ovat viholliset tunkeutuneet jo linnan sisäpihaan, nyt käydään taistelua portaissa, suomalaisten vetäytyessä vähitellen ylempiin linnankerroksiin, jolloin suunnitelman mukaan ruutikellariin sulkeutuneen miehen piti iskeä tuli ruutitynnyriin.

Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen ja suonet hänen ohimoillaan jyskyttivät haljetakseen. Hän melkein kadehti linnaan jääneitä maanmiehiään, jotka taistelun huumeessa eivät varmaankaan tunteneet sellaista tuskaa kuin hän täällä yksinäisessä piilossaan.

Kun ilta yhä pimeni ja meteli linnassa päin vaimeni, välähti äkkiä Salviuksen mieleen, että linnan puolustajat ovatkin viime hetkessä peräytyneet päätöksestään ja antautuneet vangiksi. Hän hengähti ja helpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet horjahtamaan alas kiveltä, jolla hän oli istunut. Valtava ilma-aalto raastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus halkaisi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan sisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä, hälveten vähitellen yöhön.

Pian vallitsi jälleen pimeys, joka ensi aluksi tuntui entistäkin sankemmalta. Mutta sen keskeltä kuuli Salvius yltympäri mäikettä ja molskahtelua, kun ilmaan singonneita kiviä putoili kentälle ja läheiseen jokeen. Hänestä tuntui kuin ulkona olisi satanut irti kiskaistuja ruumiinosia ja kauhu värisytti hänen ruumistaan. Hänen lumpeutuneissa korvissaan suhisi ja paukkui ja silmissä risteili tulisia viiruja. Mutta sekaannuksestaan huolimatta muisti hän, että hänen oli viivyttelemättä riennettävä matkaan tältä kauhun näyttämöltä. Vapisevin jäsenin ja tuskin seisaallaan pysyen hapuili hän ulos käytävästä, lähtien pyrkimään eteenpäin. Kuu teki juuri nousuaan, niin että hän esteisiin kompastelematta pääsi eteenpäin. Villissä sekamelskassa harhaili kentällä mustia haamuja ja niiden keskellä laukkasi vauhkoutuneita hevosia. Joka suunnalta kuului parkunaa ja voihkauksia ja pitkin kenttää kiiri sakeita pölypilviä ja ilman täytti kitkerä ruudin katku. Ei yksikään kentällä harhailevista pysähyttänyt tai puhutellut Salviusta ja onnellisesti pääsi hän. Warsovaa kohti johtavalle tielle. Läähättäen ja kädellä rintaansa painaen kulki hän hoippuen kuin juopunut ja vasta tultuaan etäämmäs vihollisten leirialueelta pysähtyi hän hengähtämään ja taakseen katsomaan.

Sillä paikalla, missä vielä äsken olivat kohonneet Tycoczin linnan muurit ja tornit, näkyi nyt ainoastaan mataloita ja muodottomia rauniokasoja, joiden välissä hulmahteli tulenliekkejä. Raunioiden päällä vaappui ilmassa sankeita pöly- ja savupilviä.

Ajatellen niitä viittäsataa kansalaistaan, joiden kanssa hän oli monta kuukautta viettänyt yhdessä ja joita ei nyt enää ollut olemassa, ojensi Salvius vaistomaisesti kätensä raunioiden yllä vaaruvaa pilveä kohti ja lausui vapisevin huulin:

"Jumalani, ole armollinen heidän sieluilleen!" Tämän sanottuaan kääräsi hän kauhtanan kiinteämmin ympärilleen, kääntyi ja lähti pitkin askelin jatkamaan matkaansa, hetken kuluttua häviten viidakon suojaan.

Karoliinin korvapuusti

Marraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä, kun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti viettävän laakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa.

Simuna Antinpoika, kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt jo järjestää ruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja liikkumatonna sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka riippuen alas hevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki kulki punertava miekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi karteshisirpaleen jälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistely ja harmaat silmät tähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot punersivat aamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni jotakin salattua voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa. Pitkin rintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja kaviontöminää, kun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen. Teillä ja peltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä, jota ympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta, saadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan, jonka nimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden kestäessä kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta voittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan.

Nyt oli hän armeijoineen asettunut talvileiriin tänne puolalaiseen Preussiin, majaillen itse Heilsbergin piispanlinnassa. Uudet voittoretket kangastelivat hänen mielessään ja eilen, tuomiosunnuntaina, oli hän sotapappien antanut saarnata tekstistä: "Ja niin Herra ajaa teidän edestänne suuren ja väkevän kansan ulos, niinkuin yksikään ei ole kestänyt teidän edessänne tähän päivään asti. Yksi teistä ajaa tuhatta takaa: sillä Herra teidän Jumalanne itse sotii teidän edestänne, niinkuin hän teille sanonut oli."

Linnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät siihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä istuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti Simuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin tervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa olevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen jännitti leveät hartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi.

Seurassaan kreivi Piper, Pikku Prinssi ja muutamia kenraaleja, läheni kuningas vasenta rintamaa ja hartaalla ihailulla seurasivat tuhannet silmät tuota miestä; joka oli puettu yhtä yksinkertaiseen siniseen takkiin, leveään taljavyöhön ja suuriin saappaisiin kuin kaikki muutkin armeijan jäsenet.

"Eläköön kuningas!" kajahti rintaman vasemmasta päästä ja aaltomaisesti vierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin kuningas hitaasti ratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni vasemmalta oikealle.

Kersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena tuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa. Hän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera osunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli kaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin kanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli hän saanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas osunut näkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli puhdistanut vihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut hänelle kersantin arvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu eläköön-huutonsa innolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt kohdalle.

Myhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen katseensa sattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui satulassaan, rehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen kiinnitettyinä, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa olevan lähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä oli ollut seuraava jälkikirjotus: "Täkäläisissä hovipiireissä ovat Teidän Majesteettinne loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs korkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten aikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä Teidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen yhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää voitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman tapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa, että Teidän Majesteettinne joskus kuriirina lähettäisi luokseni mahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne. Sellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä Hänen Majesteetilleen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle hoviseuralleen."

Kirjeen luettuaan oli kuningas hiukan sivutuksissaan lausunut Piperille: "Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!"

Mutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän ajatelleeksi: "Miks'ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille näyttää." Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra Sparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen lausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa: "Iltapäivällä kello kolme minun luokseni!"

* * * * *

Kun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin piispanlinnasta, oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle lähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä tarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen omaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla sanalla lähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioissa, nousi hän viivyttelemättä raudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen, Thornin kaupunkiin vievälle tielle.

Hänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä linnuntietä laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia kohdaten ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki vievän matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt. Mutta kun kolmisen viikkoa oli kulunut hänen lähdöstään, ratsasti hän eräänä kauniina joulukuun päivänä sisälle Parisin kaupunkiin ja ryhtyi aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään hotellia, jossa Ruotsin lähetystö majaili. Monien ponnistusten jälkeen löysi hän sen, ajaa tömisti portista sisälle ja laskeusi satulasta.

Saatuaan raudikkonsa hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen suoraan pääkäytävästä sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut häntä ymmärtääkseen, vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän tätä kursailematta kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin tultuaan ei hän suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan tahtoi antaa ne itse ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän tyytynyt, ennenkun seisoi itse hänen excellensinsä, vapaaherra Sparren edessä. Nyt otti hän kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti sen vasempaan kainaloonsa, kuten oli nähnyt itse kuninkaankin juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän, otti kirjesalkun poveltaan ja ojensi lähettiläälle.

"Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta."

Vapaaherra Sparre tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän; alkoi sitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti kersanttia ystävällisesti olkapäälle.

"Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnes Hänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi", lausui hän.

* * * * *

Pari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut Parisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön nuoremman virkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita kohti.

Raskaita karoliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin asteli hän hätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin monimutkaisia käytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään töllistelevistä vahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut mitään typertymisen oireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta ovesta astui saliin, jonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla liihotteleva seura ihan silmiä häikäisi.