Part 12

Päällikön kaatuminen pysähytti intiaanit hyökkäyksestään. He olivat kuitenkin vielä siksi ylivoimaiset, ettei valkoihoisten tappiota olisi tarvinnut epäillä, ellei samalla olisi intiaanien takana alkanut räiskyä muskettituli. Se oli englantilainen apujoukko, joka virransuulta tullen oli juuri noussut maalle Suomi-kylän alla. Heidän odottamaton ilmestymisensä sai intiaanit, jotka olivat vielä neuvottomina päällikkönsä menettämisestä, kokonaan häiriöön. Sinne tänne hajaantuneina hävisivät henkiin jääneet tuota pikaa taistelutantereelta.

Pian tämän jälkeen lakkasi taistelu muuallakin siirtokunnassa ja intiaanit vetäytyivät takaisin metsiinsä, jättäen jälkeensä savuavia kylien raunioita ja skalpeerattuja ruumiita.

Kun Suomi-kylässä korjattiin taistelun jälkiä ja haudattiin kaatuneita, huudahtivat hämmästyksestä ne miehet, joiden tuli kantaa intiaanipäällikön ruumis hautaan. He olivat hänen intiaaniasunsa alta tunteneet Pitkän Suomalaisen. Kaikki kylän väet kerääntyivät nyt ruumiin ympärille ja kaikki tunsivat hänet Uole Hakkaraiseksi, joka viisi vuotta sitten oli kuljetettu orjaksi Barbados-saarelle.

Vangituilta intiaaneilta saatiin kuulla, että Pitkä Finn oli noin puoli vuotta sitten ilmestynyt heidän pariinsa sekä saanut heidät kiihotetuksi sotaan englantilaisia ja hollantilaisia vastaan. Hänen tarkotuksenaan oli ollut perin juurin hävittää europalaiset siirtokunnat, lukuunottamatta suomalaisia, jotka intiaanien veljinä olisivat saaneet jäädä asumaan lännen mantereelle.

Myöhemmin saatiin Barbados-saarelta kuulla, että Pitkän Suomalaisen oli eräänä yönä onnistunut vapautua kahleiltaan, minkä jälkeen hän oli polttanut hasiendan isäntineen ja orjineen. Sytytettyään samana yönä muutamia muitakin maakartanoita palamaan oli hän hävinnyt jäljettömiin.

Siihen päättyi Pitkän Suomalaisen tarina. Hän sai viimeisen leposijansa kentällä Suomi-kylän laidassa. Kylän miehet, joita kapinaa suunniteltaessa hänen väkevä vihansa oli kerran tenhonnut, loivat hänen haudalleen korkean kummun. Monien miespolvien jälkeen, kun suomenkieli oli jo lakannut näillä tienoin kaikumasta ja Haltosesta oli tullut Halton sekä Parkkosesta Parchon, kertoilivat kylän lapset, tällä kummulla leikkiessään, tarinoita Pitkästä Finnistä, joka kauan sitten oli tuonut intiaanit siirtokunnan kimppuun.

Kerrankin oikea mies!

Kokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan kamariviskaali, Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa eräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha ja teräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen toverinsa oli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen teini tai ylioppilas-beaani.

Pöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja seinähyllyillä virui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies siirsi syrjään paperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja ryhtyen terottamaan hanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan vahataululla suoritti pitkää yhteenlaskua:

"Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista nouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan sivua, jossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen kähvellystä. Toden totta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs Kaarle, oikeassa lausuessaan, että se, joka on ollut viisi vuotta kruununvoutina, on jo tarpeeksi kypsä hirtettäväksi."

Puhuja oli entinen lainlukija Hartikka Speitz. Oltuaan pitemmän aikaa viratonna oli hän elellyt maatilallaan Sääksmäellä suomennellen Ruotsin lakia sekä riidellen ja käräjöiden eri virkamiesten ja varsinkin Turun hovioikeuden herrain kanssa, joiden puolelta hän vahti kärsineensä jumalatonta vääryyttä. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut pariin vuoteen ollut vireillä yhtään riitajuttua, joten aika oli käynyt hänelle pitkäksi ja hän oli taas halunnut päästä asioihin käsiksi, kuten hän sanoi. Siinä tarkotuksessa oli hän tullut kamariviskaali Äimän luokse, jonka kanssa hän aikoinaan oli Saksan yliopistoissa opiskellut lakitiedettä, tarjoten palvelustaan entiselle toverilleen. Niin huonossa huudossa kuin Speitz virkamaailmassa olikin, oli Äimä hänet kuitenkin ottanut jonkunlaiseen sihteerintoimeen.

"Ja hänen aikanaan olikin hyvin tavallista, että kihlakunnan hirsipuun vakinaisin asukas oli juuri kihlakunnan oma vouti", jatkoi Speitz.

"Uh, enpä olisi silloin tahtonut olla kruununverojen kantajana", arveli Simo.

"Onko sinulla sitten niin vahvat taipumukset kähveltämiseen?" kysyi Speitz.

"Ei, mutta... kun niitä niin tukuttain hirtettiin, niin kyllä kai siinä joukossa saattoi mennä välistä syyttömiäkin", koetti Simo päästä pälkähästä.

"Näkyy, että sinä olet vielä beaani", huomautti Speitz isällisesti. "Ja muutoin, jos sinulla todellakin on noita edellämainitun kaltaisia taipumuksia, niin kehitä ja vartuta itseäsi yleensä kaikessa vääryydessä, silloin on ajallinen menestyksesi taattu."

"Entä iankaikkinen?" kysyi Simo, joka epäilevästi hymyillen oli kuunnellut esimiehensä neuvoja.

"Siitä en todellakaan mene takuuseen", vastasi Speitz, "mutta ajallisesta sitä varmemmin."

"Niin, niin, totta minä tarkotan!" jatkoi hän miltei tiukasti, kun huomasi apulaisensa yhä virnistelevän. "Minussa näet siihen oivallisen esimerkin, vaikka tosin päinvastaisessa mielessä. Sen sijaan, että minä opintojeni ja ansioitteni pohjalla nyt istuisin kihlakunnan tuomarina tai hovioikeuden jäsenenä, vuoleskelen minä tässä hanhenkynää toisen palveluksessa. Ja tämänkin tilapäisen toimen olen saanut ainoastaan entisen toveruuden nimessä."

"Ja tämäkö kaikki sen takia, että teillä ei ole ollut taipumuksia kähveltämään ja että olette lyönyt laimin kasvattaa itseänne vääryydessä?" kysyi Simo viattomasti.

"Vaiti, keltanokka!" ärähti Speitz. "Minä en puhu mitään taipumuksista sinne tai tänne, vaan sanon ainoastaan, että minun virkaurani on katkaistu sen takia, että minä olen tahtonut noudattaa oikeutta kaikissa edesottamisissani. Eikä ainoastaan katkaistu elämänurani, vaan on minua lisäksi vainottu kaikin tavoin -- niin, onpa minut kerran kuolemaankin tuomittu."

"Mitä, onko teidät tuomittu kuolemaankin?" huudahti Simo. "Ja kuitenkin te istutte siinä hanhenkynää terottamassa!"

"Miksi en, vai oletko sinä niin beaani, että luulet minut kerran mestatunkin? Niin pitkälle ei sentään menty, vaan pääni jätettiin koreasti paikoilleen ja tuomio lievennettiin kuuden vuoden vankeusrangaistukseksi."

"Olette siis istunut vankeudessakin?"

"Ainoastaan vähän päälle vuoden. Selviin lainkohtiin perustuvilla valituksillani sain tuon väärän tuomion supistetuksi siksikin vähiin."

"Mutta mistä syystä teidät tuomittiin?" tiedusteli Simo hieman arastellen.

"Mistäkö? Tietysti oikeuden noudattamisesta, kuten jo sanoin. Syytin hovioikeuden herroja ja erikoisesti presidentti Kurkea -- tai Kurckia piti sanomani, sillä tähän aikaanhan pitää kaiken esiintyä ruotsalaiseksi puleerattuna -- muutamista tuomioista, jotka olin huomannut selvästi kohtuuttomiksi. Painatinpa erikoisen kirjasenkin asian johdosta. Siitä sydäntyivät herrat tietysti silmittömiksi, toimittivat minun syytteeseen ja istuivat sitten tuomareina omassa asiassaan, tuomiten minut hengiltä. Sen pituinen se!"

Hän oli saanut hanhenkynänsä kuntoon ja siirtäen paperivihkon eteensä jatkoi:

"Viisainta on ulvoa yhdessä susien kanssa, siten täällä parhaiten päämaaliin päästään. Niin sanottu omatunto on julistettava pannaan ja väärinkäytöksille on ummistettava silmänsä. Siten menetellen kiipeät sinä vielä korkealle, Simo-poikaseni."

"Mitäs arvelette, jos kuitenkin ensinnä alistaisin nuo varmastikin hyvää tarkottavat neuvonne yhteisen esimiehemme, kamariviskaalin hyväksyttäviksi?" kysyi Simo veitikkamaisesti silmiään vilkuttaen.

"Hm, hän on liiaksi yksivakainen mies ymmärtääkseen sellaista", myhähti Speitz.

"Myönnätte kai, että hän yksivakaisuudessaan on samalla mies, joka noudattaa toimissaan oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia?" kysyi Simo viekkaasti.

"Hän on vankkumaton oikeuden mies ja siksipä tuomarit ja veronkantajat puivatkin hänelle salassa nyrkkiään, kun hän vetelee päivänvaloon heidän väärinkäytöksiään. No, muutenhan en olisi tullutkaan palvelustani tarjoamaan."

"Nytpäs olette satimessa, herra Hartikka!" julisti Simo. "Kamariviskaali noudattaa oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia ja kuitenkin on hän ajallisesti menestynyt ja kohonnut korkealle. Teidän oppinne ihmisen ajallisesta menestymisestä ei siis pidä paikkaansa."

"Kyllä se pitää paikkansa, sinä itseviisas vekara, sillä totta kai sinä, niin keltanokka kuin oletkin, tunnet tuon vanhan säännön: Nulla regula sine exceptione. Kamariviskaali on vain poikkeus minun menestymisen säännöistäni, ainoa poikkeus koko Suomen maassa."

"Mutta jospa minä haluaisin olla toinen poikkeus", arveli Simo.

"Hm, voithan sinä koettaa, mutta luultavinta on siinä tapauksessa, että saat vanhoilla päivilläsi vuoleskella hanhenkynää toisen palveluksessa."

"Kuten te, joka siis myös olette tuollainen epäonnistunut poikkeus säännöstä."

"Aivan niin, poikaseni. Huomaan ilokseni, että sinä vähitellen alat oppia tekemään järkeviä päätelmiä."

Tämän jälkeen syventyi kumpikin työhönsä ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan parin talikynttilän ritinä ja se äreä mutina, jolla Speitz säesti tilikirjain tarkastusta. Mutta saatuaan hetken perästä laskunsa päätetyksi alotti Simo jälleen keskustelun kysymällä:

"Eikös teillä ollut hovioikeuden kanssa rettelöitä myöskin niiden sota-artikkelien suomentamisen johdosta?"

"Tietysti, kuinkas se nyt ilman rettelöitä olisi sujunut, onhan se siksi suuriarvoinen ja hyödyllinen asia. Mutta kerronpa sinulle tapaukset juurta jaksain, koska olen tässä kerran ruvennut sinulle opetuksiani jakamaan. Näillä tapauksilla on näet muutamia sangen opettavaisia puolia. No niin, asian alkuna oli se, että minä kerran -- se oli tietysti siihen aikaan, kun minun vielä sallittiin olla tuomarintoimissa -- jouduin Turussa istumaan sotaoikeudessa. Syytettynä oli muuan sotilas, joka oli hiukan kolhaissut päällikköään -- luultavastikin maksuksi paljon useammista kolhuista. Mies oli supi suomalainen, mutta hänen kuolemani tuomionsa luettiin Kustaa Aadolfin ruotsinkielisistä sota-artikkeleista. Pois vietäessä lausui mies pilkallisen katkerasti: 'Tästä kaikesta minä en ymmärtänyt muuta kuin että kuolemaan tässä mennään.' Tapaus vaikutti minuun syvästi enkä saanut sitä enää mielestäni. Minusta oli siinä olemassa suuri vääryys, että ihmisiä tuomitaan lain mukaan, josta he eivät sanaakaan ymmärrä. Ja niin minä päätin toimittaa suomeksi ensinnäkin nuo sota-artikkelit. Kun kreivi Brahe, joka muuten on kansamme hyväksi tehnyt enemmän kuin kaikki Suomen omat johtoherrat yhteensä, kannatti puuhaani, ryhdyin minä työhön. Mutta luuletko, että kirja sai ilmestyä präntistä ilman rettelöitä? Siinä näet keksittiin jotain tuomarinarvoa loukkaavaa, johon hovioikeuden herrat heti iskivät kyntensä."

"Sekö oli tuomareita loukkaavaa, että laki ilmestyi suomenkielellä?" kysyi Simo.

"No ei juuri varsin se. Minä olin näet suomennokseeni kirjottanut vähäisen esipuheen, jossa muun muassa sanoin kauhistuksella huomanneeni, kuinka ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain Suomessa täytyy käydä kuolemaan sota-artikkelien rikkomisesta, vaikk'eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa niiden sisällyksestä. Tämä se muka sisälsi loukkauksen tuomareita vastaan ja niinpä täytyi kirjan alkuosa painaa uudestaan, jolloin tämä kerettiläinen kohta jätettiin pois."

"Eikä siinä kaikki", jatkoi Speitz hetken kuluttua. "Kirjasta löytyi pari muutakin pahaa kerettiläisyyttä. Tuossa esipuheessani olin sanonut myöskin, että minä olen tehnyt tämän työn isänmaan ja erittäin oman kansani hyväksi. Nuo sanat 'erittäin oman kansani hyväksi' olivat vaarallista kerettiläisyyttä, niin, suorastaan kapinallisuutta meidän ruotsalaista esivaltaamme vastaan ja siksi ne oli pyyhittävä pois. Nimikirjotuksessani olin merkinnyt itseni Hämeen suomalaiseksi sanoilla Tavast-Finlandus. Taaskin kapinallisuutta! Sillä nythän pitää tietysti kaiken olla ruotsalaista sen jälkeen kuin Ruotsi Saksan sotatanterilla on noussut niin suureen mahtiin --"

"Suomalaisten hakkapeliittain avulla", pisti Simo väliin.

"Juuri niin, sillä ilman suomalaisten uhrauksia ei Ruotsi nyt olisi siinä asemassa. Mutta sinähän poikkesit syrjään asiasta."

"Te sanoitte nimikirjotuksessanne käyttäneenne sanoja Tavast-Finlandus", auttoi Simo.

"Niin. Mutta niiden häntään oli kirjan präntistä päästessä ilmestynyt sana -- Svecus! Ajatteles, että minusta niin yks kaks tehtiin svecus, minusta, joka olen syntynyt ja kasvanut ja suurimman osan ikääni elänyt Suomen sydämessä! -- Tässä on sinulle siis uusi ja hyödyllinen opetus: muista kaikissa vaiheissasi olla svecus, muuten nousee tie edessäsi pystyyn."

Mutta vastustushalussaan turvautui Simo äskeiseen keinoonsa ja väitti:

"Entäs kamariviskaali? Pitääpä hänkin itseään suomalaisena ja käyttää isältä perittyä suomalaista nimeäkin."

"Mutta mehän sovimme jo siitä, että hän on poikkeus säännöstä", ärähti Speitz. "Ja sitä paitsi, luuletko hänenkään enää kauan kantavan suomalaista nimeään."

"Mitä varten hän nyt enää ikämiehenä ottaisi uutta nimeä", epäili Simo.

"Ahaa, sinä et näy tietävänkään", selitti Speitz, "että hän vähää ennen matkalle lähtöään sai Turusta vapaaherra Creutziltä kirjeen, jossa ilmotettiin, että kuningatar läänittäessään kamariviskaalille muutamia uusia tiloja, on päättänyt samalla korottaa hänet aatelissäätyyn nimellä Ljusenstjerna. Luultavasti hänellä Turusta palatessaan on jo aateliskirja taskussaan."

"Vai aatelismies hänestä tulee ja nimeksi Ljusenstjerna!" ihastui Simo.

"Ähää, jokos rupesivat silmäsi kiilumaan!" ivasi Speitz. "Mutta maltahan, kyllä sinä itsekin innostasi päättäen pääset vielä niin pitkälle ja saat nimesi töyhdöksi stjernan, hjelmin tai sköldin. Niin sitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää svecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa suoraan Walhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen napanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä."

Äreänä kumartui Speitz työhönsä eikä Simo uskaltanut häntä vastauksellaan häiritä, niin mielellään kuin hän olisikin ukkoa ärsyttänyt. Kuului taas tovin ajan ainoastaan kellon naksutus ja kynttiläin ritinä, kunnes sen keskeytti pihalta raikuva kulkusten ääni ja reen ratina.

"Sieltä tulee nyt Ljusenstjerna!" virkahti Speitz päätään nostamalta.

"Tosiaankin, minä tunnen kulkusten äänen", lisäsi Simo.

Eteisestä kuului askelten töminää ja ovien käyntiä ja muutaman hetken mentyä astui työhuoneeseen tukevarakenteinen ja korkeaotsainen mies, jonka kaikki piirteet osottivat raskasta vakavuutta ja luonteen järkähtämättömyyttä. Hän oli Suomen maan kamariviskaali, lukuisten maatilain omistaja ja kahdentoista lapsen isä, herra Antero Äimä, jonka tarkastuksen alaisia olivat kaikki tuomarit, kruununvoudit ja veronkantajat.

Tervehdittyään kirjureitaan laski hän pöydälle paksun paperivihkon ja lausui:

"Tässä on Mynämäen ja Korpoon kihlakunnan maakirjat. Jahka niitä on vertailtu voutien ja nimismiesten tileihin, niin luulenpa saavamme taas melkoisen apajan manttaalista poisjätettyjä henkilöitä."

"No, se merkitsee vain niin ja niin monen taalarin odottamatonta tulojen lisäystä kruunulle", lausui Speitz.

"Ja minulle, ajattelit kai mielessäsi, vaikket sitä ääneesi sanonut", lisäsi kamariviskaali, jonka osalle lankesi kolmannes saaliista.

"Olkoon menneeksi, koska niin tahdot", naurahti Speitz. "Muuten kai minä saan tervehtiä sinua nyt Ljusenstjernana?"

"Et vainenkaan, sillä minun nimeni on Äimä kuten ennenkin", vastasi kamariviskaali.

"Et siis vielä saanut aateliskirjaasi?"

"Hm, kyllä se oli jo Turussa minulle tarjona, mutta minä jätin sen sinne."

Speitz rävähytti silmänsä selkosen selälleen ja huudahti:

"Mitä, etkö aio ottaa vastaan aateluutta?"

"Mitäpä minä sillä tekisin", vastasi kamariviskaali tyynesti. "Eikö sinustakin nimi Ljusenstjerna tunnu hieman imelältä. Äimä on paljon tuimempi ja sitä ovat kruunun varkaat tottuneet jo pelkäämään. Sitäpaitsi se nimi on minulle rakas, koska isäni ovat sitä kantaneet."

"No, kerrankin oikea mies!" huudahti Speitz, kohoten seisomaan. "Annahan kun puristan kättäsi, vanha veikko! Tiedätkö, minkä minä ehdottaisin sinulle valiolauseeksi?"

_"Justum et tenacem propositi virum..."_ lausui kamariviskaali.

"Kas ihmettä, minulla kun olivat juuri samat säkeet mielessä!" ihmetteli Speitz.

"Se on aina ollut minun mielirunoni ja silti tulin sen sanoneeksi", naurahti kamariviskaali.

"No, sitä parempi."

"Ja nyt lopettakaa päiväntyö ja käykäämme illalliselle. Marketta siellä odottaa lasten kanssa. Pöydässä kerron sitten Turun kuulumiset", ja kamariviskaali lähti edellä toisiin huoneisiin.

Seuratessaan hänen jälessään kääntyi Speitz sanomaan Simolle:

"Minä peruutan osan äskeisistä puheistani, sillä olen nyttemmin tullut huomaamaan, että ihan kaikki suomalaiset eivät sentään ole samanlaisia hännänheiluttajia."

Sotilaan kunnia

"Kuolo onni sotilaan."

Kylmä tuuli puhalteli Liettuan alattomilta kentiltä, kun rykmentinsaarnaaja Henrik Salvius levotonna ja huolissaan astui ulos linnan suojista ja kiipesi ulkovallitukselle, saadakseen hengittää puhdasta ilmaa. Vinhasti kiitävien pilvien lomasta pilkisti väliin täysikuu ja silloin aukeni hänen eteensä lohduton maisema, jonka halki Narew-joki lyijynvärisenä nauhakkeena kiemurteli. Joka puolella linnan ympärillä pilkotti kanuunan kantaman ulkopuolella tulia. Ne olivat linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon nuotiotulia.

Vuoden ensi päivänä oli puolalainen kenraali Gonsievsky suurella sotajoukolla saartanut Tycoczin linnan, jonka varusväkenä syksystä saakka oli ollut viisisataa suomalaista rakuunaa eversti Didrik von Rosenin johdolla. Kaksi viikkoa oli tuo pieni joukko tähän iltaan mennessä kestänyt suuren vihollisarmeijan hyökkäyksiä, odottaen turhaan avukseen läntisessä Puolassa taistelevaa kuningasta.

Rykmentin upseerit olivat parasta aikaa koolla eräässä linnan suojamassa, josta herra Henrik oli juuri lähtenyt. Eversti oli tällöin lausunut:

"Viikon olemme nyt eläneet puolilla ruoka-annoksilla, jotka meidän on vähennettävä neljänneksiksi, jos aiomme edelleen puolustaa linnaa. Mutta sitä paitsi ovat nämä rappeutuneet varustukset vihollisen ammunnasta jo siihen määrin sortuneet, että me emme niiden suojassa enää kestä ensimäistä väkirynnäkköä. Ja ellen erehdy, varustelee vihollinen huomiseksi sellaista. Antautumisehdotusta meille ei ole tehty ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä tätä linnaa viholliselle. Jälellä ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin tulla viimeiseen mieheen maahan hakatuksi, sillä tiedättehän hyvin, että vihollinen ei tule meitä armahtamaan, siksi silmitön viha heillä on meitä kohtaan."

"Mutta voimmehan myöskin koettaa raivautua vihollisen läpi ja päästä yhtymään kuninkaan armeijaan", oli tähän komentajan puheeseen huomauttanut eräs upseereista.

"Mikä olisi myöskin samaa kuin tulla armotta maahan hakatuksi", oli siihen eversti vastannut, "sillä vihollisten tavattomaan ylivoimaan nähden meillä ei olisi toivoa läpi päästä. Ja jos jotkut harvat pääsisivätkin, niin heillä olisi kuljettavana kymmeniä penikulmia sellaisen seudun halki, joka ihan kuhisee puolalaisista partiojoukoista ja aseellisista talonpojista. Niin että ystävien luokse meistä ei yksikään pääsisi."

"Mutta minusta olisi sittenkin jalompaa kaatua ase kädessä avonaisella kentällä ja surmata sitä ennen mahdollisimman monta vihollista", oli upseeri edelleen väittänyt.

"Minulla on kuitenkin mielessäni keino", oli tähän komentaja sanonut, "jota noudattaen meidän ei tarvitse jättää linnaa viholliselle, samalla kun surmaamme heitä paljon suuremman joukon kuin koettaessamme läpi raivautua. Te kai arvaatte jo ajatukseni. Linnan kellarissa on vielä jälellä toistakymmentä tynnyriä ruutia. Jos vihollinen huomisessa rynnäkössään onnistuu valtaamaan linnan, kuten pidän varmana, niin me räjäytämme sen ilmaan --"

"Ja tapamme siten kuollessamme enemmän vihollisia kuin eläissämme, kuten Simson", oli näihin everstin sanoihin liittänyt muuan nuoremmista upseereista.

Komentajan ehdotukseen olivat yhtyneet useimmat upseerit. Jotkut olivat ainoastaan vaatineet, että ehdotus tästä olisi tehtävä myöskin miehistölle ja annettava heidän ratkaista, tahtoivatko he yrittää läpi raivautumista vai räjähytettäisiinkö linna ilmaan.

Tähän ehdotukseen oli komentajakin lopulta suostunut, ja kun he sen jälkeen olivat alkaneet keskustella siitä, miten räjähytettäessä olisi meneteltävä, jotta mahdollisimman suuri joukko vihollisia samalla saisi surmansa, oli Salvius hiipinyt ulos. Komentajan ehdotuksen kuullessaan oli kauhistus pusertanut hänen sydäntään ja pakottanut hänet ulos talvisen taivaan alle, selvittelemään siellä yksinäisyydessä sekaantuneita ajatuksiaan.

Hän oli vasta viidenkolmatta vuotias mies. Heti papiksi valmistuttuaan oli hän ottanut vastaan tarjotun rykmentinsaarnaajan viran Puolaan lähtevissä suomalaisissa joukoissa, saadakseen siten ansioita parempiin paikkoihin pääsyä varten. Turkuun hän oli jättänyt vasta kihlatun morsiamen eikä hän mitään toivonut niin hartaasti kuin sodan pikaista päättymistä, päästäkseen jälleen kotimaahan ja saadakseen ikävöidyn morsiamensa kanssa asettua oman katon alle.

"Hyvä Jumala!" huokasi hän epätoivossaan. "Pitääkö kaiken loppua nyt tähän ja minun nuorella iälläni kärsiä sellainen kaamea kuolema täällä kaukana vieraalla maalla, saamatta edes viimeisiä jäähyväisiä heittää omaisilleni ja morsiamelleni?"

Tuuli vinkui valittavasti vallikaivannoissa ja taivaalla kiitivät pilvet kuin paetakseen pois tältä kolkolta seudulta. Mutta hän ei voinut minnekään paeta, sillä rautavanteena ympäröi linnaa kostonhimoinen vihollisarmeija. Epätoivossaan mietti hän hetkisen lähteäkseen vaikuttamaan sotilaisiin, etteivät he hyväksyisi upseerien päätöstä, vaan koettaisivat edelleen odottaa apujoukon saapumista. Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tämän tuuman kunniattomana, jota paitsi hän oivalsi avun odottamisen toivottomaksi.

Joka päivä oli hän tältä samalta paikalta tähystänyt länttä kohti, turhaan odottaen apujoukon ilmestyvän metsien suojasta näkyviin. Nyt saattoi jo pitää varmana, että vihollisjoukot olivat tehneet avunsaannin mahdottomaksi. He olivat jätetyt tänne vihollismaan sydämeen oman onnensa nojaan kuin haaksirikkoinen laivaväki kuohuvan meren keskelle. Ellei suoranaista ihmettä tapahdu, kohtaa heidät huomenna perikato, sillä olihan eversti ilmottanut, että vihollinen varustelee ratkaisevaa rynnäkköä ja että linnan varustukset eivät voi heitä enää suojata. Mutta jaksoiko hän uskoa, että Jumala pelastaisi heidät vielä tästä onnettomasta asemasta? Hän tunnusteli sisäistä itseään, mutta huomasi, että tämä kolkko ympäristö talvimyrskyineen ja joka suunnalta näkyvine vihollisen vartiotulineen, jotka kiiluivat pimeydestä kuin jättiläispedon saalista vaanivat silmät, ikäänkuin riisui hänet alasti ja masensi voimatonna maahan.

Morsiamestaan erotessaan oli hän sopinut tämän kanssa, että he joka ilta määrättynä hetkenä sanoisivat toisilleen hyvää yötä, katse luotuna kuuhun tai, jollei se ollut näkyvissä, pohjantähteen. Siten voisivat heidän silmäyksensä tavallaan yhtyä, vaikka he itse olivatkin kaukana toisistaan. Ne olivat olleet hänelle tähän saakka mieluisia hartaushetkiä, mutta tänä iltana tunsi hän silmäinsä himmenevän, kun hän tuskaisin sydämin loi katseensa kuuhun, joka valjuna ja viluisena juuri kurkisti pilvien raosta.

Kun hän huoaten heitti kuun välityksellä jäähyväissuudelman morsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän vallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten sen tarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen, toivoen että tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti Alanus, joka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli ruvennut miekkamieheksi ja joutunut hänen kohtalotoverikseen tänne Tycoczin linnaan.

Hän ei erehtynytkään, sillä luokse ehdittyään laski upseeri kätensä hänen olalleen ja lausui: