Part 11

Uole Hakkarainen heräsi siihen, että lattia hänen allaan oli ruvennut keinahtelemaan ja hän oli kyljeltään kierahtanut vatsalleen. Hän avasi verestävät silmänsä, vääntäysi istualleen ja tapaili molemmin käsin päätään, jota porotti niin hirveästi kuin olisivat kaiken maailman kuparisepät valinneet sen työpajakseen.

Eilispäivän ja viime yön vaiheista oli hänellä ainoastaan hämärä ja katkonainen muisto. Laivahaminassa oli hän yhyttänyt muutamia suomalaisia merimiehiä, joiden kanssa hän oli eri krouveissa ryypännyt paloviinaa ja olutta. Sitten oli jossakin syntynyt ankara tappelun rytäkkä: akkunoita ja huonekaluja oli rytisten pirstoutunut ja hämärästi muisteli hän lopuksi olleensa käsirysyssä parin kolmen kivalterin kanssa. Mitä sitten oli tapahtunut, missä hän oli yönsä viettänyt ja missä hän nyt oli, sitä hänen oli mahdoton millään aivoponnistuksilla tehdä itselleen selväksi.

Lattia hänen allaan keinahteli yhä ja silmiään hierottuaan alkoi Uole tirkistellä ympärilleen, päästäkseen parempaan selvyyteen olinpaikastaan. Se oli avara, soikulainen huone, jonka kaltevilla ja aukottomilla seinillä oli makuulavereita useammassa kerroksessa. Valoa huoneeseen pääsi katossa olevasta luukusta, joka nähtävästikin samalla toimitti oven virkaa, koska sinne nousi tukevat tikapuut. Ei siis epäilystäkään että hän istui laivan ruumassa.

Mutta kuinka hitossa hän oli sinne joutunut? Olisiko hän sittenkin matkalla Suomeen? Hänhän oli eilen maleksinut satamassa löytääkseen suomalaisen aluksen, joka paluumatkalle lähtiessään ottaisi hänetkin mukaansa. Ehkä hän oli puhunut asioistaan merimiehille, joiden kanssa hän oli istunut krouveissa, ja nämät sitten yöllä raahanneet hänet omaan laivaansa. Tappelukin, josta hänellä oli hämäriä muistoja, oli kenties syntynyt juuri sen johdosta.

Ruuman perällä huomasi hän joukon miehiä sekä muutamia naisia, jotka kirstujen ja tavarasäkkien päällä istuen ääneti aterioivat. Hänen teki mieli lähestyä heitä ja ottaa selkoa näistä omituisista olosuhteista, joihin hän tietämättään oli joutunut. Mutta häpeä esti häntä paljastamasta oudoille ihmisille noloa asemaansa ja lisäksi esti häntä lähestymästä pelko, että ne olisivat hänen katkerasti vihaamiaan ruotsalaisia. Sen sijaan päätti hän kavuta tikapuita kannelle ja koettaa sieltä saada jotain valkeutta tähän pimeyteen.

Tikapuihin tarttuessaan tunsi hän vasta, että hänen vahvat ranteensa olivat ylen hellät ja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän niissä punottavat nuorien jälet. Pohkeissaan tunsi hän samanlaista kivistystä ja älysi nyt, että hän oli ollut sidottuna köysiin. No, nyt hänen raajansa kuitenkin olivat vapaat ja hampaansa yhteen purren alkoi hän kiivetä kannelle.

Hän oli hyvän joukon yli kuusi jalkaa pitkä sekä muutoin jäntevä, viisikolmattavuotias uros, puettuna Vermlannin metsäsuomalaisten tavalliseen asuun sarkamekkoineen, lapikkaineen ja vaskihelavöineen. Kasvojen pohjasävy oli avoin ja rehellinen, mutta suun ympärillä oli aikaisin herännyttä katkeramielisyyttä osottavat piirteet sekä silmissä epäluuloinen ja tuima ilme. Hän oli syntynyt Vermlannin vuorisilla sydänmailla, jonne hänen isänsä oli Kaarle-kuninkaan aikana Suomesta muuttanut.

Isä oli laajoilla kaskiviljelyksillä vaurastunut hyvin ja häntä oli kutsuttu rikkaaksi Hakkaraiseksi. Ruotsalaisetkin olivat huonoina vuosina tulleet heiltä kaskirukiita ostamaan. Mutta sitten olivat olot muuttuneet. Kaarle-kuningas, jonka toimesta suomalaiset olivat tulleet karuja ylänkömaita asuttamaan, oli kuollut ja hänen seuraajainsa Kustaa Aadolfin ja varsinkin Kristiina-kuningattaren aikana sai ruotsalaisten talonpoikain kateus ja viha ensinnä maaherrat ja lopulta maan ylimmän hallituksenkin yllytetyksi suomalaisia vastaan. He joutuivat kokonaan lain suojaa vaille ja elämä suomalaismetsissä muuttui alituiseksi sissisodaksi. Murhaten ja polttaen kävivät ruotsalaiset noiden rauhallisten uutisasukasten kimppuun ja katkeroituneina maksoivat suomalaiset samalla mitalla.

Tällaisissa oloissa kasvoi Uole. Kuinka hän kymmenvuotiaana, johon ikään saakka hän oli käynyt hurstikolttuun puettuna, sai ensimäiset housut, oli hyvin oloja kuvaavaa. Eräänä syysiltana istui hän pirtin ikkuna-aukon ääressä ja tirkisteli pimentyvälle pihalle. Silloin huomasi hän miehen, täysinäinen säkki selässään, hiipivän tanhuan halki. Luullen sitä varkaissa kähmiväksi ruotsalaiseksi, sieppasi hän Stinalta isänsä luodikon ja ampui miestä, joka kellahti nurin. Mutta se sattuikin olemaan hänen oma isänsä. Kiukustuneena kämpi tämä pirttiin, sillä kuula oli sattunut toiseen jalkaan. Mutta kuultuaan, että poika oli luullut häntä ruotsalaiseksi, sanoi hän tyytyväisenä äidille:

"Pojasta näkyy vääntyvän mies, pitää laittaa sille jo housut."

Suomalaisten tila kävi vainojen kautta yhä tukalammaksi. Heitä häädettiin ilman mitään syytä raivaamiltaan tiloilta, ja jotka eivät totelleet, ne tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Kun Uolen isä käräjillä sai häätötuomion, lausui hän:

"Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni."

Ja hän jäi paikalleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkea lainsuojelusta vailla, käyttivät ruotsalaiset talonpojat tilaisuutta omalla tavallaan hyväkseen. Eräänä iltana, perheen ollessa saunassa, saapui heitä joukkokunta taloon, ympäröivät saunan ja sytyttivät sen tuleen Niin kohtasi Hakkaraisen perhe tuhonsa.

Uole ei ollut silloin kotona ja siten pelastui hän tuosta kaameasta kuolemasta. Koditonna harhaili hän sitten ympäri suomalaisalueita ja kosti ruotsalaisille, missä suinkin joutui heidän kanssaan tekemisiin. Pitkän Suomalaisen nimellä tuli hän laajalti tunnetuksi ja peljätyksi. Hänet julistettiin henkipatoksi ja kaikkialla uhkasi häntä tuho. Kun maa siten kävi kovin polttavaksi hänen jalkainsa alla, päätti hän muuttaa takaisin isäinsä maahan ja sitä varten hän pitkiä kiertoteitä myöten oli saapunut Tukholmaan, päästäkseen jonkun suomalaisen laivan mukana isänsä syntymämaahan.

* * * * *

Kannelle päästyään nojausi Uole laivanparrasta vasten ja antoi raikkaan tuulen jäähdytellä porottavia ohimoitaan. Laiva oli kookas fregatti, nimeltä "Aarnihaukka". Täysin purjein eteni se Tukholmasta, joka oli jo hävinnyt saarten suojaan.

Lähellä Uolea oli ryhmä tupakoivia miehiä. Yhtäkkiä havahtui Uole siihen, että hän kuuli heidän juttelevan suomeksi.

"No saakeli! Suomalaisiahan ne ovat!" pääsi Uolelta ja ilostuneena lähestyi hän miehiä.

Hän sai kuulla nyt, että "Aarnihaukka" oli matkalla Uuteen Ruotsiin Delaware-joen suuhun Pohjois-Amerikassa. Laivassa oli kolmisensataa suomalaista, joista suurin osa oli ollut rauhattomiksi julistettuja kuten Uolekin ja jotka kahleissa oli tuotu laivaan vietäviksi sinne kaukaiseen siirtolaan. Osa oli vapaaehtoisesti lähteneitä, jotka siellä lännen äärillä toivoivat vihdoinkin löytävänsä siedettävät olot sekä saavansa rauhassa viljellä maankamaraa.

Uolen oli nyt helppo tajuta oma laivalle joutumisensa. Hänen tultuaan yöllisillä retkillään tekemisiin kaupungin järjestyksenvalvojain kanssa, olivat nämä, huomatessaan hänet salosuomalaiseksi sekä tietäessään satamassa olevan lähtövalmiina kruunun laivan, joka vei suomalaisia Amerikaan, kulettaneet hänet muitta mutkitta sidottuna laivaan. Tämän seikan vahvisti todeksi toisten suomalaisten ilmotus. Laivan lähdettyä satamasta oli kaikilta väkisin tuoduilta poistettu kahleet, niin että he saivat vapaasti liikkua laivalla. Mutta kaikki heidän aseensa oli visusti piilotettu lukkojen taakse, jottei laivaväen tarvinnut mitään kapinanyritystä pelätä.

Uole ei tuntenut suurtakaan harmia tästä väkisin tapahtuneesta matkan muutoksesta. Eihän hänellä Suomessakaan ollut mitään omaisia eikä rakkaita lapsuusmuistoja ja olihan Amerikassa väljät liikkumatilat. Uuden Ruotsin asukkaat olivat etupäässä suomalaisia, joten hän sielläkin joutuisi omien kansalaistensa pariin. Samalta kannalta ottivat asian muutkin laivalla olevat suomalaiset. Muutamat vapaaehtoisesti lähteneistä olivat saaneet tietoja aikaisemmin muuttaneilta sukulaisiltaan, jotka kiittivät uuden maailman oloja hyviksi. Tämä rauhotti pakkosiirtolaisten mieltä ja sai heidät tyytymään kohtaloonsa.

Uole tapasi suomalaisten parissa useita tuttuja, joiden kanssa hän harharetkillään oli joutunut tekemisiin. Kiinteimmin liittyi hän erääseen Taalain suomalaisperheeseen, mihin kuului isä, poika ja kahdenkymmenenvuotias tytär, joka kuningattaren kunniaksi oli saanut nimen Kristiina. Tämä verevä ja avokatseinen neito herätti piankin Uolessa tunteita, joille hän siihen saakka oli pysynyt kokonaan vieraana. "Aarnihaukka" ei ollut ehtinyt vielä Pohjanmeren laineita loppuun kyntää, kun he jo suunnittelivat yhteisen pesän perustamista valtameren taakse. Mutta tämän nuorten vaatimattoman päämäärän tielle oli sallima runsaalla kädellä varannut raskaita vaikeuksia.

Atlantin merelle tultua otti "Aarnihaukka" suunnakseen etelälounaan, lähinnä päämääränään Kanarian saaret, josta pasaatituulta hyväkseen käyttäen oli mukavin ja vaarattomin purjehtia valtameren yli Länsi-Intian saarille sekä sieltä Pohjois-Amerikan rannikkoa pitkin Delaware-joen suuhun.

Kun Kanarian saaret erottuivat taivaanrannasta, kohosi samalla valtameren helmasta näkyviin kolme laivaa, joiden suunta oli "Aarnihaukkaa" kohti. Lähemmäs ehdittyään nostivat ne suurmastojensa huippuun lipun, jossa näkyi puolikuu ja sen alla pääkallo. Ne olivat siis turkkilaisia merirosvolaivoja, jotka olivat uhrikseen valinneet "Aarnihaukan".

Pakoa oli mahdoton yrittää, täytyi siis ryhtyä vastarintaan. Mutta jos sen mieli muodostua menestykselliseksi, täytyi suomalaiset saada mukaan ja antaa heille siis aseensa takaisin. Koska heitä kaikkia uhkasi turkkilaisten orjuus, suostuivat suomalaiset luonnollisesti ottamaan osaa taisteluun.

Tuskin oli "Aarnihaukalla" saatu tärkeimmät taisteluvalmistukset suoritetuksi, kun merirosvolaivoista jyrähti kolme kanuunanlaukausta. Ruotsalainen fregatti vastasi voimallisesti vihollisen tuleen ja pian peittyi valtameren pinta kitkerään ruudinsavuun. Yhtäkkiä sukelsi sen keskestä näkyviin yhden rosvolaivan taklaasi, ja ennenkuin "Aarnihaukka" oli ehtinyt asentoaan muuttaa, viuhuivat enträyshaat ilmassa ja rosvolaiva tarrautui kiinni fregatin kylkeen. Rajuin sotahuudoin hyökkäsivät hampaisiin saakka asestetut merirosvot "Aarnihaukan" kannelle. Mutta siellä oli heitä vastassa suomalaiskarhujen tiheä joukko -- miehiä, joiden kanssa he eivät koskaan ennen olleet tekemisiin joutuneet ja joiden taistelukunnon he piankin tulivat katkerasti tuntemaan. Verissä päin ajettiin heidät takaisin omaan laivaansa, mutta ennenkuin he kerkesivät enträyshakoja irrottaa, syöksyivät heidän perässään suomalaiset, joiden etupäässä muita kookkaampi nuorukainen heilutti veristä ja raskasta kirvestään.

Taistelua turkkilaislaivankannella ei kestänyt kauan. Armoa antamatta hakkasivat suomalaiset maahan joka ainoan merirosvon. Se ratkaisi samalla koko taistelun. Toiset kaksi laivaa, nähtyään toverinsa perikadon ja saatuaan "Aarnihaukan" kanuunatulesta tuntuvia vaurioita, kääntyivät pakoon ja hävisivät ennen pitkää taivaanrannan taakse. Mutta saaliinaan rikas merirosvolaiva ohjasi "Aarnihaukka" kulkunsa Kanarian saarille, korjatakseen vaurionsa ja haudatakseen kuolleensa.

Tämä tapaus vaikutti vapauttavasti ja kohottavasti siihen mielialaan, mikä "Aarnihaukan" pakkosiirtolaisten keskuudessa oli siihen saakka vallinnut. Uolenkin katseesta hälveni kyräilevä epäluuloisuus hänen saadessaan laivaväen puolelta julkista arvonantoa urhoollisuudestaan. Sopuisin mielin ja hyvin toivein lähdettiin Kanarian saarilta kohti suurta länttä, kun laivan vauriot oli korjattu ja vesi- sekä muonavaroja uudistettu.

Viikon päivät purjehtivat myötäisten olosuhteiden vallitessa nämä pohjanperäläiset korvenraatajat samoja vesiä, jotka toista sataa vuotta aikaisemmin olivat Columbusta kantaneet kohti tuntemattomia maita, öisin, kun hehkuva aurinko oli kohtisuoraan vajonnut valtameren helmaan, kaareutui heidän yllään tähtikirkas etelän taivas ja päivisin puuskuivat laivan ympärillä valaskalat vesisuihkuja ilmaan ja välkähtelevät lentokalat hyppelivät aallon harjalta toiselle.

Kun vihdoin kohosi maata näkyviin, puhkesi valtameri, joka siihen saakka oli pysynyt tyynenä ja suopeana, ankaraan raivoon. Lähenevän rannikon edessä risteillessään syöksähti "Aarnihaukka" vedenalaiselle riutalle, niin että mastot risahtivat kuin kortteet poikki ja kanuunat vierivät jyskien alustoiltaan. Silloin turvauduttiin laivaveneisiin ja suurin ponnistuksin pelastuivat haaksirikkoiset rannalle.

Siirtolaisemme olivat nyt Puertoricon saarella. Mutta niin pian kun he pääsivät ihmisten ilmoille, saarsi heidät saaren espanjalainen varusväki ja käskynhaltija julisti heidät vangituiksi, koska heitä epäiltiin seikkaileviksi merirosvoiksi. Viikkokausia saivat he nyt olla vapauttaan vailla ja monta heistä ehti kuuma ilmanala surmata, ennenkuin emämaasta saapui käsky laskea heidät vapaalle jalalle. Haaksihylystä pelastetun omaisuuden jätteillä saivat he ostetuksi vanhan, puolimädän aluksen, jolla he nyt lähtivät pyrkimään matkansa päämäärään.

Mutta selviydyttyään tästä Karybdiistä, odotti heitä jo toisaalla ahnas Skylla. Heidän pyrkiessään St. Croix-saaren sivuitse, alkoi heidän haurasta alustaan kohti lähetellä kuumia tervehdyksiään muuan sotalaiva, jonka mastonhuipussa liehui Ranskan lippu. Kun he ilman kanuunoita olivat vallan kykenemättömät vastarintaan, oli heidän pakko antautua vangeiksi ja heidät kuletettiin nyt saaren pääpaikkaan. Ranskalainen kuvernööri, jonka alkuaankin tyly luonne oli hänen täällä alkuasukasten parissa mellastaessaan entistä enemmän villiintynyt, kohteli vankejaan kuin julkisia pahantekijöitä. Kidutuksilla koetti hän pusertaa heiltä tietoja, missä tarkotuksissa he näillä vesillä liikkuivat, ja pelkäksi huvikseen surmasi hän heistä useita. Lopuksi möi hän heidät huutokaupalla orjiksi ranskalaisille maatilanomistajille.

Kun orjiksi myytyjen oli hajaannuttava myyntipaikalta ja kunkin seurattava omistajaansa, katsahti Uole Kristiinaan, joka uskollisesti oli tähän saakka kestänyt hänen sivullaan, ja lausui äänellä, mistä kajahti raudanluja päättäväisyys:

"Koeta kestää siihen saakka, kun minä saavun sinua noutamaan, sillä minä olen varmasti saapuva!" Näitä kahta rakastavaista lukuunottamatta erkanivat tämän jälkeen suomalaiset ja ruotsalaiset kohtalotoverit iäksi toisistaan. Useimmat heistä olivat jo sortuneet kuumetauteihin ja orjuuden rasituksiin, kun Kristiina muutamien kuukausien kuluttua heräsi yösydännä kopissaan siihen, että joku päästeli hänen kahleitaan. Se oli Uole, jonka monien ponnistusten jälkeen oli onnistunut karata ja joka nyt lupauksensa mukaan oli saapunut häntä vapauttamaan.

Verikoirain vainoamina piileskelivät he sitten saaren aarniometsissä, osuen seuraavan yön aikana meren rannalle. Täältä saivat he käsiinsä veneen, jonka varassa he jättäysivät valtameren huostaan, päättäen mieluummin kuolla aaltoihin kuin uudelleen antautua kiduttajainsa valtaan.

Kärsien kaikkia helteen, nälän ja janon hirmuja ajelehtivat he kaksi vuorokautta merellä, kunnes eräs hollantilainen kauppalaiva löysi heidät lopen nääntyneinä ja vei heidät Delaware-joen suuhun. Tämän jälkeen oli heille enää vähäinen vaiva päästä kansalaistensa luokse Uuden Ruotsin Suomi-kylään ylempänä jokivarrella.

Nyt alkoi kovia kokeneille nuorille muutamia vuosia kestävä rauhan ja onnen aika. Kansalaistensa puolelta saivat he kokea lämmintä osanottoa ja yhteisvoimin auttoivat Suomi-kylän asukkaat heitä uuden elämän alkuun. Ja niin toteutui vihdoin heidän vaatimaton oman kodin haaveensa.

Tyytyväisenä eleli täällä valtameren takana, kuulumattomissa vanhan maailman melskeistä, pirstale Kalevan kansaa. Heillä oli mielinmäärin käytettävänään laajat alat viljavata maata sekä äärettömät metsästysalueet, eivätkä heitä rasittaneet verot ja päivätyöt. Ruotsalaisetkaan eivät vähälukuisuutensa takia kyenneet täällä heitä sortamaan ja punanahkaisten alkuasukasten kanssa elivät he mitä parhaimmassa sovussa. "Täällähän me elämme kuin luvatussa maassa, verrattuna Ruotsin sydänmaihin", lausui Kristiina eräänä syyskesän iltana, kun Uole oli juuri palannut uutisraivauksiltaan ja he yhdessä istuivat majansa portailla. "Tännehän heidän pitäisi kaikkien muuttaa."

"Saaneeko sitten täälläkään ikäänsä rauhassa elää", arveli siihen Uole, johon katkerat kokemukset olivat jättäneet siksi syviä jälkiä, ettei hän uskaltanut tulevaisuuden toiveitaan kovin korkealle asettaa.

Eikä näitä onnen päiviä pitkälle kestänytkään. Vaikka Uole ei ollutkaan syntynyt Kullervon olosuhteissa, oli kohtalo hänelle kuitenkin varannut Kullervon osan. Uuden Ruotsin siirtokunta oli alusta alkain ollut hollantilaisten silmätikkuna, he kun olivat aikaisemmin asettuneet Delaware-joen suulle ja katsoivat lähimaita omikseen. Toista vuotta sen jälkeen kun Uole oli päässyt kansalaistensa pariin Suomi-kylään, joutui Uusi Ruotsi hollantilaisten alamaisuuteen ja kaikki yhteys emämaan kanssa katkesi. Nyt alkoi siirtokunnalle ankara orjuuden aika, mikä jonkun ajan kuluttua muuttui vieläkin tukalammaksi, kun toinen kaupuskansa, englantilaiset, vuorostaan anasti siirtokunnan haltuunsa.

Suomalaisen kärsivällisyys kestää ankarintakin koettelemista niin kauan kun hänen persoonallinen rauhansa ei ole tullut häirityksi. Hollantilaisten isännöidessä pysyivät suomalaiset vielä alallaan, niin tyytymättömiä kuin uuteen esivaltaansa olivatkin. Mutta englantilaiset menivät sorrossaan äärimmäisenkin siedettävyyden rajan yli ja silloin alkoi siirtokunnassa kuohua. Eräänä elokuun iltana kokoontui muutamaan Delaware-joen niemekkeeseen siirtolan ulkopuolelle joukko synkeitä miehiä. Heistä oli sinä päivänä ollut viisi miestä kylän hirsilinnotuksessa suomittavina jäykkäniskaisuutensa takia, Uole, pitkä Finn, kaikista itsepintaisin kyrääjä, oli ollut heidän joukossaan. Jäytävän vihan tuli silmissään puhui hän tovereilleen:

"Tällaista me emme enää voi sietää! Meidän isämme muuttivat synnyinmaastaan voutien ja muiden kruunun susien ahdistamina Ruotsiin, koska he siellä kuninkaan läheisyydessä luulivat saavansa rauhassa viljellä kaskiaan. Mutta kuinkas kävi? Kaikkihan me olemme saaneet omassa nahassamme tuntea, kuinka ruotsalaiset kävivät joka puolelta kimppuumme kuin villipedot. Ja täällä maailman laidalla, täällä ovat taas uudet kiusanhenget niskassamme. Ja kuitenkaan me emme ole ketään häirinneet emmekä muuta tahtoneet kuin saada rauhassa viljellä peltojamme! Mutta rauhaa me emme näy missään saavan, ellemme sitä itse hanki. Miksi kärsisimme englantilaisia kauemmin niskassamme! Onhan meitä yhtä paljon kuin heitäkin. Jos me yksimielisesti ja lujin kourin ryhdymme pyssyinemme ja kirveinemme asiaan, niin me olemme pian vapaita painajaisestamme. Ja jos he palaavat ylivoimaisina ja me emme vapaina voisi pitää tähänastisia kontujamme, niin mikä estää meitä siirtymästä lännemmäksi. Siellä on yhtä hyvää maata äärettömät alat ja intiaanien kanssa me olemme aina eläneet rauhassa. Siis, jos te olette miehiä, niin isketään, niin kauan kuin rauta on kuumana!"

Hänen voimallinen vihansa ja palava vapauden kaipuunsa tarttui hitaimpiin ja malttavaisimpiinkin, ja suostumuksen huudoilla otettiin vastaan kapinaan nousun ehdotus. Varovaisimmat tahtoivat ainoastaan, että aseisiin tarttuminen lykättäisiin hiukan tuonnemmaksi, jolloin tiedettiin osan englantilaisesta sotilasvartiosta siirtyvän toisiin siirtokunnan osiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen tuli tämä yleiseksi päätökseksi ja miehet hajaantuivat kukin taholleen odottamaan ratkaisun hetkeä.

Oliko salaliittolaisten joukossa kavaltaja vai muutenko englantilaiset pääsivät kapinahankkeiden perille, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt, seikka vain on se, että pari päivää edellä kerrotun jälkeen vangittiin yhtäkkiä Uole sekä muutamia muita salaliiton johtavimpia miehiä, samalla kun kaikilta otettiin ampuma-aseet takavarikkoon. Seurasi nyt joukko tutkintoja ja kidutuksia sekä sitten nopea tuomio. Toiset pääsivät pakkotyöhön siirtokunnan linnotuksiin, mutta Uole, jota pidettiin pääsyyllisenä, tuomittiin kuolemaan.

Kun Länsi-Intian saaristoon kuuluva Barbadossaari näihin aikoihin oli joutunut portugalilaisilta englantilaisten haltuun, ruvettiin Pohjois-Amerikan siirtokunnista lähettämään kuolemaantuomittuja orjiksi mainitulle saarelle. Se tuli Uolenkin kohtaloksi. Poltinraudalla merkittynä ja kahleisiin lyötynä vietiin hänet Barbados-saarelle.

Kun hän poisvietäessä näki viimeisen kerran epätoivoon nääntyvän vaimonsa ja itkevät lapsensa, huusi hän heille:

"Odottakaa, vielä minä kerran palaan!"

Mutta hänen sanoistaan ja äänestään kajahti enemmän kolkkoa uhkaa pyöveleitänsä kohtaan kuin sitä tulevaisuuden luottamusta, joka vaimossa olisi voinut pitää vireillä elämän uskallusta, kuten kerran ennen St. Croix-saarella. Ja niinpä hän muutamien aikojen kuluttua nääntyikin suruun ja puutteisiin, näkemättä enää miestään.

Sillä aikaa sai Pitkä Suomalainen tropiikin hehkuvan auringon alla yhdessä mustain kahleorjain kanssa raataa rikkaan hasiendan viljelysmailla. Ainoa, mikä häntä tässä eläimellisessä olotilassa enää piti yllä, oli hänen suuri villansa, jolle hän vielä kerran tahtoi saada tyydytystä. Se ei ollut enää pelkkää loukatun oikeudentunnon aiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista ja synkeätä Kullervo-raivoa, joka suuntautui koko maailmaa vastaan ja joka tahtoi hävittää kaikki ihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa maailman alkutyhjyyteensä. Poltinraudan merkki hänen otsassaan ei lakannut yöllä eikä päivällä kihelmöimästä ja se piti vireillä hänen vihansa loimua. Mustat orjat hänen ympärillään raatoivat tylsinä ja mistään piittaamattomina ja olivat valmiit vähimpäinkin armonosotusten johdosta nuolemaan käskijäinsä käsiä. Uole halveksi heitä sydämestään, hän tunsi itsensä kokonaan yksinäiseksi heidän keskellään eikä antautunut mihinkään yhteistuumiin heidän kanssansa.

Niin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen taivaan alla, elättäen povessaan valtavata vihaa ja hautoen suunnitelmia sen tyydyttämiseksi.

* * * * *

Puolikymmentä vuotta sen jälkeen, kun suomalaisten kapinahanke oli saatu ilmi ja sen pääsyyllinen viety Barbados-saarelle, huomattiin Delaware-joen siirtokunnissa outoa levottomuutta lähinnä asuvien intiaaniheimojen keskuudessa. Mutta kun punaihoisten kanssa oli pitemmän aikaa eletty sovussa, ei tälle ilmiölle osattu antaa suurempaa merkitystä eikä myöskään ryhdytty millinkään huomattavampiin varokeinoihin. Ja niin joutui siirtokunta odottamatta myrskyn jalkoihin. Intiaanit olivat nousseet sotajalalle ja suurin joukoin hyökkäsivät he murhaten ja polttaen siirtolaiskyliin.

Ensimäisinä joutuivat hävityksen jalkoihin hollantilaiset, joiden kylät hävitettiin maan tasalle. Sitten tuli englantilaisten vuoro ja hätääntyneiden pakolaisten kintereillä seurasivat kylästä kylään villit intiaanijoukot.

Varhaisena aamuna hyökkäsi monisatalukuinen mohikaanijoukko Suomi-kylän hirsivarustukseen, jonka he väkirynnäköllä vallottivat ja sytyttivät palamaan. Englantilaiset peräytyivät kylään ja ihan heidän kintereillään seurasivat mohikaanit, joita johti harvinaisen kookas, sotamaalauksilla ja kotkansulilla koristettu intiaani. Raivoisasti kävi hän miestensä etupäässä englantilaisten kimppuun, heiluttaen kädessään tomahawkia, jonka terä punotti kaatuneiden verestä.

Kun kylän suomalaiset riensivät liittymään englantilaisten riveihin, hämmästytti heitä johtaja-intiaani huutamalla heidän omalla kielellään:

"Suomalaiset, pysykää erillänne englantilaisista, sillä ei teille mitään pahaa tapahdu. Me olemme tulleet ainoastaan englantilaisia ja hollantilaisia hävittämään." Kun suomalaiset tämän johdosta seisoivat vielä hämmästyksissään ja empien, sai taistelu äkkiä uuden käänteen. Intiaanien johtaja oli juuri saapunut Pitkän Suomalaisen aution majan edustalle. Siinä hän pysähtyi, laski tomahawkinsa ja teki liikkeen ikäänkuin ovea lähestyäkseen. Mutta samassa putosi verinen ase hänen kädestään, hän horjahti ja raivoisasti karjahtaen kaatui kynnyksen eteen. Hän oli saanut erään englantilaisen musketista surmanluodin sydämeensä.