Part 9

Musta surma levisi nopeasti kaupungissa. Porvarit sulkivat porttinsa ja ikkunaluukkunsa ja koko kaupunki oli kuin kuollut. Portinpieliin liidulla vedetyt ristit osottivat taloja, joissa rutto parhaillaan vieraili. Ruumiita kuljettavat vankkurit olivat ainoat, jotka kolisivat autioilla kaduilla. Ilma oli seisova ja helteinen, vesi meressä oli ellottavan viheriää ja kaikki tuntui olevan mätänemistilassa. Porvarit savustivat talojaan katajanhavuilla ja kaikista lakeisista pöllysi musta, kitkerä savu, joka laajeni liikkumattomaksi pilveksi kaupungin päälle.

Herra Henrik taisteli synkkämielisyyttä vastaan, joka uhkasi riistää häneltä kaiken toimintatarmon. Pelastaakseen vaimonsa ja ainoan jälellä olevan lapsensa päätti hän kiiruusti paeta tästä turman pesästä. Hänen vaimonsa oli epätoivoon menehtymäisillään ja hän piti turhana pakenemista.

"Tämä on Jumalan rangaistusta siitä, että me olemme eläneet yhdessä senkin jälkeen, kun piispa sen meiltä kielsi", vaikeroi hän.

"Ei Jumala voi olla julma, vaikka piispa onkin", väitti herra Henrik.

Mutta kaikesta huolimatta oli häneen itseensäkin alkanut juurtua usko, että Jumala tuon ruttotaudin kautta tavottelee erikoisesti häntä. Mutta hän tahtoi viimeiseen saakka taistella sellaista käsitystä vastaan. Hän sai vaimonsa taivutetuksi pakoon ja niin he eräänä päivänä kolmisin lähtivät ruton saastuttamasta kaupungista, matkansa määränä aluksi Jääski, jossa herra Henrikin äidillä oli sukulaisia.

Mutta kohta kun he olivat päässeet perille sukulaistaloon, oli poika laskettava sairaana vuoteelle. Musta surma oli tullut heidän matkassaan Jääskeenkin. Ihmiset valtasi täällä kuten muuallakin kauhistus. Talonväki jätti kotinsa ja yks kaks huomasi herra Henrik olevansa vaimonsa ja sairaan poikansa kanssa yksin autiossa talossa.

"Jätä meidät yksin, rakas Henrik, ja pelasta itsesi, sillä Jumala on päättänyt meidän kuolemamme", sanoi vaimo nöyrällä alistuvaisuudella. "Minä näin viime yönä unissani pyhän neitsyen, joka näytti minulle kuolleita lapsiamme. Siitä minä tiedän, että minä itsekin pian seuraan heitä."

Mutta herra Henrik ei tahtonut kuullakaan sellaista, että hän jättäisi rakkaimpansa yksin kuolemaan. Vuorotellen valvoi hän vaimonsa kanssa pojan vuoteen ääressä ja kun äitiin toisen päivän iltana ilmestyivät ensimäiset ruton oireet, hoiti hän yksinään heitä kumpaakin. Kun pojan valitukset olivat ainaiseksi vaienneet, oli äidin iho jo täynnä noita pelottavia pilkkuja ja hänen tuskansa korkeimmillaan. Syömättömyydestä ja valvomisesta nääntyneenä istui herra Henrik hänen vuoteensa reunalla ja koetti tehdä voitavansa tuskien lievittämiseksi. Kaikki oli hänestä kuin pahaa unennäköä ja hän toivoi ainoastaan, että rutto mitä pikimmin iskisi häneenkin.

Pian vaikenivat vaimonkin valitukset ja herra Henrik oli yksinään kahden kuolleensa kera autiossa kylässä. Konemaisesti toimitti hän vainajansa maan poveen ja laskeusi sitten tylsän horroksen vallassa vuoteeseen odottamaan kuolemaa.

Mutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan kokonaisen päivän ja yön. Hän käsitti ainoastaan hämärästi, missä hän oli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli laskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa suuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois tuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.

* * * * *

Syksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä ilmestyi jälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen selässä. Itse hän oli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet, iho kellertävä ja tukka ja parta ruokkoamattomat. Häntä olisi ollut vaikea tuntea entiseksi nuorteaksi ja vereväksi kirkkoherraksi, jos kylässä olisi ollutkin joku hänen tuloansa näkemässä. Mutta kaikki talot olivat autioina, sillä toisista oli musta surma korjannut asukkaat, toisista olivat väet taas paenneet etäisiin metsäsaunoihin, välttyäkseen siellä korven kätköissä hirmukuoleman kynsistä.

Autio oli pappilakin, jonka pihalla herra Henrik laskeusi hevosen selästä. Kiireisin askelin kuin jotakin kauan ikävöityä tavatakseen riensi hän, sisälle ja tavatessaan huoneet tyhjinä, kuvastui hänen harhailevassa katseessaan ikävä pettymys. Hän otti kirkon avaimet käteensä ja lähti temppeliä kohti, joka kylän keskellä kohotti jyrkän harjansa taivasta kohti. Hän polvistui alttarin eteen ja rukoili kauan ja hartaasti, että Herra Jumala auttaisi häntä löytämään jälleen vaimonsa ja lapsensa. Päätettyään vihdoin rukouksensa kiipesi hän kellokastariin ja alkoi soittaa kelloja. Sitä teki hän myöhäiseen iltaan saakka, pistäytyen aina välistä luukun ääressä tähyämässä autioon ympäristöön.

Seuraavana päivänä jatkoi hän kellojen soittamista. Puolen päivän seuduissa läheni kirkkoa muutamia ihmisiä, jotka taukoamaton kellonsoitto oli houkutellut metsän kätköstä kylälle. Kun he arkaillen pysähtyivät kirkkotarhan portille, ilmestyi kellokastarin luukkuun herra Henrik, joka ensin heitä ääneti tähysteltyään huusi:

"Rakkaat seurakuntalaiset, ettekö tiedä, missä minun vaimoni ja lapseni ovat? Ellette tiedä, niin tulkaa minun kanssani kirkkoon rukoilemaan, että Jumala auttaisi minua löytämään heidät!"

Mutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi kirkkoherrakseen tekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä ja vetäytyivät kiiruusti takaisin metsiin.

Mutta herra Henrik jatkoi soittamista. Aamusta iltaan kaikui kellojen kumina. Ja kun metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä myrskyiltoina kuulivat kirkonkellojen kumeasti moikuvan, ristivät he kammomielin silmiään ja rukoilivat Pyhää Henrikkiä suojakseen.

Talven tullen lakkasivat kellot vihdoin soimasta ja kun asukkaat palasivat kylään, ei herra Henrikkiä näkynyt missään. Eivätkä he sen koommin kuulleet kirkkoherrastakaan. Hän oli lähtenyt jälleen harhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään kiduttavina katumuksentekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina mielipuolina kiertelivät maata.

Kantaisän näky

Joensuun Matias Halikon pitäjässä oli mahtava ja äveriäs mies. Hänen härkänsä kyntivät laajoja ja hedelmällisiä peltoja, joita hänen esi-isänsä polvi polvelta olivat raivanneet Halikonjoen mehevään suulaaksoon, ja omalla haahdellaan kävi hän kauppaa Räävelissä, Turussa ja Tukholmassa. Tuntui kuin kaikki esi-isäin ponnistukset olisivat puhjenneet kukkaan Matiaksen aikana ja kuin kaikki heidän vuodattamansa hiki olisi muuttunut kullaksi hänen käsissään, sillä hänen lukuisat aittansa olivat viljaa täynnä ja hänen kirstunsa kalleuksia ja hänen emäntänsä luhdeissa notkuivat orret kallisarvoisten pukujen ja ryijyjen painosta. Läheisen Rikalan kaupungin porvarit ja pitäjän rälssimiehet kadehtivat häntä suuresti, että hän, vaikka olikin talonpoika, kävi kauppaa kuin porvari ja että hänellä oli useampia ja muhkeampia hevosia kuin yhdelläkään vapaakirjan omistajalla.

Joensuun Matias ei nimittäin kuulunut rälssisäätyyn ja ettei hän ollut siihen pyrkinyt, sitä monet ihmettelivät. Mutta Matias ei ollut siitä välittäni: eikä hänen rikkautensa yleensäkään näyttänyt tuottavan hänelle iloa, sillä hänen mieltään painoi raskas suru. Hänellä ei nimittäin ollut vielä poikaa ja hän alkoi olla jo ikämies.

Kerran oli hän vedonnut sielunpaimeneensa ja herra Remboldus, Halikon seurakunnan kuraatus, oli käskenyt häntä muistamaan kirkkoa, ja Matias oli herranhuoneelle lahjottanut messupaidan ja kalliita kynttilänjalkoja ja herra Remboldus oli siunannut emäntää ja ripsunut häntä vihkivedellä, mutta apua ei siitä kaikesta ollut lähtenyt. Ja toisen kerran oli hän vaeltanut Pohjois-Hämeen erämaihin, joissa asui vielä lappalaisia, ja etsinyt käsiinsä heidän kuuluisimman noitansa, joka oli pärryttänyt rumpuaan ja lukenut hänen ylitsensä mahtavia loitsuja. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua lähtenyt.

Olivatko nyt sitten kaikki esi-isien työnhedelmät kokoontuneet hänen käsiinsä vain sitä varten, että ne hänen jälkeensä hajoaisivat kaiken maailman tuuliin, kysyi Matias sydämessään napisten ja käyden entistä synkemmäksi.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, että Joensuiden ratsasti Turusta sanansaattaja, joka toi Matiakselle käskyn Suomenmaan laamannilta saapua kiiruusti Turkuun, mistä hänen oli piispan, laamannin ja yhdentoista muun rahvaan miehen kanssa lähdettävä Ruotsiin valitsemaan kuningasta Moran kivillä, kuten kuningas Hakoonin julistus sääti Suomenmaan asuvaisille.

Tämä matka oli alkuna Matiaksen vapautukselle.

Kun Hemming-piispa, jonka silmä oli seurustelussa Pyhän Birgittan kanssa terottunut näkemään ihmissydämeen, oli matkan kuluessa useamman kerran salaa tarkastellut mahtavaa Joensuun Matiasta, tuli hän lopulta hänen luokseen ja kysyi syytä hänen suruunsa. Matias kertoi silloin, mikä hänen sydäntään painoi.

"Oletko muistanut kirkkoa?" kysyi piispa. Sitä oli Matias tehnyt mielestään enemmänkin kuin tarpeellista.

"Mutta oletko lepyttänyt pyhimyksiä, sillä ne ovat meidän välittäjiämme taivaallisen isän tykönä?" ja piispa neuvoi häntä tekemään toivioretken johonkin pyhään paikkaan.

Sitä ei Matias ollut vielä tehnyt ja hän päätti nyt lopuksi turvautua siihen. Piispa neuvoi häntä käymään joko Pyhän Eerikin haudalla Upsalassa tai Pyhän Olavin haudalla Trondhjemissa. Myöskin kotimaassa saattoi hän tehdä retken joko pyhän ristin luo Hattulaan tai Pyhän Jaakon luo Renkoon. Matias päätti käydä kaikissa näissä paikoissa ja heti kuninkaanvaalin päätyttyä alotti hän retkeilynsä.

Palattuaan vihdoin kotiin, otti hän emäntänsä mukaan ja lähti hänen kanssaan jalkaisin taivaltamaan Hattulaan. Kun he siellä olivat suudelleet pyhää ristiä ja hartaasti rukoilleen sen juurella, jatkoivat he matkaa Renkoon. Koska tämä oli viimeinen paikka, viipyi Matias kaikista kauvimmin polvillaan Pyhän Jaakopin kuvan edessä ja rukoili tätä apostoolista pyhimystä kaikista hartaimmin. Ja kaikista suurimman lahjan antoi hän Rengon kirkolle.

Kului sitten muutamia aikoja odotuksessa ja pelossa.

Kun Matias eräänä päivänä palasi pellolta työväkeään katsomasta, tunsi hän äkkiä kummallisen raukeuden yllättäneen itsensä. Hän heittäysi pitkäkseen leveään uudinsänkyynsä ja uinahti. Silloin ilmestyi sängyn viereen Pyhä Jaakko ja sanoi:

"Sinun rukouksesi on tullut kuulluksi ja hurskautesi palkitaan. Nouse ja katso!"

Pyhä Jaakko siirsi vuodeverhon syrjään ja Matias näki pyhimyksen päästävän viittansa poimuista pienen pojan, jonka Matias tunsi heti näköisekseen ja joka hymyili hänelle kirkkailla silmillään.

"Mutta ei tässä vielä kyllin, sinä saat nähdä sellaista, jota ei vielä ole sallittu yhdellekään toiselle kuolevaiselle: kaikki jälkeläisesi niin pitkälle kuin heitä riittää."

Pyhimys viittasi poikaa menemään ja hänen sijalleen ilmestyi täysikasvuinen mies, jossa Matias niinikään näki piirteitä omasta itsestään. Hän kulki edelleen ja sijalle tuli toisia, yhä vain uusia sekä miehiä että naisia. Ne kulkivat hänen editseen väliin yksitellen, väliin eri ryhmissä ja useampia rinnakkain ja kaikissa niissä huomasi Matias jotakin omasta itsestään. Niiden joukossa oli ylväitä vallasnaisia ja korkeita kirkonmiehiä, oli uljaita sotasankareita, jotka kulkivat ohitse helisevin kannuksin ja huojuvin töyhdöin ja kulettaen matkassaan vihollisilta vallotettuja lippuja, oli viisaita rauhanmiehiä, jotka istuivat kuningasten neuvostoissa ja hallitsivat maata. Niitä tuntui riittävän ihan loppumattomiin ja kummallinen kohina täytti huoneen, kun ne kulkivat ohitse.

Matias oli näkemästään huumautunut, hän hieroi otsaansa ja aikoi kysyä jotakin pyhimykseltä, joka yhä seisoi siinä vuoteen vieressä ja piti verhoa koholla, mutta silloin muuttui ohitse vaeltava vallasväki ikäänkuin savuksi, haihtuen ilmaan.

Pyhimys nosti kättään ja siunasi Matiasta, minkä jälkeen hänkin hajosi savuksi ja verho laskeusi takaisin vuoteen eteen.

Silloin heräsi Matias.

Hän hieroi silmiään ja hänen suonissaan kohisi kuin olisi hän juonut väkevätä viiniä. Ja ennenkuin hän oli ehtinyt unensa vaikutelmista selvitä, lähestyi hänen emäntänsä ja silmät ilosta palaen kuiskasi hänelle:

"Saat toimittaa uuden lahjan Rengon Pyhälle Jaakolle, sillä minun sydämeni alla liikahti äsken ja minä tunnen varmasti, että se on poika."

Yli tulviva riemu täytti Matiaksen sydämen ja hän kiitti hartaasti pyhimystä, jonka ilmotusta hänen ei enää tarvinnut epäillä. Sitten otti hän seinältä suuresta häränsarvesta tehdyn käyrän torven, jolla hänen isänsä jo vanhoista ajoista olivat toitottaneet väkensä kokoon. Isäntätuvan kuistilta puhalsi hän sitten syyskesän iltaan niin raikkaan iloisen toitotuksen, että jokainen käsitti heti kokoontumisen aiheena olevan jonkun hyvän asian eikä tulipalon tai vihollisen hyökkäyksen.

Mutta kun talon väki ja naapurit olivat kokoontuneet, pani Matias toimeen suuret pidot ja hänen kasvonsa hohtivat koko illan sisäisestä ilosta ja tyydytyksestä. Sitä eivät vieraat osanneet kyllin ihmetellä eivätkä arvata syytä tähän äkilliseen muutokseen.

Asian käsittivät he vasta puolen vuoden kuluttua, jolloin Matiaksen emäntä synnytti hänelle pojan. Kun se oli kastettu ja saanut isänsä tahdosta nimen Olavi, virkkoi äiti moittien:

"Meidän olisi pitänyt antaa pojallemme nimeksi Jaakko, mutta sinä annoitkin Olavin!"

"Siihen oli omat syynsä", vastasi Matias. "Sillä katsos, kun minä olin Norjassa Pyhän Olavin haudalla rukoilemassa itselleni perillistä, lupasin minä muun muassa, jos saisin pojan, antaa hänelle nimeksi Olavin. Olihan minun siis pidettävä lupaukseni."

"Mutta Pyhä Jaakkohan meidän rukouksemme vain on kuullut, koska hän yksinään ilmestyi sinulle", väitti emäntä.

"Niin kyllä", sanoi siihen Matias, "mutta emmehän silti tiedä, vaikka siinä olisi Pyhällä Olavillakin osansa. Eikä Pyhä Jaakko voine asiata ottaa pahakseen, sillä eivät kaiketi pyhimykset saata olla kateellisia. Ja sitäpaitsi -- voimmehan seuraavalle pojallemme antaa nimeksi Jaakon."

Emäntä katsoi tutkivasti miestään, epäillen itsekseen, että tällä oli mielessään pieni viekkaus pyhimystä kohtaan. Kuinka lienee, mutta ainakin he parin vuoden kuluttua saivat vielä toisenkin pojan, josta tuli kaima Rengon Pyhälle Jaakolle.

Näihin aikoihin otti Matias suorittaakseen ratsupalvelusta ja sai rälssikirjan. Hän eli vanhaksi ja ehti nähdä poikansa Olavin kotikihlakuntansa tuomarina sekä useiden poikain isänä.

Kun kuningas Eerik Pommerilainen oli Suomessa käymässä, antoi hän aateliskirjan muun muassa Olavi Matinpojalle, Joensuun herralle. Kysyttäessä, mitä hän tahtoi aateliskilpeensä kuvattavaksi, juolahti hänen mieleensä esi-isäin käyttämä torvi, jolla hänen isänsä oli kutsunut väkensä ja naapurinsa viettämään ennakkojuhlaa hänen maailmaan tulostaan. Siten tuli hänen vaakunaansa sarvesta tehdyn torven kuva.

Herra Olaville syntyi kaikkiaan viisi poikaa. Niistä kohosi yksi tuomiorovastiksi, toinen Turunlinnan isännäksi ja muut elelivät asemiehinä maakartanoissaan.

Suku laajeni ja työnsi lakkaamatta uusia vesoja. Tuntui kuin se olisi perinyt hedelmällisyytensä Joensuun meheviltä pelloilta, jotka olivat luoneet ja edelleenkin pitivät yllä suvun rikkautta.

Aste asteelta toteutui Pyhän Jaakon ennustus. Yksi Matiaksen pojanpojan pojista kohosi jo Etelä-Suomen laamanniksi sekä valtaneuvokseksi. Ja sitten seurasi vuosisatojen vieriessä pitkä rivi ritareita, valtaneuvoksia, amiraaleja ja kenraaleja, joiden maine levisi laajalle, sekä valtiomiehiä, jotka hoitivat hallitusta kuin itsevaltiaat kuninkaat.

Mutta aikojen kuluessa Joensuun Matiaksen jälkeläiset, jotka loistavilla urillaan olivat kohonneet kuka vapaaherraiseen kuka taas kreivilliseen säätyyn, vieraantuivat vähitellen kotimaastaan ja omasta kansastaan. Heidän vaakunassaan näkyi kuitenkin vielä kantaisän käyttämä sarvi, jonka johdosta suku oli saanut nimen Horn. Se antoi näille myöhäsyntyisille jälkeläisille aiheen ruveta uskottelemaan, että suku oli kotoisin Alamaista, josta muka kantaisä oli Ruotsin kautta tullut Suomeen. He eivät tienneet enää mitään Joensuun Matiaksesta, hänen häränsarvisesta torvestaan, toivioretkistään ja Pyhän Jaakon ilmestyksestä. Ja niin ollen eivät he myöskään tienneet sitä, että pyhimys, näyttäessään kantaisälle kaikki hänen jälkeläisensä, oli viimeisten antanut hänen silmissään haihtua savuksi, millä pyhimys oli tahtonut osottaa heidän kiittämättömän vieraantumisensa oikeasta suomalaisesta sukuhaarastaan.

Isä ja poika

Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla. Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias nuorukainen, toinen jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa, työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi, sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät siis hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas. Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja upottivat ne polvia myöten veteen.

"Ihanaapa olisi kokonaankin sinne heittäytyä", puhkesi nuorempi sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan salmen pintaa?"

"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."

Vastapäinen ranta lehtoineen ja ruohikkoineen sekä joukko lehmiä, jotka siellä kävivät laitumella, kuvastuivat kahtena, sillä lahdenpinta oli rasvatyyni. Oikealla souti linnankalastaja nuottaa ja taampaa samalta suunnalta, lahden ja niittyjen takaa, näkyi Piikkiön kirkontorni. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kiurun liverrys, joka ehtymättömänä hopeavirtana kumpusi ylhäältä sinilaesta, sekä vedenloiske vasemmalta, jossa linnan naispalvelijat pesivät poukkuja.

"Onpa nyt paratiisillinen rauha", keskeytti nuorempi hiljaisuuden, johon vaipuneina he olivat hetkisen istuneet.

"Tämmöisenä päivänä sitä ei viitsisi muuta kuin olla", lisäsi vanhempi.

Tällä välin läheni vene lähenemistään. Vähää ennen kuin se laski laiturin ääreen, virkkoi vanhempi:

"Kunpa olisikin vielä paratiisi maan päällä, niin silloin saisi aina vain loikoa puiden siimeksessä ja syödä kyllältään saksanpähkinöitä ja omenoita ja... ja hunajaa."

"Ja juoda olutta, johon sinä olet niin mestari."

"Olisikohan siellä saanut olutta?" kysyi nuorempi yksinkertaiseksi tekeytyen.

"En tiedä, mahtoiko sitä olla siellä kaikkein saatavana, mutta kaiketi sinä olisit sitä jostakin nurkasta löytänyt ja juonut itsesi samanlaiseen tukkihumalaan kuin viime Heikinmessun aikana, mistä taasen olisi seurannut, että sinut olisi kiiruunkaupalla toimitettu paratiisin porttien ulkopuolelle, ennenkuin olisit ehtinyt niitä ihania yrttitarhoja ryvettää."

"Kylläpä te osaatte", arveli nuorempi pahastumatta. "Teidän olisi pitänyt ruveta saarnaajamunkiksi, niin olisitte päässyt paljon helpommalla maailman läpi."

"No, eipä tämä nykyinen toimemmekaan juuri luita riko."

"Niin että on parasta tyytyä tähän huovin kutsumukseemme sekä olla onnellinen tässä piikkiöläisessä paratiisissa. Mutta munkeista ja paratiisista puheen ollen, niin muistuupa elävästi mieleeni erään liukaskielisen mustaveljeksen pitämä saarna, jonka pikku poikasena kuulin Turussa. Hän puhui paratiisin ihanuudesta niin kauniisti, että minulla on siitä pitäin tehnyt sinne aina vähin mieli. Puhuessaan pyöräytti hän kaapunsa hihasta korean lasipallon, näytti sitä kuulijoille ja sanoi, että maailma on alussa ollut yhtä ehyt ja ihana kuin se pallo, mutta syntiinlankeemuksessa on se särkynyt pirstaleiksi, aivan samoin kuin kävisi pallon, jos hän pudottaisi sen kiveen. Sen tähden kaikki kauneus, mitä maailmassa tavataan, on vajanaista, se kun on vain sen alkuperäisen paratiisimaailman pirstaleita. Nyt minä sen munkin vertauksen vasta oikein ymmärrän. Tämäkin suven ihanuus tässä ympärillämme on sellainen paratiisin pirstale. Ja meidän velvollisuutemme sanoi munkki olevan koettaa niistä pirstaleista panna jälleen paratiisi kokoon."

"Hm, panepas se tosiaankin kokoon, niin minä sanon sinua mestariksi", jorisi vanhempi ja haukotteli penseästi.

Nuorempi ei katsonut tätä vartiakumppaninsa huomautusta vastauksen arvoiseksi, hän oli käynyt tunteelliseksi ja silmät puoli ummessa tuijotti etäisyyteen. Äkkiä havahtui hän kuitenkin haaveistaan, rävähytti silmänsä auki ja huudahti:

"Saammepas vieraita."

Vanhempikin käänsi päänsä samalle suunnalle ja näki linnaa kohti lähenevän venheen, jota kaksi soutajaa kiskoi eteenpäin. Kolmas istui melaa pidellen perässä.

"Taitaapa olla parasta korjautua tästä takaisin vallille", sanoi hän, "sillä pian törähyttää Hookana torvellaan tulomerkin."

"Niin, ellei se torviniekka ole nukahtanut, mikä muutoin olisikin hänelle parahiksi."

He vetivät saappaat jalkaansa ja nousivat äskeiselle paikalleen, alkaen hilporeihinsa nojaten uteliaasti tähytä lähenevää venettä.

"Olen valmis syömään pääni, jos vain osaatte sanoa, kuka tuo perässä istuva herra on", lupasi nuorempi, "sillä herrasmieheksi minä ainakin hänet erotan, Vaikken sen enempää pystykään hänestä sanomaan."

"No, olehan valmiina haukkaamaan pääsi, sillä ellei veneen perässä istuva herra ole Olavi-mestari, niin saat vuorostasi syödä minun pääni."

"Mitä, ukon poikako?"

"Kenen ukon, sinä viisastelija?"

"Ka, tietenkin piispan, ettekö te tarkottanut Olavi Maununpoikaa?"

"Täytyy sanoa: hänen armonsa piispan, sillä ukko tuolla sisällä on hiukan enemmän kuin minä ja sinä", ojensi vanhempi. "Mutta milloin sinä olet kuullut, että jollakin piispalla olisi poika? Piispoilla ei saa olla poikia paremmin kuin tyttäriäkään ja sinun tulee tietää, että mestari Olavi on piispan sisaren poika --"

"Hänen armonsa piispan kai tarkotitte sanoa."

-- "ja hänen armoansa piispaa kutsuu hän enokseen. Paina se visusti mieleesi, ettet vasta erehdy joutavia leksottelemaan."

"Mutta kaikkihan sen tietävät, että..."

"Vaiti nyt siinä, he lähenevät jo ja minä tahdon mennä näkemään, vieläkö Olavi-mestari tuntee minut."

Kun vieras, nuori, muhkeavartaloinen mies, jolla oli tavallista kallisarvoisempi pappispuku ja päässä mustasamettinen pyöreä maisteribaretti, saapui kohdalle, laskeusi vanhempi huovi muutaman askeleen alas vallin kuvetta ja tervehti häntä kunnioittavasti.

"Kas, Herran rauha teille, Jooni-vanhus, näyttepä olevan vielä yhtä hyvissä voimissa kuin viime käynnilläni."

"Niin, Jumalan kiitos, vielähän tuota jaksaa täällä vallilla käyskennellä ja hilporia kantaa. Mutta... teidän arvoisuutennehan tulee kuin taivaasta pudoten, emme ole täällä linnassa, ainakaan me yhteinen väki, tienneet mitään tulostanne."

"Ei siitä ole enollanikaan ollut tietoa, sillä lähdin kotimatkalle edeltäpäin ilmottamatta. Mutta onko täällä kaikki ennallaan ja kuinka voi hänen arvoisuutensa? Pelkäsin jo linnaa lähestyessämme, että se on jätetty autioksi, kun ei kuulunut tavallista torventoitotusta eikä valleilla näkynyt ristinsielua."

"Hookana on nukahtanut torvensa ääreen", sanoi Jooni ja heitti moittivan katseen ylös portti torniin, "ja sitten me..."

Hän aikoi selittää omaa ja toverinsa poistumista vartiopaikalta, mutta kun hän venytteli sanojaan, keskeytti Olavi-mestari hänet:

"Oli parempi, että minä pääsin huomaamatta linnaan ja voin siten ihan odottamatta ilmestyä enoni eteen. Kai hän on kotona ja voi hyvin."

"Hänen armonsa voi erinomaisesti ja istuu kaiketi kammiossaan oppineiden kirjojensa parissa. Kyllä hän hämmästyy ja ihastuu, nähdessään teidän arvoisuutenne yhtäkkiä edessään."

"Sen minä kyllä uskon", vakuutti mestari Olavi ja lähti astelemaan edelleen.

Kun Jooni kääntyi vallinharjalle noustakseen, tölmäsi hän nuorempaan toveriinsa, joka oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja sieltä uteliaasti tarkastellut mestari Olavia.