Part 3

"Menkää nyt kiiruusti ja ottakaa kotoanne kaiken varalta arvokkaimmat kalleutenne sekä hiukan syötävää ja rientäkää sitten linnavuorelle. Ne teistä, jotka pystyvät hiukankaan aseita käyttämään, ottakoot mukaansa jousia ja keihäitä. Minä pidän orjattarineni kyllä muusta huolen. Ja nyt kiiruusti toimeen, sillä viholliset voivat olla milloin hyvänsä täällä!"

Kun naiset olivat hajaantuneet, lähetti Siniverka yhden orjatytöistä houkuttelemaan Teroa kylälle, lukemaan muka loitsuja eräälle sairaalle. Toisen tytön lähetti hän metsiin ilmottamaan paimenille, että heidän oli karjoineen pysyttävä toistaiseksi poissa kylästä. Sitten rupesi hän äidin ja jälellä olevien tyttöjen kanssa keräämään talon kulta- ja hopeakalleuksia, jotka lippaisiin sullottuina vietiin linnavuorelle.

Mutta kun hän arvasi Teron ehtineen jo pois töllistään, lähti hän sinne nopeasti, seurassaan kaksi vantteraa tyttöä. He tapasivat tietäjän pirtin tyhjänä ja nurkassa seisoi entisellä paikallaan tuo tuhoisa tiinu. Siniveran käskystä tarttuivat siihen molemmat tytöt ja niin lähdettiin vitkastelematta takaisin kylää kohti.

Kaikki olivat jo rientäneet linnavuorelle ja koko kylä oli kuin kuollut. Omin käsin jakoi Siniverka tiinun sisällyksen kaikkiin kaivoihin ja lähteisiin. Niiden lähelle asetettiin korvoja ja vesikapat jätettiin paikoilleen.

Kun kaikki oli valmiina, riensivät tytöt muiden luo linnavuorelle, joka jyrkkärinteisenä kohosi taampana kylästä. Sen laki oli ympäröity korkeilla kivivalleilla, joiden sisäpuolelle päästiin kapean aukon kautta. Tänne olivat nyt sulloutuneet kaikki kylän naiset, lapset ja vanhukset sekä alempaa jokivarrelta tulleet pakolaiset, pelon ja jännityksen vallassa odottaen, mitä tuleman piti.

Mutta tuskin oli Siniverka seuralaisineen ehtinyt varustuksen sisään, kun ensimäiset vihollisjoukot tulivat näkyviin. Kypärit, keihäät ja terässilmikkopaidat välkkyen päiväpaisteessa marssivat ne väsyneesti laapustaen kylää kohti. Ja kaikki kävi, kuten Siniverka oli sanonut.

Varmistuttuaan siitä, ettei heitä miltään suunnalta ollut vaara uhkaamassa, hajaantuivat viholliset ja riensivät kaivojen luo sekä alkoivat vettä ammentaa. Linnavuorella piilevien pakolaisten jännitys nousi korkeimmilleen, kun he henkeään pidättäen kurkistelivat vallituksen yli alas kylää kohti.

Hetken kuluttua seurasi kylän tanhuilla omituinen näytelmä. Viholliset alkoivat hoippua ja meluta kuin juopuneet. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat he maahan, kierien ja väännellen tuskissaan, kunnes kangistuivat liikkumattomiksi. Hämmästyneinä ja avuttomina seisoivat kuolevien toveriensa keskellä ne muutaman kymmentä miestä, jotka eivät olleet veteen kajonneet.

"Nyt ne teistä, jotka uskaltavat jousta jännittää, ottakoot aseensa ja seuratkoot minua!" huusi Siniverka.

Parikymmentä henkeä puolikasvuisia poikia, ukkoja ja vantteria tyttöjä liittyi Siniverkaan, lähtien viidakoiden suojassa hiipimään kylää kohti. Talojen huoneet tarjosivat heille edelleen suojaa, niin että he pääsivät huomaamatta lähelle eloonjääneitä viikinkejä, jotka odottamattaan saivat nuolituiskun päällensä. Ne heistä, jotka hengissä pelastuivat tästä ryöpystä, lähtivät suinpäin pakoon, luullen suomalaisten koko voiman karanneen heidän kimppuunsa. Katsomatta enää taakseen tähän kammon ja kuoleman kylään, riensivät he viimeiset voimansa jännittäen Aurajoen suuhun, tuoden turman sanoman laivoja vartioimaan jääneille tovereilleen.

Viivyttelemättä nostivat he purjeet ja lähtivät näiltä kovan onnen raunioilta takaisin kotimaahansa.

* * * * *

Kun viholliset olivat lähteneet kylästä, puhalsi Siniverka jälleen vaskitorvea. Silloin riensivät kyläläiset alas linnavuorelta ja tunkeilivat ylistyksin ja ilohuudoin Siniveran ympärillä. Mutta hän lausui heille:

"Yhden asian minä vielä vaadin teiltä. Kun miehet palaavat sotaretkeltä, on teidän kaikkien mentävä heitä vastaan ja ilmotettava, että minä olen sillä aikaa tuhonnut suuren viikinkijoukon sekä pelastanut kotimme. Sitten teidän on esitettävä isälleni palkintovaatimus, ja se on, ettei hän pakottaisi minua Hari Teljäläisen vaimoksi. Sillä minä en kärsi häntä. Lupaatteko tämän?"

Yhteen ääneen lupasivat kaikki täyttää Siniveran tahdon.

"Nyt teidän on viipymättä ryhdyttävä työhön", jatkoi Siniverka, "ja hävitettävä ruumiit ilmaa saastuttamasta. Mutta sitä ennen teidän on riisuttava kuolleilta heidän aseensa, kypärinsä ja rautapaitansa sekä kannettava ne kotiini. Niistä näkee isäni, ettemme me ole häntä tyhjillä puheilla pettäneet."

He hajaantuivat riisumaan ja korjaamaan kuolleita. Mutta Siniverka etsi näiden joukosta Anundin, kuninkaanpojan, ruumiin ja otti itselleen hänen kultaisen kypärinsä.

* * * * *

Kului vielä toista kuukautta, ennenkuin suomalaiset palasivat Karjalan retkeltä. He olivat tulleet lyödyiksi ja palasivat ilman saalista ja päällikköä. Toivia Lietolainen ja Hari Teljäläinen olivat kumpikin saaneet taisteluissa surmansa, kuten Tero oli Siniveralle ennustanut. Kotiin heidät oli johtanut eräs vanhempi soturi.

Päällikkökylän naiset olivat lupauksensa mukaan rientäneet palaavia vastaan ja ilmottaneet heille, mitä suuria asioita kotona oli sillä aikaa tapahtunut.

Kun he olivat kerääntyneet Toivian pihaan ja Siniverka ilmestyi kuistille, päässään viikinkipäällikön kultainen kypäri, seisoivat miehet hämmästyneinä, sillä Siniverka oli yhtäkkiä kohonnut heidän silmissään ruhtinattareksi. He neuvottelivat hiljaa keskenään ja senjälkeen lausui joukon vanhin Siniverkaan kääntyen: "Me olemme kuulleet, kuinka sinä meidän poissa ollessamme olet viisaudellasi ja rohkeudellasi tuhonnut suuren vihollisjoukon ja pelastanut kotimme häviöstä. Ja koska isäsi kaatui sotaretkellämme ja me siis tällä haavaa olemme ilman päällikköä, niin olemme me tässä nyt päättäneet, että sinä saat olla meidän suomalaisten päällikkönä siksi kunnes valitset itsellesi miehen, jolloin me valitsemme hänet päälliköksemme. Suostutko siis rupeamaan päälliköksemme?"

Rinta aaltoillen ja ilosta punastuen antoi Siniverka suostumuksensa.

"Te hullut ja ajattelemattomat miehet!" kuului tällöin väkijoukosta Teron käreä ja vihainen ääni. "Tietäkää, että jos te valitsette tämän tytön päälliköksenne, niin tässä maassa tulee aina vastaisuudessakin esiintymään voimakkaita naisia, jotka vaativat itselleen sananvaltaa yhteisissä asioissa sekä pyrkivät taivuttamaan meitä miehiä ikeensä alle."

"Hän on jo yli-ikäinen ja höpisee", huusi väkijoukko ja riemuiten tunnustivat he Siniveran päällikökseen.

Mutta itsekseen päätti Siniverka, ettei hän mene koskaan naimisiin, saadakseen olla päällikkönä kaiken ikänsä.

Pietari Kaukovalta

I.

Kuulaassa syysilmassa loistelivat avarat salot värikylläisinä ja hiljalleen liipottelivat kuihtuneet lehdet alas polulle, jota pitkin saarnaajamunkki Pietari Kaukovalta vaelsi kohti synnyinseutuaan eteläisessä Hämeessä. Kuta kauemmaksi hän ehti Aurajoen suulta, sitä koskemattomampina laajenivat erämaat hänen ympärillään ja sitä useammin kohtasi hän tiellään hirviä ja peuroja. Eilen oli hän jättänyt viimeisen ristityn kylän suomalaisheimon alueella ja nyt vaelsi hän Salpausselän saloilla, toivoen viimeistään huomenna ehtivänsä ensimäisiin hämäläiskyliin.

Kuta lähemmäs päämaaliaan hän ehti, sitä elävämpinä kohosivat hänen mieleensä lapsuusajan muistot. Hän oli syntynyt alisen Linnajoen varrella, jossa hänen isänsä Jurva, liialta nimeltä Kaikkivalta, oli ollut rikas ja mahtava mies sekä eteläisten hämäläisten heimopäällikkö. Mutta kaksikymmentä vuotta sitten olivat ristisoturit hyökänneet Etelä-Hämeeseen, hänen isänsä oli joutunut taistelussa tappiolle ja hänet, joka silloin oli vasta kymmenvuotias poikanen, olivat he muiden vankien mukana vieneet pois. Hänet oli kuletettu Ruotsin maalle Lundin kaupunkiin saakka, missä munkit olivat sitten kasvattaneet häntä ja opettaneet ristinoppia, saadakseen hänestä lähetyssaarnaajan omien heimolaistensa pariin.

Niin oli häneen vuosien kuluessa vähitellen juurtunut uusi usko uusine tapoineen ja hänestä oli kasvanut hurskas saarnaajamunkki, samalla kuin lapsuusaikaiset mielikuvat olivat häipyneet jonnekin kauas. Hän oli täydentänyt opinnoitaan Riian kaupungissa sekä saarnannut sen jälkeen kymmenen vuoden aikana ristinuskoa virolaisten maassa. Kotiaan ja omaisiaan ei hän kuitenkaan ollut unhottanut, vaan hänen palavana halunaan oli ollut päästä levittämään valkeutta omille, pimeydessä vaeltaville heimolaisilleen.

Kuluneena kesänä, kun käännytystyön Virossa oli vihdoinkin katsottu päättyneen, oli hän saanut tilaisuuden palata synnyinmaahansa. Turkuun tultuaan oli hän saanut kuulla, että hämäläiset olivat joukottain luopuneet ristinuskosta, johon heidät väkipakolla oli käännytetty, karkottaneet tai surmanneet papit ja palanneet entiseen pakanuuteensa. Isänsä oli hän saanut kuulla olevan vielä elossa sekä pakanain päällikkönä.

Piispa Tuomas oli ottanut hänen käännytystarjouksensa mielihyvin vastaan, huomaten hänet syntyperänsä perusteella mitä soveliaimmaksi mieheksi suostuttelemaan uppiniskaisia hämäläisiä kirkon kuuliaisuuteen. Niin oli saarnaajaveli Pietari, joka oli alkanut käyttää vertauskuvallista nimeä Kaukovalta, koska hän nöyryydessään oli pitänyt ihmiselle sopimattomana käyttää isänsä nimeä Kaikkivalta, lähtenyt yksinään vaeltamaan syntymätienoitaan kohti, hyljäten piispan tarjouksen aseellisesta saattueesta ja jättäen itsensä herransa Vapahtajan turviin.

II.

Ilta pimeni ja alangoista nouseva sumu kietoi puut kosteaan verhoon. Kuinka täällä olikaan yksinäistä ja autiota! Korpien iäistä hiljaisuutta häiritsi vain huuhkajan käheä huuto tai metsäpuron solina. Mutta veli Pietari ei ollut majapaikasta huolissaan, sillä usein oli hän Vironmaalla vaeltaessaan saanut yöpyä taivasalle.

Hän katseli jo soveliasta kuusta, jonka alle rakentaisi nuotionsa, kun hän samassa huomasi tulen pilkottavan etäämpänä pienen lammen rannalla. Kuinka ihanalta tuntuikaan tuo ystävällisesti vilkuttava tuli tässä erämaan autiudessa! Rohkeasti lähti Pietari pyrkimään sitä kohti.

Tervasnuotion ääressä istui vanha ukko, käännellen vartaassa äsken kynittyä lihavaa metsoa, jonka höyhenet näkyivät kasassa vaarin kapineiden, keihään, jousen ja nuolikotelon luona. Vaari oli kookas ja tuuheapartainen sekä puettu hämäläisen metsänkävijän asuun. Kun hän ääneti ja liikkumatonna istui siinä nuotion punertavassa loisteessa, tuuheiden kuusten siimeksessä, ympärillään vahva pihkan ja veren tuoksu, olisi häntä saattanut luulla joksikin metsän jumalaksi.

Pietarin lähestyessä ei vaari osottanut mitään hämmästyksen merkkiä. Asentoaan muuttamatta tähtäsi hän tulijaan terävän katseen tuuheiden kulmainsa alta sekä vastasi äänettömällä päännyökkäyksellä Pietarin tervehdykseen. Samalla tavoin antoi hän myöskin suostumuksensa vieraan pyyntöön saada viettää yönsä hänen nuotiollaan.

Laskien matkarepun selästään istui Pietari tulen ääreen. Ukon olemus vaikutti häneen omituisen tenhoovasti eikä hän uskaltanut häiritä häntä puhuttelullaan. Mutta kun ukko oli saanut metson paistetuksi ja ryhtyi aterioimaan, leikkasi hän siitä mehevän palan ja ojensi Pietarille lausuen:

"Syö tuo terveydeksesi. Näytät kulkeneen pitkän matkan. Ehkä olet hyvinkin kaukaa kotoisin?"

"Minä tulen Turusta", vastasi Pietari, "mutta kotoisin minä en ole sieltä, vaan siltä suunnalta, jonne nyt matkani pitää."

"Olet siis hämäläisiä?" kysyi ukko, tarkastaen häntä uudelleen kiireestä kantapäähän.

"Olen syntynyt Linnajoen varrella, vaikka olenkin kauan ollut poissa kotiseudultani", vastasi Pietari, ryhtymättä vielä sen tarkemmin tekemään selkoa olosuhteistaan.

Ukko hymähteli jotakin itsekseen ja jatkoi ääneti ateriaansa. Pietarin teki mieli tiedustella häneltä lähemmin kotiseutunsa oloista sekä ennen kaikkea oliko hän ristitty, mutta hän ei tietänyt oikein, miten päästä lähemmäs tuota metsänjumalaa. Niin aterioivat he hetkisen ääneti, kunnes ukko siirtyi itsestään tuohon asiaan kysymällä: "Taidat olla ristitty?"

Pietari, joka matkalle lähtiessään oli varovaisuudesta jättänyt munkinpuvun sekä ottanut tavallisen suomalaisasun, vastasi myöntäen ja odotti jännityksellä, mitä se vaikuttaisi hänen yötoveriinsa.

"Ristitty ja matkalla Linnajoelle!" huudahti ukko hämmästyneenä ja pudisti päätään.

"Eikö sitten ristitty voi mennä Linnajoelle?" kysyi Pietari kummastusta teeskennellen.

"Miksikäs sinne ei voisi mennä", vastasi ukko, "mutta takaisin paluun voi olla niin ja näin. Saat kiittää onneasi, ellei sinua juoksuteta kuoliaaksi pyhien puiden ympärillä. Kaikkivalta ei säästä ketään ristittyä."

"Kaikkivalta", huudahti Pietari hämmästyneenä. "Niin, meidän hämäläisten päällikkö", selitti ukko. "Jurva hänen nimensä oikeastaan on, mutta ihmiset ovat alkaneet jo aikoja sitten kutsua häntä Kaikkivallaksi, kun hän tahtoisi kaikki alistaa valtansa alle. En tiedä, mutta ainakin hänen vihamiehensä väittävät hänen pyrkivän kuninkaaksi, sellaiseksi kuin ruotsalaisillakin on. Ruhtinaaksi häntä omat orjansa jo sanovatkin. Ristityitä hän on kovin vihannut siitä pitäin kun ne veivät häneltä ainoan pojan. Niin että kolmiyhteisen jumalan palvelijan ei ole hyvä mennä hänen kätensä ulottuville."

Omituiset tunteet täyttivät Pietarin mielen hänen kuunnellessaan ukon juttelua. Jos hän onnistuisi käännyttämään isänsä ristinuskoon, niin samalla suostuisi varmaankin suurin osa hämäläisiä kasteeseen ja hän olisi tehnyt Jumalalle sangen otollisen työn. Hänestä tuntui merkilliseltä Jumalan johdatukselta, että ristiretkeläiset olivat vieneet mukanaan juuri hänet, päällikön pojan, ja että hän siten oli saanut tilaisuuden päästä osalliseksi taivaallisesta valkeudesta. Varmaan oli Jumala siten valinnut hänet oman heimonsa apostoliksi.

Sitten siirtyivät Pietarin ajatukset hänen äitiinsä, jonka kuva näinä kuluneina vuosina oli aina säilynyt hänen mielessään ja jonka hän ennen muita oli sulkenut esirukouksiinsa. Ukkoon kääntyen kysyi hän: "Entäs äitini... tuota, Kaikkivallan vaimo tarkotin sanoa, elääkö hän vielä?"

Ukko katsoi häneen pitkään ja kummastuneena, mutta omia ajatuksiaan ilmaisematta vastasi hän:

"Elää kyllä, vaikka hänen tukkansa onkin poikaansa murehtiessa käynyt aikaisin harmaaksi."

Pietari ei voinut täydellisesti hillitä liikutustaan, vaikka hän huomasikin ukon jälleen tarkastelevan itseään. Hänen silmänsä kostuivat väkisinkin muistellessaan äitiään, jonka heleään kehtolauluun hän pienokaisena oli niin usein nukahtanut. Kuin verhon alta kohosi hänen sisäisen näkemyksensä eteen joukko kotoisia kuvia. Hän näki tavattoman avaran pirtin, jonka permannolla äiti liikkui toimeliaana emäntänä, vyöllään helisevä avainkimppu. Karsinassa kolkkivat jauhinkivet, joita orjat väänsivät, ja seinillä kiiltelivät isän sota-aseet. Pitkän honkapöydän ääressä tarinoivat miehet olutta juoden ja vanha, pitkäpartainen vaari, kiertelevä runoseppä, näppäili kanteletta.

Mutta hetken kuluttua irtausi Pietari näistä mielikuvista, lausuen itsekseen: "Se on kansa, joka vielä pimeydessä vaeltaa, suokoon Jumala, että sille pian koittaisi oikea valkeus ja että se virittäisi kanteleensa ristiinnaulitun ylistykseksi."

Hän tarkasteli nyt vuorostaan ukkoa, joka mietteisiinsä vaipuneena tuijotti nuotioon. Mahtoiko hän olla ristitty? Ehkä hyvinkin, koskapa hän oli varottanut häntä menemästä Linnajoelle.

"Entä sinä, vanhus, oletko sinä ristitty?" kysyi hän hetken kuluttua vuorostaan.

Ukko nosti katseensa nuotiosta, hymähti omituisesti ja lausui sitten:

"Onhan minut kyllä kerran kastettu, mutta tokkopa ristittyjen jumala minua silti omaksensa tunnustaisi."

"Miksi niin, jos sinut kerran on kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen?" ihmetteli Pietari.

"Minut kastettiin väkipakolla, mutta pappien ja sotilasten mentyä pesin minä itseni uhrilähteessä jälleen puhtaaksi", vastasi ukko rauhallisesti.

"Sinua onnetonta!" huudahti Pietari, jonka uskoninto heräsi. "Tiedätkö, että sinä sillä teollasi olet tuominnut itsesi helvettiin?"

"Jospa lienenkin, niin sielläpä kai ovat vanhempani ja koko sukunikin ja heidän seurassaan minä kuitenkin viihdyn paremmin kuin outojen ristittyjen kera taivaassa", selitti ukko yhtä rauhallisena. "Minä olen lapsuudestani saakka rukoillut Ukkoa sekä uhrannut Tapiolle ja Mielikille eivätkä ne ole minua koskaan hätään jättäneet. Mitä syytä minulla silloin olisi luopua heistä ja ruveta palvelemaan muukalaisten jumalia?" Tämän sanottuaan korjasi ukko nuotiota ja laskeusi sitten havujen päälle pitkäkseen, vaipuen kohta uneen.

Niin kuohuksiin kuin Pietari oli hänen sanojensa johdosta joutunutkin ja niin paljon sanottavaa kuin hänellä olisikin ollut tuolle pakanalliselle heimolaiselleen, täytyi hänen kuitenkin ukon välinpitämättömyyden tyrehdyttämänä hillitä itsensä.

Nyt vasta aavisti hän täydelleen ne vaikeudet, jotka häntä kohtaisivat, koettaessaan käännyttää omia jäykkäpintaisia heimolaisiaan. Kauan makasi hän havuvuoteellaan avoimin silmin, miettien elämäntehtäväänsä ja rukoillen sille Jumalan siunausta.

III.

Vietettyään vielä yhden yön metsässä saapui Pietari sitä seuraavana päivänä Linnajoelle.

Syvä liikutus valtasi hänet, kun hän eräältä kunnaalta näki edessään laajenevan Linnajoen kylän peltojen ja niittyjen, joiden halki joki luikerteli, laajeten etäämpänä suojaisaksi merenlahdeksi. Joenpannalla linnamäen suojassa oli kylä ja sen keskellä kohosi korkeimpana ja uhkeimpana hänen syntymäkotinsa. Mutta niiden kirkkaiden muistojen yli, joita lapsuuden leikkikenttien näkeminen palautti hänen mieleensä, loi synkän varjon kylän laidassa kohoava uhrilehto sinne ripustettuine hevosen- ja karhunpäineen. Nopeasti palautti sen näkeminen hänet muistojen maailmasta todellisuuteen, muistuttaen häntä edessään olevasta tehtävästä. Hän tunsi jälleen raskaan velvollisuuden taakan ja voimattomuutensa tunnossa polvistui hän nöyrästi ja rukoili uutta voimaa ja rohkeutta työhönsä.

"Ristitty!" kuului hänen takaansa vihainen ääni, kun hän oli vielä rukoukseensa syventyneenä, ja lujat kourat tempasivat hänet samalla seisoalleen.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan huomasi Pietari olevansa tekemisissä kahden nuoren, asestetun miehen kanssa. Siinä paikassa yhtyi kaksi polkua, se, jota myöten hän oli lännestä käsin vaeltanut, sekä toinen ylempää jokivarrelta tuleva. Tätä viime mainittua pitkin olivat nuoret miehet nähtävästi saapuneet ja yllättäneet hänet rukoukseen syventyneenä.

"Miksi te käytte minun kimppuuni, vaikka minä tulen aseettomana ja lisäksi teidän ystävänänne?" lausui Pietari sävyisästi nuhdellen.

"Vai ystävänä!" vastasi toinen hänen vangitsijoistaan ivallisesti. "Kyllä me kuulimme, minkälaista sinun ystävyytesi on, kun rukoilit ristittyjen jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme."

"Mutta teidän omaa parastanne minä sillä tarkotin", väitti Pietari. "Minä en tule luoksenne hävittävänä vihollisena, vaan hyvän sanoman saattajana."

"Hyvän tai pahan, niin siitä saa Kaikkivalta päättää. Viemme sinut mennessämme hänen luokseen käräjäpaikalle."

He sitoivat hänen kätensä ja lähtivät sitten keskellään kulettamaan kylää kohti.

Linnamäki oli joesta kohoava hietikkokumpu, jonka laella oli jo vanhastaan ollut jonkunlainen suojavarustus sekä yhteinen käräjäpaikka. Lähemmäs tultua huomasi Pietari, että kumpu oli ympäröity syvällä ja leveällä vallikaivannolla, jota hänen lapsuutensa aikana ei vielä ollut. Ympäri kummun lakea oli niinikään rakennettu vankka paaluaita ja sen sisäpuolella oli muutamia rakennuksen alkuja.

Varustuksen sisällä, jonne kulettiin kaivannon yli johtavaa nostosiltaa myöten, oli koolla suuri joukko kansaa, etupäässä miehiä. Ne olivat Syyskäräjille kokoontuneita etelähämäläisiä.

Ensimäiseksi kiintyi Pietarin katse isäänsä, joka istui kivellä kansanjoukon keskellä. Hänen ympärillään istui kehään asetetuilla kivillä kymmenen käräjävanhinta, jotka yhdessä päällikön kanssa ratkasivat riitoja ja muita asioita. Puettuna kalliiseen verkaviittaan, uumallaan hopeasolkinen vyö ja kaulassaan raskaat hopeaketjut sekä sivulla miekka, jonka ponsi ja huotra olivat moninaisesti kirjaillut, näytti Jurva sangen uhkealta. Hän oli useimpia muita kookkaampi, kuten päällikön tulikin, ryhdiltään arvokas ja katseeltaan päättävä. Koko hänen olemuksensa todisti todeksi sen, mitä metsästäjäukko oli Pietarille kertonut tämän heimoruhtinaan salaisista valtaunelmista.

Hän oli niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka Pietari oli viettänyt vierailla mailla, suuresti vanhentunut. Tuuhea parta, joka lainehti hänen leveällä rinnallaan, muistutti väriltään kuusennaavaa ja harmaantunut oli myöskin olkapäillä riippuva, alkuaan sysimusta tukka. Mutta hartiat eivät olleet vuosien eikä mielimurteiden painosta köyristyneet, vaan hänen ryhtinsä oli yhtä pysty ja käskevä kuin ennenkin.

Nähdessään isänsä sellaisena käräjäkivellä heimolaisiaan tuomitsemassa, unhotti Pietari hetkeksi sen kaksikymmenvuotisen, sisältörikkaan ajanjakson, jonka kuluessa hän oli isästään ja heimolaisistaan niin kauas etääntynyt. Hän tunsi hetkisen samaa kunnianhimon sekaista ihailua voimakasta isäänsä kohtaan kuin ennen pikku poikana, sekä unhotti kuuluvansa nykyään yksinomaan taivaalliselle herralleen, Kristukselle.

Kohta kun Pietari saattajineen oli ilmestynyt paalutuksen sisään, kiintyi Jurvan katse häneen. Omituista väristystä tuntien tarkkasi Pietari ilmettä isän kasvoilla ja odotti, tuntisiko tämä häntä. Mutta isän katse oli kylmä ja vaaniva, ja kun esillä oleva asia oli ratkaistu, lausui hän:

"Hoi, te siellä! Mitä varten tuotte sen sidottuna käräjäpaikalle? Onko hänet tavattu pahanteosta?"

"Hän on ristitty ja me tapasimme hänet rukoilemassa ristittyjen Jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme", vastasi toinen Pietarin saattajista.

Päällikön kulmat rypistyivät uhkaavasti. Hän viittasi saattajia astumaan vankineen lähemmäs ja kysyi sitten Pietarilta:

"Kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?"

Pietari oli juuri aikeissa vastata kysymyksellä: "etkö tunne minua?" kun hänen katseensa samassa kiintyi erääseen kehässä istuvista käräjävanhimmista. Se oli nimeltään Rönkä, mahtava mies ylempää jokivarrelta ja Pietari muisti hänet isänsä kilpailijaksi ja katkeraksi vihamieheksi. Kuin salamanvälähdyksenä näki hän sen vahingoniloisen ilmeen, mikä kuvastuisi Röngän kasvoilla, jos hän ilmaisisi syntyperänsä ja tässä kaiken kansan kuullen kävisi selväksi, että Jurvan poika on ristitty, joka rukoilee häviötä heidän pyhälle puistolleen. Sekä myötätunnosta isäänsä kohtaan että eduksi käännytystyölleen päätti hän toistaiseksi salata syntyperänsä ja vastasi sen vuoksi:

"Minun nimeni on Pietari Kaukovalta ja minä tulen Turusta."

"Olet siis ristitty?" kysyi Jurva edelleen.

"Olen syntisten puolesta kuolleen Kristuksen opetuslapsi", vastasi Pietari avoimesti.

"Ja mitä varten olet tullut tänne meidän luoksemme? Muukalaisten vallottajain edelläkävijänä ja vakoilijanako?"

"Minun jälessäni ei seuraa mitään vallottajajoukkoa", vastasi Pietari, "vaan minä olen tullut yksinäni julistamaan teille rauhan sanomaa."

Hän alkoi nyt yksinkertaisesti ja tottuneesti puhua ristiinnaulitusta maailman vapahtajasta, joka ihmisyyden päälleen ottaen oli kuolemallaan hankkinut heillekin, ijankaikkisen autuuden. Mutta hän ei ehtinyt pitkälle, kun Jurva keskeytti hänet vihaisesti:

"Suus kiinni, sillä nuo sinun lorusi tunnetaan täällä jo ennestään! Rauhan sanomaa te ristityt sanotte tuovanne, mutta ryöväreinä te itse teossa saavutte."

Pietarin vangitsijoihin kääntyen jatkoi hän: "Viekää hänet kotiini ja sulkekaa vankikellariin, kunnes ehdin hänestä tarkemmin päättää. Nyt meillä on pohdittavana tärkeämpiä asioita."

Saattajat lähtivät taluttamaan Pietaria kylää kohti, joka oli alempana varustuksen pohjoispuolella. Toinen heistä lausui matkan varrella Pietarille:

"Nyt saat Kaikkivallan kellarissa levätä tarpeeksi, että jaksat Kekrin juhlassa juosta uhrilehtomme ympäri."

IV.