Part 20

"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä ja lisäksi on meri välillämme."

Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen kaikilta idän vaaroilta.

Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa selviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen, Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon epäedullisemman muodon.

Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen. Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen tökötistä, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää kiihdyttävästi.

Ja nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita, mutta luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat tulleet sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja varastettu missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen, pettäminen ja valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei niitä tunnuttu pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat heidän uskontoonsa.

Entä heidän hallitsijansa? _Talis rex, qualis grex!_ oli Agricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena lausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota rauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan olikaan ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin ja suopein, pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin taas oikullinen ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin vuoroin hän oli taas yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän raivon valtaan. Heidän oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely asiansa ajamiseksi, sillä rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä keskusteluilla päästy mihinkään. Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa, tosiasiain sotkemista ja mahdotonta tinkimistä. He olivat tulleet tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus ja sanassaan pysyminen olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä asioita kuin liassa ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille. Täällä oli kaikki omituisen venyvää ja niljakasta.

Alussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton antaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.

"Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole valtiotaidon ensimäisiä ehtoja?" kysyi Agricola heidän illastaessaan.

"On, epäilemättä", vastasi Lejonhufvud.

"Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja siksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja", jatkoi Agricola.

Tähän virkkoi arkkipiispa:

"Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia miehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset lähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin kunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli Roomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka hän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan kidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen."

"Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on todella vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme oppineet tuntemaan", virkkoi Lejonhufvud. "Kun meillä ja muissa läntisissä maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he kokonaan sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuunottamatta heidän omituista luonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä."

"Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyväisesti rakentaa", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan "niin eikö silloin valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu ennen pitkää luhistumaan kokoon?"

Kaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua lausui Lejonhufvud varoen:

"Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia vastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa... ja väkirikas. He lisääntyvät kuin sienet."

"Sienet tosiaankin!" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi Laurinpoika. "Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleeseen, joka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen vallottaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi."

* * * * *

Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä jätti hänet kokonaan rauhaan. Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa tältä idän raakalaisuudelta kehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli täysin vakuutettu siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä suuri valtakunta tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen mahdottomuuteensa. Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa kehityksessä ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia varten viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden oli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara häälyä vielä, vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat -- minkä venäläisten ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin hyvänsä tapahtuvan -- ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika ja pimeys, jota täällä kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana painua Suomeen, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle? Ne tallattaisiin maahan ja häviäisivät siihen pimeyteen, joka leviäisi yli maan!

"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän kuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan, kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa. "Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana lausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten seisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen kansastaan?

* * * * *

Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."

Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja innostuu ja havahtuu samassa todellisuuteen.

Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti, aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa keveämmäksi.

"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."

"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa puoleen.

Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.

"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja muisteli.

Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi. Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.

Suurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän ei saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä kynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen nöyrästi.

Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa, mutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun hänen sisäiselle katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto hänen siihenastisessa elämässään. Niin saa toi hän taas tällä hetkellä nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja osottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi, että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla kuin karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi käymästä.

Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa näki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkotusperäänsä varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus, ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.

* * * * *

Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle Kun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän horrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui.

Menomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta ajatellessaan verrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli kasvipenkkejään hoitaa äärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt palautui se unikuvana jälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien, harvennellen, kastellen ja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä kasvitarhassa, joka oli ihan suuren ja pimeän erämaan reunassa. Sieltä kuului lakkaamatta hiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin murinata ja kiljuntaa. Pensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä ja välähteli teräviä hammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja epätoivo hänen mieltään ja lopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan laitaan sekä alkoi ääneensä napista taivaan herraa vastaan, joka ei ollut edes pientä virtaa asettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan välille. Silloin risahtelivat oksat ja joukko petoja karkasi hänen saralleen. Tuskan vallassa painoi hän kasvonsa käsiin ja kuuli, kuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat petojen jaloissa. Mutta silloin kuului pelottava jyräys taivaalta ja kun hän säikähtyneenä nosti silmänsä, oli keskelle taivasta auennut kuin akkuna, jossa näkyi suuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot vihasta salamoivin silmin, samalla kun metallin kirkas, luita ja ytimiä vavisuttava ääni huusi: "Älkää tallatko minun kasvimaatani!" Nurinniskoin loikkasivat silloin pedot takaisin metsään, joka kävi äänettömäksi kuin hauta. Mutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna taivaalla ja vavisten ajatellessaan, että se oli totisesti isä, jota eivät ole nähneet muut kuin poika, havahtui Agricola unestaan.

Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle:

"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."

"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun tunnet isänmaasi ilmankin."

"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin, rakas Suomenlahteni!"

Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen etäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta aikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä, jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat muodostaneet.

"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu uuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista untaan.

Niin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus hänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt hän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta.

* * * * *

Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut hänen vointiaan tiedustamaan:

"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja kuulla suomenkieltä."

Hän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan:

"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!"

"Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse koetti nostaa hänet ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi kädestä ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle...

Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.

"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.

Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille loihtinut.

Luopioita

Kollegion pienen sairashuoneen ikkuna oli hiukan raollaan ja siitä tuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti se virkistävästi huoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin viidenkolmatta vuotias kaunismuotoinen nuorukainen. Hän lakkasi hourimasta ja rynnistelemästä, maaten levollisesti ja tirkistellen kuumeesta kiiltävin silmin vastapäisellä seinällä riippuvaa ristiinnaulitun kuvaa.

Hänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä, silmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva "ikuisen kaupungin" melu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen ikkunan kiinnemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen ja syventyi tutkimaan "Pyhimysten kukkasia", jotka sata vuotta aikaisemmin olivat veljeskunnan perustajan, Ignatius Loyolan, elämässä saaneet aikaan niin ihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli hän pari lausetta ehtinyt lukea, kun sairas keskeytti hänet lausuen kovalla äänellä:

_"Magna est distantia inter Romam et Finlandiam... Illa me habet, hanc desidero."_ [Pitkälti on Roomasta Suomeen... Edellisessä olen, jälkimäistä ikävöin.]

Hoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo sanat hänelle tarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas arveluttavasti tulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä. Ojentaen molemmat kätensä jatkoi hän läähättäen:

_"O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est animus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta!"_ [Oi, Klaara, Klaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua, sinä siunattu neito!]

Hoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi korviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein huutamalla:

"Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko minua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun sallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa."

Hoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:

_"Quid dicis? Cur non latine loqueris?"_ [Mitä sanot? Mikset puhu latinaa?]

Ja aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi laulavalla äänellä:

"Jam, dulcis amica, venito, quam sicut cor meum diligo. Intra cubiculum meum ornamentis cunctis onustum. -- -- -- -- -- Sine te non potero vivere; jam decet amorem perficere."

[Jo tulen, armas ystäväni, sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni. Käy sisään makuukammiooni, jonka monet koristukset täyttävät. -- -- -- -- -- Ilman sinua en voi elää: on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]

Sairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen äänellä hoilottaa:

"Magis quam ecclesiam diligo tabernam, ipsam nullo tempore sprevi neque spernam."

[Enemmän kuin kirkkoa rakastan kapakkaa; sitä en ole koskaan halveksinut enkä halveksi.]

Hoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.

_"Sile, impie!"_ [Vaikene, jumalaton!] -- huudahti hän ja teki ristinmerkin.

Mutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan, pakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi mukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja vanhempi ryhtyi suonta lyömään, nuoremman hillitessä sairasta.

Verenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut virvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä ja alkoi tasaisemmin hengittää.

Silmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi kuiskaten, mitä sairas oli puhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet supussa silmäiltyään sanoi vanhempi:

_"Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi lutherani. Ora pro eo."_ [Hänessä on vielä jonkun verran kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on lutherilaisen piispan poika. Rukoile hänen puolestaan.]

Sen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki nuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä lukea:

_"Domine, ne in furore tuo arguas me..."_ [Herra, elä soimaa minua vihassas...]

Luettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän ristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.

Kun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta heräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä hänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote:

_"Reverendissio D:no Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et carissimo filio etc. Roma, in Collegio germanico."_

* * * * *