Part 2

Rautaisin miekoin ja terävin nuolin saapuivat takaa suuren veen valkeat miehet. Ryöstäin ja murhaten häätivät heimoni pinnalta maan. Mut ajan virran vieriessä vuoronsa on kullakin: Nyt herra sinä, tuo taas orja, huomenna jo osat toisin. Takaa saman suuren veen tulee uudet valtiaat, eessä joiden notkistaa niskansa saa suomen heimo. Verta, verta, miekan valtaa helmassansa kantaa tulevaiset vuosisadat. Ruton, miekan, riidan, petun kera kasvaa tämä kansa. Ja kun kerran taivaan Ukko päästä pitkäin, öisten vuotten myötäisen suo tilaisuuden ikeen alta kansan päästä: Silloin vasta huomataan, ett' on sortajista suurin kansan oma riitamieli; suopeimmillaan silloin onnenpäivän paistaessa pohjan kansa itsepäinen syöksymään on valmis turman kuiluun, unhon yöhön, toraten pois häipymään niinkuin vanha kivikansa, jonka luoksi Manan yöhön mua taaton varjo viittoo.

Kun Korri oli lopettanut laulunsa, alkoi ympärillä istuva kansa yhteen ääneen murista ja soimata häntä siitä, että hän kostomielessä oli ennustanut tuhoa heidän jälkeläisilleen.

"Se teikäläisten vanha tietäjä", vastasi heille Korri, "joka minulle nuoruudessani opetti monta salattua asiaa, sanoi vaarallisimman niistä pahoista haltioista, jotka Suomen heimoa vainoavat, olevan Eripuraisuuden. Teinkö minä väärin, että sen teille paljastin? Jos te sen sijaan, että ryhtyisitte tuota pahaa haltiaa keskuudestanne karkottamaan, vainoatte niitä, jotka teille tuon haltian tuhotöistä muistuttavat, niin sitä varmemmin kohtaa teitä kerran tuho, kohtaapa vielä suotuisimpana onnenhetkenänne. Sille ei silloin mahda mitään itse Ukkokaan, niin mielellään kuin hän soisikin teistä kasvavan suuren ja voimakkaan kansan."

Tämän sanottuaan otti Korri kanteleen kainaloonsa ja kansanjoukon jäädessä ristiriitaisten tunteiden valtaan lähti hän vuorelta pois. Sen jälkeen ei häntä enää nähty. Oliko hän kanteleineen heittäytynyt koskeen, joka oli Sorjakorjan kerran niellyt, vai oliko hän kaivautunut muinaiseen kotiluolaansa kuolemaan, sitä ei saanut kukaan tietää.

Siihen päättyy vaatimaton tarina Korrista, kiviaseita ja nahkapukuja käyttävän luolakansan viimeisestä jäsenestä, joka monien murheiden jalostamana eli monta pitkää vuosikymmentä suomalaisheimon parissa ja oppi heidän tietäjäinsä vanhan viisauden.

Viikinkikuninkaan näky

Korri oli jo kauan maannut turpeen alla, hänen nahkapukuinen ja kiviaseinen heimonsa oli jo miltei sukupuuttoon kuollut ja valkoiset tulokkaat, jotka kutsuivat itseään suomalaisiksi, olivat levinneet laajalle sekä käyneet keskenään monta veristä heimosotaa, kun seuraava tapahtui.

* * * * *

Suurin joukoin olivat hämäläiset kerääntyneet kesäkalastukseen Vironniemelle, missä he päivänseisauksen aikana viettivät iloista Ukonjuhlaa. Kuuluisa tietäjä ja uhripappi Tapo oli keväällä saanut toimeen rauhan hämäläisten ja karjalaisten kesken, ja näille juhlille oli nyt saapunut vieraiksi joukko itäisen heimokansan edustajia.

Kun uhriateria oli syöty ja kokkotulet piti sytytettämän, saapui sanoma, että lännestä päin lähenee pitkin rannikkoa suuri viikinkilaivue.

Kuin salama iski viesti juhlakansan sekaan. Kyläkuntain päälliköt kokoontuivat neuvottelemaan, ja kun koolla oli niin runsaasti asekuntoista väkeä, päätettiin heti rannalla ryhtyä taisteluun viikinkejä vastaan, jos he Vironniemellä yrittäisivät maallenousua. Naiset ja alaikäiset saatettiin metsien suojaan, itäänkäsin lähetettiin pikaviestejä, että rantakylissä tietäisivät olla varuillaan, ja lopuksi pantiin toimeen yleinen aseiden tarkastus.

Mutta missä oli Tapo, heimokunnan suuri tietäjä? Nyt jos koskaan olivat taipeen hänen viisautensa ja suuret kokemuksensa.

Ryhdyttiin etsimään Tapoa ja lopuksi hänet löydettiin eräästä kallionkourusta merenrannalta, missä hän arpakannus polvellaan oli vaipunut syviin mietteisiin.

Hän seurasi etsijöitään päälliköiden neuvotteluun. Tapo oli pitkä ja luiseva ukko, jonka valkoinen parta edestä peitti uumavyön vaskiset soljet. Hänen sanottiin olevan kainulaista syntyperää eikä hänen ikäänsä kukaan tiennyt tarkalleen. Vanhimmatkin miehet väittivät lapsina ollessaan nähneensä hänet jo yhtä vanhana. Siitä syystä sekä hänen suuren viisautensa vuoksi uskoivat toiset hänen olevan itse Ukon, joka muinaisina aikoina oli heimolaisensa meren takaa johtanut tähän maahan, toiset taasen sankariajan suuren tietäjän Väinämöisen, jonka virsiä juhlissa laulettiin. Varmuudella tiedettiin Taposta vain, että hän oli aikoinaan retkeillyt kaukana lappalaisten maassa sekä ollut kerran viikinkien sotavankina. Näillä retkillään oli hän saavuttanut suuren viisautensa sekä oppinut monenlaisia taitoja, joita hän sittemmin oli levittänyt heimonsa keskuuteen. Mutta ennen kaikkea oli hänen pyrintönään ollut koota keskenään vihamieliset heimot, ja monta tuimaa veljessotaa oli hänen toimestaan vältetty.

"Miksi laulut ovat vaienneet ja miksi miehet seisovat aseissa?" kysyi hän luokse ehdittyään.

"Etkö tiedä, että lännestä lähenee suuri viikinkilaivue?" kysyttiin häneltä vastaan.

"Sen minä tiesin jo aamulla unesta havattuani", vastasi Tapo, "mutta sen vuoksi teidän ei tarvitse varuillanne olla. Heidän matkansa määränä ovat kaukaisemmat maat tuolla idässä."

Samassa tuli luotojen välistä näkyviin useita kymmeniä aluksia käsittävä laivue ja kaikkien katseet suuntautuivat merelle. Kirjoraitaiset sarkapurjeet ja punaisiksi maalatut kilvet pitkin alusten reunoja, miesten teräskypärit ja johtaja-aluksen kokasta ylenevä kullattu lohikäärmeen pää kimmelsivät laskevan auringon säteissä. Tasaisessa tahdissa liikehtivät airot ja hiljalleen eteni laivue, kunnes se kokonaan pysähtyi parin jousenkantaman päähän niemen uloimmasta nokasta. Ankkurit heitettiin mereen ja viikingit varustausivat yötä viettämään.

Erilleen muista ja lähemmäs maata ankkuroi lohikäärmeen muotoon rakennettu johtaja-alus, jonka keulapakalla seisoi kullattuun kypäriin ja haarniskaan puettu mies. Se oli Iivari Avarasyli, Upsalan kuningas ja voimallinen viikinki, jonka valtakunta käsitti koko Ruotsin, Tanskan, vendien maan, osia saksilaisten maasta ja Englannista. Suuren laivueensa kanssa oli hän nyt matkalla Gardariikiin kurittamaan venäläisten ruhtinasta Radbjartia, joka oli ottanut suojiinsa sekä puolisokseen hänen kapinallisen sisarensa.

Tapon sanoihin luottaen rauhottuivat taisteluun valmistautuneet hämäläiset. Aseensa jättäen ryhtyivät he juhlaa jatkamaan ja pitkin kallioita leimahtivat kokkotulet palamaan.

Mutta teltassa laivansa keulakannella lepäsi Iivari Avarasyli ja ajatteli entisiä sekä vasta edessä olevia vallotuksiaan. Vaivuttuaan vihdoin uneen näki hän seuraavan näyn:

Meren yli lännestä itään lensi suuri lohikäärme, josta sinkoili yltympäri loistavia kultakipunoita kuin sepän ahjosta. Ja suuri paljous lintuja kaikista pohjan ääristä seurasi lohikäärmeen perässä. Mutta kun se oli lennossaan ehtinyt itäisen maan kohdalle, nousi sieltä musta ja sakea pilvi, joka jyristen ja meuruten nieli itseensä lohikäärmeen seuralaisineen, niin että niitä ei sen koommin näkynyt.

Herättyään tunsi Iivari-kuningas itsensä sangen levottomaksi unensa johdosta ja hän ryhtyi kohta tiedustelemaan sille selitystä vanhimmilta ja viisaimmilta päälliköiltään. Mutta kukaan heistä ei sanonut kykenevänsä sitä selittämään, vaan he neuvoivat häntä rauhan merkkien suojassa lähtemään rannalle suomalaisten luokse, sillä heidän keskuudessaan tapaa aina olla suuria tietäjiä. Neuvo näytti kuninkaasta otolliselta ja hän soudatti itsensä maalle.

Nyt oli niin, että Tapo oli omissa näkemyksissään eläen viettänyt yönsä samassa kallionkourussa, missä hän oli eilenkin ollut, kun sanoma saapui viikinkien lähenemisestä. Ja siellä hän oli avoimin silmin nähnyt saman näyn kuin kuningas Iivari unissaan.

Kun nyt siis Iivari-kuningas saatettiin hänen luokseen, lausui hän:

"Sinun unesi, kuningas, on niin yksinkertainen, ettei se tarvitse mitään selitystä."

Suuresti hämmästyneenä vastasi kuningas:

"Näen, että olet tietäjä. Mutta sano kuitenkin, millainen tuo minun unennäköni oli?"

Silloin maalasi Tapo hänen eteensä unen sellaisena kuin he molemmat olivat sen nähneet.

"Mutta salli minun nyt kuulla sen merkityskin", pyysi Iivari-kuningas.

"Onhan se selvää", lausui Tapo, "että lohikäärme tarkottaa voimallista ruhtinasta, jonka sankarimaine on levinnyt ympäri maailman, kuten lohikäärmeestä sinkoili joka suunnalle kultaisia kipunoita. Mutta kun tämä mainio sankari joukkoineen tulee venäläisten maahan, joutuu hän perikatoon."

"Mitä, tarkoittaisiko tämä minua?" huudahti Iivari-kuningas ikävästi hämmästyneenä.

"Ei, vaan toista kuningasta, joka on hallitseva sinun valtakunnassasi vasta pitkien aikojen jälkeen."

"Se on hyvä", lausui siihen Iivari-kuningas, "minä teen siis retkeni onnellisesti ja kun minä perinpohjin hävitän ruhtinas Radbjartin maan, niin silloinpa ei minun jälkeläisenikään voi siellä perikatoon joutua."

"Sinä selität asian kovin omavaltaisesti", vastasi tähän Tapo. "Sinä itse et lainkaan tule perille Radbjartin maahan."

"Enkö tulisi perille!" huudahti kuningas vihastuneena. "Sen sinä, houkka, olet näkevä ennen tämän suven loppua. Mitä muuta varten jumalat olisivat tuon näyn minulle lähettäneet kuin että minä osaisin paremmin olla varuillani sekä estää jälkeläistäni uhkaavan vaaran."

"Niin kyllä", lausui Tapo, "varotukseksi ovat taivaan haltiat meille tämän näyn lähettäneet. Tuonne itään on aikojen vieriessä syntyvä mahtava valtakunta, joka uhkaa tuhoa niin teille Svean maan asukkaille kuin meillekin meren tällä puolen. Sen vuoksi minusta näyttäisi viisaimmalta, että meidän väliltämme lakkaisivat vihollisuudet ja me esiintyisimme liittolaisina itää vastaan."

Tähän Tapon puheeseen vastasi kuningas, jonka äskeinen suuttumus ei vielä ollut asettunut, ylimielisesti:

"Miksi ei, kyllä me svealaiset olemme valmiit lakkauttamaan sotaretkemme näille rannoille, jos te suomalaiset alistutte maksamaan meille veroa."

"Me olemme vapaa heimo emmekä sellaiseen suostu", vastasi Tapo. "Ja jos meidät siihen joskus ylivoimalla pakotettaisiinkin, niin, tietäös se, kuningas Iivari, näille kallioille on kuitenkin kerran kohoava mahtava kaupunki, josta käsin yhtyneet suomalaiset hallitsevat itse itseään."

Tätä sanoessaan viittasi hän kädellään ympäri kuin tulevaisuudessa ylenevän kaupungin piiriä osottaen sekä näytti tuuheiden kulmien suojasta hehkuvine silmineen niin juhlalliselta, että ympärillä seisovat kunnioituksesta vaikenivat.

Mutta kuningas Iivari tempausi irti vanhuksen sanojen luomasta lumouksesta ja päästi vihansa uudestaan valloilleen.

"Minä tahdon vielä ennen auringon laskemaa näyttää, kuka näillä rannoilla hallitsee!" huudahti hän uhaten ja soudatti itsensä takaisin laivalleen.

Kiiruusti varustausivat nyt hämäläiset taisteluun, mutta siitä ei tullut mitään, sillä kuningas Iivarin hetket olivat jo luetut. Noustuaan lohikäärmelaivansa keulakannelle näki hän kalliosärkällä, jonka viereen hänen aluksensa oli ankkuroitu, vanhan kasvatusisänsä Horderin seisomassa.

"Tule ja selitä minulle uneni, sillä suomalaisten tietäjä ei sitä osannut!" huusi hän vanhukselle.

"Sinun unesi on selvä ja sinä itse olet kohta astuva Helin, manalan jumalattaren, kartanoihin", vastasi Horder.

Kun he vielä olivat vaihettaneet muutamia kiivaita sanoja, julmistui kuningas siinä määrin Horderille, että hän syöksyi laivan reunan yli veteen päästäkseen mitä pikimmin kasvattajansa kimppuun. Horder syöksyi myöskin alas kalliolta ja molemmat he upposivat siihen paikkaan.

Silloin antoivat viikinkien päälliköt puhaltaa torviin ja kuningas Iivarin kuolema julistettiin koko sotajoukolle. Ja kun nyt enää ei ollut mitään syytä jatkaa matkaa Radbjartin maahan, varustausi laivasto palaamaan takaisin kotimaahan.

Tämän jälkeen kului lähemmäs kaksisataa vuotta, ennenkuin viikingit svealaisten kuninkaan Eerik Emundinpojan johdolla ilmestyivät Suomen rannoille. Silloin oli Tapo jo miespolvia maannut nurmen alla, mutta lukuisain tarujen sekä hänen opettamainsa taitojen kautta eli hänen maineensa vielä hämäläisten keskuudessa.

Päälliköntytär

Hämäläisten ja suomalaisten keskuuteen oli levinnyt tieto, että karjalaiset ovat ruvenneet liittoon Uudenlinnan venäläisten kanssa, jotka tunnustivat uutta, ristiinnaulittua jumalaa. Tätä piti suomalaisten päällikkö, Toivia Lietolainen, riittävänä syynä ruveta puuhaamaan sotaretkeä karjalaisten maahan. Hän sai käräjillä tahtonsa läpi, kun pohjoisten hämäläisten nuori heimopäällikkö, Hari Teljäläinen, joka oli saapuvilla käräjävuorella, ilmotti heimolaisineen lähtevänsä mukaan. Sotaretkelle päätettiin lähteä heti touonteon päätyttyä, että jouduttaisiin takaisin elonkorjuuseen.

Mutta Toivialla oli sotaretkeen yllyttäessään ainoastaan tekosyynä se, että karjalaiset olivat yhtyneet liittoon venäläisten kanssa. Yksinomaisena vaikkakin salaisena yllyttimenä hänellä oli toisaalta himo uusilla saaliilla kartuttaa entisiä rikkauksiaan, toisaalta toivo saada itselleen miehinen perillinen. Vanha tietäjä Tero oli näet uskotellut hänelle, ettei hänelle synny poikaa, ennenkuin hänen miekkaansa on kostuttanut kolmentoista vihollisen veri.

Tästä luvusta oli enää jälellä puolet, sillä kolme oli hän kaatanut silloin, kun suomalaiset lakkasivat maksamasta veroa svealaisten kuninkaalle Olaville ja surmasivat hänen veronkantajansa. Toiset kolme vihollista oli hänen miekkaansa langennut edellisellä sotaretkellä Uudenlinnan maahan, joten hänen siis vielä piti surmata kokonaista seitsemän. Sitten vasta hän oli saapa pojan, sillä hän ei tiennyt, että Tero oli hänen salainen ja katkera vihamiehensä, joka pelkästä pahansuopuudesta oli näin ennustanut, toivoen päällikön itse saavan surmansa ennenkuin oli ehtinyt kolmanteentoista.

Hari Teljäläisellä, liittyessään sotaretkeen, oli taasen vaikuttimena se, että hän oli saapunut kosimaan Toivia Lietolaisen tytärtä ja Toivia oli kallisten lunnaiden lisäksi vaatinut hänen koetustyökseen lähtemään mukaan karjalaisia vastaan. Ja saadakseen heimolaisensa paremmin taivutetuksi sotaretkeen oli Toivia vaatinut tulevan vävynsä jäämään heidän käräjilleen sekä siellä julkisesti ilmottamaan liittyvänsä miehineen suomalaisten yritykseen.

* * * * *

Toivia Lietolaisella oli yksi ainoa, kahdeksantoistavuotias tytär. Hänen maailmaantulostaan oli isä suuresti harmistunut sekä tulkinnut ylenkatseensa esikoisensa sukupuolta kohtaan sananlaskulla: "Tytär syntyi, tyhjä syntyi." Siitä syystä ei hän ollut huolinut antaa lapselleen nimeäkään. Vasta isompana oli päällikön tytär saanut sen naapureilta, jotka olivat alkaneet kutsua häntä hänen pukunsa mukaan Siniveraksi.

Siniverka ei ollut missään suhteessa toisten tyttöjen kaltainen ja sen vuoksi kylän vanhat vaimot ennustivat hänelle tavallista eriskummallisempaa kohtaloa. Hän oli luonteeltaan oikullinen, tulinen ja päättävä sekä vartaloltaan solakka ja notkea. Katkerana siitä, että oli syntynyt tyttönä, jota isä halveksi ja joka ajan tullen myytiin miehelle kuin kauppatavara, oli häneen aikaisin juurtunut viha vahvempaa sukupuolta kohtaan. Hän tahtoi olla yhtä etevä kuin hekin, ja kaksitoista-vuotiaana ratsasti hän aitojen ja ojien yli ja ampui jousella niin hyvin, ettei yksikään kylän pojista kyennyt hänelle vertoja vetämään.

Jo aikaisin oli alkanut ilmestyä kosijoita. Hänen ei ollut kuitenkaan tarvinnut piitata niistä mitään, sillä isä oli hänen puolestaan jakanut niille rukkasia, niistä kun ei yksikään ollut isän mielestä kyllin suurisukuinen ja rikas. Mutta nyt oli Teljän kaupungista tulitit sikäläisen vanhan heimopäällikön poika samalle asialle ja hänet oli isä hyväksynyt edellämainitulla ehdolla. Isä oli ilmottanut asian tyttärelleen sekä käskenyt hänen, ryhtyä myötäjäisiään valmistamaan, sillä häät piti vietettämän heti sotaretkeltä palattua.

Siniverka oli heti ensi näkemältä saanut syvän vastenmielisyyden Hari Teljäläistä kohtaan, sillä hän oli huomannut tämän silmissä salakavalan ja luihun ilmeen. Hän antoi Harin tuomat soljet ja rannerenkaat orjattarilleen ja sanoi uhmaten isälle, että hän ei ikinä lähde Hari Teljäläisen paremmin kuin kenenkään muunkaan vaimoksi.

"Vai niin, kanaseni", sanoi isä kylmän halveksivasti. "Sepähän nähdään."

* * * * *

Siniverka ei pannut rikkaa ristiin myötäjäisten valmistamiseksi. Hän vain ratsasteli päiväkaudet jousi selässään ja esiintyi päällikkönä kylissä, joihin oli jäänyt ainoastaan naisia ja lapsia sekä vanhoja paimenukkoja, joilla oli orjanmerkit otsassaan. Kaiken aikaa mietti hän keinoja, miten tehdä tyhjäksi aiottu naimiskauppansa. Viimeisenä keinona hänellä oli karata kotoa, mennä joko Voionmaalle ruotsalaisten luo tai Koroisten niemellä vierailevien kauppakestien kanssa vieläkin kauemmas. Mutta sitä ennen tahtoi hän yrittää jotakin muuta.

Kaksikymmentä päivää sen jälkeen kun isä oli joukkoineen lähtenyt Karjalaan, päätti Siniverka mennä Tero-tietäjän puheille, saadakseen häneltä jonkun hyvän neuvon. Tero oli ikivanha, vaahtopartainen ja äreä äijä, joka asui erillään muista ihmisistä, pimeän korven keskellä Linnavuoren takana. Siniverka ei ollut koskaan käynyt hänen töllissään, sillä kukaan ei mennyt hänen luokseen muuta kuin suurimman tarpeen ajamana.

Pelotonna astui Siniverka jousi selässään ikihämärän kuusikon halki luikertelevaa polkua tietäjän tuvalle. Rohkeasti astui hän noesta kiiltävään pirttiin, jossa hänen katseensa kohtasi ensimäiseksi lattialla kiemurassa makaavan käärmeen. Se nosti päätään ja nähdessään tulijan oudoksi oikasi se kiemuransa ja luikersi nopeasti multapenkkiin.

Tietäjää ei näkynyt missään ja uteliaana alkoi Siniverka tarkastella pirtin omituista kalustoa arpakannuksineen, yökönsiipineen ja moninaisine yrttikimppuineen, joita riippui katonlaessa. Lopuksi kiintyi hänen huomionsa kannelliseen tiinuun tuvannurkassa. Kun hän kurkisti sen sisälle, huomasi hän siinä olevan omituista, vihreälle vivahtavaa nestettä. Hänen teki kovin mielensä päästä tarkemmin senkin perille, ja niinpä otti hän pankolta kauhan ja täytti sen nesteellä. Mutta juuri kun hän kohotti kauhan tunnustellakseen nesteen hajua, ärähti hänen takanaan vihainen ja hätääntynyt ääni:

"Kuka onneton sinä olet, joka kajoat myrkkyyn!" Siniverka pudotti kauhan kädestään ja kääntyi ovea kohti. Siinä seisoi Tero, pienet silmät kipinöiden linnunsiipiä muistuttavain kulmakarvain alla. Mutta tunnettuaan vieraan päälliköntyttäreksi kuvastui hänen moniryppyisillä kasvoillaan pahanilkinen vahingonilo.

"Ähää, saitkos tarpeesi, Toivian pentu!" sähisi hän. "Tiedäpäs, että se oli myrkkyä, jossa sotaanlähtijät käyvät nuoliaan kastamassa, ja kohta sinun rusoposkesi ovat valkeat kuin palttina, sillä pieninkin tippa siitä riittää ottamaan hengen vaikka itse Hiideltä, saati sitte sinunlaiseltasi simapiialta. Mutta siihen sanoo vain Tero, että kutti parahiksi. Isän isäsi vääryydet alkavat tulla kostetuiksi. Hän riisti minulta nuorena naiseni ja myöhemmin hän Lapinretkellä työnsi ainoan poikani oman päänsä lunnaaksi. Mutta hänen poikansa, rikas Toivia, ei ole palaava Karjalasta, jonne minä hänet, houkan, olen usuttanut surmattavaksi. Ja se on hänelle parahiksi senkin vuoksi, että hän tarpeeksi rikkautta ja valtaa saatuaan tahtoisi kohota meidän kaikkien kuninkaaksi ja valtiaaksi. Mutta nyt on Tero tehnyt tyhjäksi hänen salaiset aikeensa. Hän ei palaa Karjalasta! Eikä sieltä palaa sinun sulhosikaan sinua hautaamaan. Sinä olisit äitinesi voinut minun vuokseni säästyäkin, mutta koska olet itse mennyt myrkkyäni maistelemaan, niin oli menneeksi. Sitä täydellisemmäksi muuttuu Teron kosto!"

"Tuki jo suusi, vanha korppi!" huusi hänelle Siniverka nauraen, niin että valkoiset hampaat välkkyivät. "Minä en ole huulilleni ottanut sinun myrkkyjäsi ja mitä ennustukseesi tulee, että Hari Teljäläinen ei palaa Karjalan retkeltä, niin siitä hyvästä minä vain kiitän sinua. Ja nyt pois siitä kynnykseltä tai saat vasaman sappirakkoosi!"

Hän ojensi jousensa Teroa kohti, joka kiiruusti hävisi ovelta. Nopeasti pujahti Siniverka ulos ja polulle tultuaan uhkasi hän jousellaan vielä kerran Teroa, joka pirttinsä nurkalta syyti kirouksia hänen jälkeensä. Iloisesti nauraen hävisi hän sitten kuusten suojaan.

* * * * *

Toista sataa vuotta olivat suomalaiset eläneet rauhassa lännen viikinkien kanssa. Silloin oli nimittäin Eerik Emundinpoika, Upsalan kuningas, tullut suuren sotajoukon kanssa Suomeen ja jouduttuaan taistelussa hänen kanssaan tappiolle, olivat suomalaiset suostuneet maksamaan veroa. Mutta alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli Norjan kuningas Olavi, joka oli ottanut ristiinnaulitun jumalan ja jota kuolemansa jälkeen oli ruvettu kutsumaan pyhäksi, tullut viikinkijoukkoineen Suomen rannalle. Lähes koko päivän kestäneessä taistelussa olivat suomalaiset kuitenkin voittaneet ja ajaneet hänet takaisin rannoiltaan. Tästä voitostaan innostuneina olivat he sitten surmanneet tai karkottaneet Upsalan kuninkaan veronkantajat.

Keväällä pidetyillä käräjillä olivat muutamat vanhimmista vastustaneet Toivia Lietolaisen tuumia sillä syyllä, että svealaiset saattaisivat milloin hyvänsä tulla kostamaan sekä uudistamaan Eerik Emundinpojan vallotuksia, joten oli vaarallista viedä asekuntoiset miehet koko kesäksi Karjalaan saakka. Toivia oli kuitenkin väittänyt, että koska he eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen yrittäneet kostoa, niin eivät he nyt enää sitä ajattele.

Mutta kävi, kuten vanhat miehet olivat ennustaneet. Svean maata hallitsi tähän aikaan Emund Vanha ja hänen poikansa Anund lähti nyt suurelle viikinki retkelle Suomeen, uudistaakseen meren tällä puolen ne vallotukset, jotka hänen isoisänsä, Olavi Sylikuningas, oli huolettomuudessaan menettänyt. Toista kuukautta sen jälkeen kun suomalaiset olivat lähteneet Karjalaan, saapui hän kesän kuumimpana aikana laivastoineen Aurajoen suuhun ja ryösti ensimäiseksi Turun kauppapaikan Koroisten niemellä.

* * * * *

Siniverka ratsasti huoletonna Lietolan kylien väliä ylempänä Aurajoen varrella, kun alhaalta saapui joukko hätääntyneitä pakolaisia, tuoden sanoman viikinkien saapumisesta.

"Kuinka suuri joukko heitä on?" tiedusti Siniverka.

"Paljon, paljon heitä on!" huusivat pakolaiset, "ja kohta he ehtivät tännekin."

Siniverka otti nyt isänsä suuren vaskitorven, jolla kansaa kutsuttiin koolle, ja puhalsi siihen. Pian täyttyi Toivian piha peljästyneistä naisista ja lapsista, ja kun Siniverka oli ilmottanut heille viikinkien tulosta, syntyi siinä suuri hätä, itku ja käsien väänteleminen. Mutta Siniverka käski heidän vaieta, ja kun he olivat jo tottuneet katsomaan häntä valtiattarekseen, tottelivat he ja kuuntelivat hiljaa, kun hän sanoi:

"Nyt ei ole aikaa itkemiseen! Meidän on pelastettava kotimme ja tuhottava viikingit!"

Tämän kuultuaan alkoivat kaikki jälleen parkua, pitäen hänen sanojaan mielettöminä. Mutta Siniverka komensi heidät uudelleen vaikenemaan.

"Tietysti me emme voi heitä tuhota avoimessa taistelussa, koska te kerran olette naisia", sanoi hän tavalla, kuin ei hän itse olisi heihin lainkaan kuulunut. "Mutta minulla on toisenlainen keino, joka iski mieleeni kohta kun olin kuullut heidän tulostaan. Kuulkaa siis! Nyt on kuuma ja kuiva aika. Kuljettuaan Koroisista tänne saakka ovat viikingit luonnollisesti janoon nääntymäisillään. Kyläämme tultuaan ehättävät he siis ensimäiseksi kaivojen ja lähteiden luo janoansa sammuttamaan. Mutta me myrkytämme kaikkien vesipaikkain vedet ja heistä ei yksikään ole jäävä henkiin. Itse menemme linnavuorelle ja katsomme sieltä, kuinka kaivojemme ympärystät täyttyvät kuolevilla viikingeillä."

"Myrkytämme, myrkytämme! Mutta mistä me tähän hätään saamme niin paljon myrkkyä kuin siihen tarvitaan?" huusivat naiset.

"Kyllä minä pidän siitä huolen, jos te lupaatte kaikessa totella minua", vakuutti Siniverka.

Kun naiset lupasivat noudattaa hänen käskyjään, jatkoi hän: