Part 19

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään Kustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille tuttua allekirjotusta "Göstavus", joka vankoin ja täsmällisin goottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti hän paperin eteensä pöydille ja alkoi hymyään hilliten lukea:

"Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten, kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät ja rohkeammat käymään kimppuun."

"He he he... hah hah haa!" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.

"Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu", lausui Kivennavan vouti. "Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta riittämiin asti -- aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla piisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne vartioiksi asetettu."

"Elähän nurise, veli Kivennapa", vastasi linnanpäällikkö, "sillä näiden sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa. Toissa päivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista neljätoista aamia reininviiniä."

"No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!" huudahti herra Jöns. "Mutta entäs paloviina ja pryssinki?"

"Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella -- ainakin parin kolmen tappelun varalle."

"Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?" kysyi Niilo Boije.

"Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän", ilmotti Maunu Niilonpoika, "vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime tammikuussahan me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla."

"Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko kymmentuhantinen joukko", arveli Kelkkalan herra. "Kyllä maar ensi kesänä saadaan silakat ja turskat lihavina."

"Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö meri heidät nieli?" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli Länsi-Suomesta tänne saapunut.

"Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki", virkkoi linnanpäällikkö, "jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun he yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja olipa todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan muureilta, kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla maakunnassa riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja lapsia surmaten, kuten heidän tapansa on aina ollut."

"Kymmenentuhatta paitaa yhdellä iskulla -- kiitos sinulle, Viipurinlahti!" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. "Mutta olikos siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia keinoja vihollisen vastustamiseksi?"

"Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä", vastasi herra Maunu, jonka edessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.

Hetken sitä selailtuaan luki hän:

"Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne suomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä, ovat tulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että kunniallinen mies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen piinan uhriksi. Tämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme tarpeen tullen sen kiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat mieluummin kuin haluavat vangeiksi antautua."

"Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela", naurahti Klaus Kristerinpoika. "Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi araksi, hän on vanhoillaan käynyt."

"Ja itaraksi, joll'emme nyt tahdo noita neljäätoista reininviini-aamia ottaa lukuun", lisäsi Jöns Maununpoika.

"Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä antamaan ratkaiseva isku", jatkoi Klaus-herra vakavasti. "Hän kuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan hetken luisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin alttiita suureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman sellaista saa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää."

"Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava sotaretki!" lisäsi Niilo Boije intohimoisesti. "En epäile ollenkaan, ettemmekö siinä onnistuisi."

"Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja kansan mieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä", vakuutti Klaus-herra. "Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla paljon lähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen mieslukunsa niinkään suuria merkitse."

"Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia paljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme aina vaaralle alttiina", arveli Maunu Niilonpoika.

"Niinhän se aina on", vastasi Klaus-herra, "että vaara kaukaa katsoen näyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäksi tullaan. Ja me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla Neva-joen takaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin siinä Nebukadnesarin unennäössä."

"Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus lysähtää läjään kuin lumiukko keväällä", tarttui Jöns Maununpoika ja teki jalallaan vahvistavan eleen.

"Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me saamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa tekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset rauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen kanssa -- ei niist' mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella vakuuttaa ikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata rauhaan luottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt lupaukset ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta ja epäluotettavaa kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin pohjaton suo, josta myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat meidän viljelyksiämme."

"Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet", lisäsi Jöns Maununpoika, "pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin hyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan Knuutti Possen ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat niin, että moskovalainen lyö nenänsä littiin sitä kivistä napaa vasten, mikä minun voutikuntani on."

Toisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä, kohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen kaakkoisimman voutikunnan maljan.

Leikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten juominkia pitkälle yön selkään.

* * * * *

"Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!"

Se oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka seuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa unettaren helmoilta, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt juuri parahiksi ja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän riuhtoa punottavaa voutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa katkeamaan ja muuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi erottaa sanat: Kivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki.

Nuori mies korotti ääntään ja huusi hänen korvansa juuressa:

"Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!"

"Häh, vihollinenko?" ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi verestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman kirjurinsa.

"Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä olet ja mitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?" huudahti hän.

"Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla", kertoi kirjuri. "Lennossa kiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön tänne, tuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte. Tontteriin ja Mustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia ja lähtiessämme loimotti eteläisellä taivaanrannalla useita tulipaloja."

"Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!" huusi Jöns Maununpoika. "Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja kannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee kuin kimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla, senkin vietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla nostan tien pystyyn."

Tyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä, kohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa. Tällä välin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu hereille ja Jöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti saattanut heidät jalkeille.

"No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä tuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa", huusi herra Jöns, kun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelemaan. "Kuinka paljon teillä on varaa luovuttaa minulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa Kivennavalle?"

"Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin korkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä", vastasi Maunu Niilonpoika. "Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei ole järin paljo kolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia saanut ja kirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin kreekiläisten kuninkaasta..."

"Niin, Leonidaasta", hymähti Klaus Kristerinpoika.

"Aivan niin, ja hän seisoi..."

"Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista vastaan."

"Niin juuri, ja voitti."

"Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa."

"No, jos siis tämä kreekiläiskuningas -- mikä sen nimi nyt taas olikaan -- voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa persialaista, niin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin täytyy sadalla viidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen kolmekymmentä tuhatta moskovalaista."

"Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa."

"Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta puoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta taitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet olla pyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin heiltä parrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa -- eihän se ole enää mistään kotoisin."

* * * * *

Tuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla sijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin lisää hevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki jalkamiehet rekiin.

Hevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa etupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle kerääntyneille herroille:

"Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja silloin te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin partaa."

Hän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni joukkue pyrynä liikkeelle.

"Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää", virkkoi Maunu Niilonpoika huolestuneena partaansa sivellen.

"Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä", arveli siihen Niilo Boije, tähystellen menevien jälkeen.

* * * * *

Levottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja vihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä vastaanottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat yötä päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja kerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti linnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia jäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän takaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän menettäisi kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.

Parin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasi. Linnanpäällikkö sekä toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet jälleen pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten torventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa lukuisat hevoskaviot.

"Jöns Maununpoika varmaan?" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä ulos. "Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään."

Toiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä. Portaita pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä tunkihe Jöns Maununpoika jo heitä vastaan huutaen:

"Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä suorana pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!"

Kun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika matkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti vyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.

"Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasin", virkkoi hän ja alkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle. "Tämä ruskea ja kaikista tuuhein koristi vielä toissapäivänä heidän ylimmän päällikkönsä, pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin leukapieliä. Ja noiden toisten entiset omistajat -- mene ja tiedä heidän nimensä, jotakin -koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta täysiä pajareita joka tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa."

"Mutta... oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten kanssa...?" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.

"Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!" täydensi Jöns Maununpoika.

"Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin."

"Kuivin suinko?" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri pöydän. "Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari päivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen lipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja pyydystämässä?"

"Missä ja kuinka suurivoimaisena sinä kohtasit vihollisen?" kysyi herra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika saanut alotteeksi hyvän kulauksen.

"Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa tai ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen tuhannen joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli jakaantunut kolmeen osaan. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin tuuleen, oli niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran entinen omistaja. Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle ja kolmas Muolaaseen päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen ja polttaen samota tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä säikähtyneinä pötkivät nuo toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt ne ovat tipotiessään. Niin että Kivennavan malja, hyvät herrat!"

"Jöns Maununpojan malja!" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen. "Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait Kivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?"

"Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani kokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita. Lähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa etelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni suksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä. Asetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka kahden puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet sijotin oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä nikha'at. Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä ja jousilla varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat aluksi kokonaan piilossa.

"Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli näkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen naurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja vetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla lailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta Daavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.

"No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme eteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata rivinsä, että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta samassa heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin lähellä, että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff, heidän ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja ratsasti hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän ja alkoi puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän kieltään ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa. Hän teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko Suomen sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi asettuneet. Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus muka kovin ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda minun maljani. Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka hän tyhjensi minun terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko joukkokunnan nauraa rähistessä.

"'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla hevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan luntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti. No, siinä ei käynyt sen hullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti alas satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at sekä pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-, neljäkymmentä alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä jälleen hevosen selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme me viisikymmentä ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta kuulatuiskusta ja päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko kaiken ällinsä ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin pyöräpäiset lampaat. Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin puolitoistatuhatta hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa vankia. Mutta ainakin yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä takimmaiset meidän ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten kimppuun, jotka eivät kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari kertaa he tosin yrittivät vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä sen tiukemmin päälle ja suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta, hajaantuivat he lopulta pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle Ennen iltaa heistä oli joka sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia vangeistani lähetin sen jälkeen niiden toisten joukkokuntien luo kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt Ja siitä oli seurauksena se, että huomenissa nekin olivat kääntäneet nenänsä takaisin itää kohti. Siinä koko lorun loppu!"

"Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!" huudahti Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns Maununpojan kertomusta. "Ajatelkaas, kuusisataaa miestä lyö pakoon kolmetoista tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada nopeasti tieto."

"Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?" kysyi Maunu Niilonpoika.

"He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsu miehellä lienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi -- niin, lähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta näkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa."

He tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi iloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään voittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta anastanut yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen miehen asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista muuta tavaraa.

"Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!" puhkesi Niilo Boije sanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.

"Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi juhlakulussa ympäri huoneen", jatkoi hän huoneeseen tultua.

Iloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja ympäri huonetta. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko linnan väestö ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa humussa ja kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.

Mutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas, jolle voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä uskoakseen, vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen, jossa hän väitti Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi sekä varotti vasta päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa mekastamaan. Suomessa sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja hänen urotyölleen antaa täysi arvo ja tunnustus. Ja häntä usein kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan Leonidaaksi, joksi Klaus Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa voiton kunniaksi vietetyissä kemuissa.

Päivätyön päättyessä

Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi Kalat rupesivat sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä. Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma synkkeni hänen ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla rantakalliolle.

Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven nietoksissa ja hänen rinnallaan istui turkkeihinsa kääriytyneenä arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.

Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään omituisesti pyörryttävän.

"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta oli kääntynyt puolittain häntä kohti.

"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi jälkimmäinen huolestuneena.

"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan raamatunsuomennosta.

Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja. Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut hämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti lyöty takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle.

Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä kaikista lännen kansoista. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä olihan ruotsalaisilla kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan sielu kokonaisuudessaan oli toinen.

Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen:

"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin uhkaamaan entistä suurempi vaara."

Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen kasvonsa ja lausui: