Part 14

Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä päivät muutaman tutun talonpojan luona.

Hän oli kuin pimeään rotkoon pudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan vihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä perjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä riistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut tylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin unissakäyden kulkenut kirkkotarhaan.

Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle, kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuijotti häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli. Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.

Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko Murainen.

"Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa", sanoi hän Hannun kättä puristaen, "sillä minä ja muut, jotka silloin perjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan, luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan."

"Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään?" kysyi Hannu kiiruusti kuin unesta havahtuen.

"Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä ja sinun kohtaloa."

"Missä hän sitten on?" tiukkasi Hannu kärsimättömästi.

"Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat rahat Turkuun vainolaisen lepyttimiksi. Eikä vihollista sinnepäin kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat."

"Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin?" kysyi Hannu, joka tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin pelastuneen.

"Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen juuri kun olimme rannasta lähdössä", vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen omituisesti.

"Arentko?" lausui Hannu hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa. "Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme pitänyt olla tanskalaisia."

"Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista."

"Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä silloin et arvatenkaan siinä seisoisi."

"Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä."

"Äsken kertoi Juutilaisen kaataneen sinut juuri kun hän juoksi paikalle. Silloin oli hän surmannut Juutilaisen ja temmannut Kirstin syliinsä."

Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:

"Mutta silloinhan olisi Juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni. Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini."

"Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä", sanoi Murainen kuin itsekseen.

"Mikä niin?" kysyi Hannu silmät suurina ja aavistaen jo puolittain asianlaidan.

"Että se olikin Asken, joka sinua löi", sanoi Murainen hitaasti. "Yksi meikäläisistä sen oli veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei puhunut siitä mitään ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä konnantyöstä syyttää."

"Kirsti?"

"Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me aloimme katsoa karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten kokonaan joukostamme."

"Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla", sanoi Hannu ihmeissään.

"Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet", sanoi Murainen, "mutta tuollaista konnantyötä ei senhän olisi odottanut. Kyllä kai siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus."

He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä. Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja, vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.

"Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy vielä alkaa", sanoi Murainen huoaten. "Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljon päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten, Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla, joka rauhan maahan turvaisi."

Torilla erosi Murainen Hannusta ja meni raatihuoneelle, jonne haudalla olleet kokoontuivat neuvottelemaan, mistä laidasta ja millä keinoin elämä oli uudelleen alettava. Mutta Hannu päätti heti suoraa päätä lähteä Naantaliin.

Kirsti oli vielä sairaana, vaikka ei hourannut enää. Hän oli tavattoman kalpea ja hänen lapselliset silmänsä olivat kuin suurentuneet. Sellaisena näytti hän Hannusta entistä kauniimmalta.

Kasvinveljen nähdessään huudahti Kirsti hämmästyksestä samalla kuin heikko puna kohosi hänen kasvoilleen. Kun Hannu kumartui hänen puoleensa, kietoi hän kätensä hänen kaulaansa, mutta purskahti sitten itkuun ja sanoi:

"Annatko sinä, Hannu, minulle koskaan anteeksi, kun minä olen ollut sinulle niin ilkeä? Sinua minä olen aina rakastanut, mutta kun meitä pidettiin aina toisillemme kuuluvina, tahdoin minä näyttää, ettei se niin vain itsestään selvää ole. Arent on konna enkä minä tosissani ole hänestä koskaan välittänyt, vaikka sinua kiusatakseni olenkin ollut hänestä pitävinäni. Olen rukoillut sitä Jumalan äidiltä anteeksi ja sinun ja äidin sielujen puolesta olen rukoillut, sillä luulin sinunkin saaneen surmasi."

Hannu pyyhki kyyneleitä hänen silmistään ja tunsi rinnassaan samanlaisen onnen tulvahduksen kuin pari viikkoa sitten märskorilla seisoessaan ja kotikaupunkia lähestyessään.

"Älä itke, Kirsti", kuiskasi hän, "alotamme elämän uudestaan ja kaikki muuttuu vielä hyväksi."

"Mutta äiti, äiti!" purskahti taas itkuun Kirsti, jonka mieleen oli palannut kaamea kuva äidin kuolemasta, "hän ei päässyt edes siunattuun maahan lepäämään."

"Minä kaivan tuhkan seasta hänen jäännöksensä ja toimitan ne hautaan", sanoi Hannu edes jollakin Kirstiä lohduttaakseen.

Samalla juolahti hänen mieleensä jotakin ja hän huudahti:

"Kuulehan, Kirsti, tiedätkö missä äitisi sälytti liikoja rahoja?"

"En!" vastasi Kirsti ihmeissään. "Kellarin peräseinässä. Minulle näytti hän ne silloin torstai-iltana", sanoi Hannu hieman punastuen. "Vihollinen ei niitä tietenkään ole löytänyt eikä tulikaan ole voinut niitä tuhota. Niistä annamme heti osan luostarille, että sisaret pitävät esirukouksia tätivainajan sielun puolesta. Ja kun saamme elämän ennalleen, niin annamme lisää, eikö niin?"

Kirsti tyyntyi jonkun verran, sillä häneen vaikutti yhtä paljon Hannun luottava ja toivorikas mieli kuin hänen ehdotuksensakin. Itse asiassa olikin Hannussa yhtäkkiä uudelleen herännyt pulppuileva elämänhalu, joka houkutteli häntä työhön ja toimintaan.

Kirstin käsiä pidellen lausui hän:

"Lähden heti Turkuun ja ryhdyn puuhaamaan meille uutta asumusta. Siksi kun se valmistuu, paranet sinäkin. Käyn joka ilta kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi."

Kirsti hymyili raukeasti vastaan ja täynnä elämänintoa palasi Hannu Turkuun.

* * * * *

Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta tuhkastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilta pelloilta ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se, kun Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu toimeen. Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat toiset tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia. Jokea pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat käynnissä aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien ja lähiseudun talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota talvensuojia kodittomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan joutunut surman omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta joku perheen nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä vuosikausiksi entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni kauhun yönä pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle, pitäen talonpojan elämää metsien suojassa turvallisempana kuin oloa kaupungissa, jota viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti etsiskelivät.

Hannu oli todellakin löytänyt kellarinseinästä rahalippaan koskematonna ja innolla puuhasi hän uutta asuinrakennusta palaneen tilalle. Sunnuntaisin retkeili hän aina Naantaliin ja iloisena kuvaili vähitellen toipuvalle Kirstille, kuinka uuden tuvan seinät kohosivat valkoisina ja puhtaina. Marraskuun lopulla oli se valmis sekä varustettuna välttämättömillä talouskaluilla. Kirsti oli nyt siihen määrään parantunut, että hän muutti Turkuun ja joulunaattona heidät sitten vihittiin avioliittoon.

Niin alkoi heidän yhteiselämänsä täynnä valoisaa luottamusta tulevaisuuteen. Mutta eheää ja pitkäaikaista onnea ei heille oltu suotu. Kuten niin moni muukin sortuivat he levottoman ja ristiriitaisen murrosajan myrskyihin, jotka raivasivat tietä uudelle aikakaudelle. Se syntyi tulen ja veren keskellä ja vaati paljon uhreja. Monet piispoista ja muista valtaherroista saivat epätoivoista uhkapeliä pelattuaan ja omantuntonsa kanssa aikansa tingittyään astua toinen toisensa jälkeen mestauslavalle, ja monet niistäkin, jotka huomaamattomissa elivät, sortuivat muuten ajan rattaiden alle.

Kirsti ei tuon kauhunyön jälkeen koskaan enää palannut ennalleen. Kalpeana ja hiljaisena liikkui hän askareissaan, kävi ahkerasti kirkossa rukoilemassa ja tyrskähti usein ilman näkyvää aihetta itkemään. Hän näki kaameita unia ja ennusti verisiä aikoja ja toisinaan yöllä saattoi hän äkkiä kirkaista ja takertua Hannun kaulaan, sillä lattian alta oli hän kuullut äitinsä valitushuudon. Ja kun Kirsti parin vuoden kuluttua synnytti tyttären, joka kuitenkin muutaman viikon vanhana kuoli, kääntyi hänen elämänsä entistä enemmän sisäänpäin.

Hannu koetti toimia tarmonsa takaa ja saada Karvataskun kauppaliikettä ennalleen. Mutta metelinen aika tuhosi jälestä sen mitä rauhallisella työllä rakennettiin. Hannu kuninkaan ja Svante Sturen sijalle oli tullut Kristian II ja Sten Sture nuorempi, jotka uudistivat saman verisen leikin Ruotsin herruudesta kuin edeltäjänsäkin. Sodan takia kävi kauppa huonosti ja porvarien asema Turussa oli sitäkin tukalampi, kun linna sai niin päällikökseen kuin miehistökseen tylyjä muukalaisia, jotka kaikella tavalla rasittivat kaupunkia. Laiva, jonka Hannu suurilla ponnistuksilla oli saanut kuntoon, joutui Tukholman retkellä vihollisen saaliiksi ja kohta sen jälkeen kuoli Kirsti lapsivuoteeseen. Silloin myi Hannu talonsa ja jakoi rahat tuomiokirkolle sekä Naantalin luostarille, joissa tuli pitää esirukouksia hänen omaistensa sielujen autuudeksi. Itse otti hän vastaan laivurintoimen, jota Kuusiston linnanvouti oli hänelle tarjonnut.

* * * * *

Päivä alkoi valjeta -- toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain muutaman tunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella seisoi ainoastaan yövartia liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa kääriytyneenä. Luotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva keinui hiljalleen mainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja triiek! triiek! huutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää kuului hylkeen omituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla näkyi vaalenevaa taivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta kalastajamökistä nousi kuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä kohti ja siihen hetken tuijotettuaan sanoi yövartia:

"Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle, kun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä."

Hannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja tuijotti aaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. "Tänään minä siis saan tulla luoksenne", sanoi hän itsekseen, ajatellen Kirstiä ja lapsiaan sekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut läpikuultavalla pienellä jäälautalla, pidellen kummallakin käsivarrellaan pientä äskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat viittoneet hänelle. Laiva oli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta jäälautta oli paennut edellä, kunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti tärähtänyt ja alkanut vajota, jolloin lauttakin oli kadonnut aaltoihin. "Ei minulla täällä enää mitään olekaan, mielelläni minä jo tulen luoksenne", lopetti Hannu mietteensä, kun kuuli samassa kannelle johtavien portaiden narisevan jonkun askelista.

Luukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja mustaan samettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea ulkonäöstä päättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla sentään vanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja ohimoilla näkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka varhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan näytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä vuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä parhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta onnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen ja lähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän koettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli se tie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän julkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa Vaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki Norby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli piispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse Etelä- ja Pohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun aateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet jäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu, oli läpi saariston ja tanskalaisten nenän editse tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa seurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun ja ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu yöksi lähelle Bergötä.

"Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla menestyksellä?" kysyi piispa Hannua tervehdittyään.

"Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti."

"Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan sitä matkaa suorittaa?"

"Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä on vastusta."

Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:

"Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat aavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin näkisin viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä suojelkoot!"

Hän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: "Hän tuntee sen myöskin."

* * * * *

Kun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli tuuli paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan sijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli toimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana olijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos saaristosta.

Ulapalle päästyä tuuli kiihtyi kiihtymistään ja kun jäitäkään ei pahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin. Puolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan kuin lentäen aallon harjalta toiselle.

Auringon laskiessa alkoi näkyä Ruotsin rannikko, mutta samalla ilmestyi myöskin tielle yhä useammin jäälauttoja, jotka itätuuli oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs saaristoa tultiin, sitä vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi peräsimessä ja jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta märskorilla olevan tähystäjän huutoja.

Kun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, ryskähti laiva äkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista vanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille.

Aallot ja jäälohkareet pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui arveluttavasti toiselle kylelleen. Kajutasta kuului huikeita parkaisuja ja piispa sekä kaniikit nousivat kalpeina kannelle, kaskettiin nopeasti molemmat veneet vesille, vaikka pelastuksesta ei suuria toiveita voinut ollakaan.

Toinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka ensinnä lähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi muutaman sylen päässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon. Ainoastaan pari miehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin pian kierähtivät alas ja katosivat näkyvistä.

Toiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi jälellä olevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien välissä ja kovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin.

Parin virstan päässä edessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi Hannu venettä. Aivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt laskeva aurinko edessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu, joka tähysti veneen edessä kelluvia jäätelejä, luuli näkevänsä siellä Kirstin keinuvan ja viittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma tunto siitä, etteivät he rannalle pääse. Kun maalle oli enää puolen virstaa, pusersi kaksi raskasta jäälohkaretta veneen väliinsä, Sen laidat rusahtelivat ja kun jäätönkit viskausivat erilleen, alkoi vene täyttyä vedellä. Hannu katsahti piispaan, jonka harmaa tukka liehui tuulessa ja joka alistuvan näköisenä näytti rukoilevan itsekseen, sillä hänen huulensa liikkuivat hiljaa.

Hannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen päässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti hän kuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun liepeet poimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät kauemmas toisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen viimeisen kirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.

* * * * *

Samana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista aarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä päivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu Kimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli kerran taasen palanut poroksi ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan valleilla riippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen, raiskaten, polttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.

Verisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.

Murrosajan mies

Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet. Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.

Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli puettu dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen risti osotti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa. Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen taloudenhoitaja.

"Hyvä on, hyvä on, kirjotan sitten sen alle yhdessä toisten kirjeiden kanssa", sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta kirjottamansa kirjeen lukemisen. "Laskekaahan sisään seuraava odottaja", nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.

Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies. Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu piispansormus.

"Valituksiako, poikani?" kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.

"Niin, teidän isällisyytenne", myönnytti pappi aralla ja valittavalla äänellä. "Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä suurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen ainoastaan kahdesta talosta saanut."

"Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys?" kysyi piispa jotakin sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.

"Ei läheskään", kiiruhti pappi selittämään, "mitäs vielä, sillä viime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät tahdo maksaa sen jälkeen kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon hopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut..."

"Pannallako?" keskeytti piispa vakavasti.

"Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta sekään ei ole auttanut."

"Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy."

"Mutta entäs pyhä isä Roomassa?" uskalsi pappi hiljaa väittää.

"Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani", sanoi piispa kartteliaasti. "Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä salli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta olemme juuri kirjottaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että se asia tulee korjatuksi. Ilmottakaa se ynnä minun varotukseni ohella seurakunnalle."

Kun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:

"Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?"

"Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin..."

Hän vaikeni punastuen.

"Hm, sinulla on siis perhettäkin?"