Part 12

Väkeä palaili yksitellen kirkosta, josta kuului hiljainen urkujen humina. Tätiä ja Kirstiä ei näkynyt ja hän pistäysi itsekin kirkkoon. Varsinainen päivämessu oli jo päättynyt, mutta kirkossa liikkui yhtämittaa hartaudenharjottajia ja sivukappeleista kuului yksityisten sielumessujen hyminää. Hannu kastoi kätensä vihkivesiastiaan, pisti hopearahan uhritukkiin ja läheni kirkon perällä pääkuorin vieressä olevaa Pyhän Henrikin kuoria, jonka sisäänkäytävän päällä oli avonainen kaappi, missä näkyi Henrik piispa murhaajaansa polkien. Hän kiitti tuota Turun ja koko Suomen suojeluspyhimystä onnellisesta matkastaan ja luki hartaasti kolme Ave Mariaa. Takaisin tullessaan pysähtyi hän hetkeksi pyhän Laurentiuksen kappelin eteen ja vaipui katselemaan sen seinällä olevaa vanhaa lapsuudenystäväänsä, Neitsyt Maariaa. Sinisillä silmillään katsoi se suoraan häneen ja hymyili ja sen kullattu kruunu sekä hopeinen mantteli kimmelsivät kynttilän valosta. Se samoinkuin pääkuorin sisäänkäytävän päällä riippuva suuri krusifiksi, n.s. triumfiristi, olivat lapsena vaikuttaneet häneen erikoisen valtavasti ja painuneet iäksi hänen mieleensä.

Silmiään siristäen astui hän hämärästä kirkosta päivänpaisteiselle kirkkopihalle. Hän kiersi koillispuolelle, jossa kirkon ja ympärysmuurin välillä oli laajin ala ja josta hän kuuli yksitoikkoisen saarnaavan äänen. Siellä oli kirkon seinustalla yksinkertainen saarnastuoli, josta usein sunnuntaisin joku pappi tai munkki saarnasi suomeksi kirkkopihassa olevalle kansanjoukolle. Saarnastuolissa oli Hannun hyvä tuttu lapsuuden ajoilta, dominikaaniveli Laurentius, jolla oli leveä ja omituisesti vasemmalle kääntynyt nenä. "Katsos telkkää!" hymähti Hannu ja hänen mieleensä muistuivat sanat:

"Isä Telkkä, etkös pelkkä; kiirastuleen sielus tulee?"

Joku poikaviikari oli kerran ristinyt hänet hänen omituisen nenänsä takia telkäksi ja sepustanut sitten tuon värssyn, jonka Hannukin oli monesti huutanut kadulla liikkuvalle isä Laurentiukselle, saadakseen sitten solien ja "kräntien" kautta henkensä edestä pakoon juosta. Mutta kerran oli isä Laurentius saanut hänet kiinni Vartiavuoren rinteellä, vienyt hänet väkisin luostariin ja rangaistukseksi opettanut hänelle aakkoset. Sen jälkeen heistä oli tullut hyvät ystävät.

Hannu nyökäytti päätään entiselle opettajalleen ja istahti muutamalle nurmettuneelle hautakummulle. Miehiä ja naisia istui nurmikolla tai käyskeli hautojen välissä. Toiset juttelivat hiljaa keskenään ja vain harvat näyttivät seuraavan munkin yksitoikkoista esitystä. Muurissa olevan kapitulirakennuksen avonaisessa ikkunassa näkyi jonkun hengellisen isän sileä ja pyöreä pää, joka nyrkkeihin nojautuen silmät puoli ummessa tarkasteli allansa olevaa väkijoukkoa. Jollei pää kärpästen hätyyttäessä olisi tavan takaa liikahtanut, olisi sitä saattanut pitää muurinkoloon sovitettuna seinäkoristuksena.

"Jumala on myöskin pelikaanin vertainen", jutteli isä Laurentius unettavalla äänellä, "pelikaanin, joka ravitsee poikasiaan omalla verellään ja tekee heidät sillä eläviksi sen jälkeen kuin he ovat tulleet käärmeeltä surmatuiksi. Niin on myöskin Jumala tehnyt meille, kun paratiisin käärme oli meidät surmannut, sillä sen jälkeen teki hän meidät eläviksi kalliilla verellään."

Pyyhittyään hikeä kaljulta otsaltaan jatkoi hän:

"Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu tulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään ei voi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi sinne tulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää toisen tulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen, pakenee se ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee niin vangituksi. Niin oli myös Kristus tulessa, se tahtoo sanoa taivaan valtakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään voinut tulla hänen luoksensa. Mutta Neitsyt Maaria sytytti täällä maan päällä toisen tulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä oli sydämessänsä Jumalaa kohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän tulen, karkasi hän ulos isänsä sylistä Neitsyt Maarian puhtaaseen ruumiiseen, ja niin tuli hän vangituksi."

Kun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni tämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:

"Olipa kerran..."

Hän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen nenänsä näytti entistä enemmän vääntyvän vasemmalle.

"Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän jätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan."

Huomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä Laurentius enemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:

"Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua siihen", -- jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti vikkelästi tiehensä.

Hannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä etäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut Kirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis flanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi laskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat nauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta kun hänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli hän punastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut alakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuijottanut eteensä. Kun hän viimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin jo poistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta oli kadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän joutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla räpsähtelivät naakkojen siivet.

Hitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle tunsi hän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman päämäärää käyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja Hämeenkatuja. Hän aikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka, mutta tultuaan tuomiorovastin pellolle näki hän lähteiden luona olevan nuorta väkeä karkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle ja lähti kiipeämään ylös Kerttulinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen allaan oikealla puolen oli Mätäjärven lampi pesulauttoineen sekä pieniä kaali- ja humalamaita. Mutta kun hän pääsi mäen päälle, aukeni hänen eteensä vastenmielinen näky. Mäen länsipäästä, joka oli kukkulan korkein kohta ja jota nimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti häntä vastaan teilirattasseen asetettu pääkallo sekä turvonnut ruumis mädäntyneine kaulansijoineen. Ne olivat keväällä mestatun murhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva tuulenhenki toi Hannua kohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien takaisin, kiersi mäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka heti Hirsipuumäen alla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki kaupunkiin ja yhtyi Karjakatuun.

Kun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli ovenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti oikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa, havahtui hän siitä, että hänen takanaan kuului kavionkapsetta. Kun hän kääntyi, ennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun vilkaistuaan miehekkäällä äänellä:

"Kas, nuori Kimalainen, Jumalan rauha! Milloin olet matkalta palannut ja onko sinulla mitään tuomisia minulle?"

Hannu tervehti nöyrästi muhkeata pappispukuista ratsastajaa, jonka hän tunsi arkkiteini Scheeliksi ja joka arvatenkin palasi piispan luota Kuusistosta.

"Hyvä on, hyvä on", nyökäytteli tuo komea prelaatti, kun Hannu kertoi hänelle matkastaan ja Chonnertin terveisistä.

"Olen iltamessuun saakka kotona ja sitä ennen voit tuoda minulle Chonnertin lähetyksen."

Hän nyökäytti päätään ja pani hevosen liikkeelle. Kohta pysäytti hän sen kuitenkin uudelleen ja kääntyi perässä tulevan Hannun puoleen.

"Uskaltaisitko tehdä tänä kesänä vielä toisen retken Danzigiin?" kysyi hän.

"Miksi en, jos se olisi tarpeellista", vastasi Hannu.

"Aittani täyttyvät jyvistä ja voi alkaa vanheta. Ne olisi saatava ajoissa myydyksi. Mutta siitähän saamme lähemmin keskustella enosi lesken kanssa."

Pölyä tupruttaen lähti hän ratsastamaan kaupunkiin, mutta Hannu alkoi miettiä, että hän lähteekin uudelleen merelle. "En ole tietävinänikään Kirstistä ja lähden heti kun lasti on purettu ja uusi saatu tilalle", ajatteli hän. Katkeruudella muisti hän, ettei Kirsti ollut kirkkotarhassa tullut häntä tervetulleeksi toivottamaan ja hän vakuutti itselleen: "Menen heti taivuttamaan tätiä arkkiteinin tuumaan."

Kun hän tuli kotiin, kohtasi hän ensimäiseksi juuri Kirstin, joka seisoi portaalla ja viskeli suurimoita kanoille.

"Tervetuloa kotiin, Hannu!" sanoi Kirsti väkinäisen reippaasti.

"Hänellä on uusi puku ja se on tietysti Askenin tähden", ajatteli Hannu ja tahtoen olla välinpitämätön kysyi hän:

"Onko täti kotona?"

Kirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu tupaan.

"No, siinäkö vihdoin olet", huudahti täti iloisesti, "terve tulemaasi ja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy pöytään nyt, me olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut."

Hän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs puheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen suurella tinavadilla paistettua hankea ja täysinäistä oluttuoppia. Hän oli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja hänen mustissa silmissään välähteli vielä nuorekas eloisuus. Hannun syödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:

"Niin sinä olet päivettynytkin ja aivankuin vuosikaupalla miehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta ennen Maariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi."

"Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani?" pääsi Hannulta.

"Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta huolehtia", vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta kohti:

"Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä yöllä näin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä elossa ja minä odotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski rantaan, hyökkäsin minä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin huomaankin, että sehän oletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei enää ole elossakaan."

Hannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin pohjaan. "Tahdotko lisää olutta?" ehätti täti sen huomatessaan, "tietysti sinä tahdot, minä menen hakemaan."

Kun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas entiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä aikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun myyty. Viimeiset oli vaihdettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun kauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin kestille.

"Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan keino keksitään", lopetti hän merkitsevästi.

Samassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta, hentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti vinot silmät.

"Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt?" kysyi äiti kuin pikkulapselta.

"Veljeäsi!" toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton antaa tuomisiaan, ainakaan nyt.

"Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle soutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö", sanoi äiti, ja Hannu ajatteli: "Vai niin!"

"Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu", alotti täti, kun Kirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin, keskeytti hänet sanoen:

"Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin terveiset, sillä hän vartoo minua."

Vastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti ulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin tuntein jätti hän huoneen.

Arkkiteinin luota tultuaan viivytteli hän kaupungilla hyvän aikaa senkin jälkeen kun Maariansoitto oli kaikunut tuomiokirkosta. Sitten kävi hän suoraan levolle.

* * * * *

Maanantaiaamuna varhain, kohta kun tuomiokirkosta oli soitettu aamumessuun ja luostarinkellot Vartiavuoren takaa siihen vastanneet, alkoi pienessä pääkaupungissa viikon levoton hyörinä. Kilkkavin kelloin astelivat porvarien lehmät ahtaita katuja ja kokoontuivat eri tahoilta Karjakadulle, häviten sitä myöten laidunmailleen. Vuohia kiipeili jo pienempäin talojen heinävillä katoilla, joilla kaste vielä kimalteli, ja siltaa pitkin kulkea tömisti köyhempiä porvareita viikatteet ja haravat olalla elomailleen Aningaisten puolelle. Joella alkoi liikkua veneitä ja ranta-aittojen edessä vinkuivat laivojen väkipyörät. Torilla, kaduilla ja joen rannoilla avattiin pieniä puoteja ja niiden alas lasketuille luukuille ilmestyi kangaspakkoja, nahkatavaroita, mausteita ja tinaisia talouskaluja. Taverneissa tyhjentelivät yötä myöten saapuneet maalaiset oluttuoppeja Pyhän Henrikin ja Neitsyt Maarian kunniaksi, ja siellä missä kaloja ja muita vatsantarpeiksi aiottuja tavaroita liikuteltiin, puikkelehti väkijoukossa säkki kainalossa keruulle lähtenyt dominikaaniveli, sormien hartaasti rukousnauhaansa ja heitellen tuimia katseita samoilla asioilla liikkuvaan risaiseen teiniparkaan. Eri tahoilta kuului pajoista ja työhuoneista heleätä vasaran kilkettä ja ilmassa tuntui, varsinkin torin ja sillan seutuvilla, tuoreen heinän, lehmien, kalan ja nahkatavarain yhtynyt tuoksu. Tuulimyllyt jyräsivät ja longahtelivat hiljakseen aamunhengessä, Korpolaisvuoren juurella narisi savimylly ja linnansalmen yli laskeusi kitisten nostosilta, jota pitkin suuret heinävankkurit lähtivät jyrisemään.

Aamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu tallituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia alettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia ja perheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla. Arkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle asiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja kaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle, ennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä asiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän keskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.

Hannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa jotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista. Mutta kun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja Hannu tuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan. Täti toi hänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä. Kirsti oli laskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen sukkaa. Toinen pienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa kuului laitumelta palaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli ukkonen.

"Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi", alotti täti.

"Mitä se heille kuuluu?" tokasi Hannu ja tuijotti itsepintaisesti tinakannun korvaan.

"Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan haltuunsa."

Tädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän lähempää.

"On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten kanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin asukkaita ollaan."

"Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa jos muuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin pippurisaksat!" sanoi nyt Hannu.

"Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisäimpiä heitä kohtaan eikä joka jutussa kiusaa tehdä, ja..."

Täti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti:

"... ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän kanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy."

"Minkälaista tilaisuutta?" auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.

"No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus."

"Onko tätiä kosinut joku saksalainen?" autteli edelleen Hannu, joka koetti nyt ottaa asian leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän itsensä tunsikin.

"Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä", -- oli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin, mikä ei asiaan sopinut ja alkoi peruutella:

"Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään, mutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!"

"No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisen kautta rakentaa sovintoa pippuriporvarien kanssa."

"Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee naimisiin varakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei Pietari vainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin esimerkiksi Kirstin ja nuoren Askenin naimisissa."

Nyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta. Syntyi lyhyt äänettömyys.

"Isä Äsken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä pojalleen", ilmotti täti.

"Miksei hän heti suoraan tiedustellut laivaa ja laskupuotia?" lausui Hannu katkerasti, joi oluen pohjaan ja löi kannun tavallista lujemmin pöytään. Täti katsahti häneen levottomasti ja varustausi siirtymään asian toiseen puoleen.

"Kyllähän minä tiedän, että Pietari vainaja toivoi sinusta ja Kirstistä parin tulevan, ja kyllä se tietysti minullekin aivan yhtä mieluista olisi, mutta..."

Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, jatkaen sitten:

"Mutta minä olen tullut huomaamaan, että Kirstistä ei ole sinulle vaimoksi. Sinä tarvitset lujemman ja kokeneemman ihmisen kumppaniksesi."

Ikäänkuin välttääkseen sitä myrkyllistä vastausta, joka tuntui Hannun kielellä pyörivän, sieppasi täti tyhjän olutkannun ja riensi toiseen tupaan. Hetkisen kuluttua huusi hän porstuasta:

"Hannu, tulisit auttamaan minua, että saamme kellarista olutta. Entinen on lopussa ja Vappu on juuri navetassa."

Yhdessä laskeusivat he etehisen perältä alas suureen kellariin. Täti kulki edellä kynttilä kädessä. Oluttynnyrien luo pysähtyessään virkkoi hän kuin jostakin mieleenjohtumasta:

"Minunpa pitää, kun kerran olemme paikalla, ilmaista sinulle eräs asia."

Hän meni kellarin perälle, antoi kynttilän Hannulle ja irrotti seinästä neliskulmaisen kiven. Sen takaa veti hän esiin pyökkipuisen lujasti raudotetun lippaan.

"Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja", sanoi hän ja avasi kannen.

Siellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja, jotka kiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä, Kaarlo Knuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita eli äyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa rahaksi lyömättömiä hopeatankoja.

"Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin pitäähän sinun toki tietää talon asiat", -- puhui täti hiukan hämillään ja työnsi lippaan takaisin kätköönsä.

Hannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja täti meni keittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin tyhjentää itseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän kulkemaan Jokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin, joka yksinään kulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja kasvinsisarukset silmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli jotakin ilkeää ja Kirstin kasvoille levisi heleä puna. "Kuinka hän onkaan kaunis", ajatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:

"Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?"

"Mitä sinä sellaista kysyt?" vastasi Kirsti ärtyisesti.

"Niin vain, että kun Askenit naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat siinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minunkin puolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa."

Kirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä.

"Hävytön!" sanoi hän ja yritti matkaansa jatkamaan.

Mutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.

"Etkö mene siitä, senkin ilkimys!" tiuskui Kirsti ja nosti pienen kätensä lyödäkseen.

Hannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein oli samalla tavoin Kirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja kuinka Kirsti oli aina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut lyödä. Kuta enemmän Kirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän näyttänyt ja Hannulle oli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet syliinsä.

"Entä jos minä rupeankin sinulle isäpuoleksi ja naitankin vain laivan Askeneille enkä sinua annakaan?" jatkoi hän.

Kirsti purskahti itkuun ja nojasi kasvonsa seinää vasten. Hannun valtasi äkkiä sääli ja katumus ja neuvotonna sopersi hän, laskien kätensä Kirstin olkapäälle:

"Kirsti, ethän suutu minulle, ethän?"

Mutta Kirsti riuhtasi itsensä irti ja lähti itkien juoksemaan kotiin. Hannu seisoi hetken puolipimeällä ahtaalla kadulla ja katsoi hänen jälkeensä. Sekavin tuntein lähti hän sitten kulkemaan torin halki.

Raatihuoneen eteen tultuaan seisoi hän vähän aikaa kahden vaiheella ja lähti sitten kulkemaan Raastuvankatua alas luostarikortteliin. "Menenkin Saunalaan ja, auta armias, jos joku saksalainen minua riitaan härsyttää!" päätteli hän itsekseen.

Siinä missä Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle, päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa kulmassa Pyhän Nikolauksen kiitän kivinen talo. Kaupungin suomalaiset sanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri kivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi. Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein syntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen aiheita.

Hannun sisälle astuessa istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van Harvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja, jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti saksalaisten kanssa Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään, mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti paikan toisien suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.

"Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan?" kysyi Murainen Witteltä, joka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.

"Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi."

"Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten saada aikaan."

"Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään", lausui Witte. "Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen", lopetti hän itsetietoisesti.

Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri tavanneensa erään köökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat toisiinsa ja Murainen virkkoi:

"Kunhan ei öölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?"

"On kyllä", ilmotti uutisen kertoja "ja kyllä he aina jokisuun vartioivat."

"Kovat on ajat", huoahti Murainen, "tuskin on venäläisestä viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja kaskea polttamaan."

"Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan", sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.