Part 1

MIEKKA JA SANA I

Historiallisia kertomuksia

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

Korri Viikinkikuninkaan näky Päälliköntytär Pietari Kaukovalta Katso, vanhat ovat kadonneet Kuolinvalvojaisissa Kristuksen kantaja Kohtalon kourissa Kantaisän näky Isä ja poika Itseään etsivä vanhus Uuden ajan kynnyksellä Murrosajan mies Aamun miehiä Uusi sielunpaimen Kivennavan Leonidas Päivätyön päättyessä Luopioita

Korri

Korrin varhaisin muisto lapsuusajalta oli seuraava:

Hän loikoi päivää paistattaen turvekodan oviaukossa ja lipsutti sormiaan. Äiti istui kivellä oven pielessä, kuroen luuneulalla ja jännerihmalla isän nahkamekkoa. Isä itse oli mennyt kalanpyydyksiään kokemaan, mutta isoisä, arpinen ja ontuva ukko, kyykötti maassa kodan edustalla ja jauhoi kivikirveeseen reikää niin että hänen kaljulta kiireeltään vieri hikihelmiä, jotka tipahtelivat hänen likaiselle nahkaesiliinalleen.

Yhtäkkiä keskeytti äiti työnsä, lausui jotakin syvällä kurkkuäänellään ja osotti luisevalla sormellaan salmen taakse. Vaari keskeytti työnsä, varjosti kädellä otsaansa ja tirkisti samalle suunnalle. Korri ei nähnyt siellä kuitenkaan muuta kuin savupatsaan, joka rantakukkulain takaa kohosi suorana tyyneen ilmaan.

Sitten saapui isä pyydyksiltään, äiti ja vaari kiinnittivät hänen huomionsa savuun ja he alkoivat kiihkeästi keskustella. He puhuivat joistakin vieraista ihmisistä, jotka olivat vaaleanvärisiä, suuria ja voimakkaita ja jotka olivat tulleet jostakin kaukaa aaltojen takaa. Niillä oli erilaiset aseet ja pyyntineuvot kuin heillä ja Korri huomasi, että heistä puhuttaessa kuvastui vanhempain kasvoilla pelko ja epävarmuus.

Kului muutamia päiviä. Korri makasi vatsallaan rantakallion kielekkeellä ja viskeli pieniä kiviä veteen. Silloin kuuli hän loisketta kauempaa salmelta ja kun hän kohotti päänsä, näki hän purren, joka oli monta vertaa suurempi ja kokonaan toisella tapaa tehty kuin ne yhdestä puunrungosta koverretut ruuhet, joilla isä ja vaari meloivat pyydyksillään. Purressa istui useita vahvoja ja parrakkaita miehiä, joilla oli kokonaan toisenlaiset verhot kuin heikäläisten nahkapuvut. Outo, vavistava pelko täytti Korrin sydämen ja hänen mieleensä tulivat ne salaperäiset ja voimalliset haltiat, joille isä aina saaliistaan osan uhrasi.

Hiljaa hiipi hän majalle ja ilmotti äidille näkemänsä. Sinä iltana oli vanhemmilla jälleen kiihkeä neuvottelu ja sen seurauksena oli, että he varhain seuraavana aamuna kokosivat tavaransa kantamuksiksi ja lähtivät vaeltamaan päinvastaiselle ilmansuunnalle kuin mistä väkeväin miesten savu oli näkynyt.

* * * * *

Heidän uusi luolamajansa oli suuren järven rannalla monen päivämatkan takana entisestä asuinpaikasta.

Korri oli ehtinyt tulla jo kahta talvea vanhemmaksi, mutta yhä olivat he saaneet rauhassa metsästellä ja kalastella noilla äärettömillä, riistaa täysillä erämailla, joissa ainoastaan joskus saattoi tavata nahkoihin puetun ja kivinuijaa käyttävän oman heimolaisen.

Mutta sitten palasi isä muutamana päivänä sangen kiihtyneenä eräretkeltään: hän oli jälleen tavannut suuria vaaleita miehiä. Tietoisuus niiden läheisyydestä synnytti heissä uudelleen pelkoa ja epävarmuutta.

Korrilla sekaantui näihin tunteisiin myöskin uteliaisuutta. Hän tunsi jonkinlaista pelonalaista vetovoimaa niiden vaaleiden miesten puoleen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, aseenaan vaarin valmistama luukärkinen keihäänsä, lähti yksinään retkeilemään sille suunnalle, missä isä oli kertonut heitä tavanneensa.

Kauan harhaili hän lahoavien ja samalla kertaa nuortuvien ikimetsäin syvänteissä, kiipeili louhuisia vaaroja ja kaaloi limapaatisten koskien yli. Kuitenkin säpsähti hän ankarasti, kun hän yhtäkkiä näki laaksosta edessään nousevan savupatsaan. Hän pysähtyi ja sydän löi rajusti, mutta vetovoima noiden valkoisten puoleen oli niin suuri, että hän hetken kuluttua alkoi jatkaa matkaansa savua kohti.

Kuta lähemmäs hän tuli, sitä pelokkaammaksi ja varovaisemmaksi hän muuttui. Hän hiipi kuin kettu viidakoissa ja ryömi kuin käärme paasien ja kaatuneiden puunrunkojen yli.

Vavisten ja huohottaen pysähtyi hän tuuhean kuusen alle ja jäi silmät renkaina tuijottamaan eteensä. Siinä oli valkeiden muukalaisten asumus ihan jousen kantomatkan päässä.

Siellä oli ensinnäkin laakson päivänpuoleiselta rinteeltä kaadettu laajalti metsää. Puut makasivat sikin sokin kantojensa välissä ja ilmassa tuntui väkevä pihkan tuoksu. Kun Korri ajatteli, miten työlästä isän oli kivikirveellään jyrsiä poikki yksikään isompi puu, hämmästytti häntä noiden muukalaisten voima ja mahti.

Hakkion takana, lähellä järven rantaa, oli heidän majansa. Se oli puunrungoista tehty, paljon suurempi ja kaikin puolin toisenlainen kuin heidän luola-asuntonsa. Majan edessä paloi tuli ja sen vaiheilla askarteli kaksi kookasta naisolentoa, toinen vanhempi, mutta toinen nähtävästi vasta noin Korrin ikäinen. Sillä oli pitkät vaaleat hiukset ja notkuvat liikkeet. Heidän pukunsa olivat Korrista vallan ihmeelliset. Ne olivat kokonaan toisen laatuiset kuin hänen äitinsä kalseat nahkaverhot ja sellaisista heleistä väreistä oli hän nähnyt ainoastaan kukkasten loistavan.

Ihmeellisiä, joka suhteessa toisenlaisia ja pelottavia olivat nuo suuren veden takaa tulleet muukalaiset!

Kauan kyyrötti Korri kuusen alla eikä hän koko aikana voinut irrottaa katsettaan siitä vaalean pitkähiuksisesta, norjaliikkeisestä ja heleäverhoisesta nuoresta olennosta Häntä ikäänkuin hiukasi ja veti sinne majan luo, saadakseen käsin tunnustella ja hivellä sitä olentoa. Mutta hän ei uskaltanut liikahtaa piilostaan ja kun auringon aletessa alkoi majaa eri suunnilta lähestyä suuria parrakkaita miehiä, jotka kantoivat olallaan joko omituisesti välkkyviä kirveitä tai tukevia jousia, vetäytyi hän väristen takaisin ja lähti hiipimään kohti omia erämaitaan.

* * * * *

Siitä päivin kulki Korri kuin unissaan. Hän ei saanut mielestään sitä nuorta valkoista olentoa, jolle hän niukasta käsitevarastostaan oli keksinyt nimen Sorjakorja.

Korri oli kasvultaan hinterä ja luonteeltaan uneksiva ja saamaton. Sen vuoksi ei isä ollut hänestä koskaan oikein pitänyt ja entistä epäsuopeammaksi muuttui isä tämän suven kuluessa. Niinpä hän kerran eräretkellä, kun Korri huolimattomuudessaan laski livistämään isän jo varmaksi katsoman saaliin, heitti vihastuksissaan häntä raskaalla kivikirveellään. Ase sattui Korrin jalkaan ja hänestä tuli ontuva eliniäkseen.

Siitä päivin väitteli hän isäänsä ja vietti päivät, usein yötkin, yksinään metsässä. Sorjakorjaa muisteli hän kuin jotakin etäistä, saavuttamatonta ihmettä ja tämä muisteleminen synnytti hänessä hiukaa tai janoa muistuttavan tunteen.

Tuon tunteen vallassa kulkeusi hän taas kerran niille main, jossa Sorjakorja asui. Mutta kun hän metsässä suon laiteella kohtasi outoja eläimiä, jotka olivat väriltään kirjavia, kooltaan suuria kuin hirvet, käyräsarvisia ja kumeaäänisiä ja jotka kaikesta päättäen kuuluivat valkeille muukalaisille, pelästyi hän ja palasi takaisin.

Sorjakorja ei jättänyt häntä kuitenkaan rauhaan ja niinpä hän jonkun ajan kuluttua tapasi jälleen itsensä hiiviskelemästä noilla lumotuilla mailla. Tällä kertaa pääsi hän onnellisesti saman kuusen alle, josta hän oli ensi kerran Sorjakorjan nähnyt. Puut mäen rinteellä oli poltettu tuhkaksi, kekäleet kuletettu syrjään ja tuhka kantojen välissä oli ruvennut vihottamaan.

Sorjakorjaa ei näkynyt, mutta sen sijaan tuli hirsimajasta ulos kolme vahvaa miestä, kullakin mukanaan jousi, keihäs ja kiiltäväteräinen kirves. Ne astelivat tanhuan halki suoraan sitä kuusta kohti, jonka alla Korri makasi. Säikähtyneenä ryömi hän kuin kissa takaperin ja lähti sitten juoksemaan minkä hänen ontuva jalkansa suinkin salli.

Kun hän muutamalla harjulla oli saanut pahimman nääntymyksensä pois levähdetyksi ja kohousi ympärilleen silmäilemään, ilmestyivät nuo kolme miestä jälleen hänen näköpiiriinsä. Uusi kauhu valtasi hänet ja suinpäin lähti hän matkaansa jatkamaan.

Niin saapui hän kotinsa lähelle ja vaipui lopen uupuneena maahan. Toinnuttuaan aikoi hän rientää luolalle ilmottamaan havainnoistaan, mutta silloin keksi hän jälleen nuo kolme miestä, jotka järkkymättä näyttivät seuranneen hänen jälkiään. Kauhistuksissaan piiloutui hän rytöjen keskelle ja näki miesten suuntaavan askeleensa sitä savupatsasta kohti, joka kohosi heidän kotiluolansa edustalta.

Luolassa olivat hänen vanhempansa sekä ukkovaari kotona ja kun vieraat olivat tulleet lähelle, singahti heitä vastaan kaksi luukärkistä keihästä. Korri kuuli huutoja ja karjuntaa ja hänen äitinsä viiltävän kimeä ääni sai hänet sellaisen kauhun valtaan, että hän tajuttomana lankesi maahan ja tärisi kuin suonenvedon kourissa.

Kun hän metelin jo kauan sitten vaiettua vihdoinkin tuli tuntoihinsa ja uskalsi hiipiä luolan läheisyyteen, tapasi hän omaisensa siellä verisinä ja elottomina. Muukalaisista ei näkynyt enää jälkeäkään.

Vavisten ja silmät kauhusta jäykistyneinä tuijotti hän pitkän aikaa liikkumattomina makaaviin omaisiinsa. Vasta kun uusi kouristuskohtaus oli vähällä vaivuttaa hänet maahan, kääntyi hän pois ja lähti ilman päämäärää harhailemaan.

* * * * *

Seuraavan päivän aurinko oli kiivennyt jo korkealle, kun hän äkkäsi kulkeutuneensa sen tutun kuusen juurelle valkeiden muukalaisten asuinmajan luona. Siinä hän pikemmin putosi kuin laskeusi pitkälleen ja vaipui heti sikeään uneen. Aurinko oli painumassa jo kuusenlatvojen tasalle, kun hän tuli rajusti herätetyksi. Jykevä koura oli kahmaissut kiinni hänen pitkään ja ryönäiseen tukkaansa ja temmannut hänet seisoalleen.

Kesti hetken, ennenkuin Korri kykeni tajuamaan, että hänen vierellään seisoi suuri ja parrakas muukalainen, yksi niistä, joita asui Sorjakorjan majassa. Hän parkasi kauhistuneena ja yritti pakoon, mutta muukalaisen jykevä koura piteli häntä yhä tukasta ja hän sätkytteli turhaan kuin kala koukussa. Lausuen joitakin Korrille käsittämättömiä sanoja alkoi muukalainen rauhallisesti astella hirsimajalle, raahaten vastaan rynnistelevää, nahkamekkoista ja likaista poikaa mukanaan.

Sisälle tultuaan hellitti iso mies otteensa ja Korri kyyrähti lattialle, heitellen pörröisen tukkansa varjosta pelästyneitä ja kyrääviä katseita. Hänen ympärilleen kerääntyi väkeä, jotka nauraen osottelivat häntä toisilleen ja puhuivat omituista, laulavaa kieltä, josta Korri ei ymmärtänyt sanaakaan. Niiden joukossa oli Sorjakorjakin ja hänen näkemisensä jollakin tavoin lievensi Korrin peljästystä.

Kun he olivat aikansa keskustelleet, otti Korrin vangitsija seinältä pienen puuvartisen aseen, joka oli samanlaista ainetta kuin heidän kirveensä ja keihäänkärkensä, ja pisti sen tulisijaan. Hetken kuluttua otti hän sen sieltä takaisin punaisena ja kihisevänä, lähestyi Korria ja kahmaisten häntä jälleen tukasta painoi aseen hänen otsalleen. Tuskasta kiljaisten vaipui Korri permannolle ja tajunsa menettäen alkoi sätkytellä ja vaahdota.

Havahduttuaan tunsi hän polttavaa kirvelyä otsassaan. Mutta hänen edessään seisoi nyt kokonaan toinen mies: moniryppyinen ja valkopartainen ukko, jota hän ei ollut äsken nähnyt. Lempeästi puheli se hänelle jotakin ja auttoi hänet ylös sekä lähti taluttamaan ulos. He kulkivat kappaleen matkaa metsään ja pysähtyivät lähteen luo, jota ympäröivissä puissa Korri näki outojen eläinten kalloja. Ukko pakotti hänet kumartumaan lähteen yli ja silloin näki hän otsassaan kolmikulmaisen, syvän ja punottavan loven. Mutta vaari alkoi pestä hänen päätään ja kasvojaan, puhuen samalla jotakin yksitoikkoisella ja juhlallisella äänellä.

Kokonaan uusi, entisestä jyrkästi poikkeava elämä alkoi nyt Korrille. Joka ikinen päivä sai hän oppia jotakin uutta. Hän tuli huomaamaan, että talossa oli kahdenlaista väkeä: toisia, joilla oli samanlainen merkki otsassa kuin hänelläkin, toiset taas ilman sitä. Edellisiä kutsuttiin orjiksi ja niiden tehtävänä oli raskaimmat työt sekä jälkimmäisten palveleminen. Niiden joukossa oli yksi Korrin omaan luolakansaan kuuluva mies, mutta muut olivat muukalaisten omaa heimoa.

Korri kuului siis myöskin orjiin, mutta alunpitäin huomasi hän olevansa toisenlaisessa asemassa kuin muut. Valkopartainen ukko, joka oli perheen itsevaltias hallitsija, oli ottanut hänet erikoiseen suojelukseensa. Siihen oli syynä, kuten hän oppi tietämään, se että hän merkkiä hänen otsaansa painettaessa oli saanut kouristuskohtauksen. Vaari nimitti sitä loveen lankeamiseksi ja piti sen johdosta häntä jonakin erikoisena.

Vaaria kutsuivat kaikki tietäjäksi ja hänen luonaan kävi monenkaltaisia avunetsijöitä, joiden kanssa hän loitsuja lukien askarteli siinä lehdossa, missä oli pyhä lähde ja eläinten kalloja puissa. Korri sai olla siellä hänen mukanaan ja sikäli kuin hän alkoi perehtyä valkeiden muukalaisten kieleen, sikäli oppi hän vaarilta monta salaista taitoa. Myöskin soitti vaari kanteletta ja hyräili sitä tehdessään lauluja, jotka kertoivat vanhoista suurtietäjistä. Tämän taidon sai Korri vähitellen myöskin oppia ja se oli hänestä moninverroin mieluisampaa kuin tietäjän askareet lehdossa. Kanteleen helinä sai hänet aina hiukenemaan ihanaan surkumieleen ja kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

* * * * *

Sorjakorjan näkemisestä ei Korri tuntenut koskaan saavansa kyllikseen. Mutta samalla hän pelkäsi millään tavoin lähestyä häntä tai lausua hänelle sanaakaan omasta alotteestaan. Kaihoisina ja anovina lepäsivät vain hänen silmänsä Sorjakorjassa, kunnes tyttö kyllästyneenä alkoi torailla ja ajoi hänet haukkumasanoin läheisyydestään. Onnettomana vetäytyi silloin Korri johonkin yksinäiseen paikkaan, istui pitkät hetket maahan kyyristyneenä ja antoi kyynelten virrata pitkin kuparinvärisiä poskiaan.

Usein sai hän niin Sorjakorjalta kuin muiltakin kuulla orja-nimen, mutta se ei koskenut häneen millään tavoin ja vasta aikain kuluttua oppi hän käsittämään, että siihen sisältyi jotakin hyvin halpa-arvoista.

Niin tylysti kuin Sorjakorja häntä kohtelikin, tunsi Korri kuitenkin nälän kaltaista vetovoimaa hänen puoleensa. Eräänä kesäisenä yönä, jolloin käki kukkui järven takana ja pyhässä lehdossa lauloi rastas, yltyi tämä vetovoima niin väkivaltaiseksi, että hän miltei itse tietämättään lähti makuutilaltaan liikkeelle ja hiipi sitä aittaa kohti, missä Sorjakorja nukkui muutamien toisten naisten kanssa. Aitan ovi oli raollaan ja Korri hiipi sisään. Vaalea tukka hajallaan, rusoposkisena ja hymyilevänä nukkui Sorjakorja. Kuin lumottuna pysähtyi Korri hänen lähelleen. Hänen hengityksensä kävi läähättäväksi, hän kumartui Sorjakorjan yli ja alkoi silitellä hänen hiuksiaan.

Jo ensimmäisestä kosketuksesta säpsähti Sorjakorja, avasi silmänsä ja hetken pelästyneenä Korriin tuijotettuaan kirkasi ja kavahti istualleen. Siitä heräsivät toisetkin naiset ja alkoivat yhteen ääneen kiljua.

Kauhistuksen valtaamana syöksyi Korri ulos.

"Orjanpentu! Se katala rämppäjalka ja salahiipijä!" kuului aitasta huutoja ja Korrin jälkeen sinkoili sieltä kaikenlaisia esineitä.

Tästä metelistä tuli miesväkikin hereille hälytetyksi. Pelko ja kauhistus painoivat Korrin maahan ja hänet valtasi entisiä ankarampi kouristuskohtaus. Se oli samalla hänen pelastuksensa. Kun hän murjottuna ja raukeana heräsi tajuihinsa, huomasi hän jälleen olevansa itsevaltaisen ukon korkeassa suojeluksessa.

Kahta tuskallisemmaksi muuttui Korrin elämä tämän jälkeen. Se käsittämätön voima, jolla vaaleatukkainen Sorjakorja oli ensi näkemästä vetänyt häntä puoleensa, oli tämän tapauksen jälkeen pikemmin vahvistunut kuin heikentynyt, huolimatta siitä, että Sorjakorja oli hänelle entistä tylympi ja että hän ei uskaltanut enää muuta kuin varkain häneen silmiään kääntää.

* * * * *

Mihinkään raskaampaan raadantaan ei Korrin toisten orjain tavalla tarvinnut, ottaa osaa. Mutta suvisin sai hän toisinaan jonkun vanhemman orjatoverin kanssa samoilla karjan mukana saloilla. Eräällä sellaisella retkellä kulkeusi hän entisen luolakotinsa luo. Aluksi puistatti häntä ankara säikäys, huomatessaan missä hän oli. Mutta sitten veti häntä vastustamattomasti joku salainen voima luolaan. Kauhistuneena vetäytyi hän sieltä kuitenkin heti takaisin, sillä tunkkaisen luolan pimennosta irvisti häntä vastaan kolme luurankoa.

Hän vieritteli kiviä luolan suulle, kunnes se kokonaan peittyi. Uupuneena istui hän sitten kiviröykkiölle, hänen päänsä painui polvien väliin ja silmistä vieri suuria, yksinäisiä vesikarpaloita.

Kotiin saapui hän vasta yösydännä ja siitä saamansa torat langettivat hänet jälleen tajuttomuuden tilaan.

* * * * *

Kivikansaan kuuluvia perhekuntia asusti vielä siellä ja täällä salojärvien rannoilla ja virtain varsilla. Heidän ja valkeiden muukalaistulokkaiden kesken vallitsi yhtämittainen, leppymätön taistelu. Kivikansa harveni ja tuli työnnetyksi yhä kauemmas entisiltä asuinsijoiltaan, jota vastoin valkoinen kansa lisääntyi ja eteni yhtä mittaa sisämaahan päin. Kivikansa koetti puolustautua viekkaudella ja salaväijytyksillä. Erään kerran oli heitä yhtynyt useampia miehiä, he hiipivät syksyisenä yösydännä siihen taloon, jossa Korri oli orjana, sekä sytyttivät sen useammasta kohti palamaan. Ne Korrin orjakumppanit, jotka kuuluivat heidän heimoonsa, pakenivat samana yönä ja liittyivät heimolaisiinsa.

Ärtyneet valkoiset kerääntyivät yhteen ja panivat toimeen perusteellisen vainoretken kivikansaa vastaan. Entiset orjat saivat julman kuoleman ja monet luolaperheet surmattiin sukupuuttoon. Hengissä säilyneet vetäytyivät entistä kauemmas erämaihin.

Korri avuttomuudessaan oli pysynyt kokonaan erossa näistä tapauksista. Ne jättivät hänen harmaaseen sieluunsa vain uuden kaamean muiston monien entisten lisäksi.

* * * * *

Mutta muukalaiset kävivät myöskin keskenään verisiä sotia. Itäisellä ilmansuunnalla asuvat, jotka kutsuivat itseään karjalaisiksi, tekivät tavan takaa ryöstö- ja hävitysretkiä lännessä asuvain sukulaistensa luo, jotka vuorostaan maksoivat samalla mitalla. Kerran taas saapuivat karjalaiset suurin joukoin sellaiselle retkelle. Monien muiden ohella yllättivät he senkin talon, jossa Korri kulutti harmaita päiviään. Talo ryöstettiin ja poltettiin, moni sen asukkaista sai surmansa ja Korrin sekä muutamia muita veivät viholliset mukanaan. Näiden vankien joukossa oli myöskin Sorjakorja.

Viikkokauden matkasivat karjalaiset vankeineen ja ryöstösaaliineen halki äärettömien salojen ja yli lukemattomien järvenselkien, kunnes saapuivat väkirikkaaseen karjalaiskylään suuren ja vuolaan virran äyräällä. Vangit tehtiin täällä orjiksi ja Sorjakorjakin sai otsaansa samantapaisen merkin kuin Korrillakin oli. Kumpikin saivat he jäädä raatamaan sen miehen taloon, joka oli johdattanut karjalaisia sotaretkellä.

Omituista, sydäntä kaivelevaa tyydytystä tunsi Korri sen johdosta, että Sorjakorja oli ylvääseen valko-otsaansa saanut samanlaisen merkin kuin hänelläkin oli. Lisäksi joutuivat he päivittäin raatamaan samoissa töissä. Toiset vangit olivat joutuneet orjiksi muihin taloihin ja kyliin, niin että Korri oli nyt Sorjakorjalla ainoa, mikä muistutti entisestä kodista. Se pakotti hänet synkässä surussaan lähentymään Korria, antautumaan jutteluun hänen kanssaan sekä olemaan hänelle ystävällinen. Suurempaa onnea ei Korri olisi voinut kuvitellakaan ja niin ottikin hän oloissa tapahtuneen muutoksen kokonaan päinvastaiselta kannalta kuin Sorjakorja.

Viimemainitun oli mahdoton mukautua uusiin oloihin. Hän kärsi ja kuihtui, ikävöiden alati omaisiaan.

Kun karjalaiset seuraavana suvena lähtivät sotaretkelle kaakkoon käsin, ehdotti Sorjakorja Korrille, että he karkaisivat ja palaisivat takaisin omalle maalle. Korrilla ei ollut mitään syytä toivoa palautumista entisiin oloihin, mutta koska Sorjakorjan tahto oli samalla hänenkin tahtonsa, mukautui hän vastaanväittämättä ehdotukseen. Niinpä he sitten eräänä päivänä hyvän tilaisuuden sattuessa jättäysivät kohtalonsa huomaan ja lähtivät laidattomien salojen halki pyrkimään hämäläisheimon asuinsijoille.

Petoja, takaa-ajon vaaroja ja nälkää vastaan taistellen harhailivat he viikkomäärin erämaissa, raviten itseään marjoilla, juurilla ja salolammista ongituilla kaloilla. Mutta kaikesta kurjuudesta huolimatta oli tämä Korrille täyttä onnen aikaa ja kaikessa hiljaisuudessa toivoi hän, etteivät he koskaan enää osuisi valkeiden muukalaisten keskuuteen. Näille Korrin vaatimattomille onnenpäiville tuli kuitenkin jyrkeä loppu.

He olivat jo kaikesta päättäin lähellä hämäläisten asuinsijoja, kun heidän eräänä päivänä oli jälleen päästävä tiellensä sattuneen suuren virran yli. Muutamista puunrungoista kyhätyllä lautalla lähtivät he neuvotteleimaan virran poikki. Keskivirralla eivät sauvoimet, joilla he olivat lauttaa työntäneet eteenpäin, enää ottaneet pohjaan ja silloin ei heidän auttanut muu kuin antaa lautan solua myötävirtaa alaspäin.

Mutta kappaleen matkaa alempana kuohui ankara koski. Turhaan ponnistelivat he vastaan avuttomilla sauvoimillaan, hetki hetkeltä kiihtyi virran vauhti ja koski nieli kitaansa heidän hauraan lauttansa. Pari kauhistuksen huutoa ja kumpikin he, lautan hajotessa alkuosiinsa, olivat suinpäin vedessä, kuohujen viskeltävinä.

Kun rannalle viskautunut Korri havahtui tuntoihinsa, ei Sorjakorjaa näkynyt missään. Hän karkasi pystyyn ja sanomattoman tuskan vallassa juoksenteli pitkin kosken äyrästä, mutta hänen huutoihinsa vastasi ainoastaan kosken iäinen pauhina. Sorjakorja oli ja pysyi poissa. Silloin myllertyi hänen metsäläissielunsa sekaisin, hän raastoi pitkää ja vanukkeista tukkaansa, hän ulvoi ja kiristeli hampaitaan ja pieksi molemmin nyrkein rintaansa, kunnes lopen uupuneena tupertui maahan. Hän tahtoi heittäytyä koskeen, mutta metsäläisen itsesäilytysvaisto esti hänet siitä ja niin jatkoi hän järjetöntä riehuntaansa kosken äyräällä. Nälinkuoliaana ja sekapäisenä löysi hänet sitten eräänä päivänä kosken rannalta pari hämäläistä metsästäjää sekä kuljetti hänet ihmisten ilmoille.

* * * * *

Korrin entisistä isännistä ei ollut enää ketään elävien ilmoilla. Eivätkä hänen pelastajansa paremmin kuin muutkaan tahtoneet tehdä häntä orjakseen, sillä häneen oli tullut jonkinlainen koskemattomuuden leima. Vaikkakin häviävän ja halveksitun kansan poika sekä lisäksi rampa ja vähäpätöinen ulkomuodoltaan, kunnioittivat ihmiset häntä yliluonnollisten asiain taitajana. Sillä hän näki outoja näkyjä, puheli näkymättömäin olentojen kanssa, lankesi aika-ajoittain loveen, paransi tauteja, ennusti tulevia asioita ja kykeni loihtimaan kanteleesta niin surumielisen ihania säveliä, että kaikkien silmät kyyneltyivät.

Sellaisena kierteli hän hämäläiskylästä toiseen, häviten aina suvisin pitkiksi aikoja saloille, kenenkään tietämättä, missä hän harhaili. Mutta aina palasi hän jälleen ihmisten ilmoille, alakuloisen tasaisena ja itsekseen puhelevana.

Vuodet vierivät ja uudet sukupolvet astuivat entisten sijalle. Korrin tukka ja harva parta olivat käyneet lumivalkoisiksi, hartiat kyyryisiksi ja koko mies kuihtunut ja pienentynyt, niin että hän oli kuin kymmenvuotias poikanen. Ikäänsä ei hän tiennyt enää itse paremmin kuin muutkaan. Ihmiset alkoivat jo uskoa, ettei hän kuolisikaan, mutta sitten hän odottamatta ja ainaiseksi hävisi ihmisten ilmoilta.

Hämäläiset viettivät silloin suurta ukonjuhlaa korkealla vuorella, uhraten hevosia, polttaen kokkoja ja juoden olutta ja simaa. Kun Korri ilmestyi vuorelle ja häntä kehotettiin kanteletta soittamaan ja ennustamaan, istui hän kivelle kansan keskelle, näppäili kanteleen kieliä ja silmät utuiseen etäisyyteen tähdättyinä lauloi seuraavan laulun: