Part 2

"Naurettavinta on, ettei hän puhu mitään", sanoi yksi. "Mistähän se tulee? Ylpeydestäkö?"

"Eikö mitä! Vaatimattomuudesta", vastasi toinen raa'alla naurulla.

"Vielähän! Pelvosta, arvaan", sanoi päällikkö.

Pyssyratsuri pudisti kieltävästi päätään.

"Vai niin, vai olin väärässä. No, saammehan nähdä!" huudahti päällikkö ja hypähti ylös. Kääntyen tovereihinsa sanoi hän sitten jyrkällä äänellä: "Tuolla miehellä on joku kirjallinen käsky, joka tarkoitti meidän kiinni ottamista pesässämme. Olemme jo menettäneet paljon aikaa; pakoittakaamme nyt hänet puhumaan."

"Niin, pakoittakaamme", säestivät toiset ja nousivat.

Pyssyratsuri kohotti päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: minä olen valmis! Ryövärit asettausivat hänen eteensä. Jos joku tänä hetkenä olisi luonut silmänsä vartioivaan nuorukaiseen, niin olisi hän nähnyt hänen haavan lehden kaltaisesti vapisevan ja, kalman väri kasvoissaan, kääntyvän, jottei hänen liikutustaan huomattaisi. Päällikkö huomasi sen kumminkin ja neuvoi häntä käskevällä viittauksella pitämään huolta tehtävästään.

Sitten kääntyi hän pyssyratsuriin ja ärjäsi äänellä, joka ei myöntänyt vitkutusta: "Sano, mistä tulit sinä?"

Vanki rypisti silmäkulmiansa eikä vastannut mitään, mutta kysyjään loi hän läpitunkevan silmäyksen, joka ilmaisi tahdon lujuutta.

Sanaa sanomatta iski ryöväri nyrkkinsä hänen leukapieleensä, jotta ratinaa kuului, juuri kuin olisivat onnettoman hampaat musertuneet.

"No, joko nyt vastaat?"

Pyssyratsuri kallisti päätään ja antoi veren, joka täytti hänen suunsa, virrata maahan; sitten loi hän ryöväriin uuden silmäilyn, joka puhui järkähtämättömästä miehuullisuudesta, ja pudisti kieltävästi päätään.

Päällikkö puri huuliaan ja katseli tovereitansa väkinäisellä hymyllä, sitten pisti hän kätensä taskuun, otti sieltä kynäveitsen, avasi sen, repi rikki vangin paidan kaulan kohdalta alaspäin ja asetti veitsen hänen kurkkunielullensa. Uhri vavahti, kuin olisi jo veitsi häneen tunkeunut.

"Oh, älä pelkää!" ivasi ryöväri ja veti veitsellä suoran viivan kaulasta vyötäisiin asti. Onnettoman rinnalla näkyi punainen juova, joka pian täyttyi verellä, mikä sitten virtasi vaatteiden alta ja päältä maahan.

"Jo kait alkavat nyt silmäsi au'eta, vai kuinka?" huusi päällikkö villipetoa muistuttavalla äänellä.

"Kas vaan, kuinka veri virtaa!" sanoi toinen tovereista.

Vartioiva nuorukainen peitti käsillään kasvonsa.

"Joko nyt saat ääneen?" kysyi päällikkö.

Pyssyratsuri seurasi silmillään alasvirtaavaa verta, kohotti sitten päätään ja heitti kysyjään entisestä järkähtämättömyydestä puhuvia silmäyksiä.

Tämä niskoittelu näkyi enemmän herättävän ryövärien hämmästystä kuin vihaa.

"Tahdotko kuolla, hölmö?" ärjäsi päällikkö nyrkkiään pudistaen ja asetti kasvonsa niin liki vangin kasvoja, että miltei koskettelivat toisiaan. "Etkö jo ymmärrä että olet täällä meidän käsissämme ja että voimme reväistä auki vatsasi niinkuin koiran! Mitä odotat sinä? Että joku tulee sinua pelastamaan? Lausu edes sana, että saamme kuulla ääntäsi."

Pyssyratsuri pysyi äänetönnä.

Raivossaan kohotti yksi ryöväreistä veitsensä, iskeäksensä sen vankiin. Toinen pidätti häntä ja sanoi:

"Ei veistä! Koettakaamme, mitä tämä vaikuttaa."

Ja samassa sieppasi hän pyssyn ja antoi sen perän semmoisella vauhdilla pudota vangin jalalle, että luut nauskivat. Onneton päästi kimeän huudon ja vetäysi tempovaisesti kokoon. Mutta melkein samalla rohkaisi hän mieltään, hakien voimia itse tuskastansa, tömisytti maata haavoitetulla jalallaan ja huusi ärjyen:

"Ei!"

Ryövärit ryntäsivät hänen päälleen, tarttuivat kaikki kolme yht'aikaa hänen kurkkuunsa ja olivat juuri repimäisillään silmät hänen päästään, kun vartioiva nuorukainen, rohkeaksi tulleena kauhistuksestaan, jota hän ei voinut kukistaa, riivatun tavoin huudahti:

"Tappakaa hänet yhdellä tiellä, Jumalan tähden! Ampukaa kuula hänen päähänsä. Mitä hyödyttää teitä hänen kärsimisensä?"

Nuorukaisen rohkeus vaikutti ryöväriin enemmän kuin hänen sanansa. Hämmästyneinä loivat he häneen silmänsä. Mutta tämä hämmästys ei kauan kestänyt. Päällikkö ryntäsi nuorukaiseen ja antoi nyrkillään hänelle sellaisen iskun, että poika lensi pää edellä kalliomöhkälettä vastaan.

Puoleksi taintuneena nousi hän ja asettausi sanaa sanomatta entiseen asemaansa. Mutta kun hän loi silmänsä alas kaltevuutta, teki hän ihmetystä osottavan liikenteen, työnsi päänsä syvemmälle tähystys-aukkoon ja pysyi sitten liikkumattomana asennossaan. Ryövärien päällikkö ei huomannut mitään tästä; hän kääntyi jälleen uhriinsa sinisen kalpeana, kiristi hampaitaan ja värisi vihasta, jotta hänen toverinsakin katselivat häntä kauhistuksella. Vasemman kätensä laski hän pyssyratsurin päälaelle, oijensi oikean kätensä etusormen uhkaavalla tavalla, loi mieheen veristävät silmänsä ja mumisi sähisevällä äänellä:

"Kuulehan! Onneton oli hetki, jona päätit niskotella meitä vastaan. Sinä et tunne minua. Olen saanut ihmisten karvat kohoomaan kauhusta, vieläpä semmoistenkin, joiden miehuullisuudelle ei sinun vedä vertoja. Et osaa aavistaakaan, mitä rääkkäyskeinoja minä olen keksinyt. Minä kidutan sinua huomispäivään asti; sinä et kuole, sinä vaan kärsit ja vielä silloinkin, kun ulkomuotosi ei enää ole ihmisen; silmätkin päästäsi revin. Sinä tiedät, miten on muitten käynyt; älä siis pakoita minua viimeisiä keinojani käyttämään. Sano, mitä sinun täytyy sanoa, ennenkuin viha valtaa minut kokonaan."

Viime sanoja sanoessaan otti hän kätensä vangin päälaelta, ja kun hän huomasi että siinä oli koko joukon hivuksia, heitti hän vihoissaan nämät uhrinsa suuhun. Pyssyratsuri sylki ne pois. Tämän pitivät ryövärit tahallisena ylenkatseen-osotteena, ja nyt nousi heidän raivonsa korkeammilleen. Metsänpedon tavoin ulvoen ryntäsivät he kaikki onnettoman päälle ja alkoivat raadella häntä kynsillään, hampaillaan, polvillaan ja jaloillaan, silloin tällöin kehoittaen toisiaan varovaisuuteen, jottei vanki kuolisi heidän käsiinsä; he löivät, pistivät ja purivat häntä, ja verta, paidanriepuja ja hivuksia sinkoili kaikkialle heidän ympärillään. Pyövelien läähötykset, toisiaan koskettelevien tikarien helinä ja uhrin häädetty ähkyminen sekausivat omituisella tavalla yhteen. Ryövärit olivat muuttuneet kolmiruumiiseksi villipedoksi, joka on kietounut ihmisen ympäri; he esiintyivät nyt yhteiskuvana kaikesta siitä kauheasta, minkä hulluus, pelkuruus ja julmuus luo.

"Älkää häntä vielä tappako!" alkoi nuorukainen mitä suurimmassa tuskassa taas huutaa, kääntyen milloin ryövärien puoleen, milloin taasen alankoon päin, ja vähitellen kohottaen ääntänsä, ikäänkuin voittaaksensa niitä vieraita ääniä, jotka lähestyivät. "Älkää häntä vielä tappako! Odottakaa, hän on sanova, mitä te tahdotte tietää. Jos hänet tapatte, ette saa tietää mitään. Hän on viitannut, että hän tahtoo puhua. Sitten voitte hänet tappaa. Minä itse kyllä työnnän tikarin hänen rintaansa, jollette te sitä tee. Tikarit pois, käyttäkää nyrkkejä. Ettekö näe, että hän on kuolemaisillaan?"

Yhä edelleen huutaen heitti hän silmäyksen rintavarustuksen ulkopuolelle ja hyppäsi sitten alas ryövärien luo. Mutta hänen äänensä ja käytöstapansa muuttuivat nyt. Mitä julkeimmalla ylönkatseella ärjäsi hän:

"Roistot! Kolme yhtä vastaan!"

Kirouksia lausuen kääntyi päällikkö häneen, tikari kädessänsä.

"Myöhään, liian myöhään!" sanoi uhattu tyyneesti. Sitten viittasi hän kädellään portille päin ja lisäsi: "Katsokaa tuonne!"

Samassa kun nyt yksi varoituksen saaneista ryöväreistä heitti laajan viitan maassa makaavan uhrin päälle ja päällikkö sieppasi pyssyn, hyökätäksensä salaperäistä vihollista vastaan, kuului aseiden kalsketta, askeleita ja ääniä; painetteja ja kivääriä välkkyi portilla ja sisään murtausi joukko pyssyratsureita, jotka muutamassa silmänräpäyksessä ympäröivät ja kaasivat maahan ryövärit. Sitten seurasi vähäksi aikaa äänettömyyttä, jolloin ei kuulunut muuta kuin väsyneiden pyssyratsureiden läähätyksiä.

"Auttakaa kuolemaisillaan olevaa!" huudahti äkkiä nuori ryöväri, joka, samaten kuin toiset, oli polvillaan, kädet maassa, pyssyratsurin painetin uhkaamana.

"Ketä kuolemaisillaan olevaa?" kysyi kapteeni.

"Tuota tuolla nurkassa", vastasi nuorukainen, viitaten sormellaan.

Kaikki kääntyivät ja tähystelivät osoitettua suuntaa, mutta ei mitään huomattu.

"Viitan alla", sanoi ryöväri.

Kaikkien silmät seurasivat kapteenia, kun tämä nyt meni kojuun. Viitan, jonka hän kohta näki, heitti hän syrjään, ja kun sen alla piileillyt raadeltu ihminen tuli näkyviin, kajahti kaikkien suusta yht'aikaa kauhistuksen huuto. Onneton vanki, joka siinä polvillaan makasi, kädet selän taakse sidottuina ja pää rintaa vastaan vaipuneena, oli sinisen kalpea, kokonaan veressä ja niin täynnä haavoja, jotta näytti nyljetyltä. Hän teki ponnistuksen, koettaakseen kohottaa päätään.

"Poistakaa hänen siteensä", huusi kapteeni, "ja antakaa hänelle jotakin juotavaa."

Kolme pyssyratsureista ryntäsi nyt esiin; ne avasivat onnettoman siteet, asettivat hänet maahan makaamaan ja alkoivat tutkia hänen haavojaan, sillaikaa kuin toiset vihansa vimmassa ryhtyivät pyssynperillä kolhimaan ryöväreitä.

"Kiväärit alas!" huusi kapteeni, ja sitten, kääntyen ryöväri-nuorukaiseen, lisäsi hän: "Puhu sinä!"

Pyssyratsuri, joka oli vartioinut nuorukaista, antoi hänen nousta seisomaan.

"Milloin joutui tämä onneton teidän käsiinne?" kysyi kapteeni. "Puhu totta, muuten olet kuoleman."

"Tuon miehen", alkoi pelosta ja kauhistuksesta vielä vapiseva nuorukainen änkyttäen kertoa -- "tuon miehen ottivat he kiinni aamulla ... kuljettivat tänne ... sitoivat ... vaativat puhumaan, ... mutta hän ei puhunut... Silloin ryntäsivät ne hänen päällensä ... minä näin kaikki... Oi Jumala!"

"Kuka sinä olet?" huudahti kapteeni ja sieppasi nuorukaisen päästä lakin.

Silloin kuului kaikkien suusta huuto: "nainen!"

"Niin! minä olen nainen", huusi valhepuvussa oleva haltioissaan; "he ovat ryöstäneet minut tyhjäksi ... siitä on nyt neljätoista päivää... He panivat tikarin minun kurkulleni ... veivät minut tänne. Mutta minä en ole tahrannut käsiäni verellä; minä vannon sen. Minä seurasin heitä, kun he uhkasivat tappaa minut muuten. San Severo on kotini ... olen köyhä talonpoikaistyttö."...

"Mutta mikset ole ampunut kuoliaaksi jonkun heistä?"

"En ole uskaltanut... He olisivat kiduttaneet minut kuoliaaksi. Ei tiedä kukaan, mitä he ovat tehneet ja mitä he kykenevät tekemään -- muu kuin se, joka on sen nähnyt... Luulin tulevani hulluksi. Jos olisitte nähneet! Mutta hän, tuolla" -- ja hän viittasi haavoitettua -- "hän on enkeli; hän on kestänyt kaikki ääneti, ainoatakaan sanaa sanomatta."

"Laahatkaa heittiöt heidän uhrinsa jalkoihin!" käski kapteeni.

Pyssyratsurit laahasivat ryöväripäällikön ja hänen molemmat toverinsa haavoitetun luo, jonka pää nyt oli kääritty nenäliinaan, mikä peitti myöskin hänen silmänsä.

Kumartuen alas onnettomaan, joka vähitellen alkoi herätä tainnuksistaan, sanoi kapteeni: "minä olen täällä. Olet pelastettu, olet toverien parissa; rohkaise mieltäsi; sinä näet, että kiduttajasi polvistuvat sinun jaloissasi."

Pyssyratsuri kohotti vitkallisesti päätänsä, koko hänen ruumiinsa värisi. Hän nosti oikean kätensä ja laski sen ryöväripäällikön päälaelle; hänen veriset huulensa vetäysivät ikäänkuin hymyyn ja hän sylki kiduttajansa silmiin.

"Mitä se on?" kysyi kapteeni, ottaen maasta jotakin pehmoista ja valkeaa, minkä hän luuli lähteneen haavoitetun suusta.

"Vastaus överstille ... San Severossa". vastasi pyssyratsuri heikolla äänellä.

"Överstille San Severossa? Minun vastaukseni? Sekö, jonka aamulla annoin sinulle?"

"Niin", mumisi haavoitettu.

Kapteeni heittäysi pyssyratsurin viereen, syleili häntä ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hypähti hän ylös, ja huusi sotilailleen:

"Osoittakaa kunnioitusta tälle uljaalle miehelle, pojat! Minä lähetin hänet viemään överstille kirjeen, missä ilmaisin että olimme valmiit marssimaan; ilmaisin myös lähtöaikamme ja matkamme määrän. Jos ryövärit olisivat saaneet lukea kirjeen, olisivat he nyt pelastetut; mutta tämä mies tässä pisti kirjeen suuhunsa eikä puhunut sanaakaan, jottei ilmaisisi salaisuuttansa. Hän on sankari, marttyyri, ylevä henki!"

"On!" vastasivat yksin suin kaikki äänellä, joka tuli heidän sydämistään.

"Suudelkaa hänen jalkojansa, roistot!" ärjäsi kapteeni ryöväreille.

Toinen toisensa jälkeen roistoista ryömi maata pitkin haavoitetun luo ja suuteli hänen jalkaansa.

"Kapteeni", huusi nyt nainen ja tuijotti pyssyratsurien komentajaa hullun silmillä; "minä olisin voinut antaa heille tietoa teidän tulostanne, mutta minä en sitä tehnyt; minä annoin teidän tulla. Osoittakaa minulle armo palkinnoksi. Olen kadotettu, en voi palata takaisin omaisteni luo. Ampukaa minut näiden rosvojen kanssa!"

"Ei!" huusi haavoitettu, ponnistaen viimeisiä voimiaan.

Kaikki kääntyivät nyt häneen.

"Teidän täytyy tehdä laupeuden työ", jatkoi onneton heikolla äänellä ja oijensi naista kohtaan verisen kätensä.

"Laupeuden työ! Mikä? Oi sanokaa!" huudahti nainen ja heittäysi kädet ristissä hänen jalkoihinsa."

"Teidän tulee seurata minua", mumisi onneton mies.

"Mihin?"

"Kaikkialle, alati seurata minua."

Saapuvilla oliat katselivat toisiaan kummastuksella.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi nainen uudelleen.

"Ette ole nähneet ... kaikkia haavojani", vastasi pyssyratsuri. "Katsokaa tänne!"

Tätä sanoessaan otti hän pois nenäliinan, joka peitti hänen otsaansa.

Kaikki lähestyivät häntä likemmäksi, loivat häneen silmänsä ja huudahtivat kauhistuksesta ja säälistä. Onneton oli sokea!

"Surma ryöväreille!" huusivat nyt yksin suin sotilaat, potkien ja takoen heitä pyssynperillä.

Kapteenin ääni ei enää hallinnut pyssyratsureita; he laahasivat ryövärit alas laaksoon päin.

"Tahdotteko tehdä tuon laupeuden työn?" kysyi haavoitettu mies, kun hän ja nainen olivat kahden kesken jääneet.

Nainen nosti silmänsä taivasta kohden ja vastasi:

"Minä uhraan teille elämäni."

He puristivat toistensa käsiä, ja kumisevat pamaukset, jotka kuuluivat laaksosta ja jotka ilmaisivat että ilkiöt nyt saivat rangaistuksensa, olivat samalla kunnian osoitus jalolle liitolle, joka jo 10 vuotta on yhdistänyt säälivän naisen ja sankarin.