Part 1

Produced by Tapio Riikonen

MIEHUULLISUUTTA

Kirj.

Edmondo de Amicis

Käännös Italian kielestä

Pieni novellikirjasto III.

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1891.

I.

"Katso tuonne!" sanoi minulle muutamia päiviä sitten eräs ystäväni, osoittaessaan huoneensa akkunasta, joka vietti vähäiselle torille, vastapäätä sijaitsevan rakennuksen neljännessä kerrassa olevaa pientä balkongia; "näetkö miestä tuolla? Katso tarkkaan, niin huomaat hänen; toisen kätensä pitää hän kaidepuiden ulkopuolella. Hänen kasvojansa et kumminkaan voi nähdä. Tuo mies tuolla on minulle niin vastoinmielinen, että usein olen ajatellut muuttaa asuntoa päästäkseni näkemästä häntä. Kysyt, minkätähden, ja minä vastaan etten ole koskaan puhunut hänen kanssaan, en koskaan kuullut hänen ääntään, en tiedä kuka hän on, en mitä hän toimii, enkä edes minkä näköinen hän on, minä kun en kiikarillanikaan näe niin kauas. Mies on minulle vastoinmielinen sentähden että hän joka ilta juuri tähän aikaan nousee pöydästään ja menee istumaan tuohon nurkkaansa, ja joka ilta, samaten kuin nyt, laskee käsivartensa kaidepuille, niin että käsi riippuu niiden ulkopuolella, ja sitten heittää hän toisen jalkansa toisen päälle. Ei tapahdu koskaan että hän liikuttaisi jalkaa ennenkuin kättä, ei, kuinka se kävisi laatuun! ensinnä kättä ja sitten jalkaa. Myönnäthän, että mies on vastoinmielinen jo yksin tuostakin syystä? Vähät toki siitä. Mutta joka ilta, ennenkuin hän balkongille astuu, tulee eräs nainen, joka näkyy olevan hänen vaimonsa, asettamaan tuolin paikallensa, tuo sitten hänelle piipun, panee sen hänen käteensä, sytyttää sen ... joka ilta -- ja näin passauttaa mies itseään joka ilta jäykkänä ja ylpeänä kuin sulttaani, tekemättä mitään itse, vieläpä tietämättä edes että häntä passataan. Ja joka silmänräpäys tarvitsee hän jotakin, ja nainen nousee ja kiiruhtaa pois ja palaa, tuoden milloin juomaa, milloin mitäkin, ja mies ottaa vastaan, juo ja pyyhkii viiksiään ilkeän itsekkäisellä katseella, vaivaamatta itseään edes lasin takaisin antamisella. Väliin tulee tuttavia hänen luokseen, mutta hän ei koskaan huoli edes nousta niitä tervehtiäkseen, eikä hän koskaan kävele balkongillaan, niinkuin esim. me kaksi. Hän ei koskaan katso ylös eikä alas, ei edes ympärilleen; lyhyesti, hän näkyy olevan balkongille asettunut, jotta koko maailma kiertäisi hänen ympärillään; hän on olevinansa epäjumala; hän on syntynyt passattavaksi ja huomattavaksi. Sinä naurat, sinä! Minusta on tämä kaikki jotakin, joka tekee miehen perin inhottavaksi. Minä olen semmoinen kuin olen: toinen ei siitä välittäisi mitään, mutta minua se raivostuttaa. Luulen tuntevani tuon miehen yhtä hyvin kuin tunnen sinun. Tahdotko tietää kuka hän on? Sitä en ensinkään tiedä, mutta voin sen sinulle sanoa yhtä varmaan sittenkin. Mies tuolla" -- ja puhuessaan viittasi hän sormellaan kysymyksessä olevaa henkilöä ja tirkisteli häntä, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea hänen sydämensä sisimmät salaisuudet -- "mies tuolla on epärehellinen pikkukauppias, joka alkaa päästä varoihin; nyt paraikaa kasvattaa hän ylpeyttään rikkautensa päiviä varten, ja tuon naisen on hän nainut säästääksensä itselleen puotipalvelian ja samalla piian palkan, mutta häntä hän kohtelee huonommin kuin piikaa ja tuskinpa paremmin kuin puotirenkiään. Hän on inhottavan ahnas kaikessa muussa paitsi omien nautintojensa tyydyttämisessä; hän voisi asua kolmannessa kerrassa, mutta sulasta säästäväisyydestä asuu hän neljännessä, vaikka hänellä ei ole lapsia eikä toivo semmoisia saavansa; hän ylönkatsoo kaikkea, joka ei mahdu käsitteeseen 'kauppapuoti', sanoo kaikkia virkamiehiä varkaiksi, kaikkia, jotka harjoittavat opintoja, typeriksi, ja kaikkia, joilla on vähemmän rahoja kuin hänellä, roistoiksi. Sinä naurat, sinä! Sinä et tiedä, mitä kaikkia vastoinmielisyys voi aavistaa. Minä, näetsen, olisin oikein onnellinen, jos tulisin tilaisuuteen osottamaan hänelle epäkohteliaisuutta, sillä minä inhoon häntä. On mahdollista että haaveksin, että olen paha ihminen, mutta sydämeni sanoo: tuo mies on huono ihminen, minä _en saata kärsiä häntä_; minun _täytyy_ se hänelle sanoa, minun täytyy purkaa vastenmielisyyteni."

Sen, joka ei tunne nuorta, kaksikymmen-vuotista ystävääni, hänen hyväsydämisyyttänsä, hänen ainaista sisällistä levottomuuttansa, hänen omituisia vihanpurkauksiansa, semminkin esineitä vastaan, joita hän itse luo, sen olisi ollut vaikea uskoa, että hän täytenä totena piti koko tuon joukon tyhjiä sanoja, jotka hän miltei yhdellä henkäyksellä oli lausunut. Minä katselin sillä välin "pikkukauppiasta" ja naista, joka hänen vieressään istui jakkaralla ajattelevaisen näköisenä, kädet ristissä polvillansa. Ja kun minulla on paremmat silmät kuin ystävälläni, tulin siihen päätökseen että vihattu mies oli noin neljänkymmenen vanha ja nainen vähän vanhempi, vaikka en selvään voinut erottaa kumpaisenkaan kasvojenjuonteita. Otin kiikarin ja suuntasin sen "rouvaan." Alussa tanssi jotakin sekavaa silmieni edessä, mutta sitten näin minä naisen, jonka kasvot osottivat alttiiksiantaumista; hivukset harmaat, otsa ryppyinen, silmät suuret, surulliset ja niissä jotakin, joka sanoi: kärsin, olen kauan kärsinyt. -- "Näyttää siltä kuin olisi ystäväni oikeassa", sanoin itselleni ja suuntasin kiikaria miestä kohtaan. Hän kääntyi samassa hieman, jotta sain koko hänen naamansa kiikariini.

"Mitä näen! Valehtelevatko silmäni?" olin hämmästyksestä huutaa ja pitensin kiikaria nähdäkseni paremmin. "Hän se on, ei epäilemistä: nuo kasvot olen nähnyt satoja kertoja -- kuvattuina." Ja nyt johtui mieleeni tapaus, jonka jo aikoja sitten olin unhottanut, ja miltei samassa silmänräpäyksessä koko se kertomus alusta loppuun saakka, jonka kohta olen lukialleni laativa.

Ystäväni kysyi:

"No, mitä sanot, eikö hän ole petturi, lurjus, ylpeä, konna?"

En voinut enää hymyillä, kuten äsken. Vastasin vaan ettei mies näyttänyt miellyttävältä, mutta lisäsin että luulin nähneeni hänet ennen, että halusin tietää, kuka hän oli, ja että koettaisin hankkia tietoja hänestä.

Seuraavana päivänä kiiruhdinkin vihatun miehen luo, saadakseni, kuten verukkeeni kuuluivat, täyden selvän siitä tapauksesta, jossa hän oli ollut päähenkilönä, minä kun muka olin aikeessa kirjoittaa siitä kertomuksen. Tottuneena minun kaltaisiini vieraisiin, vastaanotti hän minut ystävällisesti, kertoi kerrottavansa suurella välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi hän toisesta henkilöstä puhunut, sekä lausui yhtä ja toista siitä naisesta, joka hänen luonansa asui ja joka ei ollut hänen vaimonsa, vieläpä muutamia sanoja elintavoistaankin.

"Olemme eläneet yhdessä kymmenen vuotta", lopetti hän. "Minulla on kärsivällisyyttä, hänellä myös, ja jotenkuten tulemme toimeen. Minun suuri lohdutukseni on ihmisten kunnioitus ja tämän onnettoman naisen uskollinen taipumus."

Menin kotiin, kirjoitin koko illan ja seuraavaan aamuun. Sitten kolmantena päivänä läksin kirjoituksineni ystäväni luo. Satuinpa tulemaan juuri siihen aikaan, jolloin "pikkukauppiaalla" oli tapana hengittää raitista ilmaa balkongillaan. Puhuttuamme yhtä ja toista, joutui ystäväni "vastoinmielisyys" taaskin keskustelumme esineeksi.

"Olet iskenyt kiveen, ystäväni", sanoin hänelle.

"Minä, en! mahdotonta!" huudahti hän tavallisella vireydellään.

"Pilat sikseen nyt", lausuin vakavasti. "Lue nämä lehdet; ne sisältävät sanasta sanaan tosikertomuksen, jonka näinä päivinä olen kirjoittanut. Päähenkilö siinä on sinun vihaamasi 'pikkukauppias', ja kunniasanallani vakuutan sinulle että -- jos emme pidä lukua jokaisesta keskusteluissa esiintyvästä pikku sanasta, -- kertomukseni ei niin rahtuakaan poikkea totuudesta."

Ystäväni otti käsikirjoitukseni ja alkoi sitä lukea. Jonkun ajan kuluttua loi hän silmänsä minuun, sitten mieheen, joka istui tavallisella paikallaan balkongilla; sitten jatkoi hän taasen lukemistaan. Ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä useammin heitti hän silmäyksiä minuun ja tuohon "vihattuun mieheen", samalla käyden yhä vakavammaksi. Viimein ehdittyänsä loppuun, huudahti hän, tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka värisi liikutuksesta:

"Kunniasanasi, että tämä kaikki on totta?"

"Tässä käteni! Totta jokainoa kirjain."

"Ja että -- se on hän?"

"Myös siitä käteni."

Lausumatta mitään sen enempää, otti ystäväni hattunsa ja ryntäsi ulos. Minä asettausin akkunaan ja näin hänen kiirein askelin kulkevan poikki torin vastapäätä olevaan rakennukseen. Parin minuutin kuluttua katosi mies balkongilta. Kului hiukan aikaa, niin taasen ilmestyi hän sinne. Mutta melkein samassa näin ystäväni -- tällä kertaa hitain askelin -- palaavan ja suuntaavan kulkuansa kotiin.

"Kyllä tunnen sinut, ystäväni", sanoin itselleni, mennessäni häntä vastaan, "tiedän, mistä syystä sinä kiirehdit ulos."

"Sinä menit painamaan suutelon miehen otsalle?"

Ystäväni katsahti minuun, hymyili, lankesi kaulaani ja vastasi iloisesti:

"En, siihen en ollut kelvollinen. Minä menin suutelemaan hänen käsiänsä."

II.

Palaamme syksyyn vuonna 1861, siihen aikaan, jolloin etelä-Italiassa riehuvat ryövärit herättivät kauhistusta koko Europassa, jolloin Pietropaolo kantoi taskussaan "liberaalisen" leuan, minkä pujoparta oli leikattu à la _Napoleon_; jolloin ne, jotka Montemiletton luona olivat huutaneet: "eläköön Italia!" elävinä haudattiin ruumiskasojen alle; jolloin Viestissä syötiin lihat niistä talonpojista, jotka olivat vastustelleet ryövärien käskyjä; jolloin översti Negri Pantelandolfon likisyydessä näki verisiä sotilasjäännöksiä voiton merkkeinä riippuvan akkunoissa; jolloin luutnantti Bacci parka haavoitettuna vangittiin julkisessa taistelussa ja sitten, kärsittyään kahdeksantuntiset kauheat rääkkäykset, ruhjottiin kuoliaaksi; jolloin hurjistunutta roistoväkeä suurissa parvissa öisin matkusti ulos kylistä, tulisoitot kädessä, riemuhuudoilla vastaanottaessaan ryöväreitä; jolloin laihot pelloilla poltettiin, huoneita revittiin maahan ja koko perhekuntia iskettiin kahleisiin; jolloin aseita, rahaa ja siunauksia lähetettiin Tiber-joen oikeanpuoleiselta rannalta kauhean verenvuodatuksen jatkamiseksi.

Eräänä päivänä Heinäkuun lopulla nähtiin kohta auringon nousun jälkeen Capitanata maakunnan kolkossa laaksossa pyssyratsuri, joka näytti olevan matkalla San Severoon. Hän oli yöllä lähtenyt vastamainitusta kaupungista viemään överstiltä käskykirjettä "lentävän kolonnan" päällikölle ja tallensi nyt napitetun nuttunsa sisäpuolella päällikön vastauksen, jossa tämä ilmoitti kello 8 seuraavana aamuna lähtevänsä eräälle salaiselle paikalle lähellä olevassa vuoristossa, jossa sanoi tietävänsä muutamien näitä seutuja rasittaneiden ryövärien pitävän majaa.

Kirjeen kuljettaja oli noin kolmenkymmenen ikäinen mies, kookas, laiha, tulisilmäinen, varustettu pienillä, huippupäisillä viiksillä sekä tuollaisella kohtisuoralla otsarypyllä, joka ilmaisee tottumusta ajattelevaisuuteen. Hänen kasvoissaan oli luettava äkkikypsynyttä vakavuutta, jota hänen suuri, musta, kolmikulmainen hattunsa ikäänkuin kuvasti, ja hänen tuima katsantonsa ja uljaat liikkeensä puhuivat sielun voimasta, joka oli sopusoinnussa ajan ja paikan kanssa. Hän ratsasti ravia mutkistelevaa polkua ja käänteli päätään sinne tänne, tarkatakseen autiota laidunmaata, vuoristoa ja kirkasta taivasta, kuulematta muuta ääntä kuin hevosen kavioiden synnyttämää kopsetta ja sapelin räminää.

Ratsastaessaan kahden korkean varvikon keskeä näki hän äkkiarvaamatta leimauksen ja kuuli pyssyn pamahtavan. Kääntäessään ratsunsa ja tarttuessaan pistooliinsa, huomasi hän että hevonen hoiperteli. Paremmin saadaksensa selkoa asiasta kumartui hän, mutta tunsi siinä samassa, että jokin tarttui häneen takaa; kun hän sen johdosta kääntyi, törmäsi varvikosta, josta laukaus oli tullut, hänen päällensä toinen mies, ja tätä seurasi varjona kolmas, ja ennenkuin pyssyratsurimme oli ehtinyt käyttää aseitaan, hypätä alas hevosensa selästä ja asettautua puolustus-asentoon, oli hän heitetty maahan. Hän kyllä siinä koetti tehdä vastarintaa, hän hosui ympärilleen, potki ja puri, mutta ei onnistunut pääsemään ylös, jonka tähden hän viimein väsyneenä antausi ja luovutti päällekarkaajilleen aseensa. Taistelussa oli hän kumminkin tomupilven ympäröimänä saanut nuttunsa auki ja kirjeen pistetyksi suuhunsa, kenenkään sitä huomaamatta. Roistot sitoivat nyt hänen kätensä, nostivat hänet pystyyn ja ripustivat sapelin, sotilaskaapun ja rensselin hänen kaulaansa; sitten laahasivat he hevosen varvikkoon ja lähtivät metsään kiroten, uhaten ja nauraen, ja ajoivat edessään puoleksi typertynyttä ja hoipertelevaa sotilasta.

Kun he olivat ehtineet puolen tunnin matkaa tieltä, hiljensivät he vauhtiaan. He olivat nyt saapuneet metsässä olevan vuoren juurelle, missä ei näkynyt vähintäkään jälkiä ihmis-asunnosta. Pyssyratsuri, joka kulki kumarruksissa kuormansa alla, ei osottanut pelkoa eikä vihaa, mutta hänen kalpeista, muuten muuttumattomista kasvoistansa saattoi lukea, että hän aavisti, mikä kohtalo häntä odotti, ja että hän oli valmis siihen antaumaan. Hän, näetsen, tiesi että ryövärien käsiin joutuminen näinä julman koston päivinä oli sama kuin kuolema, ja sentähden olikin koko hänen olennossaan jotakin, joka muistutti kuoleman juhlallista tyyneyttä, ja senkin, joka ei sitä tiennyt, olisi vaan tarvinnut katsoa hänen silmiinsä, sanoaksensa: "Tämä mies menee kuolemaan." Ryöväri, joka nyt kulki hänen edellään, kääntyi silloin tällöin ja heitti uhriinsa milloin uteliaan, milloin epäluottoisen silmäilyn. Se, joka kulki hänen rinnallaan ja näkyi olevan rosvojen päällikkö, loi myöskin silmänsä milloin vankiin, milloin toveriin, ja vaihtoi tämän viimeksi mainitun kanssa pirullisia ivahymyjä.

"Kas tässä, kanna tämä", sanoi hän äkkiä ja riipusti pyssynsä vangin kaulaan.

"Jaksat sinä kantaa minunkin", lausui toinen, joka kulki edellä.

"Entäs sinä?" kysyi päällikkö kääntyen kolmanteen ryöväriin, joka kulki takana ja näytti olevan nuorin joukossa.

"Minä?" vastasi tämä, "minä kannan mieluummin itse pyssyni. Ken tietää mitä voi tapahtua."

"Pöllöpää!" mumisi toinen ja heitti häneen ylönkatseellisen silmänluonnin. Sitten kääntyi hän vankiin ja sanoi: "Nyt, ystävä, sopii sinun sanoa, mihin olit matkalla."

Pyssyratsuri oli ääneti.

"Vai niin!" huudahti ryöväri ja kumartui ottaaksensa maasta raipan, jolla sivalsi vankia käsille. "Et lie ymmärtänyt kysymystäni?"

Pyssyratsuri kulki yhä ääneti eteenpäin.

"Ole sinä olevinasi, junkkari, kyllä vielä ääneen saat", jatkoi ryöväri. "Kaikki alkavat, niinkuin sinä, ja sinä olet lopettava, niinkuin muut. On sinussakin lihaa ja verta; ja kun tunnet että pistää, kyllä huudat, ole varma siitä!"

Ja samassa töyttäsi hän häntä saadakseen häntä poikkeemaan pienelle polulle, joka kulki puron rantaa pitkin. Tätä kulkivat he jonkun matkaa, sitten ylivievää siltaa, kiersivät erästä kumpua ja alkoivat kiivetä ylös jyrkkää vuorta. Vanki, jonka kurkkua pyssyjen hihnat ahdistivat ja jonka kädet olivat selän taakse sidotut, oli vähällä kuristua; hän hikoili kauheasti, hoiperteli joka askeleella, lankesi usein polvilleen ja nousi ainoastaan suurimmalla vaivalla, jälleen langetaksensa, jolloin ryövärit löivät ja potkivat häntä ärjyen:

"Ylös, pelkuri! Kun te saatte käsiinne jonkun meikäläisistä, sidotte te ne hevosiinne; nyt on sinun vuorosi, Piemontesilainen!"

Vuoren keskivälillä odotettiin heitä. Siinä, missä kaikkialla näkyi vaan jyrkkyyksiä, syvyyksiä ja kohtisuoria kallionseiniä, mutta tuskin nimeksikään pensaita ja kasvia, oli ontelon yläpuolelta holvin kaltaisan louhen alla pieni ala tasankoa. Tätä ympäröivät kalliomöhkäleet, joista muutamat olivat pudonneet ylhäältä, kun taasen toiset, pienimmät olivat käsivoimalla työnnetyt edellisten lomiin, jotta ne niiden kanssa muodostivat jonkunmoisen rintavarustuksen. Tasangon neljänneksen osan anasti eräs puukoju, jonka katon ja seinät yllämainittu louhi muodosti. Möhkäleiden sisäpuolella oli pieniä, hakkaamalla tehtyjä syvennyksiä ruoka- ynnä muiden tavarain säilyttämistä varten, sekä omituiset rappuset, joilta voitiin katsoa alas koko kaltevuutta pitkin. Paikalle kuljettiin aukon kautta, joka oli hiukan suurempi kuin ihminen tarvitsi sisään päästäksensä. Ulkoa ei näkynyt mitään, joka olisi osottanut, että täällä asui ihmisiä. Sisäpuolen syvennyksissä nähtiin laseja, läkkiastioita, pannuja, leipiä ja veitsiä; möhkäleiden ulospäin pistävillä kärjillä riippui laukkuja, rensseleitä ja pulloja; eräässä nurkassa oli suuri kasa tuhkaa ja tämän yläpuolella oli kallion seinä musta savusta; kojussa makasi vaatteita ja olkia sekaisin. Jos katseli ylöspäin tahi seinille, niin ei näkynyt muuta kuin louhia, syviä rotkoja ja kauhean suuria kallion möhkäleitä, jotka näyttivät heiluvan ilmassa, ynnä joku yksinäinen puu siellä täällä. Alempana olivat vuoren seinät lohkoilleet, ja kauempana pisti esiin kenttä, sekä taivahan rannalta korkeita vuoria.

Seuruetta odotti keski-ikäinen mies, joka seisoi pienien rappusten ylimmällä astuimella, kyynäspäät kivimöhkälettä vastaan ja kasvot kahden kiven suojassa, joiden välistä hän tähysteli seutua kuin ampumareijästä. Nähdessään vangin, alkoi hän tyytyväisyytensä merkiksi taputella käsillään kumpaistakin kiveä, seurasi sitten tarkkaavasti hänen jokainoata askeltaan, ja liitti jokaiseen iskuun, jonka onneton sai, koikkauksen ja kirouksen, ikäänkuin sillä lisätäkseen lyönnin voimaa ja lyödyn kipua.

Kun tuliat ehtivät likisyyteen, astui mies alas rappusilta ja meni portille heitä vastaanottamaan. Pyssyratsuri, joka töyttäyksellä työnnettiin sisään, vaipui voimatonna maahan; toiset seurasivat häntä läähättäen ja puuhkien, heittivät sinne tänne rensselinsä, hattunsa ja aseensa, istuutuivat kiville, mikä millekin, ja olivat vähän aikaa vaiti hengittääkseen ja pyyhkiäkseen pois hikeä kasvoistaan.

"Tässä on meillä yksi", huudahti vihdoin päällikkö, kääntyen toveriin, joka oli tullut häntä vastaanottamaan.

"Ja terve ja reipas, näen", vastasi toinen. Sitten, käytyään likemmin tarkastamaan vankia ja nähtyään että tällä oli kannukset, lisäsi hän: "entäs hevonen?"

"Älä kysy!" vastasi päällikkö ärtyisesti. "Tahtoisin lyödä mäsäksi kirotun pyssyni. Ammuin näetsen hevosen kun tähtäsin ratsastajaa." Sitten kertoi hän muutamilla sanoilla tapauksen.

"Vähät hevosesta, olette sittenkin kunnostaneet itsenne", sanoi toinen.

Sitten meni hän pyssyratsurin luo, auttoi häntä nousemaan, tutkisteli tylsällä uteliaisuudella hänen kasvojansa, vapautti hänet pyssyistä, kaapusta ja sapelista ja otti viimein hänen päästään hatun, jota hän tutki sisältä ja ulkoa ja sitten hymyen viskasi nurkkaan.

Pyssyratsuri, jonka voimat olivat loppuneet, nojausi kojua vastaan ja alkoi tarkastaa rosvoja, mutta kuoleman kynsissä olevan sairaan raukeilla ja vakavilla silmillä, jonka ajatukset jo vierailevat haudan toisella puolen. Ryövärit ryhtyivät nyt tutkimaan hänen rensseliään.

Ilkiöiden kasvot, paikka ja toiminta -- kaikki olivat täydessä sopusoinnussa toistensa kanssa. Päällikkö, noin neljättäkymmentä käyvä, lyhyt, mutta vahva mies, oli varustettu suurella pääkallolla, puhumattakaan olkapäistä, jotka ulettuivat miltei korviin saakka, väärillä säärillä ja tavattomilla pohkeilla; sanalla sanoen: hän oli kireestä kantapäähän niin tanakka, lyhyt, paksu ja leveä, että hän tuli jättiläiseen, joka oli vetäynyt kokoon, mutta samassa määrässä paisunut laajuudelleen; hän oli siihen lisäksi mustanverinen ja niin parrakas ja karvainen, ettei koko hänen kasvoistaan näkynyt muuta kuin hiukan otsaa, noin kahden sormen leveydeltä, ynnä hiukan poskipäistä. Toisista kolmesta näytti kaksi olevan veljeksiä, päättäen siitä että heillä oli samanmuotoinen, matala otsa, samankaltainen lyssänenä, samankaltaiset sudensilmät, samanlaiset, alaspäin kaarevat, huulettomat suut ja samanlaiset parrattomat leuat; tämän kaiken ohessa olivat hekin lyhytläntäisiä ja vahvoja. Kaikkien kolmen silmissä oli jotakin samaa omituisen kamalaa, viekasta, himollista ja petomaista, jota tavataan esiinpistävänä ominaisuutena kaikilla tämänkaltaisilla, tai'asta ja julmuudesta, uhkarohkeudesta ja kurjasta pelkuruudesta muodostetuilla luonteilla. Vaikkakin jo olivat pitkälle ehtineet elämän alasmäkeä, oli heillä käytöksessään, liikunta-tavoissaan, vieläpä vihansa purkauksissakin jonkunlaista tiikerintapaista pehmeää nuorteutta. Heidän pukuunsa kuului sokuritopan muotoinen hattu, korkeat säärystimet sekä laaja, etupuolelta auki oleva nuttu, ja tämän ja housujen väliltä pisti pienissä poimuissa heidän vyötäriensä kohdalta esiin paita, jonka kiinnitti ihoon leveä, sininen vyö. Neljäs, joka näytti olevan nuorin, esiintyi toki ihmisellisempänä, vaikka hänkin oli parraton ja pienikasvuinen, niinkuin nuo molemmat vastamainitut, veljeksiltä näyttävät.

"Saakaamme nyt hänet riisumaan yltään ryysynsä", sanoi päällikkö, kun oli lopettanut rensselin tutkimisen. "Sitten syömme hiukan, ja sitten ... saammehan nähdä."

Veljekset menivät pyssyratsurin luo; toinen heistä löysäsi hänen käsivartensa, sillaikaa kun toinen piti tikarinsa hänen rintaansa vastaan. Löysätyt käsivarret vaipuivat hervotoinna alas, kuten ruumiin.

"Univormu pois!" ärjäsi toinen veljeksistä.

Pyssyratsuri tarkisteli häntä ja seisoi vähän aikaa hervotonna, otsa rypyssä ja toinen huuli hampaitten välissä. Nuorin ryöväreistä katseli häntä surusilmin.

"Mene vartiapaikallesi", huudahti hänelle portin vieressä istuva päällikkö.

Ikäänkuin tavallista käskyä totellen nousi nuorukainen samoja rappusia, joilta kotona oleva ryöväri äsken oli katsellut toverien tuloa, tukesi käsivarsiaan kalliomöhkälettä vastaan, asetti kasvonsa molempien kivien väliin ja jäi siihen liikkumattomana seisomaan.

"Riisu univormu!" huusivat veljet vangille, kohottaen kumpikin kätensä.

"Iske häntä korvalle, että sormien jäljet näkyy!" huusi päällikkö.

Pyssyratsuri teki liikkeen, ikäänkuin olisi häntä joku pistänyt, taivutti sitten nöyrästi alas päänsä ja riisui yltään univormutakin. Ryöväriveljekset tempasivat sen, tutkivat sen taskut ja hihat, käänsivät sen nurin, ratkoivat vuorin ja -- heittivät sen kojuun. Toinen otti sitten tutkiakseen vangin housuntaskuja ja sanoi päällikköön kääntyen: "Ei mitään."

"Syyttäköön sitten itseänsä", vastasi päällikkö. "Sitokaa hänet rautaan!"

Veljesheittiöt sitoivat uudelleen pyssyratsurin kädet selän taa ja kiinnittivät hänet kojun seinässä olevaan koukkuun. Onneton oli kuoleman kalpea, hänen hampaansa tärisivät kuin olisi hän vilutautia sairastanut.

Roistot ottivat esiin syvennyksistä syötävää, istuutuivat kivelle ja alkoivat aterioida. Siinä syödessään puhelivat he, mutta katkonaisesti, niinkuin se, joka enemmän tarkkaa, mitä hän syö, kuin mitä hän puhuu.

"Oletko kuullut uutiset Casalvecchiosta?"

"Don Alession asiastako?"

"Niin. Lunnaita kaksisataa tukaattia."

"Maksettu?"

"Viimmeiseen penniin."

"Hyvä saalis!"

"Ja kolmesataa syndikolta.

"Vaatimattomasti pyydetty. Hänellä ja hänen veljellään on suuria omaisuuksia. Portoreen päin on maa kahden peninkulman matkalla hänen."

"Mutta paras saalis saatiin kumminkin Biccarin luona: kuusi hevosta, viisi pyssyä, tuhannen tukaattia ja kahdeksan säkkiä kauroja -- ja ne kerrassaan." -- Tässä heitti puhuja appelsiinin kuoren vangin kasvoihin ja sanoi: "Tuossa sinun osasi!"

"Kuuma kuuluu ottelu olleen Cerignolan luona", jatkoi toinen.

"Salvatore Codipietron joukon ja Piemontesilaisten välillä -- niin. Ne yllätettiin. Syy siihen oli syndikon vakoominen. Seitsemän vangittiin."

"Päällikkökin?"

"Ei."

"Ammuttiin?"

Ryöväri nyykäytti päätään myöntäen.

"Pyhä neitsyt!" huudahti toinen veljeksistä ja jatkoi sitten kääntyen vankiin: "Kuulitko? Me mittaamme samalla mitalla, ole varma siitä. Päivä on tuleva, jona Piemontesilaisen sisuksia riippuu jokainoan puun oksalla, jahka vaan saamme aikaa."

Ja tätä sanoessaan tyhjensi hän lasin viiniä.

"Katsos vaan", sanoi toinen ja osoitti tovereilleen vankia; "hän on vaipunut ajatuksiin."

"Mitä mietit?" kysyi päällikkö, pyyhkäisten viiksiänsä.

"Kentiesi äitiäsi?" kysyi ensimäinen.

"Minne olet jättänyt hänen?"

"Nyt saamme kuulla."

He kääntyivät kaikki vankiin. Tämä ummisti silmänsä, piti ne kotvan aikaa kiinni, avasi ne taasen kosteina ja tirkisteli etäisyyteen.

Ryövärit hymyilivät.