Part 5

TOPIAS (huutaa): Perintö, perintö- ja säästörahoja, en suinkaan minä sinusta muuten, noin laihakin kun olet, ettei kun luu ja nahka, lienet kivulloinen. Vaan jos oikea ihminen lienet, annan aluksi ruokaa ja särvintä, jotta tuosta kuontumaan kykenet, jos näet niissä rahajutuissa perää oli -- noin, tuota, oliko tuota mitä rikettä papinkirjassasi, oletko, tuota, onko jo perillistä?

AINA: Hui --

TOPIAS: No, jos ei, niin ei. Sama minusta. Olisi tuo hoidettu, ka. Kun arvelin, jotta mitenkäs se varakas muuten varattomalle pyrkii, kun höpsivät ne Tiina ja Amalia niitä varoja olevan ja talonkin valehtelivat, pakanat. Liekö totta ne rahatkaan? Paljonkos niitä oli sinulla?

AINA: Viisi markkaa.

TOPIAS: Kats' pakanat. No, tuota, ei sitten kaupoista taida tulla mitään. Jouti tulla siihen sen Kellin lesken sitten. Ei, ei tämä kävele. Jo minä sanoin, että kun on akka puhemiesnä, niin on piru konttimiesnä.

VI KOHTAUS.

AMALIA (tulee): Ka, täälläkö se Topias jo oleilee. (Kättelevät.)

TOPIAS: Ei tästä tytöstä ole, paljas tää on kovin ja vähällä ujutettu, mitäpä hänestä tyhjiä tyrkyttelit.

AMALIA: Herra-jestas, kosiko se neitiä, haha-haa?

AINA: Ha-ha-haa.

TOPIAS: Kylläpä se eukkoja kikatuttaa.

AMALIA: Eihän tämä ole se.

TOPIAS: Ei minun silmäni täällä muitakaan keksi. Ainoaksi vieraaksi sinä sanoit, jotta se tulee.

AMALIA: Köntsykkä -- talon väkeähän tämä on. Miinahan se on morsian.

TOPIAS: No, mistä minä tiesin?

AMALIA: Ha-ha-haa.

TOPIAS: Vahinkokos tuosta, kun tästä ei kuitenkaan olisi siihen tarpeeseen ollut.

AINA: Ei vahinkoa mitään. (Menee.)

AMALIA: Odota nyt, niin näet omasi. (Menee.)

VII KOHTAUS.

Kohta tulee Miina kainona.

TOPIAS: No?

MIINA: No?

TOPIAS: Päivää sitten. (Nousee, kättelee, istuutuu takaisin.)

MIINA: Päivää.

TOPIAS: Onkos se tämä nyt -- se oikea, se neiti?

MIINA: Neitihän minä vielä.

TOPIAS: Ka, tuttu ihminen, tunnenhan minä tämän, tämän tohtorilan piian.

MIINA: Tunnenhan minäkin Topiaan.

TOPIAS: Ähää, vai niin, vai tämä se nyt on, ähää.

MIINA: Minähän sitä.

TOPIAS: Niinpä, niinpä näkyy -- sen ymmärtää, jotta sitä niinkuin sen miehen puutteessa olet.

MIINA: Noo --

TOPIAS: Noo, noo, joo, ähää -- Mitäpä tuosta sitten --

MIINA: Ettäkö ei mitään?

TOPIAS: Mitä, mitäpä tekisi, arvelen. Onkos se talo?

MIINA: On, onhan se talo toki. Mitenkäs muuten.

TOPIAS: Puhui se Amalia --

MIINA: Niin, Amaliahan se puhui minullekin.

TOPIAS: Se, sehän se sitä höpötti, jotta ota siitä akka, jotta kun sillä on talo.

MIINA: On, on talot.

TOPIAS: Ja paljonkos oli niitä rahoja?

MIINA: Oli liki toista tuhatta rahoja toki, eihän sitä ilman.

TOPIAS: Sehän kuulostaa, joo, sehän tuo jo joltakin kuulostaakin. Ja sitä olet sinä niiden rahojen oikia omistaja?

MIINA: Jaa-a.

TOPIAS: Ja olet nyt miehen tarpeessa?

MIINA: No --

TOPIAS: Ja mikäpä tuossa. Akan tarpeessahan sitä minäkin. Olikos niitä perillisiä, niitä lapsia sinulla?

MIINA: Mitäs se mestari --

TOPIAS: Kysyn, jotta tiedän. Vai ei, noo, eikä muuta rikettä papinkirjassa?

MIINA: Eihän mestari, ei toki. Ja vaatetta on.

TOPIAS: Mikäs siinä sitten.

MIINA: Ja sormukset on.

TOPIAS: Mikä siinä sitten.

MIINA: Minä olen suora ihminen --

TOPIAS: Ethän tuota pahasti kumarakaan näy olevan.

MIINA: Minä puhun näet suoraan: En huonoa tavaraa nyt mestarille kaupittele, kun itseäni kaupittelen. Ihmiseksi minut on tunnettu, ja minulla on hellä sydän.

TOPIAS: Vai on hellä. No, kuppuuta sitä. Näet, minulla kanssa tuo selkä pyrkii jo helläksi, sitä on sitä vikaa itsekussakin, kun on ikää. Vaan jos imaseisi siihen parikymmentä sarvea, niin ehkä se vielä selkänä menisi.

MIINA: Menee se.

TOPIAS: No, jos siihen saapi nyt sen eukon, sen omituisen käskyläisen, niin vetäköön sarvet. Näet, sitä kun minäkin sanon suoraan, niin onhan se saatava se akka, kun on se lehmä.

MIINA: Sitä kaikkea puuttuu, jos vaimoa puuttuu.

TOPIAS: Joo -- ähää --

VIII KOHTAUS.

AMALIA (tulee): No, jokos täällä on puheltu asiat suoriksi?

MIINA: Jo on puhuttu.

AMALIA: Mitäs sanot, Topias?

TOPIAS: On, onhan se sievoinen ihminen tämä eläjä, mikäpä siinä.

AMALIA: On. Piti sen kelvata. Hullu se, joka ei tätä ihmistä nai. Nainen ei tule paremmaksi, etsi vaikka maailman ääret.

TOPIAS: Vai ei tule, noo, mikäpä tuossa.

MIINA (pistää kätensä Topiaan käsikoukkuun): Noo, Topias.

TOPIAS: Joo --

AMALIA: Minnehän karkasi se Lukasson, on jo kiire kirkkoon, voi, voi, kun sen jätin silmistäni.

MIINA (Topiaalle): Ja jos saan esittää itseäni lähempään tuttavuuteen, minä olen Miina --

TOPIAS: Ka, tottahan, kukas muu?

MIINA: Ja sinä Topias.

TOPIAS: Mitenkäs, tottahan sitä Topias Topiaksen pöksyissä, en minä eukoksi tule, vaikka sanan mukaan pitäisi tulla vaimon kanssa yhdeksi lihaksi. Vaan ei, ei se kävele.

AMALIA: Voi, voi, tulkaa kyökkiin ryyppäämään kahvit, niin ei pöytää töhritä vielä, niin minä katselen sitä sulhasta. Jokohan, jokohan se minne karkasi?

Menevät.

IX KOHTAUS.

Tohtori ja apteekkarska tulevat kohta verannalta.

ELLI: Kuinka täällä on hauskaa, niin toisenlaista kuin kolme viikkoa sitten ja kuitenkin samanlaista.

YRJÖ: Ihan samanlaista.

ELLI: Tuntuu kuitenkin vieraan käden jäljet. Ihan tekee kipeätä. Miksi sinä vaadit minua tulemaan tänne?

YRJÖ: Amaliallehan sinä lupasit. Ja täytyyhän sinun liikkua jo ihmistenkin tähden. Mitä se merkitsee se huoneessa istuminenkaan? Sairaaksihan sinä siitä tulet. Asia täytyy jo ottaa kylmemmin, jos sinä vielä hullussa ajatuksessasi kiinni pysyt. Kun Jussikin kävi jo minun luonani, on sinunkin jo hillittävä itseäsi.

ELLI: Hillitsenhän minä.

YRJÖ: Arkahan tuota olet. Ja yhä sinä kuitenkin uhkaat jäädä sinne, ja muuttaa minun huoneisiini muka. Sanon sinulle, oletpa sinä yksinkertainen, Elli.

ELLI (suuttuen): Sano mitä sanot, minä jään kuitenkin. Kun ero on selvä, vihitään meidät.

YRJÖ (hiukan hyvillään): Vihitään noin vaan? Minulta kysymättä? Kaunistapa se olisi.

ELLI: Vihitään.

YRJÖ (pehmeästi): Mutta jos minä sanon, että ei vihitä.

ELLI: Vihitään sittenkin. Nyt olen ollut siellä. Nyt kaikki tietävät sen. Nyt kaikki pitävät minua sinun vaimonasi. Hyvä. Minä kärsin kaiken. Minä olen kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella, siksi kunnes saan korvauksen. Ja, Yrjö, sinä et peräydy!

YRJÖ: En ole vielä kertaakaan mitään luvannut.

ELLI: Et, kun olet raukka. Mutta minulla on valtit kädessä. Minä tiedän, että rakastat minua. Olisithan minut ennenkin ottanut.

YRJÖ (hiukan epävarmana): En koskaan. Mistähän sellaisia päähänpistoja lienet saanut?

ELLI: Hulluhan olisit ollut, jos et olisi minua rakastanut. Katsele minua. Sievä? No, ja silloin oli rahojakin -- etkö olisi ottanut? Ahaa, katso suoraan silmiin!

YRJÖ: Elä väitä sitä, mikä ei ole totta.

ELLI: Se on totta. Luuletko, ettei minulla ole hermoja, etten tuntisi, mitä ympärilläni ajatellaan? Katsos, Jussin ja Ainan jutussakin miten oikeaan osuin. Tunsin hermoillani, ettei Jussi minusta enää pitänyt ja että oli uskoton.

YRJÖ: Aina sinä tuota samaa. Säästä minua jo!

ELLI: Olkoon, en siitä enää puhu. Vaan ymmärräthän, että minulla täytyy olla joku paikka, johon pääni kallistaa.

YRJÖ: Ja armollisesti olet sinä nyt keksinyt minun sylini.

ELLI: Kun minulla ei ole muita.

YRJÖ: Uhriksi. Hyvä. Minä kiitän kunniasta. Mieluummin näkisin, että se olisi nytkin Jussi.

ELLI (hermostuneesti): Sinä et puhu totta. Sinä kiusaat minua. Et saa puhua enää niin. Asia on jo päätetty. Yrjö, Yrjö, minulla ei ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. (Itkee.) Ei, ei ketään -- Ja jos sinä minut jätät, niin minä, minä. -- Lupaa, rakas Yrjö, ettet jätä minua. (Syleilee väkisin Yrjöä.) Lupaa, lupaathan?

YRJÖ: Minkä ihmeen minä nyt taidan, minä yksinäinen miespoloinen, joka sinun tiellesi osuin. Hupsuahan tämä on. Voi teitä naisia. Järkeä ei teihin saa luotiakaan.

ELLI: Eihän tarvitse järkeä, nyt enää. Ja onhan sinulla järkeä, mitä minä sillä teen. Olen ilman järkeäkin hyvin, hyvin kiltti. En tee hankalaksi elämääsi. Tännekin tulin sinun tähtesi. Tahdoin näyttää, että tämä koti ei minulle enää mitään merkitse.

YRJÖ: Tämä koti!

ELLI: Tämä apteekki. Eikä mieheni -- Jussi -- eikä itse apteekkari Ollenberg. Eikös se ilahduta sinua?

YRJÖ: Ilahduttaa suuresti.

X KOHTAUS.

AMALIA (tulee. Hän kättelee ja niiaa): Tervetulemaan, tervetulemaan. Apteekkarska oli kovin ystävällinen, kun luvalleen tuli. Nythän se ilo ilolta tuntuukin. Ja apteekkari, kylläpä se on nyt iloinen. Täällä onkin kaivattu teitä. Nyt ei enää pois lasketakaan. Vaan minä olen etsinyt sulhasta -- ei koko talosta Lukassonia löydy, minnehän se on mennyt -- ja nyt olisi jo kiire kirkkoon.

YRJÖ: Kuinkas sitten?

AMALIA: Ei hätää, kun sen löydän, vaikka selässäni vihille vien. (Menee vasemmalle.)

YRJÖ: Ha-ha-haa, siinä on mies, joka ei hevillä antaudu.

ELLI: Ja sinä naurat.

YRJÖ: Toivonpa, ettei häntä löytyisi.

AMALIA (tulee vasemmalta, vetäen mukanaan Lukassonia): Siellähän tämä minun sängyssäni jo köllötti. Ha-ha-haa. No, tervehdipäs nyt herrasväkeä. (Lukasson tervehtii.) No, ja joudupas, lähdetäänpäs nyt papin pakinoille. Sitä on sitten tehty sekin.

TUOMAS: Jaa, jaa. On tehty sitten se, mitä ei tekemättömäksi koskaan tehdä. -- Leikkiin, leikkiin syntyi ihminen.

YRJÖ: Voi mies parka, enkö minä varoittanut sinua?

TUOMAS: Ehkäpä samassa kadotuksessa ollaan. Luojanhan ne ovat säätämiä niin ilot kuin kärsimyksetkin. Kestä pois vain.

AMALIA: Jaa-a. Kestettävä on. No, joudupas. Minä käsken apteekkaria ja toimitan kahvia.

ELLI: Odotetaan hääväkeä kirkosta toki.

XI KOHTAUS.

Amalia kutsuu oikealta ovesta Miinaa ja Topiasta, jotka tulevat.

YRJÖ: Jahaa, tämäkö se nyt on Miinan sulhanen?

TOPIAS: Jos tohtori ei pahakseen pane, niin minähän sitä virkaa nyt hoitelen. Se kun näet otti ja kuoli se vaimo, niin luonto pyrkii toista tahtomaan.

YRJÖ: Se on tietty.

TOPIAS: Jotta jos tohtorille sopii tämä naiminen?

MIINA: Sopii, johan sanoin, kun häätkin tohtori lupasi.

TOPIAS: Vai häät, eikö vähemmällä tarttuakseenkaan.

YRJÖ: Hyvän emännän sinä nyt saat.

TOPIAS: Hee, vai hyvän, vai sattui tuo toki hyvä. Jokohan sitten kävi, jotta kaupat paremmin onnistui kuin ensi kerralla.

YRJÖ: Onnistui ne nyt.

AMALIA (joka on puhutellut Elliä): Sanoinhan minä, että anna kun minä katsastan.

TUOMAS: Ja kun minäkin olin jo katsastanut.

AMALIA (ottaa Tuomasta kädestä): Voi, voi, kiire taitaa jo tulla.

ELLI: Joutukaa vain ja onnea matkalle.

TUOMAS: Onnellisin matkahan se tämä on.

AMALIA (niiaa): Kiitoksia, kiitoksia apteekkarska.

XII KOHTAUS.

Menevät.

Yrjö kävelee ja tupakoi.

ELLI (kävelee, joutuu pianiinon luo, koskettelee sen kieliä): Kauanpa on, kun olen saanut soittaa!

YRJÖ: Soita, mikäs sinua estää.

ELLI: Kuuluu apteekkiin. Jos se häiritsee.

Istuutuu kuitenkin, näppäilee, sitten innostuu laulamaan:

Värjötellen varpapuussa pieni lintu vaikertaa, kun on kylmä pohjantalvi, routaan käynyt kaikki maa.

Pois on mennyt ystäväinen taakse aavain merien, pettänyt on kumppaninsa viehtyessään vieraaseen.

Lohduton on lintu raukan vaikerrella yksinään, kolkko korpi hyljätyllä menehtyä ikävään.

XIII KOHTAUS.

Jussi tulee, kuuntelee Ellin soittoa ensin ovella, sitten lähestyy arasti Elliä.

JUSSI: Tervetulemaasi, Elli.

ELLI: Kiitos.

JUSSI: Kuinka voit nyt, Elli?

ELLI: Kiitos, hyvin.

JUSSI: Sepä hauskaa.

ELLI: Kuinkas sinä?

JUSSI: Kiitos, hyvin. Oletko saanut jo hyvin unta?

ELLI: Kiitos, olen. Yrjö on ollut minulle niin hyvä.

JUSSI: Kiitos siitä, Yrjö. Ja vieläkin, suo anteeksi, että silloin kiivastuin.

YRJÖ: Ei mitään.

JUSSI: On niin hauskaa, että olet ollut hyvä vaimolleni -- (hätäisesti) Vaimollesi.

ELLI: Miten kauniita keltaisia ruusuja sinulla on tässä. (Painaa päänsä kukkiin.)

JUSSI (katselee Elliä arasti ja ihaillen): Niin --

ELLI: Ainanko ne ovat?

JUSSI: Ei. Tilasin ne eilen, kun Amalia kertoi, että sinä olit luvannut tulla tänne hänen häihinsä. Tilasin ne sinua varten. Sinähän pidät keltaisista -- Oliko se pahasti?

ELLI: Ei suinkaan.

JUSSI: Pidätkö niistä?

ELLI: Ihania.

JUSSI: Elli, rohkenenko toivoa -- saako tarjota ne sinulle ehkä? Olisin ennenkin lähettänyt sinulle kukkia -- en ole uskaltanut.

ELLI: Kiitos.

JUSSI: Kun ne otat, tuotat minulle suuren ilon.

Elli pyyhkii salaa kyyneleitä silmistänsä; kun ei voi salata liikutustaan, menee verannalle.

YRJÖ: Hän tahtoo väkisinkin jäädä sinne.

JUSSI: Tietysti.

YRJÖ: Etkö sinä todellakaan tiedä mitään keinoa?

JUSSI: En.

YRJÖ: Onpa se kauniisti. Saattaa minut sellaiseen asemaan. No, totta sinä et enää välitä hänestä.

JUSSI: Välitä?!

YRJÖ: Hän väittää, ettet koskaan ole välittänytkään. Rahoja nait. Taisihan se niin ollakin. Apteekin tarvitsit -- mutta mitä se tähän kuuluu.

JUSSI: En kiellä totuutta. Rahojen tähden nain. Tahi ei. Ne kiinnittivät minun huomiotani ensin häneen. Se avioliitto oli minulle edullinen. Mutta sitten rakastuin häneen toimessani. Oli hänellä rahoja tahi ei, ei se olisi minulle enää mitään merkinnyt. Olin todella rakastunut. Sen Jumala yksin tietää, kuinka silmittömästi olin häneen rakastunut. Hän täytti koko elämäni. Hän oli oikea nainen pikku oikkuinensa. Et aavista, miten hän on joskus tyhmä ja -- suloinen. Ja minä hullu, kun laskin hänet käsistäni. Katsos, en itsekään huomannut, miten rakkauteni vähitellen haihtui, tulin välinpitämättömäksi, kun olin varma hänen suhteensa. En ollut enää huomaavainen ja olin valmis katselemaan toisia ja unohdin vaimoni -- sinun vaimosi.

YRJÖ: No, no veli.

JUSSI: Minä hullu, hullu, mitä olen minä tehnyt!

YRJÖ: Sinä rakastat häntä vielä, vaimoasi?

JUSSI: Rakastan kuin koira ja pelkään, että teen tyhmyyksiä vaimoni -- vaimosi tähden --

YRJÖ: Tee sinä vain.

JUSSI: Ooh, Jumala, enhän minä häntä ansainnut -- ja kuitenkaan en voi nähdä, että hän, vaimosi, muuttaa sinun luoksesi, ei, en voi nähdä. (Lyyhistyy epätoivoissaan istualleen.)

YRJÖ: Puhuttele nyt häntä edes. Odota. (Hän hakee sikarilaatikon, menee verannalle polttamaan tupakkaa ja viittaa Ellille, että Elli menisi pitämään seuraa Jussille. Elli tulee arkaillen sisään.)

XIV KOHTAUS.

ELLI: Enhän häiritse?

JUSSI (kavahtaen ylös): Et, et suinkaan. (Ojentaen tuolia.) Etkö tahdo istua?

ELLI (epäröiden): Ehkä häiritsemme sinua.

JUSSI (katsoen kelloaan): Ei, ette, kohtahan tulevat kirkostakin. On oikein hauska, että herrasväet olivat ystävällisiä ja tulivat.

ELLI (istuutuu väsyneenä): Ooh.

JUSSI: Oletko väsynyt? Jos tahtoisit levähtää, niin sinun kamarisi on entisessä kunnossaan. Olen vienyt sinne kukkia joka päivä.

ELLI: Kiitos. Mutta jos sinua vaivaa, että olemme täällä?

JUSSI: Ei. Olen oikein iloinen, tavallaan.

ELLI: Sehän hauskaa. Missäs Aina on? Apteekissa tietysti.

JUSSI: Apteekissa. (Jussi painuu synkkänä istumaan, unohtuen tuijottamaan yhteen kohti.)

ELLI (epäröiden): Jussi, etkö olekaan onnellinen?

JUSSI: Miksi puhut niin sydämettömästi! Eikö riitä jo se, mitä olet tehnyt?

ELLI: Ansaitsemattasi tehnyt?

JUSSI: Olen ansainnut kaikki, tunnustan sen.

Elli käy pahoilleen.

JUSSI: En sinua ansainnut. En ymmärtänyt silloin, mikä aarre minulla oli kädessäni.

ELLI (punastuen ilosta): Jussi, sinä puhut vain. (Käy taas pahoilleen.) Sinä puhut vain niin, että minulla olisi helpompi erota ja tottua tähän -- uuteen asemaan ja uuteen mieheeni. Hän onkin mainio, hän, paremmaksi ei mies voisi tulla.

JUSSI (synkkänä): Onhan Yrjö hyvä. Ethän sinä menettänyt.

ELLI: Etkä sinä.

JUSSI: Minä?

ELLI: Kun Ainan valitsit ja minut jätit.

JUSSI (kiivaasti): Elli, elä puhu, et saa.

ELLI: Miksi?

JUSSI: Siksi, että se oli vain tekosyy, jonka nojalla tahdoit päästä tahtosi perille. Etsit minussa vian, ettei isku niin kovasti sattuisi.

ELLI: Ja sinussa ei ollut syytä?

JUSSI: Oli, tietysti oli.

ELLI (kylmänä): Siinäpä se.

JUSSI: Vaan ei sitä syytä, minkä sinä syyksi väität.

ELLI (ivallisena): Vai ei, uusia, muita syitä siis?

JUSSI: Muita. Se, että vaikka sinua rakastin, huoletonna tosin myöhemmin, en ymmärtänyt siitä puhua, en joka päivä sitä vakuuttaa. Niin että itsekin olin sen unohtaa. Vaan en ole koskaan ketään sinuun verrannut, enkä koskaan tule vertaamaan.

ELLI: Et Ainaakaan.

JUSSI: Sanoin, sinä et saa puhua Ainasta enää. (Lujasti.) Minä kiellän sen! Täytyyhän minullakin, syytetyllä, olla oikeus vastaansanoa siinä, missä minulle vääryyttä tehdään.

ELLI: Eihän kukaan tee sinulle väärin.

JUSSI: Sinä, sinä teet, kun sinä puhut aina siitä, missä ei ole perää.

ELLI (hiljaa): Onko se totta?

JUSSI: Vieläkö epäilet?

ELLI: Vielä.

JUSSI: Rakas, rakas Elli. Nyt kun olet erossa ja olet toisen, nyt kun asia ei merkitse sinulle enää mitään, kun se ei enää vaikuta väliimme, niin vakuutan pyhästi, ettei meillä ole Ainan kanssa ollut mitään tekemistä sen enempää kuin jo sanoin -- eikä se ole mitään.

ELLI (katsoo kiitollisena Jussiin): Minä uskon nyt.

JUSSI (pyyhkii silmiään): Kiitos. Minä olen iäti kiitollinen sinulle rakkaudestasi (korjaa) -- siitä, että minulla oli kerran onni (taistelee itkua vastaan) -- onni saada kutsua sinua omakseni.

XV KOHTAUS.

AINA (tulee, epäröi, pysähtyy ovella): Pyydän anteeksi. Olisin kysynyt, sopiiko päivällistä siirtää puoli tuntia, vieraani tulee vasta postihevosessa.

Elli katsoo alas, istuu kalpeana ja kärsivänä.

JUSSI: Kuinka vain on parasta, Elli?

ELLI (hermostuneena): Ainahan sen määrää --

JUSSI: Odotamme siis.

Aina menee.

ELLI (vaitiolon jälkeen): Tulee siis vieraita?

JUSSI: Tulee Ainalle.

ELLI: Ehkä täällä on kihlajaiset siis, (synkkänä) koska tänne jo hänen vieraansa tulevat.

JUSSI: Niin, voi olla. Vaan jos sinä et tahdo, että vieraat tänne tulevat, niin --

ELLI (katkerana): Minä! Enhän minä saa täällä määrätä.

JUSSI: Miksi et? Teen miten sinä vaan tahdot.

ELLI: Ei --

JUSSI: Teen. Jos tahdot, sanon Ainalle, että hänen sulhasensa voi mennä kievariin.

ELLI (kohoten kalpeana): Hänen sulhasensa!

JUSSI: Niin, hänen sulhasensa. Sanoinhan, että heillä voi olla aikomus julaista kihlauksensa.

ELLI (huutaen): Jussi, rakas Jussi! (Paiskautuu Jussin syliin.) Oma, rakas, rakas Jussi.

JUSSI: Elli!

ELLI: Te ette siis --?

JUSSI: Sanoinhan --

ELLI: Ei siis kihloissa sinun -- ei minun mieheni kanssa, tämän oman, tämän rakkaan --

JUSSI: Ei. Mutta sinä ja Yrjö?

ELLI: Ei se ollut mitään, se oli keksittyä, usko, se ei ollut mitään. (Painautuu lujemmin Jussin rintaa vastaan.)

JUSSI: Sinä oma! Ja nyt minun pitäisi kosia sinua uudelleen.

ELLI: Kosi. Tässä olen, enkä koskaan lähde tästä, en koskaan tältä omalta paikaltani -- ja ethän, ethän laske minua enää?

JUSSI (puristaen häntä): En, en koskaan omaa, omaa armasta laske.

ELLI: Ja nyt minä pyydän sinulta kaikki anteeksi.

JUSSI: Minä pyydän sinulta.

ELLI: Ja nyt en tätä kotia enää koskaan jätä. Kulkemaan ja kokeilemaan ei minusta ole. Ennen kärsin tässä kotona, jos surua sattuu.

JUSSI: Jos on syytä -- ja vaikka ei olisikaan, riitele minulle ajoissa, ettei rike suureksi kasva.

ELLI: Niin, riidellään ennen keskenämme.

JUSSI: Ja sitten sovitaan. Sovitaan myöskin. Elli, Elli, oma vaimo --

ELLI: Kaipasin sinua siellä yötä päivää.

JUSSI: Ja minä sinua!

ELLI: Niinkö?

JUSSI (leikillään): Niin. Mutta mitähän Yrjö nyt sanoo, kun vien hänen vaimonsa?

ELLI: Kun viet vaimosi. En ole hänen, elä puhu siitä enää. Meillä ei ole Yrjön kanssa mitään tekemistä keskenämme. (Leikillään.) Hän ei tahtonut minua, ajattele. Vaikka tunkeilin hänen syliinsä, ei hän huolinut.

JUSSI: Ha-ha-haa.

ELLI: Ha-ha-haa. Niin huono maku. Ja koetin tunkeilla näyttääkseni sinulle, että tulen toimeen sinuttakin, että on niitä miehiä muuallakin. Vielä mitä, ei se ymmärrä hyvää. -- Tuolla se nytkin murjottaa -- Yrjö -- hyi, hän vasta on ikävä, hyi, niin kunnollinen, että suututtaa. Hänen kanssaan sanoisi elävänsä. Ikävään hän vaimonsa tappaisi, mutta sinä -- sinä armas, olet niin toista maata. Sinä osaat rakentaa ristiriitoja ja sinä osaat juhliakin.

JUSSI (jättäen Ellin): Juhlia, sinäpä sen sanoit, nyt on juhlittava, onhan siellä samppanjaakin vielä. (Ottaa ruusun, antaa sen Ellille. Suutelevat. Jussi poistuu.)

ELLI (kävelee riemuissaan, laulaa):

Ei huolta murhetta rahtuakaan, kun jällehen saan sua nähdä mä vaan ja armaana taas halaella.

Nyt lauluni helky ja raikuen soi, kun lemmestä, oi, mun syömeni voi ja riemusta taas vavahdella.

YRJÖ (tulee verannalta): Siis sovinto vihdoinkin?

ELLI: Sovinto, täydellinen!

YRJÖ: Sanoinhan minä.

ELLI (nousten ylös): Yrjö, elä ole minulle vihainen. Olen tehnyt väärin sinua kohtaan.

YRJÖ: Vihainen, sitä sinä vielä ansaitseisit.

ELLI: Emme ole ehkä täydellisyyksiä me naiset.

YRJÖ: Kyllä, kyllä te olette.

ELLI: Meidän sielumme on aivan erilainen.

YRJÖ: Ihastuttava -- niin on.

ELLI: Taidat puhua pilkkaa?

YRJÖ: Kuinka raskisin.

ELLI (hyppien ilosta, Yrjön luo): Sinä olet niin tarkkanäköinen ja viisas. Minä ihailen sinua ja rakastan sinua -- ai (vetäytyy takaisin, mutta palautuu päättävästi) -- Yrjö, saat sinä palkaksesi kerran suudella minua. (Tarjoaa suutaan.) -- Noo --

YRJÖ: En halua.

ELLI: Hyi sinua. Et halua. Yrjö, sinä et rakasta minua!

YRJÖ: En. Enkö ole tuhannesti sitä sanonut?

ELLI: Kun et käsitä minua. Nainen voi olla niin käsittämätön. Mutta sano, olethan minusta vähän edes pitänyt. Olethan oikein pitänyt? Se sinun pitää sanoa, nyt, kun vielä tohdit.

YRJÖ: Mikäs minua estäisi vaikka milloin sitä sanomasta.

ELLI: Jussi. Kun minä menen nyt Jussin kanssa uudelleen naimisiin, silloin et sinä saa tulla likellekään rakkauksistasi puhumaan.

YRJÖ: Enhän ole tullut ennenkään.

ELLI: Siinä oletkin tehnyt tahdittomasti. Suorastaan. Sillä etpä tiedä, jos -- -- --

YRJÖ: Mitä?

ELLI: Enpä sano.

YRJÖ: Kananpää!

ELLI: Et saa!

YRJÖ: Yhden seikan olet minulle opettanut. Nyt tiedän, mitä te naiset olette.

ELLI (ihastuen): No?

YRJÖ (aikoen ensin muuta sanoa, sanookin vain): Kananpäitä.

ELLI: Ja te miehet, te olette kaikki --

YRJÖ: Pettureita, uskottomia. No, paitsi Jussi.

ELLI: Elä ole yhtään mustasukkainen Jussille nyt. Hän ansaitsee minut. Ja sinä saat nyt etsiä jonkun toisen -- kernaasti minun puolestani, jos rakkaudeltasi voit.

YRJÖ: Kiitos.

ELLI: Sillä nyt en minä enää koskaan tarjoudu sinulle.

YRJÖ: Vahinko.

Jussi ja Aina tulevat vasemmalta tuoden samppanjavehkeet pöytään.

ELLI (Ainalle): Anna kun minä autan sinua, Aina.

AINA: Kiitos. Apteekkari kertoi minulle hauskan ihmeen.

ELLI: Ihmeenkö? Ihmekö se, jos ihminen omansa löytää? Onpa Ainakin omansa löytänyt. Onnea vain!

AINA: Kiitos.

ELLI: Ilo loistaa jokaisen kasvoilta.

YRJÖ: Jos hyvin teet, katsantos on iloinen, sanotaan.

ELLI: Ja sieltähän hääväetkin jo tulevat.

JUSSI: Soita sinä, Elli, häämarssia niille nyt.

YRJÖ: Kun on kahdet häät näin yhtaikaa vielä.

Elli soittaa. Jussi kaataa laseihin. Kirkkoväki saapuu. Ensin tulee Amalia liikutettuna Tuomaan käsikoukussa, sitten Miina Topiaan ja lopuksi Tiina. Kätellään ja onnitellaan. Aina tarjoaa samppanjaa.

AMALIA: Ja niin sitä vihittiin, että paukahti. Voi kuitenkin, kun se hyvää teki.

TUOMAS: Oikein se virkisti mieltä näin muutteesta. Nythän se elämä vasta alkaakin, kun pääsi uudestasyntyneeksi.

YRJÖ: Kumpaanko sinut nyt vihittiin, Tuomas?

TUOMAS: Vaimooni, morsiameni kälyyn (viittaa ensin Amaliaa, sitten Miinaa).

MIINA (Topiakselle): Näkeekö Topias, luulin ensin, että tämä Tuomas olisi minua varten luotu, vaan sitten selvisi, ettei se Tuomas olekaan, vaan Topias itsehän se on. Ihmistieto ei aina ole täydellinen.

TOPIAS: Joo, se tieto ihmisessä on, mikä siihen mahtuu. Ja pahanko merkki tuo, jos kunnonkin miehelle olisit kelvannut?

AINA (muistellen Topiaan kosimista): Ha-ha-haa.

TIINA (joka on tarkastellut huonetta, keskeytyy työssään): Hupsukos ei hyvää tuntisi ja talollista naisi. Saati vielä kun on nuori ja pulski niinkuin tämä Miina, joka kukkii kuin paras ruusu.

AMALIA: Sanoinhan minä, selviäähän tässä seikat.

AINA (Amalialle): Ja apteekkarskakin tulee kotiin.

AMALIA (ilostuen): Tiesinhän minä sen, että routa porsaan kotiin ajaa. No nyt ei surra Suomessa. (Menee, kättelee apteekkarskaa, niiailee.) Tervetulemaan vain.

JUSSI (kilistäessään Tuomaan kanssa): No, terve, avioon-astuja. Tännepä tulit.

TUOMAS: Ja sinulla olisi vaikka linnun siivet, et varjoasi pakeneisi.