Part 4

TIINA: Saituruus on synti, ja se asuu mahassa, maha se on niitä synninpesäpaikkoja täynnä. No, näytäpäs, paljonko panit, no, pane nyt paperiin, kun paperin ilmaiseksi saa, -- niin, kahvit viime kerralla annettiin.

AINA: Ei ole rouva nyt kotona.

TIINA: Vai ei, pistäynpä sitten toisen kerran. Ei ole perillistä?

AINA: Ei ole.

TIINA: Synnin huitaleesta se ihminen maailmaan tulee. Synnistä, synnistä vain. Ilmankos on sellainen -- saita -- (kääntyy ovelta) -- niin kun oli tuo kyökin ovi säpissä, sille Amalialle olisi vielä ollut asiata -- mitenkä tuota tapaisi -- pitäisi tuota tavata.

AINA (harmissaan): No, minä käsken tänne.

TIINA: Käske. (Lisää tupakkaa piippuunsa.)

Aina poistuu.

XIII KOHTAUS.

AMALIA (tullen): Päivää.

TIINA: Päivää. Kun kuului veljesi eukko kuolleen.

AMALIA: Kuolluthan tuo oli. Hyvähän tuo oli, että tuo ajoissa --

TIINA: Jos vaimoista ihmistä siihen tahtoo, niin tässä on, jotta sanopas sille --

AMALIA: Vaan eihän Tiinasta --

TIINA: Mikäs minulla on vikana?

AMALIA: Niin morsiameksiko se Tiina?

TIINA: Vaikkapa morsiameksi. Omilla jaloilla minä vielä kirkkoon kuljen.

AMALIA: Elkää höpsikö --

TIINA: No, jos ei eukoksi, niin loiseksi. Onhan siinä lehmä, totta se vaimon tahtoo. Jotta ottakoon loiseksi, niin näkeepähän sitten.

AMALIA: Se on toista, sanotaan. Tarpeenhan siihen ihminen on. Vaan toinen vaimohan siihen on tuotava.

TIINA: Tottapahan toinen. Ja onpahan niitä, jotka sen viran täyttävät. Ja markan jos antaa, niin minä hankin siihen eukon --

AMALIA: Mitäpä tuohon vieraat sormiaan pistelemään, kahden kauppa, sattuu vielä onnettomuus.

TIINA: Höpsis, sitä sitä kuulee, kun vanhaksi elää -- vai onnettomuus muka -- mitäs se semmoinen?

AMALIA: Se on sitä rakkautta. Näet, kun loppuu tunteet väliltä -- ja tulee tunteettomuus.

TIINA: He-hee -- jopa --

AMALIA (sopottaa Tiinalle): Sitä se on koko onnettomuus, ja se voipi talot nurin kääntää. Jos ei herra rakastakaan rouvaa --

TIINA: Rakasta, mitä, mitähän se nyt höpsii -- onpas sillä nyt sanat, leikkisät, eihän niitä tämä talonpoikaiskansa tajua -- kovin, kovin herrasmuotiloita -- ei rakasta, no, mitäs siinä on?

AMALIA: Tunteettomuutta, niin että rouva eroaa ja muuttaa pois.

TIINA: Elä höpsi.

AMALIA: Muuttaa -- monet nykyään. Ja kuuluvat toisten luokse menevän.

TIINA: Eikö se entinen anna eukolleen ruokaa?

AMALIA: Voi toki, vaikka viisi mahaa olisi.

TIINA: Mitäs se sitten. Eikös kahvia?

AMALIA: Vaikka ei muuta kuin yötä päivää joisi --

TIINA: Mitä ne sitten etsivät, kun on vapaaruuat ja kahvit ja muut, tuskinpa lyöneekään? Mitä ne sitten tahtovat?

AMALIA: Rakkautta.

TIINA: Hah-hah -- suakkunoita, vieköön, nyt juttelet, jos herrat ovatkin höpsyjä, ei nuo ihan rutihulluja liene --

AMALIA: Ne on niin hellätunteisia, kun loppuu rakkaus -- käypi se luonnolle.

TIINA (suuttuu): Elä narraa vanhaa. En minä niin typerä ole kuin näytän --

AMALIA (kieloitellen): No elkäähän, elkäähän. Tiina ei ymmärrä, vaan minä ymmärrän. Sitä ymmärtää tällaista vain se, joka on itse rakastunut ja niin edespäin ja kihloissa ja niin poispäin, niinkuin minä.

TIINA: Jottako kihloissa -- sinä, ja oikein jo toisen miehen kanssa?

AMALIA: En suinkaan naisen kanssa.

TIINA: Voi sun sokrotin --

AMALIA: Tämän herra Lukassonin kanssa.

TIINA: No, kaksi vaimoako se tämä Tuomas ottaa, sepä turkkilainen, pakana. Se tämä Miinahan se jutteli sen Tuomaan saavansa.

AMALIA: Valehdellut on harakka. Menköön ensi sunnuntaina kirkkoon, niin kuulee.

XIV KOHTAUS.

MIINA (tulee ulkoa): No, tännekö sinä jäitkin, Tiina?

TIINA: Kuuntelenpa tässä suakkunoita -- kuuluvat sulhastasi ensi sunnuntaina kuuluttavan.

XV KOHTAUS.

MIINA: Ei ole totta. Minun sulhastani ei koskaan kuuluteta. Se on valhe.

AMALIA: On valhe, jos ei ole tosi. Vai sulhastasi.

MIINA: Tuomas puhui minulle eilen --

AMALIA: Ja puhui minulle tänään --

TIINA: Oh-hoh -- voi, voipa sun sokrotin.

AMALIA (huutaa ikkunasta): Lukasson, Lukasson, tulkaahan tänne, Tuomas kulta -- (kuuntelee). Ei täällä vaaraa, pistäytykää vain -- (Toisille.) Nyt sen kuulette, ja kun olet, Miina, kuullut, kirjoita muistiisi mitä kuulit.

XVI KOHTAUS.

Tuomas tulee ja aikoo peräytyä, vaan Amalia syöksyy hänen kimppuunsa ja raahaa portaita ylös. Miina tarttuu myös Tuomaaseen.

AMALIA (hengästyneenä): Tahdotko ottaa minut vai Miinan?

TUOMAS: Tahdonhan minä, tahdon, tahdon.

MIINA: Elä jätä minua, Tuomas.

TUOMAS: Enhän minä jätä.

AMALIA: Rakastathan sinä minua?

TUOMAS: Rakastan, rakastan.

MIINA: Ja rakastathan minua?

TUOMAS: Rakastan, rakastan.

AMALIA: Etkö ole kihloissa minun kanssani? (Ravistelee Tuomasta.)

TUOMAS: Olenhan minä kihloissa.

MIINA: Ja minun kanssani?

TUOMAS: Ja sinun kanssasi.

AMALIA: Vaan seisotkos puheesi panttina?

TUOMAS: Puheeni panttinahan minä tässä seison.

MIINA (itkien): Ja kun tätikin kuoli ja talo on isäntää vailla, mitä minä nyt teen?

TUOMAS (neuvotonna): Ota, ota sinä siihen mies.

MIINA: Voi, ei kukaan huoli minua, jos sinä jätät.

TUOMAS: Enhän minä.

AMALIA: Mutta sinä jätät.

TUOMAS: Jätän, jätänhän minä.

MIINA: Tuomas.

AMALIA (rytyyttää): Tuomas!

TUOMAS: Ai, ai, elkäähän hyvät, rakkaat vaimot.

AMALIA: Vai rakkaat. Ei nyt siitä ole kysymys. Nyt vastaa, olenko minä sinun morsiamesi?

TUOMAS: Olet, olet.

MIINA: Ja minut sinä unohdat --

TUOMAS: En, Miina. Näethän, minun tilani -- eihän tällaisessa rakkaudesta puhuta.

AMALIA: Opetanko, opetanko minä sinua jo, Tuomas?

TUOMAS: Elä opeta, ollaan, ollaan levollisia.

AMALIA: Ei, ei mitään enää sappeni siedä.

TUOMAS: Ehkä tämä vielä selviää.

AMALIA: Nyt heti pitää sen selvitä.

TUOMAS (saaden rohkeutensa, sovittelee): Tyst, tyst. Ajatellaan, odotetaan, mitä on tehtävä. Sitäkö varten Luoja olisi maailman luonut ja valtaistuimeltaan sitä hallitseisi, ettei meitäkin ohjaisi ja pulassa neuvoisi, mitä meidän on tehtävä ja miten meneteltävä? Ajatellaan nyt jokainen lujasti ja kuunnellaan sisäistä ääntä.

MIINA (pyyhkien silmiään): Kuunnellaan.

AMALIA: En minä kuuntele mitään --

TUOMAS: Tyst, tyst. (Vakuuttaen.) Meidän ei pidä pyrkiä itsemme tapauksia ohjaamaan. Näkee, ettei sillä mihinkään pääse. Me olemme kuin leikkikaluja kohtalon kädessä, solusia ikuisessa elämässä, -- tyst -- meidän on kuljettava, minne meitä viedään, tyst, Amalia, kuunneltava, mitä meiltä tahdotaan. (Tukkeaa Amalian suuta.)

AMALIA: Vaan minä --

TUOMAS: Tyst, Amalia. Eikö kukaan ole kuullut vielä mitään vihjausta ylhäältä, vihjausta siitä, mitä meidän on tehtävä, meidän kolmen, jotka rakastamme toisiamme?

AMALIA: Minä --

TUOMAS: Tyst, Amalia, tyst --

AMALIA (riuhtaisten itsensä irti): Minä olen kuullut, minä tiedän vihjauksen.

TUOMAS: Tiedätkö, sinä enkeli?

AMALIA (riemuissaan): Tiedän vihjaukset ja ohjaukset ja kaikki.

MIINA: No?

TUOMAS: No?

AMALIA: Miinalle toinen mies.

MIINA: Mistä?

TUOMAS: Mistä?

MIINA: Ei minua kukaan huoli -- ei ainakaan niistä, joita tunnen.

AMALIA: Joo, huolii, nyt minulle selvisi kaikki. Ensiksi: Suutari sen olla pitää, ettäs takaisin sukuusi pääset -- (syleilee). Miina, Miina, rakas kälyni, etkö jo ymmärrä?

MIINA: Mitä, mitä, kälysi -- miten? Selitä, minun rintani halkeaa.

TUOMAS: Ja minun mahani.

TIINA: Amalia, anna olla. Mitäs Kinkkusta kaupittelet, vierasta tavarata? (Miinalle.) Eläkä osta sikaa säkissä sinäkään. (Amalialle.) Katso, ennenkuin rukkasesi poroon lyöt. Saat siihen eukkoja -- vaikka satoja --

AMALIA: Vaan ei sellaisia, joilla on taloja.

TIINA: Ei, talon päässä on mieltä.

MIINA: Vaan ei vanhan ämmän päässä (tarkoittaa Tiinaa).

TIINA: Kuten sinun -- eipä näy, kun talollinen suutarille.

TUOMAS: No, sopikaatte. Vanhahan Tiina on siihen leikkiin.

AMALIA: Mitä riitelette. Olen oikeastaan aina tuntenut, että Miina on sukua.

TIINA: Niinpä tuntuu riidoistanne.

AMALIA: Vieraan kanssa ei viitsi riidelläkään. Mitä läheisempi, sitä riitaisempi sille -- se on rakkautta.

TUOMAS: Varjele, ai-ai!

TIINA: Vai se se nyt sitä on. Ähää!

AMALIA: Sukua se on Miina, muuten ei meitä olisi samanne vetänyt. Veljeni kylkiluusta sinä olet tehty.

MIINA (epäröiden): Voin olla. Vaan olisi se Tuomaskin --

AMALIA: Nyt jätä hyvällä Tuomas rauhaan.

TUOMAS: Jätä minut.

TIINA: Eikö sinun ole parempi katsoa kuin katua, Miina?

AMALIA: Ja niin kunnon miehen kun saat. Ei ryypi, ei rahoja tielle visko. No, ei siinä ole mitään miettimistäkään enää. En minä miettisi.

MIINA: No, jos on niin --

AMALIA: Niin se on. Onnea, onnea vain.

MIINA (ilostuen): Kiitos, kiitos, vai on kunnollinen? No, sitä minä, että jonkun kunnollisen miehen kylkiluusta sitä olen, -- ja minä annan Tiinalle sovittajaisia (kaivaa kukkaron) niin ei enää väliin tule.

TIINA: No -- jos niinkuin sovittajaisia -- no, hoidanpahan siinä nyt sitä lehmää (ottaen rahan), kun oikein kaksi vasikannahkaista antoi.

TUOMAS: Nyt on Kinkkunen Miinan, kymmenen markkaa se maksoi -- Tiina, Tiina, kun möit hyvän miehen (rallattaa).

TIINA (pistää voitonvarmana tupakaksi): Saisin joka miehestä saman hinnan, kaikki maailman miehet moisin.

TUOMAS: He, hee, ilon, autuuden päivä. Rakastan sovintoa (ottaa Tiinan olkapäälleen, Tiina lyödä napsauttaa häntä piippunsa varrella) -- ja vain sopuisaa elämää. Ja nyt kun minulla oli onni saada sinut, Amalia, ikuiseksi aarteekseni. (Miina on marssinut Tuomaan jäljessä.) Ja onni saada sinut, Miina, (viskaa pois Tiinan, ottaa Miinan käsivarrelleen) omaksi kälykseni.

AMALIA: Voi, voi, tätä onnen humakkata. Tuntuu pitkin ruumistani, kuin oikea hääjuhla olisi tulossa.

MIINA: Voi sinä Tuomas, että minä sain sinut kälykseni ja saan rakastaa sinua kuitenkin.

TUOMAS: Mutta vain myötäkäymisessä, et vastoinkäymisessä, sitä saa vain tämä Amalia-kultaseni.

MIINA: Kunhan myötäkäymisessäkin, kunhan sukulaisenakin, kunhan synnittömälläkin rakkaudella. Minun luontoni se on hellä ja kaipaa saada olla sulana aina.

AMALIA: No nyt sinä saat olla sulana kuin hyhmä varissa vedessä. Pitikin käydä hyvästi. Ihan tätä onnea kaikille tahtoo.

TIINA: Mitä, ihanhan tuo syrjäistäkin lämmittää.

TUOMAS: Ja niin vaikea kun meidän oli sitä saavuttaa. Kaksi niin hyvää ihmistä oli, vaikea oli valita, kummaistako kuuleminen (laulaa):

Kukkuipa käkeä kaksi kahen puolen korpinotkon, satuin noita kuulemahan, hyv' oli kuulla kummaistakin.

Lauloi kaksi laulajata, kahen puolen pöytälaian, satuin noita kuulemahan. Hyv' oli kuulla kummaistakin.

Riiteli kälystä kaksi kahen puolen kaalimaljan. Kummaistako kuuleminen? Lemmon kuultavat molemmat.

MIINA: Se kun on leikkisä, se Tuomas rakas. (Tanssivat, vievät Tiinaa väkisin, kertaavat laulun loppusäkeitä.)

AMALIA: Tuomas kultani, leiki sinä vielä, kun on oma tahto, vaan kohta alkaa uusi ajanjakso ja voipi olla, että muuttuu leikin tahti.

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS

I KOHTAUS.

Huone sama kuin ensimmäisessä näytöksessä.

LUKASSON (laittelee katajoita uunin ympärille ja laulaa):

Tule tänne kultaseni, tule minun luoksen' illan suussa iloisesti kävellen tai juosten!

Missä vieno viivyttelet synkeällä säällä? Kun jo toivoin, kun jo vuotin olevan sun täällä.

Moni tyttö kavalasti ystävänsä pettää. Ethän toki hennonne minua sä jättää.

Kun sa vihdoin saavut tänne, silloin riemu raikuu, tanner tanssii, hiekka helkkää, ilma kaikki kaikuu.

Amalia tulee sisään vaaleanpunaisessa hääpuvussaan, huntu päässä. Käsivarrellaan on hänellä vanha frakki ja kädessä silinteri ja harja.

AMALIA: No, no kultaseni. Näin se nyt kävi. Niinkuin Luoja on säätänyt, niin se käypi. Meidän tahtoamme ei siinä kysytä. (Harjaa ja kääntelee Tuomasta. Auttaa sitten Tuomaan päälle frakkia ja päähän silinterin. Tuomas katselee itseänsä peilistä.)

TUOMAS: Niinkuin lumi suvella ja sade elonaikana, niin ei sovi tyhmälle kunnia.

AMALIA: Tyhmä on se, joka naipi tyhmän vaimon, vaan et sinä.

TUOMAS (katsellen itseään yhä): Eikös tämä istu vinosti, Amalia?

AMALIA: Ei se istu. Jos pidätte vielä itseänne toisinpäin vinossa, on se suorassa kuin seipään päällä (näyttää): Olkaa noin. Täytyy ne panna päälle, kun apteekkari itse ne omiksenne antoi, ja ollaanhan sitä niinkuin herrassäätyä nyt, pitää ihmisten tavalla toki olla omissa häissään puettu. Odottakaapas, Tuomas. (Pujahtaa toiseen huoneeseen, tulee samassa takaisin, märkiä, pitkävartisia lumpeita kädessä, puistelee niitä, taittaa varsia.) Ja tästä rintaan. Se on viattomuuden ja puhtauden merkki -- niinkuin minulla nämä myrtit ja huntu.

TUOMAS: Leskihän Amalia on.

AMALIA: Vaan sitä on jo niin monta vuotta yksinänsä kitunut, että on jo entisistään puhdistunut, ai, ai, sitäkin aikaa. Nyt se alkaa taas -- ihan se sydän käydä jyskää kuin paras höyrykone -- eikö Lukasson kuule.

TUOMAS: En kuule.

AMALIA: No, no, kuuntelee sitten --

Tuomas ottaa Amaliaa vyötäisistä.

AMALIA: Ai, ai, ei Tuomas ole nyt niin kiihkeä, rutistuu harsot vielä. No, kirkosta tultua sitten lemmitään enemmän, kun tämä leninki pois pannaan. Alkaa ollakin kiire. Rovasti soitti, että olla varmasti saarnan loputtua sakastissa, niin hän siinä heti vihkii, oi-oij-joi -- kun yhtä kaikki pelottaa tämä askel.

TUOMAS: Ja minua, voi, voi Amalia, voi-voi-voi, tuhannesti voi-voi tämän elämän kulkua --

AMALIA: Elkää nyt noin.

TUOMAS: Voi-voi ja voi-voi-voi.

AMALIA: Elkää nyt noin, Tuomas kulta, pelätkö. Enhän minä Tuomasta tapa, enhän omaa kultaani toki. Ymmärränhän minä, että naitu mieskin on ihminen vielä ja ihmisen luonnolla varustettu, ja annan joskus hengittääkin -- kun ei liiaksi --

TUOMAS (puristaa kurkkuaan, niinkuin tukehtuisi): Ai, ai, ai --

AMALIA: Mitä, Tuomas, ahdistaako Tuomasta?

TUOMAS: Ahdistaa, niin himmetisti, ah ahah --

AMALIA: Ja ihan se vapisee raukka, pelkääkö Tuomas tosiaankin?

TUOMAS: Enhän minä pel-pel-pelkää -- minua niin vi-vi-vilustaa vaan.

AMALIA: Katsos, katsos -- ihanhan sitä puistattaa.

TUOMAS: Pu-pu-puistattaa.

AMALIA: Mikäs se puistattaa?

TUOMAS: Vi-vi-vilu --

AMALIA: Minua tuo rakkaus kuumalla enemmän särisyttää. Se kun surauttelee pitkin selkääni kuin tulisella ryykkiraudalla. Ai, ai, noinko pahasti se Tuomasta vilustaa?

TUOMAS: Näin, näin. (Vapisee.) Pi-pi-pitäisi ruveta sä-sänkyyn.

AMALIA: Ei. Ehdit sinä sängyssä olla, kun on vihittykin.

TUOMAS: Kun, kun jaksaisi tästä sinne kirkolle, vaan ei tiedä --

AMALIA: Minä vaikka kärrillä työnnän. Ja minäpä annan Tuomaalle vahvistusryypyn (ottaa kaapista pullon ja kaksi lasia, kaataa). No, kippis.

TUOMAS (katsellen lasiaan): Elä katsele poika nyt viinaa, ehkä se punoittaa ja huokiasti menee alas. Vaan viimeiseltä puree se niinkuin käärme ja pistää niinkuin kyykäärme. (Kaataa ryypyn, juo.) O, sinä Amalia, koska minun henkeni on ahdistuksessa, niin sinä tiedät minun käymiseni: Tiellä, jota minä vaellan, asettavat he paulat minun eteeni. (Ryyppää.) Voi, voi niitä teitäni, minne vievät ne ihmistä. Vaan miksi huokaan. (Katselee Amaliaa.) Oletpa sinä kaunis kuin kukkanen kedolla.

AMALIA: Oma poikani. Katso nyt vain, ettes juo niin ettet omilla jaloillasi kirkkoon pääse. Minä kävin apteekkarskan luona ja kieloittelin sitä tänne vieraikseni, kun apteekkari näin hääjuhlatkin laittoi. Minä koettelin sanat jos toisetkin, sanoin, että apteekkari on ikävästä ihan laihtunutkin, kun apteekkarska pois kotoaan läksi, ja pyysin itkusilmin, että tulisi nyt vain uskollisen palvelijansa häihin. Eihän se ilo muuten ilolta tunnukaan. Ja viimein se lupasi. Saisi ne nyt vain yhteen, niin ehkä siitä selviäisivät vielä. Tyhjää se on, että jättää kunnon miehensä ja on kulkusalla, missä lienee raukka kuljeksinut -- taas on tullut siihen tohtorilan sivurakennukseen asumaan. Vaan häpeätä tuo on. Ai, katsos, Miinakin sieltä jo tulee.

II KOHTAUS.

Miina tulee hienoksi laitettuna, jätettyään tavaroita verannalle, astuu sisään syli täynnä kirjavia kukkasia, jotka panee pöydälle. Kättelee.

AMALIA: Tervetulemaan, rakas käly-kulta.

TUOMAS: Tervetulemaan, rakas kulta käly.

MIINA: Saapihan toivottaa iloista onnea herrasväelle. (Kättelee.) Nyt on se kallis hääpäivä, joita on vain yksi elämässä oikealla puhtaalla naisella.

AMALIA: Miina, oliko tämä vihjaus, minähän olen leski ja on jo toinen hääpäivä.

MIINA: Neidillä, piti sanomani, neidillä ei ole kuin yksi hääpäivä. Ei, Amalia, miten minä Amaliaa uskaltaisin loukata. Amalian kädessä on minun elämäni onni.

AMALIA: Noh, noh -- onhan se tavallaan. Käsihän se antaa ja käsihän se ottaa. Ja oikea nainen ei ole kättään käyttämättä.

MIINA (kaivaa taskustaan hajuvesipullon, käärii silkkipaperista kirjavan vahakukkavihon ja panee hajuvettä siihen): Ja saanko panna tämän puketin Lukassonin rintaan (lukee värsystä):

Ruusuinen tervehdys armaallein Omalle kalliille kullallein.

AMALIA: Mutta rinnassa on morsiamen kukka jo.

TUOMAS: Ikävä, mutta siinä on morsiamen kukka jo.

MIINA: Mihinkäs minä sen panen?

TUOMAS: Pannaan hattuun. Se on siellä viileämmällä paikalla sopivana vertauskuvana meidän ystävyydestämme.

MIINA: Pannaan hattuun.

TUOMAS (ottaa kukan, haistaa sitä, aivastelee ja panee sen hattuunsa): Kiitos, kiitos.

MIINA (panee Amalialle ruusuja rintaan. Amalia aivastaa myös haisteltuaan niitä): Amalia on kuin vasta puhjennut ruusu itsekin.

Amalia asettaa maljakkoon muita Miinan tuomia kukkia.

MIINA: Ja sitten ostin pari pientä häälahjaa. (Pistäytyy verannalle ja tuo mahdottoman suuren kahvipannun, antaa Amalialle.) Tämä on sinulle, tätä ilman et tule toimeen.

AMALIA: Kiitos, kiitos. Onpa se kaikki ajatellut.

MIINA (pistäytyy verannalle ja kantaa kätkyen sisään): Ja tämä on sinulle, Tuomas, tätä ilman et tule toimeen.

TUOMAS: Varjele jumala.

AMALIA: He-hee-he-hee --

MIINA: Ei se voi varjella. Tilasin sen ajoissa, hee.

AMALIA (loistaen): Kun nainen on pelkkää sydäntä, on se nerokas. Saapipa, saapipa veli Topias nerokkaan vaimon.

MIINA: Ei se itse Topias ole vielä tullut?

AMALIA: Ei. Ei siitä ole muuta kuulunut kuin se, minkä Tiina jo sanoi, että tänä päivänä hän tänne tulee, ja jos on meidän puheissa perää, niissä talopuheissa näet, niin ei hänen puolestaan ole estettä, sanoi, pantakoon paperille vain.

MIINA (näyttää kättään): Voi, voi, minä ostin sormuksen ja ostinpa vielä Topiaallekin.

AMALIA: Se on oikein. (Ajaa kätkyestä pois Tuomaan, joka on siihen istuutunut, panee kahvipannun kätkyeen.) Sietää raikota vielä seutuja ja katsastaa kyökin puolella, että kaikki on paikoillaan.

MIINA: Siellä ne lähtöä tekivät jo tohtori ja apteekkarskakin.

AMALIA: Voi, voi, pitää neitiä pyytää laittamaan tuota kahvipöytääkin vielä. (Tuomaalle.) Pitäkää nyt seuraa Miinalle. Ja Tuomas katsoo nyt sitten vain, että on läsnä, kun Tuomasta lähden alttarille viemään.

TUOMAS: Katsotaan. Katso Miinakin.

MIINA: Minä katson Tuomasta kuin omaa silmäterääni.

AMALIA: Hyvästi nyt siksi, oma pappa.

TUOMAS: Hyvästi, oma mamma. (Lähettää lentomuiskun.)

AMALIA (mennessään kätkyt kainalossa): Tämä päivä on niin kallis että se pimentää koko elämäni. (Menee.)

III KOHTAUS.

TUOMAS (kerskuen, kohottaen housujansa): Minkä olen luvannut, sen pidän. (Kaataa pullosta molempiin laseihin.) Voiko kukaan tämän taivaan alla tulla ja sanoa, ettei Tuomas olisi ollut sanansa kokoinen, voiko -- voiko sanoa, että sankari enempää jaksaa -- mitä -- risteilkööt mitkä tunteet tahansa läpi ruumiini ja sieluni, minä seison sanassani, seison paikallani kuin härkä, kuin Bileamin aasi -- ja uskallan, uskallan -- vaikka tähden taivaalta ryöstää --

MIINA: Se on oikein.

TUOMAS: Se on oikein. Sillä, tässä on se poika, joka ei jaloakaan vaimoa pelkää. Kun siitä ei muuten pääse, ottaa sen omakseen ja lepyttelee sitä -- ha-haa.

MIINA: Se on oikein.

TUOMAS (ryyppää): Ja tarpeenhan se on vaimo. Kun rikkoo, on keneltä anteeksi pyytää. Ja kuka tarpeen tullessa tukistaisi --

MIINA: Kyllähän Amalia siihen pystyy. Vaan miten sinä, Tuomas, jaksat, kun olet niin hellä? Ja jos avioliitto on kovaa sinun hellälle luonnollesi.

TUOMAS: Etkö ole nähnyt, mikä rohkeus minussa asuu? Söisin ennen tynnörin suoloja, ennenkuin vaimon naisin, mutta nain kuitenkin, ennenkuin suolat syön. Mitä siihen sanot?

MIINA: Se on tosi miehekkyyttä.

TUOMAS: Jukoliste, Miina.

MIINA: Ai, ai, Tuomas. Minä olen suora ihminen, minä sanon suoraan, minä ihan rakastin Tuomasta.

TUOMAS: Niinhän minäkin Miinaa. Vaan ei puhuta siitä. Joka hillitsee mielensä, on parempi kuin se, joka kaupungin voittaa.

MIINA: Mutta, jos Tuomas joskus katuu.

TUOMAS: Miksi katua? Onhan minulla järki, joka valvoo askeleitani, ja on sydän, joka ymmärryksellä seuraa taivaltamistani näillä elämän kaltaisilla poluilla. Ei. Enkö minä tietäisi niitä? Eikö ole sama, minne ne menevät ja mistä ne tulevat, sama mikä sinä olet ja mikä on se, jonka kanssa aikaasi kulutat? Pian on se mennyttään. Puhdista siis sydämesi ilolle ja avaa silmäsi ja katso ja nauti aikanasi. Ja sinä näet ihmeellisen leikin, kirjavan ja viehättävän. Minkä leikin sinä näet, Miina? Elämän leikin sinä näet. Jos katsot ajatuksissasi kauas, kauas taaksepäin, niin näet, kuinka vuoret perustettiin ja syvyydet mitattiin, kuinka meren ääret määrättiin ja tähdet taivaalle siroiteltiin ja maan perustukset laskettiin ja kaikkinaiset siitä kasvatettiin. Ja katso, silloin minä jo maan mullassa olin ja elin ja vaikutin ja iloitsin joka päivä ja odotin, milloin leikkini aloittaisin. Ja kun aloitin, niin niinkuin vasikka niityllä minä juoksin ja kirmasin ja unohdin, kuka ja mistä olin ja minne minun matkani kävi. Niin minä leikitsin ja iloitsin ihmisten lasten kanssa, joita minun sydämeni rakasti, kaikkia, erotuksetta, koska kaikki saman Luojan luomia olivat. (Nostaa lasiaan.)

MIINA: Kaikkia Tuomas rakasti. Ei, sehän menee päähän.

TUOMAS: Jalkoihin minun menee, katso kun astun, heijadi, heijadi --

MIINA: Minun painuu suru jalkoihin, vaan ilo kohoaa yläruumiiseen, niin, että se tahtoo ihan lentää ja huijuttaa, huijuttaa. Jätetään jo, Tuomas, tässähän ihan sortuu.

TUOMAS: Sortuvat miehetkin, miksi et sinä sortuisi.

MIINA: Miksi en minä sortuisi? Mutta ei, en saa sortua, minulla on Topias.

TUOMAS (panee kätensä Miinan kaulaan): Katso tätä ihmistä, Miina.

MIINA: Oma enkelini, Lukasson --

TUOMAS: Heleijaa, iloitaan, kerta sitä vain ihmistä vihitään.

MIINA: Minä muistelen Tuomasta aina.

TUOMAS: Muistelen minäkin sinua, mutta en saa enää rakastaa. Kaikella on aikansa ja kaikella määrätyt rajansa, aika syntyä ja aika kuolla, aika istuttaa, aika repiä istutettua alas.

MIINA: Niin on. Pois on mennyt meistä toinen.

TUOMAS (laulaa):

Kaks oli meitä kaunokaista täällä saarella kanoa, yhenmuotoiset molemmat.

Käsikkähä me kävimmä, sormikkaha me sovimma, rinnan riihihuonehesen.

Kaks oli meitä kaunokaista, oli kuin kananpojaista. Pois on mennyt meistä toinen,

toinen suuresti surevi, itkevi ikänsä kaiken, aian kaiken kaihoavi.

MIINA: Elä, elä ole surullinen, onhan nyt ilon hetki.

IV KOHTAUS.

AINA (tulee): Täälläkös iloitaan.

TUOMAS: Tässä hyvästejä heitettiin.

AINA: Amalia siellä kyökkipuolella puuhailee.

MIINA: Lähdetään mekin sinne.

Aina koristelee tuomillaan lehdillä kahvipöytää.

TUOMAS: Lähdetään. Ikävä minulle jo tulikin häntä.

V KOHTAUS.

Menevät.

Topias Kinkkunen tulee samassa ulkoa. Tarkastaa Ainaa ja tulee ja tökkäisee kättä.

TOPIAS: Päivää.

AINA: Päivää.

TOPIAS: Ja terveeksiä.

AINA: Kiitoksia.

TOPIAS: Eikös se ole nyt se neiti?

AINA: On --

TOPIAS: Sitähän minä, jotta neiti se tämä on eikä -- akka vielä. No -- yhyy. (Rykii.) Yh-yh -- tuota, juu.

AINA: No, istukaa.

TOPIAS: Jaksaa tuota seistakin. (Pyörittelee hattuaan ja seisoo hetken, sitten istuutuu.) Niin, tuota, se Amalia höpsykkä kun se, tuota, höpsytteli, jotta sitä neiti niinkuin sitä tuttavuutta haluaisi. No, jospa häntä teen sitten jonkun kysymyksen, alkajaisiksi ikäänkuin, jotta onkos sitä kangasta kudottu?

AINA: On.

TOPIAS: Sitä kun on siinä vielä se kangas, niin tulisitteko tuota kutomaan sen?

AINA: Mitä?

TOPIAS (huutaa kovemmin, kun luulee kuuroksi): Sitä kangasta. Ja onkos sulla se talo?

AINA: Mitä?

TOPIAS (huutaa): Talo onko?

AINA: Ei.

TOPIAS: No, perhana. Mitäs se eukko? Onkos niitä sulla rahojakaan?

AINA: Mitä rahoja?