Part 2

JUSSI: Ei se ole kun häiksi. Amalian häiksi.

AMALIA: He-he-hee, mistäpä ne minulle sulhaset.

JUSSI: Eikös kaupat jo ole päätetty?

AMALIA: No, koska apteekkari tietää, niin -- tavallaan, minun puolestani ne ovat päätetyt, mutta, mutta ei käy sitä asiaa yksipuolisesti päätteleminen, kun on kahden kauppa. Ja se viivyttelee päätöstään se vastapelaaja.

JUSSI: Pitääpä sanoa pojalle kova sana.

AMALIA: Jos apteekkari on hyvä. Ja sanoo, että älköön peljätkö, en minä puraisematta kuitenkaan häntä nielaise. On minulla ollut mies ennenkin käsissäni ja siihen asti eli, kunnes kuoli. (Menee, tuo toiset kupit.)

JUSSI: Sanotaan, sanotaan.

AMALIA: Ja ettei uskoisi naisten vehkeilyihin, naisväki, se koettaa kiehtoa miestä jos miten saisi verkkoihinsa, vaan ettei uskoisi. Se tuo tohtorilan Miina näet, se kummitus, se kun kummittelemaan panihe. No, hyi kuitenkin, millä hänet irroittaisi.

JUSSI: Minä irroitan.

AMALIA: Kiitoksia, apteekkari. Kun on noin hyvä isäntä, eipä pitäisi omaa miestä kaivatakaan. (Menee.)

XIV KOHTAUS.

ELLI: Elä sotkeudu heidän asioihinsa, jos heistä ei tule onnellisia.

JUSSI: Ei onnellisia? Mikä heitä estäisi onnellisina olemasta? Kun tahtoo, onhan sitä onnellinen.

ELLI: Jospa ilmaantuu suuria vaaroja, jospa vaikka ihastuu toisiin.

JUSSI: Menettelee viisaasti aikanaan. Estää itsensä ihastumasta. Hullujahan ne ovat.

ELLI: Hulluja. Niille voi nauraa ja niistä voi puhua. Mitättömiä ne ovat olleet minunkin ihastukseni. Minäpä kerron.

JUSSI: Tiedän ne.

ELLI: Kerron sittenkin. Niin näet, ettei niissä mitään ole ollut. Alfredia minä rakastin koulusta päästyäni vain siksi, että hänen kravattinsa oli aina väärässä. Se liikutti minua. Ja valkeita rihmoja riippui hänen nutussaan. Hänen äitinsä näet ompeli kylille. Se saattoi minut kyyneliin. Sillä minun tunteeni olivat platoonista laatua.

JUSSI: Tiedän sen. Eihän hänellä, köyhällä ylioppilaalla, olisi ollut varaa naida sinua.

ELLI: Miksi ei? Minä olisin antanut varoja naida. Mutta en rakastanut. Kertapa hän suuteli puutarhassa. --

JUSSI: Tiedän, tiedän.

ELLI: Mutta en sittenkään syvemmin rakastanut. En rakastanut häntä enempää kuin niitä nutussa riippuvia rihmoja voi rakastaa ja sitten samaan aikaan rakastuin hänen veljeensä oikein kovasti. Mutta ethän loukkaannu?

JUSSI: Kerro vain -- tahi jätä.

ELLI: Enkä jätä. Minä kerron, niin näet, että olen vapaa niistä. Ei niissä ole mitään, ei tuon näppösen vertaa perää.

JUSSI: Ei ole, tiedän sen. Katsos, kun sinun kätesi on pieni ja sievä. Onpa se totta tosiaan sievä.

ELLI: Hauska. Etkö ole sitä ennen huomannut?

JUSSI: Olen, ennen naimista, mutta sitten ei ole tullut katselluksi niillä silmin. Pienet, pienet kätöset.

ELLI: Niin, Jussi. Kätöset ovat sinun. Ja minä olen sinun, en kenenkään muiden. Tahdotko sinäkin olla minun? (Silittelee Jussin tukkaa.)

JUSSI: Tahdon.

ELLI: Hullua, kun täytyy olla mieheensä niin rakastunut. Tyhmää, niin tyhmää. Vaan kun on sellainen tukka ja sellainen suu. (Suutelee.) Tunnen, että sinun täytyy olla minun. Ja jollet ole, sinun täytyy tulla omakseni.

JUSSI: Mutta Elli.

ELLI: Ymmärrän, näetkös, että sinulla on ollut pienet ihastuksesi, enkä ole niille mustasukkainen.

JUSSI: Tietysti on ollut.

ELLI: Ja tiedänhän ne kaikki, enkö tiedäkin?

JUSSI: Tiedät.

ELLI: Vaikka voi olla, etten tiedäkään ihan kaikkia. (Viehkeillen.) En aivan pienimpiä, en niitä ihan vaarattomimpia.

JUSSI: Sinä velho, mistä sen tiedät?

ELLI: Kun olen velho. On eräskin pieni pitäminen sinulla ollut, aivan mitätön, siitä et ainakaan ole mitään maininnut.

JUSSI: Ei, mutta sitäpä en tiedä. Mikäs se olisi?

ELLI: Arvaa itse.

JUSSI: Meijerin konttoristineiti?

ELLI: Ei se.

JUSSI: No, se opettajatar?

ELLI: Siitähän olet puhunut.

JUSSI: Ai, sisäkkö Manda?

ELLI: Ei.

JUSSI: Mutta muitahan ei ole. Meijerin konttoristineiti, opettajatar, sisäkkö Manda --

ELLI: Mandasta elä puhu. Se oli erehdys. Ethän häntä olisi voinut ottaa kuitenkaan. Ja olihan se Mandankin syy, että antoi asian kehittyä niin pitkälle. Ai, kirjakaupan Eeva.

JUSSI: Mutta eihän se ollut mitään. Ostin sieltä vain kirjekuoria suuret ko'ot -- ja oli vielä serkkusi Iida --

ELLI (harmissaan): No, ei se ollut mitään. Se oli tyhmyyttä. Köyhä ja ruma. Ethän toki olisi ollut niin yksinkertainen, että hänet olisit nainut.

JUSSI: En toki. Vaan muita ei ole.

ELLI: Ha-ha-haa. Vaan näin minä nauran niille kaikille. Minä ymmärrän miestä. Ja avio-onnen pääehto onkin keskinäinen ymmärrys, eikö olekin? Ha-ha-haa. --

JUSSI: Ha-ha-haa. Vaan harvalla onkin sellaista vaimoa, joka osaa nauraa noille mitättömyyksille. Rakentavat niistä ristiriitoja. Vaan me emme, me nauramme. Ha-ha-haa --

ELLI: Ha-ha-haa --

JUSSI: Ja olihan minulla sitten tosiaankin aivan pieni, joutava juttunen. Jokohan sinä sitä tarkoitit?

ELLI: Aivan äskettäin? (Odottaa.)

JUSSI: Äskettäin. Sanon sen vain siksi, että näet, kuinka puhdas olen. En mitään peitä. Ja onhan se sillä kuitattu, kun sen sanon?

ELLI: On.

JUSSI: Ne toiset ihastukset ovat ennen naimista. Tämä on jälkeen.

ELLI: Jälkeen?

JUSSI: Jälkeen. Vaan ethän sinä suutu? En ensin ajatellut sanoa sitä, mutta kun sinä olet niin hyvä ja niin järkevä -- etkä loukkaannu?

ELLI: En loukkaannu.

JUSSI: Se oli tuo -- tämä Aina Zinck.

ELLI: Tiesin sen.

JUSSI: Tiesitkö?

ELLI (hilliten raivoansa): No, onhan minulla silmät ja hermot myöskin. Vaan kerrohan kaikki!

JUSSI: Ethän suutu?

ELLI: Kun sanon, että tiesin sen, pitääkö muuta sanoa?

JUSSI: Ei. No, minä kerron, koska olet noin järkevä. Kun hän tuli Helsingistä -- eikö sinustakin tunnu, että kaikki helsinkiläiset ovat aivan toista kuin me maalaiset täällä --?

ELLI: Tuntuu.

JUSSI: Ja hän oli viehkeä ja nuori -- vaan nyt sinä suutut?

ELLI: Kerro. Ja mainitse myös, mihinkä te ihmisessä yleensä ihastutte?

JUSSI (ei huomaa Ellin nousevaa raivoa): Kaikkeen voi ihastua, milloin mihinkin. Siihenkin, ettei ole mihin ihastua. Miehet ovat sellaisia. Mitä ne henkevyydestä tahi muusta. Kun on rahaa tahi kun on sievä ja viehättää.

ELLI: Tahi kun ei ole mitään mikä viehättää --

JUSSI: Niin, kun ei ole mitään, mikä viehättää. Ensin pitää sievästä jalasta tahi jostakin sellaisesta, huomaapa vaikka kauniit lankkinahkakengät. Huomaa sitten kauniin lantioviivan -- niin, muuta ei tarvitakaan. Kenkä tahi lantioviiva. Sitten jo katsoo, miten se nainen liikkuu. Ja niinkuin Aina -- mikä hänessä kiehtonee -- ei hän ole mitään -- mutta annas, kun häneen voi rakastua, mikä siinä lienee.

ELLI (katkerana): Nuoruus kai.

JUSSI: Niin, nuoruus. Ja se, kun ei tunne häntä. Niin leikkisi siksi, kunnes oppii tuntemaan. Mies on sellainen.

ELLI (vaivoin hilliten raivoansa): Ja tietääkö hän rakkautesi?

JUSSI: Hän ei tiedä, se tahtoo sanoa, kyllä hän tietää kai --

ELLI: Olette puhelleet siis?

JUSSI: Vähän mitätöntä. En ole oikein uskaltanut, kun pelkäsin, että puhellessaan voisi enemmän rakastua.

ELLI: Mitä puhelitte? Sano kaikki.

JUSSI: Pientä kohteliaisuutta vain.

ELLI (raivoissaan): Kohteliaisuutta, sitä sinun kohteliaisuuttasi. Voi häpeätä!

JUSSI: Mutta sinähän kiivastut.

ELLI: En ehkä saisi?

JUSSI: Sinähän lupasit.

ELLI: Ja minä pidän lupaukseni, niin, etten lyö sinua, etten juokse maantielle ja huuda kaikille, että sinä olet kurjin, kurjin ja kelvottomin aviomies, petturi, uskoton raukka, konna --

JUSSI (saamattomasti): Elli, Elli, elä kiivastu!

ELLI: En, en minä kiivastu.

JUSSI: Tiesithän sinä sen ennenkin.

ELLI: Tiesin, vaan tahdoin yhtäkaikki urkkia ja kuulla sen omasta suustasi.

JUSSI: Sinä siis äsken tekeytymällä tekeydyit vapaamieliseksi. Halpamaista!

ELLI: Tekeydyin. Saadakseni kuulla sen, minkä aavistin. Urkin. Miten muuten olisin saanut tietää. Urkin. Koska se ei ollut mikään mitättömyys, vaan ratkaiseva elämänkysymys.

JUSSI: Ratkaiseva? Elli, minä vakuutan, ettei se ollut mitään? Kerroin vain, päästäkseni vaarasta.

ELLI: Siinä oli siis vaara!

JUSSI: Kaikkialla on vaara, kuten näet.

ELLI: Kun ei ole, missä olisi kiinni.

JUSSI: Kehuit, että tunnet miehet.

ELLI: Alan tuntea.

JUSSI: Tiedät siis, ettei sellainen kiintyminen merkitse mitään.

ELLI: Oh -- kuinka minä olen onneton, kuinka olen katkeroitunut, ja pettynyt, kaikki, mihin uskoin, on mennyttä.

JUSSI: Sanoinhan ettei se merkitse mitään. Se ei saa merkitä, koska mitään ei ole tapahtunut.

ELLI: Muuta kuin mielikuvituksessasi.

JUSSI: Niin, muuta kuin mielikuvituksessani.

ELLI: Haa -- ikäänkuin se ei olisi sama kuin tapaus.

JUSSI: Se ei ole sama.

ELLI: Se on sama. Mahdollisuus on sama kuin tapaus! Jos sinulle on mahdollista varastaa, vaan ei ole tilaisuutta siihen, etkö ole varas tahi samanarvoinen kuin varas?

JUSSI: Enhän minä ole aikonut varastaa.

ELLI: Et. Vaan tehdä aviorikoksen ja törkeän. Se sinulle olisi ollut mahdollinen.

JUSSI: Mutta, Elli rakas --

ELLI: Ei mitään rakkaaksi mainitsemisia, pyydän. En tahdo olla sen yleisen rakkauden esineenä. Sanoithan, ettet henkisestä puolesta välitä.

JUSSI: Mutta oletko sinä sitten niin henkinen, Elli?

ELLI: Onhan minulla ainakin erikoisuuteni. Ja kuvittelin, että minun erikoisuuteni sinua tyydyttäisi. Sitähän aina ennen vannoit. Ja minä hullu uskoin. Uskoin, että juuri minä sinua tyydytin. Kuvittelin, ettei muut pystyisi kilpailemaan sinun rakkaudestasi, kuvittelin, että aina saisimme elää rauhassa noilta eroajatuksilta ja sivurakkauksilta.

JUSSI: Elli --

ELLI (itkee): Kuvittelin -- kuvittelin --

Tussi: Rakas Elli.

ELLI: Kuvittelin, että iankaikkisesti saisimme olla naimisissa.

JUSSI: Kuulehan --

ELLI: Ja että minä olisin ollut siksi sieväkin, mutta oo-ooh -- (Itkee.)

JUSSI (langeten polvilleen): Pyydän anteeksi. Olethan sinä sievä.

ELLI: Vaan katunainen on sievempi.

JUSSI (suuttuneena): Katunainen on sievempi, katunainen on halvempi.

ELLI (kauhuissaan): Katunainen on halvempi. Nytpä sen sanoit. Ikuisiksi ajoiksi poltan ne sanat mieleeni. Nytpä sen näet, että ellei minulla olisi ollut rahoja, et minua olisi nainut.

JUSSI: Sinäpä sen sanoit.

ELLI: Oo, nyt sen kuulen. Kun olet saanut apteekin rahoillani, viskaat minut syrjään kuin käytetyn kappaleen.

JUSSI: Itsehän sinä viskaudut.

ELLI (kylmänä): Niin viskaudun. Muuta kun en voi. (Istuu synkkänä.) Ei, muuta en voi. Ero, ero vain --

JUSSI (pelästyen): Ero, Elli? Elli, leikkiähän tämä oli.

Elli vaikenee.

JUSSI: Elli, mitä ajattelet. Olehan järkevä toki!

ELLI: Niin olenkin. (Katsoo synkkänä ja vihaisena.)

JUSSI: Hulluhan sinä olet.

ELLI: En tiedä, minäkö vai muutko lienevät. (Itku tahtoo pyrkiä, mutta hän taistelee sitä vastaan.)

JUSSI (taas polvistuen): Elli, rakas Elli.

ELLI (kahdenvaiheilla, leppyykö vai ei): Niinkö sinä hänellekin sanot. Rakas hän mahtaa sinusta ollakin. Onhan hän nuori, onhan hänellä kiiltokengät, onhan hänellä lantioviiva. -- Ei, ei, en luullut elämää näin kammottavan kurjaksi --

JUSSI: Elli, minä tunnustan vikani.

ELLI: Vai tunnustat sinä vikasi. (Ivallisesti.) No, eihän sellainen ole vika eikä mikään. Ainahan sellainen pienillä neularahoilla kuitataan. Ehkä nytkin hyödyn neularahat edes.

JUSSI (keksien): Suo anteeksi, etten huomannut -- (ottaa lompakkonsa) -- että tässä yhteydessä muistan. Sinä tietysti tarvitset (ojentaa rahoja).

ELLI: Ei kiitos. Säästä ne vain uudelle vaimollesi.

JUSSI (pannen rahat pöydälle): Panen ne tähän.

ELLI: Elä minua varten. Maksa sitten virallisia teitä, kun ero on tapahtunut. En koske niihin.

JUSSI: Jos kuitenkin koskisit.

ELLI: En koske. Koska niin kalliiksi tulen, koska katunainen tulee halvemmaksi. Vaikka kyllä ansaitseisin ne. Tässä hoidan talouttasi, katson, että mieliruokiasi saat. Eikö ole ollut nytkin kotletteja melkein jokikinen päivä? Ja sittenkin sinusta kotirakkaus ei riitä. Minä en riitä. Jokainen katunainen, jokainen lantioviiva korvaa minut.

JUSSI: Niin korvaakin, kun olet tuollainen.

ELLI: Niin, ja katunainen tulee halvemmaksi. Vaan ansaitseepa se enemmän kuin minä. Se saa plyymin, se saa silkkipuvun, se saa värjäämättömiä nahkoja. Vaan milloin minä saan? Joka neularahasta pitää ensin käydä riita.

JUSSI: Ahaa, sinä paljastat nyt itsesi. Siitäkö ne huokaukset ja ristiriidat ovat?

ELLI: Siitä. Etten ole tiennyt, millä miestä kiinni pitää, en tiennyt mitään lantioviivasta, en kiiltokengästä --

JUSSI: Tästä lähtien --

ELLI: Ei, kiitos, säästä ne nuoremmalle vaimollesi.

XV KOHTAUS.

Lukassonin laulu: "Minä narri, kun mä nain" kuuluu ulkoa.

AMALIA (tulee): Neiti pyysi apteekkarin olemaan hyvän ja tulemaan apteekkipuolelle.

JUSSI (katsoo Elliin säikähtyneenä, sanoo sitten Amalialle äkäisenä): Mitä sillä siellä taas?

AMALIA: Mistä minä heidän asiansa tiedän -- paremmin tietänette itse.

JUSSI: Varmaan resepti. Hyvästi, Elli, siksi.

(Menee.)

AMALIA: Sen resepti se on heidänkin mielessään.

ELLI: Mitä, Amalia. Amalia pitää huolta vain omista resepteistään. No, kuulkaa, Amalia (ottaa satamarkkasen pöydältä), -- vaihtakaa tämä satamarkkanen pieniksi ja tuokaa minulle, minulle kaikki, ei apteekkarille yhtään, ymmärrättekö?

AMALIA: Hulluhan olisin, jos en ymmärtäisi. En minä ole ensi kertaa pappia kyydissä. Tämän talonkin vihjeet kaikki tiedän, vaikken ole tietävinäni. Ja tiedän, missä vihollinen piilee --

ELLI: No?

AMALIA: Hameessa -- hameväkeä ne ovat -- ja sanon suoraan, jos mies olisi minulle uskoton, niin --

ELLI: Mitä!?

AMALIA: Minä miestä kurittaisin. -- Mutta en minä asiaa niin pitkälle laskisikaan. Pitää vain ajoissa huolta, että miehellä on paljon kärsimistä vaimonsa tähden. -- Silloin se ei jouda toisten perässä juoksemaan. -- Ruveta tässä kärsimään -- hyh -- Kun on kerran kärsinyt sen vaivan, että on miehen ensin saanut, joutaa sen saada tuta, kenen käsiin joutui, -- niin se on. Pitää ymmärtää vaan elämää. Se ei tee minulle muuta kuin oikeutta, jos minä teen sille vääryyttä. Pitää vain pitää puoliaan eikä välittää muista.

ELLI: Niin se taitaa olla.

AMALIA: Niin se on. (Menee.)

XVI KOHTAUS.

ELLI (tarttuen päättävästi telefoonin kuulotorveen): Saanko 14? Kiitos! Onko se Yrjö? Tämä on Elli. Ethän sinä tullutkaan. Sairasmatkalleko lähdet? Ei. Minulle on jotakin vakavaa tapahtunut. Minä olen onneton, hyvin onneton. Minun sydämeni on särkynyt --

-- -- -- Ei, elä laske leikkiä, Yrjö.

-- -- -- Enhän minä itke enää, vaan elämä on niin julmaa, niin julmaa. Minua on petetty, tiedätkö. Petetty? Rauhoitunhan minä jo. Joudutkos pian sairaskäynniltäsi? Minä tarvitsen sinua. Yrjö, minulla ei ole ketään muita, kehen turvata. -- Kyllä, hyvästi, hyvästi siksi. (Soittaa telefoonin kiinni ja silmäilee ympärilleen voitonvarmana ja kun lähtee liikkeelle, on törmätä yhteen Ainan kanssa, joka tulee ulkoa.)

XVII KOHTAUS.

AINA: Huomenta.

ELLI: Huomenko lie vai ylihuomen, minä olen jo niin vanha, etten näekään.

AINA: Ettekö näe? Mikä teillä on?

ELLI: Kysy sitä, mitä minulla ei ole. Minulla ei ole lankkinahkakenkiä, ei lantioviivaa.

AINA: Ha-ha-haa, oletteko te hullu, rouva?

ELLI: Rouva on se, jolla on mies. Minulla ei ole miestä -- --

AINA: Neiti sitten.

ELLI: Neiti on se, jolla on hameensa takana toisen mies, minulla ei sitä ole.

AINA (katsoo taakseen): Ha-ha-haa!

ELLI: Menkää, menkää ihanteenne luo.

AINA: Ha-ha-haa.

ELLI: Ja sanon teille. Hän ei ole rakkauden arvoinen. Jo aikoja olen hänet hylännyt ja rakastanut jo aikoja toista, paljon parempaa. (Uhaten.) Uh, minkälainen hän on! Pitäkää, pitäkää toki omanne.

AINA: En ymmärrä --

ELLI: Ette, siinä te oikein sanoitte. Te ette ymmärrä mitään. Siinä te olette oikea nainen.

Aina menee pois jo vakavasti ihmetellen.

XVIII KOHTAUS.

ELLI (tarttuu kuulotorveen taas): Saanko kahdeksantoista? Kiitos. Tämä on apteekkarska Ollenberg. Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle niitä uusia kiiltonahkakenkiä -- numerot 36 ja 37 koetteeksi. Kiitos. (Miettii ja tempaa kuulotorven taas.) -- Saanko yksitoista? -- Onko se Lindströmin muotikaupassa? Tämä on apteekkarska Ollenberg. Teillä on siellä turkkilainen helmihuivi. Ovatko sellaiset varmasti muodissa Helsingissä? Vai niin. Lähettäkää se sitten. Ja se silkkipusero, jota katsoin. Kyllä, pyytäisin heti lähettämään. Kiitos. (Soittaa kiinni): Ah, kuinka raskasta, kuinka raskasta tämä elämän taistelu.

XIX KOHTAUS.

AMALIA (tuo rahat): Kun kauppalaiset tulevat kohta kaikki tänne syntymäpäiville ja apteekkarskalla ei ole päälläkään vielä.

ELLI: Ai, se on totta. Pianhan minä -- (Lähtee, pysähtyy): Vaikka en tiedä, jos minä olisin sairas?

AMALIA: Käyhän se päinsä, sairastuu vain, minä laitan kahvit ja viinit.

ELLI: Laita hyvin kaikki, ettei häpeää tule. (Osoittaa ikkunanpäällysseppeltä, joka on pudonnut.) Ja laitata tuo paremmin kiinni. (Menee.)

XX KOHTAUS.

AMALIA (huutaa ulos): Tuomas, Tuomas, tulkaahan tänne.

TUOMAS (tulee): Tuomaaksi sitä on minua kutsuttu, kun ei muuksikaan ole osattu.

AMALIA: Ha-ha-haa. Tiesivätpäs parhaalle parhaan nimen antaakin. (Ottaa pullon senkistä, kaataa viiniä.) Minäpä annan Tuomaalle mielen virikettä. Onhan se tosin ihmisen vihollinen.

TUOMAS: Vaan sanassa sanotaan, jotta tulee rakastaa vihollistaan niinkuin itseäänkin. Itseäni pidän omassa nahassani -- (ryyppää) -- ja vihollisenikin pistän sinne -- hihhei -- ne siellä armaassa syleilyssä myllertävät -- näin -- (ottaa Amaliaa kaulasta ja pyörittää) -- ne iloitsevat toistensa olemisesta niinkuin sulho ja morsian. Heh-helei. (Pyöräyttää Amaliaa.)

AMALIA: Helei!

TUOMAS: Helei. Pyöri iankaikkisuus ja sulata nämäkin kaksi onnellista kappaletta laajaan syliisi. Minä avaan sinulle köyhän ja nöyrän sydämeni ja sulan syntineni sinun iki-iloosi. Hei, minua ei enää ole, sinä vain -- (katselee yhä ylös).

AMALIA: Minä vain. Nyt sinä olet avioon kelvollinen, kun sen tunnet, että mies on mitättömyys naisen rinnalla, kuin hyypiö hävitetyssä. Sopii nyt elämää alkaa. No -- (tarjoaa suutansa).

TUOMAS: No, no, oma mamma. Prosit.

AMALIA: Prosit oma pappaherra. -- Ai, kun on kiire. Pitäjäläisiä tulee kohta. Pankaapas, Tuomas, tuo seppeleenpää ylös. Ja ollaanhan nyt ystäviä elämän loppuun asti.

TUOMAS (lyö kättä): Ystäviä elämän loppuun, jos ei viha väliin tule eikä elämä ole loppumaton.

Amalia menee.

XXI KOHTAUS.

TUOMAS (nousee ylös portaille ja korjailee seppelettä ja laulaa):

Niinkuin narri minä nain. Vanhan kompuran mä sain. Hän oli rikas, minä köyhkö, vaikka työtä tein kuin löyhkö.

Hoki sitä päivät, yöt: Kukas täss' on tehnyt työt -- Tokko leivot, tokko paistat, vaikka parhaat palat maistat.

XXII KOHTAUS.

MIINA (tulee, tirkistää ikkunasta): Ai, Tuomas, nyt Tuomas putoaa. Ai, armias, minua ihan pyörryttää.

TUOMAS: Elkää pyörtykö, ennenkuin kerkiän syliini ottamaan.

MIINA: Arvatkaapas, Tuomas, mistä sain kirjeen?

TUOMAS: Postista, tiettävästi, sieltähän kirjeet tulevat.

MIINA: No, arvatkaapa, mitä siinä oli?

TUOMAS: Mitäs sitä nuorten tyttöjen kirjeessä on.

MIINA: Ei, ei. He-he. Siinä oli synkempiä asioita. -- Oli, että tätini oli sairastunut.

TUOMAS: Sepä ikävää.

MIINA: Ei se niinkään ikävää. -- Hän voi kuollakin.

TUOMAS: Sepä hauskaa on.

MIINA: Hui, mitäs hauskaa se on se. Mutta se on hauskaa, että saan silloin periä talon. Tulkaa, lukekaa itse, mitä tässä sanotaan.

TUOMAS: Minä lentää liihoittelen (hyppää) Oman kullan kaulaan.

MIINA: Oma Lukasson.

TUOMAS: Oma ruusunnuppuni.

MIINA: Oma enkelini Lukasson, itse lensi minun syliini.

TUOMAS: Itse, itse rynnistän paraikaa kohti kuolemaa.

MIINA: Ja kohti autuasta avioelämää, oman ruusunnuppunsa kanssa.

TUOMAS: Kohti onnen höyhenpolsteria.

MIINA: Onko siis todellakin totta, että Tuomas hyväksyy minut.

TUOMAS: Hyväksyn toki Miinan.

MIINA: Kiitos. En minä jokaista nyt enää ottaisikaan, mutta oman Lukassonini minä toki otan. Sitäpaitsi onhan niitä toki maailmassa paljonkin vielä miehiä, joita en ole kosinut.

Tuomas ottaa pullon pöydältä, tarjoaa Miinalle, joka varovasti maistaa.

Miina katselee ihaillen Tuomasta.

TUOMAS (laulaa):

Pässille Luoja sarvet loi, karhulle hirmuhampaat soi, jänölle nopsat jalat.

Loi linnut pienet liitämään, kuun, tähdet kilvan kiitämään kaikk' avaruuden alat.

Sai kukka puvun puhtahan ja miehet mielen rohkean -- Vaan mitä naiset saivat?

He saivat katseen kiehtovan ja poven tulta-liehtovan -- Sen tunnen poltteen vaivat.

XXIII KOHTAUS.

Amalia tulee luuta kädessä sisään.

AMALIA: Ai, ai tätä maailman lopun elämätä. (Ojentaa luudalla.) Pääsettekö!

TUOMAS: Kun tuossa panin köyttä, putosin, niin jalkani ihan taittui, niin Miinan syliin putosin, niin -- minkäs minä sille taisin, että Miina sattui siinä olemaan?

AMALIA (uhkaa Miinaa): Miina!

MIINA: Minkäs Tuomas sille taisi?

TUOMAS: Niin, minkäs minä sille taisin, että Miinan syli on Miinan sylissä -- ja minkäs minä, että minun iloni on olla ihmisten lasten kanssa?

MIINA: Jos Amalia on vihainen, niin sydän halkiaa ja kuolema tässä ihan tulee Tuomaalle ja minulle.

AMALIA: Pääsettehän yhdessä taivaan valtakuntaan.

TUOMAS: Jumala meitä siitä varjelkoon.

AMALIA (ottaa Tuomasta käsipuolesta): Ja nyt mennään.

TUOMAS: Ai, minun kipeä jalkani -- (jalka ei näytä ottavan päälleen) ja kipeä sydämeni -- en minä ole luotu tällaista touhua varten.

MIINA: Voi Tuomas kultani.

AMALIA (vie ankarana Tuomasta käsipuolesta): Järjestys kaikessa. Kun minä olen valinnut ja omani saanut, valitse sinä sitten vasta ja etsi omaasi, elä ennen.

MIINA: Tuomaan kanssa on meidät kuin luotu yhdeksi lihaksi ja vereksi.

AMALIA (mennessään): Olkoon mitä on, vaan luuainespa sen määrää Luojan laatimien sääntöjen mukaan. Kenen kylkiluusta olen, sen omaksi tulen, vaikken rikkaa ristiin pane, saati sitten kun montakin rikkaa ristiin panen.

TOINEN NÄYTÖS

Apteekkipuoti. Oikealla taampana ovi, etualalla sohva, pöytä ja tuoleja. Vasemmalta oikealle tiski. Takaseinällä pari ovea. Seinät muuten purkkihyllyjen peittämät. Vasemmalla etualalla ovi ja alasmenevät portaat ulos, taampana tiskin kohdalla ikkuna.

I KOHTAUS.

AINA ZINCK (hakkaa jotakin huhmarissa ja haaveillen sulhasestaan laulaa):

Jos oisin pääsky pieni, niin luokses lentäisin, ja sulle visertäisin mä kielin lempivin.

On kolkko päivän koite ja ilta iloton, kun poissa kaukomailla se ainut, armas on.

Vaan armas aamun koite ja ilta ihana, kun näen kullan kasvot, sen kuulen kuisketta.

II KOHTAUS.

Akka tulee sisään ostoksille. Kaivaa poveltansa ensin jonkin riepunyytin, sitten pullon, eväskannikan ja löytää lopuksi rahakukkaron. Aukaisee sen ja panee tiskille rahaa sekä pullon.

AKKA: Panepas tuohon sitä Antin pyritystä vai Pekan pyritystäkö se oli?

AINA: Anttipyriniä, ne ovat lippuja.

AKKA: Vai lippuja. Auttaakos ne liput mitä?

AINA: Auttaa ne.

AKKA: Jos niitä kaksi niitä Antinlippuja panet, vaan jos eivät auta, elä petä, ne on sille Kaisalle näet, sillä on ollut sitä pääpuolen sairautta yhä. Vaikka eihän ne pyritykset mitä auta, olet sitä oppinut sinäkin, vaan autapas, jos osaat.

AINA: Eihän sitä osaa. Tohtorithan ne paremmin.

AKKA: Vielä mitä. Ihmisten rahat vain kiskovat. -- Vaan mitäs minä sille Hellulle tekisin? Mitäs rintaroppia sille antaisi? Tokko sitäkään tiedät?

AINA: Onko siinä rintatauti?

AKKA: Olisikoon tuo rintatauti? Sinäpä sen paremmin tiennet.

AINA: Rykiikö se pahasti?

AKKA: No, -- ähkiihän se.

AINA: Teidänkö se on?

AKKA: Minun nimissänihän se on kulkenut.

AINA: Ei ole muita lapsia?

AKKA: Onhan niitä lapsia, vaan ei ole muita lehmiä kuin tämä Hellu.

AINA: Lehmäkös se oli?

AKKA: No, eikös sitä tiedä -- kun kirjoja on lukenut?

AINA: Kysykää eläinlääkäriltä.

AKKA: Joo, joo, heillä on kai heidän ajatuksensa, vai lääkäriltä, jo, jopa, ne nyt muka. -- (Höpisee ja menee.)

III KOHTAUS.

TUOMAS (tulee ulko-ovesta kantaen terveyspullokoria, jonka panee tiskille. Laulaa):

Ei ne kysyneet toisiltansa Rakastatkos? Rakastatkos? Ensi silmäyksestä heti toinen toistansa luokseen veti. Missä liikkuivat, siellä heillä linnut lauloivat kukkateillä. Missä toisensa toinen näki, siellä kevät, siellä käki.

Ei ne kysyneet toisiltansa: Näitkös minut? Saankos sinut? Syli aukeni, toinen täytti, rakkauttansa työssä näytti. Missä yhtyivät, siellä koti. Toinen toisensa tähden soti. Nainehiksi ne tiettiin mistä? -- Hedelmistä, hedelmistä.