Part 9

Hyökkäys alkoi Espanjalaisten kaikkien osastojen puolelta suurella voimalla, ja sitä säesti pontevat paukaukset sotaprikeistä, jotka molemmin puolin patoja tunkeusivat kohti kaupunkia. Cortez ja Olid murtausi sitten, pyssymiehet etupäässä, sisään yhdelle kadulle, jossa kauhea kamppaus seurasi, kun Mexikolaiset talojen laakeilta katoilta lennättivät tuiman tuiskun heitto-aseita vihollistensa niskoille ja joka haaralta syöksivät esiin päättymättömissä parvissa. Samall'aikaa samosi toinen joukkio Olidin osastosta eteenpäin toista, rinnakkain vievää katua, Julian Alderete nimisen alipäällikön johdolla. Näiden molempain joukkojen tuli, sikäli kun etenivät, täyttää umpeen pato-aukot, joita katuja leikkelevät kanavat muodostivat, -- jotta hätätilassa tarpeellinen paluumatka pysyisi turvattuna. Mutta Alderete unohti kamppauksen kuumassa tämän varokeinon. Vasta kun molemmat joukot olivat tunkeuneet kauvas kaupungin sisään, sai Cortez tiedon tästä huolimattomuudesta, mutta liian myöhään voidakseen sitä parantaa. Muutaman sotajoukon kanssa nelisti hän takaisin, antaakseen niiden tlaskalaisten apujoukkojen, jotka häntä seurasivat, täyttää kanavat umpeen; mutta Mexikolaiset olivat jo miehittäneet asianomaiset aukot, ja paluuretki oli katkaistuna. Ei ollut muu neuvona kuin tunkeminen eteenpäin aljettua tietä syvemmälle kaupungin sisään, jossa ehkä päästäisiin yhtymään Sandovalin ja Alvaradon osastoihin. Mutta sanoma siitä, että paluumatka oli katkaistuna, herätti hämmästystä ja kauhua sotamiehissä, samalla kun se leimahutti Mexikolaisten rohkeuden hurjaksi raivoksi, jota vieläkin yllytti sotarummun julma jyrinä, joka kutsui kansaa taisteluun jumalien puolesta, ja Quatemozinin torven kamala kaiku, jota saatiin kuulla ainoastaan kovimmassa hädässä. Kuni mielettöminä ryntäsivät Tenochtitlanin miehet vihollistansa vastaan, pelkäämättä sen tuliputkia tai ratsuja, ja tämä hirveä hyökkäys sai, kun saikin, Espanjalaiset peräytymään. Ja nyt uudistuivat melkein "surullisen yön" surkeat näytelmät. Järjestys ja puolustus lakkasi, sotapäällikön käskyt kaikuivat, mutta kuuroille korville, ja paluuretki katuja pitkin kävi hurjaksi pakojuoksuksi, jossa 60 Espanjalaista ja yli 1,000 Tlaskalaista heitti henkensä. Suurin osa näitä hukkui tai tapettiin yrittäessään yli kanavain, jotka vähitellen, niinkuin Surun yönä, täyttyivät ruumiilla ja sotakaluilla, joista muodostui hirvittävä silta. Sitä myöten samosivat perästäpäin kiitävät parvet poikki, ja se sai sittemmin Espanjalaisten kesken nimekseen "Surun silta". Cortez itse kulki viimeisenä leveimmän kanava-aukon poikki, jossa temmellys ja kuolema raivosi kauheimmillaan. Hän koki pysäyttää vihollista, antaakseen väelleen aikaa pääsemään paikasta yli, mutta joutui itse hurjassa käsikahakassa temmatuksi hevosen-selästä. Koko pääkaupungin väestö tunsi hänet, ja siinä lennätetään häntä vastaan kaikki nuolet ja heitto-aseet, jotka kuitenkin kimmahtavat takaisin hänen teräksisestä kypärästään ja rautapaidastaan. Mutta Mexikolaisten pitää millä hinnalla hyvänsä saada tämä kallisarvoinen saalis haltuunsa, ja kuusi aztekilaista päällikköä syöksee kuni kiila Cortezia ympäröivään pieneen parveen. He pääsevät vihatun vihollispäällikön kimppuun, tempaisevat hänet maahan, ja Cortezin kuolema näyttää taatulta asialta. Indiaanit kajahuttavat kirkuvan riemuhuudon ja laahaavat kaatunutta sankaria muassaan. Mutta silloin syöksee espanjalainen ratsumies Cristobal de Olea noiden kuuden Mexikolaisen päälle, hakkaa käsivarren poikki yhdeltä ja pistää miekkansa toisen lävitse. Toinen espanjalainen, nimeltään Lerma, ja muuan tlaskalainen päällikkö rientää avuksi. Cortez pääsee jälleen jaloilleen ja pystyy uudestaan taisteluun. Cristobal de Olea kaatuu, ja vihollinen syöksee lisätyin voimin noiden kahden miehen kimppuun. Mutta kesken temmellystä saapi muuan espanjalainen aatelismies, Francisco Gusman, joka palvelee page'na Cortezin luona, saatetuksi hänelle hevosen, jonka selkään Cortez keikahtaa. Urhoollinen palvelija joutuu uskollisuutensa uhriksi: viholliset laahaavat hänet pois uhrattavaksi Huitzilopochtlille. Mutta Espanjalaisten sotapäällikkö on pelastettu, vaikka haavoittuneena. Hän kokoo kuni tuulessa ympärilleen joukon ratsumiehiä ja pyssysoturia, joilla hän pysäyttää vihollisen, saattaa pakeneville hieman aikaa ja toimittaa nämä jommoisessakin järjestyksessä ulos kaupungista.

Se oli Cortezille kelpo tappio. Ja samaan aikaan tulevat sekä Alvarado että Sandoval -- hirmuisessa hyökkäyksessä Mexikolaisten puolelta -- pakoitetuiksi peräytymään, jättäen jälkeensä kuolleita ja haavoitettuja pitkin katuja. Niinikään menetettiin kaksi tykkiä ja seitsemän hevosta.

Surullista yötä lähinnä oli tämä tuntuvin tappio, minkä Espanjalaiset vielä olivat saaneet, ja yleinen alakuloisuus vallitsi siinä voitetussa sotajoukossa, joka illalla kokoontui kaupungin ulkopuolelle. Mutta vielä tapahtui jotakin, joka heille osoitti että Aztekien sotajumala piti päätänsä pystyssä. Jos -- kuten jo olemme nähneet ja pian saamme uudestaan nähdä -- se varsin hyvin soveltui Cortezin uskontoon, että hän poltatti vihollisiaan elävältä, niin pitivät toiselta puolen Aztetitkin kiinni tavoistaan. 62 Espanjalaista ja joukko Tlaskalaisia olivat joutuneet elävinä Mexikolaisten käsiin. Huitzilopochtlin hirveässä voittojuhlassa heittivät nyt nämä onnettomat vangit henkensä siten, että heidän elävästä ruumiistaan leikattiin sydän rinnasta, ja uhrien hätähuudot kuuluivat Espanjalaisten etuvahteihin asti.

Mikä kuolemantapa muuten on uhrille parempi tai pahempi ja osoittaa enemmän raakuutta tai enemmän sivistystä tappajassa -- sydämen leikkaus ulos uhrin ruumiista vaiko polttaminen hiljaisella tulella --, päättäkööt asiantuntijat ja -- asianomaiset jumalat. Se vain pysyy varmana, että hartaushetkiä ovat nämä tämmöiset näytelmät niin hyvin yhdessä kuin toisessakin uskonnossa; ja tuore höyry Aztekien uhrien ulos-leikatuista sydämistä lienee yhtä otollinen taivaalle kuin savu inkvisitionin kaikista polttorovioista, joilla tuhansittain kerettiläisiä näistä samoista ajoista alkaen poltetaan oikea-uskoisen Kristikunnan kunniaksi.

Tuntuvan tappion perästä oli Espanjalaisten pakko levähtää muutamia päiviä. Haavoitettuja hoidettiin ja uusia voimia ko'ottiin; pari pienempää hyökkäystä Mexikolaisten puolelta torjuttiin. Mutta Tenochtitlanissa vietettiin nämä päivät tanssilla ja laululla, sillä papit olivat ennustaneet että merentakaiset kuokkavieraat kahdeksan päivän kuluttua olisivat hukassa, koska muka sotajumala nyt oli lepytetty sen uhriveren paljouden kautta, joka oli vuotanut hänen alttarillaan.

Tämä ennustus, joka täytti pääkaupungin harrasuskoiset asukkaat sanomattomalla ilolla, tuli pian yleisesti tunnetuksi myöskin Espanjalaisten leirissä ja vaikutti siellä huonosti salattua hämmästystä indiaanilaisen apuväen suuressa joukossa. Vähitellen hiipi heitä tuhat toisensa perästä leiristä pois, ja parin päivän kuluttua oli tallella ainoastaan pieni joukkokunta Tlaskalaisia, jotka oleskelivat sotapäällikön osastossa.

Tämä onnettomuus oli toistaiseksi Espanjalaisille kovempi kuin itse tappio "Surun sillan" luona. Kaikki näytti nyt olevan hukassa, sillä mitä olisi jälelle-jäänyt pieni parvikunta Espanjalaisia toki voinut rikastoiveisilla sotilailla täytettyä Tenochtitlanin kaupunkia vastaan. Heillä oli kylliksi tekemistä asemainsa puolustamisessa. Mutta sen he tekivätkin, haavoistaan huolimatta, ihmeteltävällä sankariuudella.

Täll'aikaa kului Aztekien pappien määräämä aika umpeen, heidän ennustuksensa käymättä toteen; ja huhu tästä asianhaarasta levisi salaman nopeudella, mutta aivan vastakkaisella vaikutuksella kuin äskeinen ennustus itse. Tlaskalaiset ja muut päälliköt, jotka uskollisesti olivat pysyneet Cortezin luona, lähettivät heti sanan ennustuksen raukenemisesta kotiinpäin palaaville heimolaisilleen, jotka -- kovin äkeissään siitä, että Mexikolaisten oli onnistunut heitä pettää, ja häpeissään herkkä-uskoisuudestaan -- noudattivat päällikköjensä kutsuntaa ja palasivat takaisin armeijaan. Muitakin lähiheimoja, jotka ainoastaan vastenmielisesti olivat kantaneet Aztekien rasittavaa iestä, yhtyi tämän perästä Espanjalaisiin; ja tuo papillinen profetia, joka näytti tuottavan tuhoa ja perikatoa Cortezille, vaikutti lopulta päin vastoin hänen voimansa vahvistumiseksi aivan odottamattomassa määrässä. Muutaman päivän perästä oli lähes 150,000 indiaanilaista soturia kokoontunut Cortezin ympärille ja pääkaupunki Tenochtitlan pahemmassa piirityksessä kuin koskaan ennen. Tezkuko-järven vesi on suolaista, ja kaupunki sai juomatarpeensa vesijohtojen kautta ympäristön järvistä, jotka olivat hyvän matkan päässä kaupungista. Nämä vesijohdot oli suljettu jo piirityksen ensi aikana, ja päivä päivältä yltyi nyt ravinto-aineiden puute hätääntyneessä kaupungissa. Saatuaan katkeran opetuksen edellisestä katukahakasta, tahtoi Cortez tästä lähin kukistaa Mexikolaiset askel askeleelta. Tätä tarkoitusta varten hävitettäisiin -- sikäli kun Espanjalaiset etenivät -- pääkaupungin talot toinen toisensa perästä, niiden rakennusaineilla täytettäisiin kanavat, -- niin että "vesi muuttui kuivaksi maaksi", kuten Cortez itse lausuu -- ja tasainen, vapaa tie saataisiin aikaan tykistöä ja hevosväkeä varten. Tämmöinen yritys ei ollutkaan niin vaikea tehtävä, koska Cortezilla nyt oli kylliksi työväkeä. Siitä tietysti seurasi ihanan kaupungin hävitys, mutta äläppä tämä! Espanjalaisten pyhä tarkoitus oli millä hinnalla hyvänsä saavutettava. Mutta jokainen talo Tenochtitlanissa oli tavallaan linnoitus, jonka laakealta katolta Mexikolainen voi tehdä viholliselleen vastarintaa, ja kaikki näkyi osoittavan että ahdistettu kaupunki aikoi puolustaa itseään viimeiseen veripisaraan asti.

Päätöksen tehtyänsä ryhtyi Cortez kuitenkin heti toimeen. Espanjalaisen sotavoiman kaikki kolme osastoa lähtivät liikkeelle kaupunkiin ja heidän kintereissään tuhansittain indiaaneja, joiden erityisillä työkaluillaan tuli alkaa hävitystyö niillä kolmella pääkadulla, jotka johtivat padoille. Esikaupungit oli jo edellisissä taisteluissa osaksi poltettu, ja murhaavan metelin perästä ajettiin nyt Mexikolaiset niistä pois, hävitystyö suoritettiin täydellisesti ja vapaa paikka vahvistettiin Cortezin sotavoimalle kaupungin omalla alustalla. Espanjalaiset eivät enää yöksi peräytyneet padoilla oleviin vallituksiinsa, vaan asettuivat leiriin itse kaupungissa ja jatkoivat seuraavana päivänä hävitystyötään. Toinen ihana rakennus toisensa perästä romahti maahan, ja suru ja epätoivo sydämissään näkivät Mexikolaiset uhkean kaupunkinsa yhä enemmän häviävän raunioiksi. Vimmassaan karkasivat he niiden osastojen päälle, jotka suojelivat hävitystyötä toimittavia indiaani-joukkoja, mutta rautapukuiset ratsumiehet ja tykistö ajoivat heidät alinomaa takaisin. Siten eteni etenemistään kaupungin hävitys, samalla kun hätä ja nälkä onnettoman väestön kesken kävi yhä kauheammaksi. Näytelmiä Jerusalemin kauhistuksesta nähtiin. Asukkaat tarttuivat mitä hirvittävimpiin elatuskeinoihin tuskallisen nälkänsä tyydyttämiseksi. Mutta siitä huolimatta kuoli joka päivä sadottain ihmisiä, piirityksen viimeisinä päivinä ehkä tuhansittain, voimattomuuden ja nälän vaikutuksesta.

Kesken tätä kaikkea kauhua pysyi kuitenkin nuori, kunnollinen keisari järkähtämättä pää pystyssä ja hylkäsi kaikki antautumisen vaatimukset, joita tuon tuostakin kunniallistenkin ehtojen perustuksilla uusittiin Espanjalaisten puolelta. Ei mikään näyttänyt masentavan Quatemozinin uskallusta, ja hän kielsi kaiken puheen pakkosovinnosta hänen läsnä-ollessaan. Papit, jotka itse kuni mielettöminä syöksyivät taisteluun, elähyttivät kansaa, ja voipuneet, nälistyneet parvet ryntäsivät vähääkään arvelematta rintoineen Espanjalaisten tuliputkia ja peitsiä vastaan, ikääskuin kiirehtien varmaan kuolemaan. Valloittajien jokainen askel eteenpäin maksoi verta; jokainen talo oli otettava rynnäköllä, ja pitkällisen piirityksen kestäessä oli joka tunti päivästä kovakiskoiset kamppaukset. Sinä urhoollinen Mexikon kansa, sinä tiesit kuolla kuin mies!

Viimein oli Cortezin osasto ehtinyt sen palatsin edustalle, johon Quatemozin oli ko'onnut urhoollisimmat soturinsa ympärilleen. Mutta Cortez ei kuitenkaan aikonut hyökätä siihen ennen jalansijaa saatuansa suurella torilla, jossa Alvaradon, Sandovalin ja hänen oman osastonsa oli yhtyminen. Hän toivoi, näet, saavansa keisaria antautumaan, kun tämä näkisi kaikkein osastojen yhdistetyn voiman, jota muka oli mahdoton vastustaa.

Mutta tämä ei vaikuttanut rahtuakaan Quatemozinin päätökseen, ja tappelu alkoi uudella vimmalla nälkään-nääntyvien Mexikolaisten puolelta, joiden riveissä naiset ja haavoitetut taistelivat huimuuden voimalla. Mexikon kansa ei vielä ollut kaikkea toivoa kadottanut eikä ensinkään sen kelpo keisari. Vielä muutamia tuntia ennen viimeistä väkirynnäkköä, elokuun 12 p:nä 1521, uudisti Cortez turhaan ehdoituksensa antaukseen ja kehoitti Quatemozinia saapumaan rauhalliseen neuvotteluun. Vastaus kuului:

-- Quatemozin on valmis kuolemaan siellä, missä hän on. --

-- Mene sitten -- lausui Cortez lähettiläälle -- ja valmista häntä ja hänen maamiehiään kuolemaan, sillä heidän viimeinen hetkensä on tullut. --

Ja nyt alkoi hirmuinen verisauna, jossa miehet ja naiset tappelivat ja kaatuivat rinnatusten. Espanjalaisten puolelta johti Cortez itse kauheaa teurastusta erään talon laakealta katolta lähellä sitä suunnattoman suurta palatsia, jonka ympärillä sotatelme riehui.

Samall'aikaa johti Sandoval hyökkäystä järven puolelta. Se tapahtui sotaprikien avulla, jotka oli saatettu sisään kanaville. Temmellyksen pahimmassa pauhinassa huomaa Sandoval kaksi suurta venettä, jotka palatsista päin tullen yrittävät järven poikki, samassa kun suuri joukko pienempiä veneitä raivokkaasti lentää hänen prikiensä kimppuun. Sandoval käskee, nähdessään suuret veneet, Garcias Holquin nimisen alipäällikön, joka kuljettaa pientä prikiä, ajaa niitä takaa. Holquin'in onnistuukin, hetken aikaa ajettuansa, saavuttaa veneet, joita hän aikoo ampua. Mutta kiivaasti huutaen ja malttamattomia elkeitä tehden heittää näiden miehistö aironsa ja aseensa menemään, pyytäen häntä luopumaan ampumisesta.

Toisessa veneessä istuivat, näet, keisari ja hänen vielä melkein lapsimainen puolisonsa, Montezuman nuorin tytär, kaunis kuin kevään ruusu. Quatemozin, tummanverinen, ryhdikäs, sotaisalta näyttävä nuori mies, kilpi ja keihäs kädessään, kohoo seisaalle veneessä ja ilmoittaa itsensä:

-- Minä jään sotapäällikkönne vangiksi, mutta odotan että kohtelette vaimoani ja seuruettani niinkuin keisarinnaa tulee kohdella. -- Ja hän puhui arvokkaasti ja tyyneydellä.

Holquin lupasi täyttää keisarin tahdon ja kehoittl häntä antamaan merkkiä vastustuksen lopettamiseen. Quatemozin vastasi että se oli tarpeetonta.

-- Sanoma minun kohtalostani saa kaikki aseet laskemaan -- lausui hän.

Ja hän oli oikeassa. Tieto tästä tapauksesta lensi kuin tulen liekki pitkin kaupunkia, ja samassa taukosi kaikkinainen vastustus sekä maalla että merellä. Keisarillisessa palatsissa pidetyssä juhlallisessa neuvottelussa oli päätetty että keisarin tulisi kokea päästä pakoon valtakunnan maakuntiin ja siellä nostattaa sotavoima, jolla hän voisi tulla pääkaupungille avuksi. Mutta tämän aikeen rauetessa meni viimeinenkin toivo tyhjiin, ja palatsin varustusväki antautui voittajan armoille.

Cortezin eteen vietynä lausui ylevämielinen nuori keisari, joka niin täydelleen ansaitsee kunnioitustamme, jonka surullinen kohtalo liikuttaa totisestikin yhtä hyvin kuin minkä keksityn murhenäytelmän sankari hyvänsä, -- lausui:

-- Minä olen tehnyt mitä kuninkaan tuli. Olen viimeiseen asti puolustanut valtakuntaani ja kansaani. Nyt ei minulla enää ole muuta kuin kuoleminen. Ota väkipuukkosi ja syökse se sydämeeni. --

Minkä vastauksen jalo sankari sai, saamme kohta nähdä.

IX. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.

Tenochtitlan oli valloitettu. Kolme kuukautta kestäneen piirityksen perästä olivat Espanjalaiset viimeinkin saavuttaneet tarkoituksensa ja Cortez oli täyttänyt lupauksen, jonka hän kerran teki, kaunista kaupunkia ihailevin silmin katsellessaan korkean temppelin katolta.

Mutta kolme neljäs-osaa Toltekien ja Aztekien vanhasta pääkaupungista oli tuhkana ja rauniona, ja -- niin kertoo valloituksen historioitsija Bernardo Diaz del Castillo -- enemmän kuin 200,000 kuollutta ruumista ruttoutti ilman tuossa ennen niin kukoistavassa kaupungissa. Aztekien sotilaita oli vielä hengissä 70,000. Niiden sallittiin pitkässä, surullisessa retkijonossa, jota kesti kolme päivää, vetäytyä pois pääkaupungista etsimään kotoansa maakunnassa, sillä pilaantunut ilma Tenochtitlanissa oli ruvennut synnyttämään vaarallisia tauteja. Myöskin Espanjalaiset korjasivat sieltä toistaiseksi nahkansa, sittenkun kuitenkin ensiksi asianomainen ryöstämystyö oli suoritettu.

Hävityksestä huolimatta oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön, ja arvaamattomat aarteet jäi heidän haltuunsa. Mutta Kristuksen nimessä nylkevien paavilaisten säkki oli pohjaton. Luultiin että muka Quatemozin keisari sittenkin oli salaa kuljettanut pois Aztekien parahimmat kultapalaset, ja onneton ruhtinas pantiin kidutuslavalle. Kädet ristissä ja hurskaat silmät taivasta kohden seisoi pyhä pater Olmedo polttolavan vieressä, julistaen kidutetulle Kristuksen armoa ja anteeksi-antoa, jos hän tunnustaisi ja ilmoittaisi aarteittensa piilopaikan. Mutta Quatemozin kesti järkähtämättä ja Espanjalaisia hämmästyttävällä mielen-lujuudella tulen tuskat eikä tunnustanut mitään, hän kun joko ei tahtonut taikka ei voinut tyydyttää kauheiden kiduttajiensa kullanhimoa. Cortez'in käskystä lopetettiin silloin keisarin kiduttaminen, mutta sen sijaan syytettiin häntä sittemmin salavehkeistä ja kapinan-yrityksestä; ja Aztekien viimeinen keisari mestattiin.

Niin oli siis loppu saatu Mexikon valtakunnasta. Pääkaupungin perästä valloitettiin toinen maakunta toisensa perästä, ja ennen pitkää oli koko vanha loistava Anahuak Espanjalaisten vallassa.

Mutta millaiseksi muodostui sen asukkaiden kohtalo?

Olemme ylempänä nähneet, mitkä vammat Aztekien valtakuntaa vaivasi, mitä sortoa muut heimot saivat kärsiä näiden hallituksesta, miten Toltekien muodostama yhteiskunta, joka aikojen kuluessa oli niin ihmeteltävän sivistyksen luonut ja kasvattanut, joutui Aztekien kautta suhteelliseen rappiotilaan, miten Huitzilopochtli, näiden kauhea sotajumala, oli ajanut pakoon Quetzalkoatlin, rauhallisen onnen ja lempeyden ruhtinaan, miten ihmis-uhrit olivat tulleet tavallisiksi j.n.e. Vanhasta, korkeasta sivistyksestä säilyttivät Aztekit melkein ainoastaan sen aineellisen osan. Nyt oli Espanjalaisten valloituksen kautta kauhea _Nemesis divina_, taivahan kosto, heitä kohdannut. Mutta Tenochtitlanin viimeinen taistelu osoittaa että Aztekit ja koko heidän heimonsa kuitenkin tavallaan olivat varsin kelvollista ja kunnioitettavaa kansaa, jolle isänmaan onni ja pelastus oli kallihin kaikista, ja saastuttamaton kunnian kruunu tulee heidän viimeiselle ruhtinaallensa.

Meille kristityille, jotka katselemme toisten kansojen tapoja toisilla silmillä kuin nämä itse, ovat Aztekien ihmisuhrit kauhistusta, ja ansaitsi kai tämä heimokunta valtansa perikadon. Mutta -- pata kattilaa soimaa. Muistakaamme myöskin kristi-veljiemme Espanjalaisten tapoja; polttolavat, rääkkäykset, petokset, kavaluudet ja kaikki konnantyöt. Muistakaamme etupäässä sitä, että he kavalassa tarkoituksessa tulivat vierailemaan maahan, jossa ei heillä ollut mitään tekemistä, maahan, jonka asukkaiden sivistys sitä paitse ei sanottavasti kaivannut Espanjalaisten opetuksia.

Louis Thomas kertomuksessaan tämän ajan löytöretkistä mainitsee: "Espanjalaiset kyllä ymmärsivät perin juurin hävittää sen kansan, jonka herroiksi he olivat tulleet, mutta he eivät ymmärtäneet sitä kasvattaa. Niiden kolmen vuoden kuluessa, jona valko-ihoiset olivat oleskelleet Aztekien maassa, hävittivät ne, joiden tuli saattaa sinne korkeamman sivistyksen ja kristin-opin siunaukset, pohjattoman kullanhimonsa ja uskonnollisen vimmansa kautta ihan juuriaan myöten _monin sadoin tuhansin alku-asukkaita_, joiden luonne kokonaan muuttui. Nimeksi ja ulkomuodoltaan tulivat onnettomat Mexikolaiset tosin kristityiksi, mutta itse teossa ovat he tähän päivään saakka pysyneet pakanoina, ovat pahentunutta, kelvotonta kansaa."

Siinä on seuraus Mexikon valloituksesta, jos pidämme silmällä maan alku-asukkaita ja oikeita omistajia.

Niin. Semmoinen oli ihanan Anahuakin asukkaiden kohtalo. Koko maa, josta "jokainen viljeltävä tilkku olikin viljelty kuin ihanin yrttitarha", mutta jonka muokkaamista eivät Espanjalaiset ymmärtäneet, jaettiin nyt niiden ja emämaasta yhä tulvailevien siirtolaisten kesken -- täydellä omistusoikeudella --; ja alku-asukkaat tehtiin kaikki _orjiksi_. Yksistään hävyttömien herrojensa hyväksi saivat maan entiset ja oikeat omistajat nyt otsansa hiessä ja usein kahleet jaloissaan raataa viljavainioilla, ja jos indiaanit uskalsivat vähintäkään murista tai millään tavoin itseänsä puolustaa, rangaistiin heitä säälimättä ja julmasti. Kristinuskoisten pappien uskonvimma ja sotamiesten raakuus hävitti kerrassaankin kaikki, mikä vain vähintäkin muistutti vanhasta sivistyksestä. Suuri joukko taideteoksia ja kansan kaikki kirjalliset muistomerkit poltettiin poroksi. Kristittyjä kirkkoja kohosi teokalliojen sijaan, ja aivan uusi Mexiko kasvoi vähitellen vanhan raunioille, uusi Mexiko, joka ei näy olevan vanhaa Anahuakia rahtuakaan parempi.

Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin laskettiin Espanjan kruunun vallan alle eräs toinen kultamaa Amerikan manterella, jossa vielä vanha nahualainen sivistys kaikessa voimassaan kukoisti, nimittäin _Peru_ etelässä. Perun valloituksen toimitti mies, jonka sivistys oli sillä kannalla, ett'ei hän edes osannut nimeänsä kirjoittaa, mutta joka myöskin noilla maailman-äärillä ilmestyi kristillisen viljelyksen levittäjänä -- _Francisco Pizarro_. Hänen yrityksensä on täydellinen ryöväysretki, joka ajattelevassa ihmisessä ei saata muuta herättää kuin inhoa. Mutta sekin onnistui julkeiden petoksien ja pyörristyttävien konnantöiden kautta.

Ja muinainen, vuosisatojen synnyttämä omatakeinen sivistys oli kadonnut Amerikan manterelta. "Indiaanit" mainituissa maissa oikeastaan nyt vasta astuivat niiden raakalaisten riviin, joille jälkimaailma Colombon ajoista asti on tämän nimen säilyttänyt.

Merkillinen on sentään Jumalan sormi historiassa. Kristinuskossa asuu jalompi henki kuin missään muussa uskonnossa, sillä se on se, joka ylimpänä pääkappalenaan lausuu: _rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi_; ja sen opetuksen nojassa se on oikeutettu voittamaan missä ikinä maailmassa se ilmestyneekin muiden uskontojen rinnalla. Vaikea vain on meidän käsittää miksi se voittoretkillään toisinaan taistelee ikääskuin ristiriidassa itsensä kanssa, antaen tukea Ignatius Loyolan kavalalle opille: päämaali pyhittää välikappaleet.

Mexikolaisten viljelys ja sivistys oli tosin suureksi osaksi varsin aineellista laatua, ja henkisyys se lopulta on, joka maailmaa hallitsee ja vallitsee. Mutta hyvin vähän henkisyyttä ilmestyi Espanjalaistenkin yrityksessä ja heidän menetystavassaan voitettuja kohtaan. Miltä kannalta siis katselemmekin Anahuakin asukkaiden kohtaloa, emme voi muuta kuin sitä surkutella ja valittaa. Mutta murhenäytelmää onkin koko ihmiskunnan historia, murhenäytelmää tämän sanan oikeassa merkityksessä; ja tuhansittain sydämiä särkyy, ennenkun maailma pääsee askeltakaan edemmäs tiellään.

* * * * *

Mexiko oli joutunut Espanjan ja Kristikunnan omaksi. Sen valloittajan myöhemmistä elämän-vaiheista lisättäköön tähän pari sanaa.