Part 8

Ensi kertaa lakkasi kaikkinainen komento ja sotakuri Espanjalaisten riveissä, ja mitä katkerin käsikahakka syntyi Mexikolaisten päättymättömien parvien ja Espanjalaisten kesken -- kaikki kauheassa sekamelskassa. Hakattiin, survottiin, pistettiin ja lyötiin ympärilleen mielettömällä raivolla, milt'ei tuntematta vihollista ystävästä; ja jokainen komentosana hämmentyi indiaanien hurjiin sotahuutoihin ja heidän torviensa tuimaan toitotukseen, jonka välistä toisinaan jyrähti sotajumalan rummun hirveä ääni.

Kauheimpana raivosi kamppaus jälkijoukossa, jossa Alvarado ja de Leon olivat komentajina. Siinä tapahtuva suuri miestappo pakoitti Cortezin ja hänen seurue-ritarinsa tekemään kierroksen ja kääntymään takaisin tälle osastolle avuksi. De Leon oli jo kaatunut. Alvarado seisoi paljaalla maalla, ainoastaan pieni parvi miehiään ympärillänsä ja puolustaen itseään sadankertaista vihollista vastaan. Hänen sotaratsunsa, joka ennen kantoi häntä niin monessa kuumassa kahakassa, oli nyt kaatunut hänen altansa, itse oli hän haavoitettuna monesta paikasta ja koki turhaan ko'ota hajonnutta joukkoaan, jota raivoava ja yhä lisääntyvä vihollinen ajoi ajamistaan kanavan reunalle. Taistelun alkaessa oli tykistöstä ja pyssyistä kyllä ollut apua ne kun niittivät maahan sadottain indiaaneja. Mutta mikään ei enää voinut hillitä näiden villittyä vihaa. Takarivien pusertamina olivat etummaiset tulleet lykätyiksi tykistön luo, karanneet sen kimppuun kuin tuuliaispää ja tehneet tuhoa ihmisille ja kanoonille. Niiden espanjalaisten ritarien urhokas hyökkäys, jotka nyt hevosineen tulivat avuksi, vaikutti hetken pysäyksen ja antoi heidän maamiehilleen aikaa hieman hengähtämään ja kokoontumaan. Mutta pian repi heidät taas hajalleen vastahyöky taisteluun palaavia vihollisia, ja Cortez toverineen oli pakoitettu vetäytymään takaisin, jolloin moni hänen miehistään jäi aaltojen valtaan. Alvarado seisoi tuokion aikaa patoaukon partaalla, epäröivänä katsellen syvyyttä allansa ja siinä veneineen viliseviä vihollisia. Heittäytyisikö hän, ilman hevosetta kun oli, veteen keskelle vihollisia veneitä? Se olisi ollut melkein suorastaan surman suuhun menemistä. Hänellä ei ollut kuin sekunti miettimisen aikaa. Mutta Alvarado oli väkevä ja notkeavartinen herra. Epätoivo toi yliluonnollista voimaa. Asettaen mahdottoman pitkän peitsensä alapään vedessä venyvää hylkyromaa vasten, hyppäsi hän hyvään vauhtiin ja keikahutti itsensä tuon kauhean kuilun, tuon hirveän hornan-suun yli. Aztekit ja Tlaskalaiset tuijoittivat hänehen silmät selällään.

-- Se on totisesti _Tonatiuh!_ Se on auringon poika! Se on päivän poika! -- huudettiin heidän joukostaan.

Aukko oli niin suuri, että urhokas Diaz, joka hyvin huomasi paikan, sanoo moista hyppäystä mahdottomaksi kellen tahansa toiselle. Se painui syvälle sikäläisten aikalaisten mieleen, ja muisto espanjalaisen ritarin rohkeasta keikkauksesta elää vielä tänä päivänäkin Mexikon kaupungissa, jossa paikkaa, missä se tapahtui, mainitaan nimellä _Salto de Alvarado_ (Alvaradon hyppäys). Herkuleen ja Teeseuksen kai olisi kelvannut katsella sen miehen mainiota äksänpäksää.

Mutta tämä yö, jonka tuimista tapahtumista emme huoli sen laveammalta kertoa, on Mexikon valloituksen historiassa myöskin saanut nimen "Surullinen yö" -- _La noche triste_. Sen taistelussa menetti 500 Espanjalaista ja 3,000 Tlaskalaista henkensä, ja ainoastaan vähäinen, surkealta näyttävä jäännös siitä joukosta, jonka etupäässä Cortez oli kulkenut pääkaupunkiin, kokoontui aamulla Takuban kaupunkiin. Täällä oli sotapäällikkö, joka yöllä oli taistellut sanomattomalla urhoollisuudella, astunut hevosensa selästä, ja hän nähtiin istuvan muutaman indiaanilaisen temppelin portailla kasvot käsissään, samalla kun tähteet hajonneesta joukosta kulki hänen ohitsensa, vaivalla vetystäen eteenpäin katuja pitkin. Tuskin 400 Espanjalaista oli jälellä, ja näistä melkein jok'ainoa mies haavoitettuna. Hevosväestä oli tallella 23 miestä, tykkiväestä ei yhtäkään, ja kaikki kanoonat olivat olleet ja menneet. Ei edes yhtään pyssyäkään ollut kauheasta kahakasta pelastunut. Sotilaat olivat heittäneet ne luotansa, pystyäkseen paremmin pääsemään tiehensä.

Isku oli kovin, mikä vielä oli kohdannut Cortezia; mutta istuessaan tuossa temppelin rappusilla hän ei suinkaan antanut lohduttomalle epätoivolle sijaa, vaan -- mietti vain uutta suunnitelmaa Mexikon valtakunnan valloittamiseen. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen siinä henkiin jääneet ritarit -- Sandoval, Alvarado, Olid, d'Ordaz, Avila -- ja kaikkein iloksi ihana Marina, jonka ynnä muutamain Tlaskalan sotapäällikön tyttärien kanssa muuan tlaskalainen varjelusväki oli onnellisesti pelastanut pois kahakan kauhistuksesta. Toinenkin tulkki, Aqvilar, oli pelastunut; mutta etenkin ilahutti Cortezia tässä paikassa läsnä-olollaan laivan-rakennusmestari Martin Lopez, sillä sotapäällikkö oli ottanut tämän uusiin laskuihinsa. Hän tahtoi, näet, päästä Takuba-järven herraksi ja vasta sitten uudestaan ahdistaa pääkaupunkia. Uusia voimia siis vain vähäsen espanjalaisille sotilaille ja uusia apujoukkoja Tlaskalasta!

Lyhykäisesti levättyään Takubassa lähti Cortez ränstyneine joukkoineen pitkää kiertotietä myöten marssimaan uskollisten Tlaskalaisten rajoille päin. Mutta Tenochtitlanin miehet, jotka olivat imeneet rohkeutta yöllisestä voitostaan, ajoivat Espanjalaisten väsynyttä joukkoa takaa, tehden heille yöt päivät kovaa kiusaa. Niinpä tultiin muutamalle mäelle alla olevan, ahtaaksi solaksi suippenevan laakson partaalla, ja Espanjalaisten tie vei solan lävitse. He näkivät lukemattoman joukon indiaaneja täyttävän laakson ja sulkevan heiltä tien, ja keskellä joukkoa liehui Mexikon valtakunnan lippu, kultalankainen verkko pitkän, höyhenillä koristetun tangon päässä. Espanjalaiset hämmästyivät, mutta Cortez huusi:

-- Täss' ei ole muu neuvona kuin voitto tai kuolema. -- Ja rohkealla kylmäverisyydellä järjesti uskalikko pikapikaa joukkonsa, antaen samassa käskyn hyökkäykseen. Hevosväki etu- ja jälkijoukkona karattiin kuni vimmattu susilauma indiaanien kimppuun, ja näiden rivit halkaistiin. Kauhea murhanäytelmä seurasi, ja Espanjalaiset etenivät etenemistään. Mutta kaatuneiden Mexikolaisten sijaan tuli yhä uusia parvia aukkoja täyttämään, ja Cortezin urhea joukko oli perikadon partaalla. Silloin pistää hänen päähänsä vihollisen loistava lippu. -- Tuolla on otettavamme! --

Ja Cortez kannustaa hevosensa, ratsastaa lähimmät vihollisensa kumoon, jakelee kuolettavia iskuja oikealle ja vasemmalle ja on pian indiaanien tiheimmässä parvessa. Sandoval, Alvarado, Olid, Avila ja muut, joiden hevoset vielä pystyvät miestä kantamaan, ovat hänen kintereissään. Cortez pistää peitsellään mexikolaisen sotapäällikön alas kantotuolilta, jossa tämä istuu ylhäisten sotilaiden ympäröimänä; espanjalainen ritari Juan de Salamanca hyppää hevosen-selästä ja sieppaa vahvalla kädellään lipun, jonka hän ojentaa Cortezille. Tämä heiluttaa kultaverkkoa päänsä päällä, -- ja kauhistuksen valtaamina syöksevät indiaanit sikin sokin ulos laaksosta. Valtakunnan lippu kun on menetetty, on myöskin kaikki menetetty, -- on oppi, jota he näkyvät ymmärtävän.

Mutta Espanjalaiset ja Tlaskalaiset eivät tyydy tähän, vaan ajavat vuorien väliin paenneita vihollisia takaa, tappaen heitä sadottain.

Semmoinen oli tappelu _Otumban_ luona heinäkuun 8 p:nä 1520. 100,000 Mexikolaisesta oli kaatunut 20,000. Se on tullut yhtä mainioksi kuin Alvaradon kuuluisa kuperkeikka "Surullisena yönä" ja sopii kerrottavaksi samaan jaksoon.

Siinä ei enää vaikuttanut voittoa tykkien peloittava pauke eikä pyssyjen salaperäinen rätinä, vaan tappo tehtiin paljailla aseilla -- miekalla ja peitsellä.

Seuraavana päivänä saapui Cortezin joukko Tlaskalalan alueelle. Ne Tlaskalaiset, jotka surma-enkeli oli säästänyt, heittäysivät kasvoilleen ja suutelivat äidillistä maata, jolle he eivät enää olleet toivoneet saavansa astua.

VIII. Quatemozin ja viimeinen ponnistus.

Huolimatta niistä kaikista onnettomuuksista, joihin valloittajien retkikunta oli joutunut, tervehtivät kelpo Tlaskalaiset heitä erinomattain hyväntahtoisesti, ja Cortez puolestaan lahjoitti vapaavallan suurelle neuvostolle jaettavaksi sen melkoisen sotasaaliin, joka oli jäänyt hänen käsiinsä Otumban tappotanterella.

Kovista rasituksista uupuneena vaipui Cortez tautivuoteelle, mutta siitäkin johti hän ja järjesti kaikki toimet. Kivut eivät masentaneet tämän karaistun miehen toiveita eikä hänen luottamustaan tulevaisuuteen. Kaksi laivaa lähetettiin Hispaniolaan ostamaan hevosia ja pestaamaan väkeä, ja soturien kylliksi levähdettyä antoi Cortez heidän tehdä partioretkiä Mexikon alueelle, pitääkseen väkeänsä työssä ja totuttaakseen sitä taasenkin voittoon. Tlaskalaisia harjoitettiin espanjalaisiin sotatemppuihin.

Niinikään perustettiin uusi uutismaa Tepeakilaisten alueelle, joka koski rajoillaan Tlaskalaan, -- sittenkun Cortez useassa kahakassa oli kukistanut tämän heimokunnan ja viimein tehnyt liiton heidän kanssansa. Onnetar rupesi jälleen hymyilemään sankaria vastaan, ja Marinan hellän hoidon alaisena toipui hän vähitellen taudistaan. Aivan aavistamatta tuli lisäväkeä espanjalaisista siirtokunnista, jopa Kubastakin. Sikäläinen käskynhaltia, Velasquez, oli, näet, kahdella laivalla lähettänyt apuväkeä Narvaezille, jonka kohtaloa hän ei tuntenut, ja tämä apuväki meni arvelematta Cortezin puolelle. Vähää myöhemmin saapui Vera Cruziin muutamain espanjalaisten kauppiaiden evästämä, sotatarpeilla ja muonavaroilla lastattu laiva, jonka Cortez osti ja jonka miehistö meni hänen palvelukseensa. Viimein tuli toinen toisensa perästä kolme suurempaa laivaa, jotka Espanjan käskynhaltia Jamaika-saarella oli lähettänyt löytöretkelle. Nämä laivat toivat muassaan 17 hevosta ja 120 miestä jalkaväkeä kolmen katteinin johtamina. Cortezin maine oli jo levinnyt kaikkiin siirtokuntiin, ja katteinit tarjoutuivat hänen palvelukseensa.

Kuusi kuukautta siitä, kun hän oli palannut pois Mexikon valtakunnan pääkaupungista, komensi Cortez sotajoukkoa, jossa oli 600 miestä espanjalaista jalkaväkeä, 40 ratsumiestä ja 60,000 indiaania, enimmäkseen Tlaskalasta, miehuullisen Xikotenkatlen johdon alla. Näistä apujoukoista käytettiin monta tuhatta kuljettamaan niiden laivojen eri osia ja aineksia, jotka Martin Lopez tällä aikaa oli rakentanut Tlaskalassa ja jotka taasen olivat liitettävät kokoon Tezkuko-järven rannoilla, -- sekä siirtokunnista saatujen tykkien kuljettamiseen. Uudelle matkalle otettiin mukaan 15 kanoonaa.

Ja siten varustettuna samosi valloittaja-joukko taas Aztekien alueelle ja saapui, kun saapuikin, kuusi päivää marssittuansa Tezkukon kaupunkiin, joka sijaitsi samannimisen järven rannalla, noin 3 maantiet. penikulmaa pääkaupungista. Sotapäällikkö päätti tehdä tuon paikan yritystensä lähtöpisteeksi ja liittää kokoon sotaprikit, jotka -- 13 luvultaan -- siis nyt täällä uudestaan pantiin teloille ja taklattiin euroopalaiseen tapaan.

Täll'aikaa laski Cortez valtansa alle suuret, järven ympärillä olevat kylät ja kaupungit, ja monta oivallista ottelua siinä kestettiin Mexikolaisten kanssa, jotka tappelivat kuin miehet, pitäen pontevasti puoltansa tyydyttämättömiä kuokkavieraitaan vastaan.

Mexikon valta-istuimella ei enää istunut mikään taika-uskoinen Montezuma pelkäämässä valkoisen Quetzalkoatlin jälkeläisiä, eikä Mexikon kansa enää hämmästynyt merentakaisia miehiä kuin vaaleita kummituksia, ja pelko oli kyllä ainakin kaukana Tenochtitlanin poikien povesta.

Aztekien uusi keisari, Montezuman vävy Quatemozin oli viidenkolmatta vuotinen nuori mies, urhokas, rohkea, valmiina vastustamaan valtakuntansa vihollisia ja kannattamaan sukunsa kunniaa. Saatuaan tietää että Cortezilla oli aikomus palata takaisin pääkaupunkiin, lähetti hän täältä pois melkein kaikki naiset ja lapset, ja lähikaupungeista ja -kylistä kutsuttiin asekuntoiset miehet Tenochtitlanin kaupunkia puolustamaan, patosillat poistettiin ja aukoille tehtiin lujat vallitukset. Suuri joukko veneitä hankittiin, joiden oli määränä ahdistaa vihollisia, jos nämä, kuten arvattiin, yrittäisivät rynnätä vallituksia vastaan. Paitsi näitä varustuksia pääkaupungin puolustukseksi järjestettiin myöskin liikkuva armeija, jonka oli määrä vastustaa Espanjalaisia missä ikinä nämä hyökkäisivät.

Tämän liikkuvan armeijan kanssa törmäsi Cortez yhteen, hyökätessään Takubaa vastaan, joka, kuten muistanemme, oli mannermaalla, josta Takuba-pato alkoi. Pian saatiin kokea että tätä joukkoa elähytti erinomattain sotainen henki. Se taisteli sankariuudella, joka toi sen keisarille kunniaa, ja espanjalainen päällikkö tuli tekemään jokseenkin epämiellyttäviä vertauksia menneiden ja nykyisten hetkien välillä. Takuban luona täytyi, näet, Espanjalaisten peräytyä; ja yritys tätä kaupunkia vastaan, joka oli ikääskuin padon ja pääkaupungin avaimena, jätettiin toistaiseksi sikseen.

Tämä tappio oli tosin Espanjalaisille varsin onneton, mutta sitä seurasi kohta perästäpäin heille onnellinen tapaus. Espanjan hallitus Hispaniolassa lähetti, näet, Cortezille avuksi 200 miestä jalkaväkeä ja 80 ratsumiestä.

Nämä lisävoimat saatuansa jatkoi Cortez ympäröivien kylien valloittamista; mutta jokainen kylä maksoi hänelle kovat kahakat. Tenochtitlanin miehet puolustivat itseään jalopeuran uljuudella, ja jokainen jalansija maasta vaati tuimaa taistelua. Muutamassa tämmöisessä tappelussa, joita joka päivä oli useampia, joutui taasen Cortez persoonalliseen vaaraan, joka vasta viimeisellä hetkellä voitettiin. Tavallisella uhkarohkeudellaan oli hän syössyt muutaman vihollis-parven keskeen ja hevosensa kaatuessa hänen kanssaan joutunut väkivoiman valtaan. Hän ei enää päässyt pystyyn, ja viholliset kantoivat häntä riemusaatossa pois, uhrattavaksi niille jumalille, joita hän oli soimannut, -- kohtalo, joka tuli kaikkein Espanjalaisten omaksi, jotka joutuivat elävinä Mexikolaisten käsiin. Sillä tavoin näkyivät nyt Cortezinkin päivät päättyvän. Mutta tässä vaarallisessa hetkessä tulee muuan mies urhoollisista Tlaskalaisista hänen pelastajakseen. "Kuin metsänsä villi tiikerikissa" karkaa tämä sotapäällikön ahdistajien kimppuun. Cortez pääsee irti, ravistelee viholliset niskoiltansa ja kirkaisee sotahuutonsa, jolloin pian nelistää paikalle ratsuparvi, joka peitset tanassa halkaisee vihollisjoukon ja vapauttaa päällikkönsä.

Tuskin oli Cortez päässyt tästä pulmasta, ennenkun häntä uhkasi toinen, vaikka vallan toista laatua. Muutamain retkikunnassa palvelevien Narvaezin sotamiesten kesken oli, näet, syntynyt ilkeä salaliitto, jonka tarkoituksena oli murhata Cortez ja hänen uskollisimmat ritarinsa, Sandoval, Alvarado, Olid ja muutamat muut. Narvaezin miehet olivat tähän saakka varsin vähän saaneet nauttia niitä makean-leivän päiviä, joita he olivat uneksineet, ja sentähden ainoastaan vastenmielisesti seuranneet Cortezia uudelle retkelle pääkaupunkiin. Aiottu piiritys suututti heitä kovasti, se kun muka vain oli tyhmänrohkean uskalikon mielettömiä hullutuksia. Salaliittolaisten hommaa johti muuan Antonio de Villafagna, tavallinen sotamies Velasquezin puolueesta. Hänen kortterissaan pitivät tyytymättömät kokouksiaan. Niin päätettiin siis murhata mainitut herrat, koroittaa päälliköksi muuan Francisco Verdugo ja antaa Villafagnalle suuri-arvoinen virka, jolloin tietysti sitten tehtäisiin tyhmästä retkestä loppu ja jäätäisiin asumaan johonkin kunnolliseen siirtopaikkaan. Liittolaisten aikomus oli karata sotapäällikön päälle hänen istuessaan etevimpäin upseeriensa kanssa ruokapöydässä, jolloin hänelle ensiksi ojennettaisiin kääry Vera Cruz'ista muka tulleita kirjeitä. Liittolaiset haluaisivat saada kuullakseen uutisia isänmaasta, hyökkäisivät Cortezin avatessa kirjekääryä hänen kimppuunsa ja pistäisivät hänet ynnä mainittujen ritarien kanssa kuoliaaksi. Kapinoitsijat olivat vehkeestään tehneet kirjallisen sopimuksen, jonka kautta Villafagna tunnustettiin sen esimieheksi ja toiset nimikirjoituksellaan suostuivat häntä tottelemaan. Mutta koko puuha meni myttyyn. Muuan liittolainen sai omantunnon vaivoja ja kävi illalla ennen hankkeen toimeenpanemiseksi määrättyä päivää ilmoittamassa Cortezille koko juonen. Cortez riensi suoraa päätä muutamain upseerien kanssa Villafagnan kortteriin, jossa tämä heti pantiin kahleisin. Sopimuskirja saatiin ilmi, ja surulla ja katkeruudella luki Cortez liittolaisten nimiluetteloa. Siinä oli hänen hämmästyksekseen miehiä, joihin hän tähän saakka oli ehdottomasti luottanut.

Villafagna tunnusti rikoksensa, ja vielä samana yönä hirtettiin hän Cortezin käskystä oman ikkunansa ulkopuolella. Kaikki muut salaliittolaiset säästettiin, sillä väkeä ei ollut liiaksi, ja Cortez osasi, kun niin tarvittiin, käyttää lempeyttä. Eräässä kirjeessään keisari Kaarle V:lle valittaa hän kuitenkin myöhemmin muutamain miestensä epäluotettavuutta.

Villafagna ansaitsi rangaistuksensa, eikä hän voi meissä sääliä herättää. Mutta toisin silmin täytyy meidän katsoa erästä miestä, jonka elämänlanka melkein samaan aikaan katkaistiin. Muistamme kunnollisten Tlaskalaisten kelpo sotapäällikköä, urhokasta Xikotenkatlea. Muistanemme miten tämä isänmaatansa rakastava mies ensiksi oli, ponnistaen viimeisetkin voimansa, kokenut puolustaa vapaavaltiota Espanjalaisia vastaan, miten hän, kun hänen maamiestensä kaikki toiveet olivat rauenneet, vieläkin tarjoutui sotimaan, miten hän sitten pyysi saada jäädä panttivangiksi Cortezin leiriin, takaukseksi Espanjalaisten turvallisuudesta Tlaskalassa, miten hän vihdoin, lainkuuliaisena kansalaisena, noudatti vapaavaltion neuvoskunnan käskyä ja pysyi Tlaskalan sotajoukon johtajana, kun tämä, nyt Cortezin joukkoon liittyneenä, lähti käsi kädessä sen kanssa sotaretkelle Mexikoon. Aztekit tosin olivat Tlaskalan verivihollisia, mutta merkillistä ei ensinkään ole, jos Xikotenkatlen jalo ylpeys ja hänen kansansa syrjäytetty sija tässä valloitussodassa olisi synnyttänyt hänen päähänsä itsenäisyyden tuumia. Xikotenkatlella oli varmaankin yhtä suuri syy vihata Espanjalaisia kuin Aztekeja. Tuhansittain hänen kansalaisiaan uhrattiin tässä sodassa ainoastaan Espanjalaisten kullanhimon tyydyttämiseksi. Hänellä, Xikotenkatlella, oli kyllä sodan-syytä Mexikolaisia vastaan, jotka uhkasivat hänen kansansa itsenäisyyttä, mutta mitä syytä siihen sotaan oli oikeastaan Cortezilla? Ja kenpä takaisi ett'ei, kun Mexiko olisi valloitettu, pian sen jälkeen tulisi Tlaskalan vuoro? Xikotenkatl oli varmaankin huomannut ett'ei Espanjalaisten lupauksiin ollut paljon luottamista. Jos kenkään, niin osasivat he käyttää petosta ja kavaluutta. Pitikö nyt Tlaskalan vapautta rakastavan kansan olla ikuisena välikappaleena Espanjalaisten käsissä inhoittavan kullanhimon tyydyttämiseksi ja sitten, kun ei sitä enää tarvittaisi, itse ehkä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin Aztekien kansakunta, joka Espanjalaisiin nähden oli ihan syytön?

Eipä ensinkään kummeksittavaa, jos tämmöiset ajatukset olisivat liikkuneet Tlaskalan kunnollisen sotapäällikön päässä. Mutta oli miten oli, Cortez oli viisas herra ja katsoi tätä kelpo miestä epäluulolla. Xikotenkatl oli ehkä vaarallinen kilpailija. Häntä syytettiin petollisuudesta, koska hän -- kuten väitettiin -- yritti kehoittamaan Tlaskalaisia sotilaitaan luopumaan Espanjalaisista, tuosta merentakaisesta seikkailijajoukosta, joka ei muuta etsinyt kuin kultaa. Cortez siis ilmoitti Tlaskalan korkealle neuvostolle että Xikotenkatl oli kavaltaja ja pyysi -- viisaasti kyllä tarpeellista muodollisuutta noudattaen -- saadaksensa häntä sopivalla tavalla rangaista. Lupa lieneekin tullut, ja osasto Espanjalaisia lähetettiin Xikotenkatlen kortteriin häntä vangitsemaan. Mutta urhokas Tlaskalainen, joka pian huomasi että häntä tultiin hirttämään, teki vastarintaa ja taisteli kunnes kaatui, -- kaatui todellisena sankarina miekka kädessään, jalon veren vuotaessa pontevasta povesta. Muutamain lähteiden mukaan hirtettiin sitten Cortezin käskystä hänen kuollut ruumiinsa Tezkukon torilla.

Se oli surma Tlaskalan suuren poi'an.

Mutta Fernando Cortez lähestyi päämääräänsä. Huhtikuun 28 p:nä 1521 oli sotaprikit saatu valmiiksi, ja pyhä herra Olmedo ne vihki pyhään tarkoitukseen, antaen niille kasteessa nimet. Nuo kolmetoista kömpelöä, mutta lujaa alusta saivat sitten kukin kanoonansa ja miehistönsä, 25 Espanjalaista ja 12 indiaania kukin.

Aztekien uusi keisari, joka kyllä ymmärsi kuinka turmiolliseksi tuo laivasto kävisi, oli sill'aikaa puolestaan myöskin ryhtynyt varokeinoihin. Quatemozin oli, näet, ko'onnut suuren joukon veneitä, ja tuskin pullistivat sotaprikit purjeensa järvellä, ennenkun tämä peittyi äärettömästä joukosta indiaanien pieniä pursia, jotka rupesivat ahdistamaan Cortezin laivastoa äkäisesti kuin ampiaiset kaikilta tahoilta. Mutta Quatemozinin toiveet raukesivat ennen pitkää tyhjiin. Hänen kanoottejansa seilattiin ja ammuttiin joukottain upoksiin.

Espanjalaiset olivat Tezkuko-järven haltioina.

Tämän tärkeän voiton saatuansa alkoi Cortez sulkea pääkaupungin pois yhteydestä muun maailman kanssa. Hän miehitti ne kolme patoa, jotka veivät manterelle, sotajoukollaan, joka tätä tarkoitusta varten jaettiin kolmeen osastoon. Ensimäisessä, joka miehitti Takuba-padon, oli 30 ratsumiestä, 68 miestä espanjalaista jalkaväkeä ja 25,000 Tlaskalaista, joita komensi mainio keikari Alvarado. Toisia osastoja, jotka olivat voimiltaan melkein samanväkiset kuin tämä, johtivat Sandoval ja Olid. Itse piti Cortez ylikomentoa laivastossa, jonka tuli auttaa eri maaosastoja kulkemalla pitkin patojen reunavettä ja ampumalla vihollisparveen, samalla kun sanotut osastot etenivät itse patoja pitkin.

Nuo kolme osastoa asettuivat nyt paikoilleen, ja hyökkäys alkoi. Espanjalaiset ampuivat ensiksi kanoonillaan Mexikolaisten patovallitukset maahan, ja Tenochtitlanin miehet vetäytyivät takaisin kaupunkiin, johon Espanjalaisetkin heti ensimäisissä hyökkäyksissään tunkeusivat. Mutta jaettuna kun olivat usealle taholle, oli näiden mahdotonta säilyttää asemaansa, ja illalla vetäytyivät hekin jälleen entisille paikoilleen. Mexikolaiset siis taas tulivat esille ja panivat vallituksensa uudestaan kuntoon, purkaen niinikään jälleen auki pato-aukot, jotka Espanjalaiset olivat täyttäneet umpeen. Yhä uusitut yritykset valloittajien puolelta onnistui yhtä huonosti. He eivät saaneet jalansijaa tuossa suuressa kaupungissa, jota sotaisa armeija miehitti. Kokonaisen kuukauden ajan kestävän piirityksen perästä olivat Espanjalaiset tosin tappaneet tuhansittain indiaaneja, mutta pääsemättä päämaaliaan lähemmäksi; ja heidän intonsa näkyi jo laimenevan.

Tästä pinteestä päästäksensä koki Cortez saada Quatemozinin hyvällä taipumaan. Mutta Quatemozin keisari ei ollutkaan mikään Montezuma, ja harmilla -- oikeutetulla harmilla, täytyy meidän lisätä -- hylkäsi hän kaikki Espanjalaisten esitykset rupeemaan heidän kuninkaansa läänitysmieheksi, kuten taika-uskoinen Montezuma heikkoudessaan oli tehnyt. Quatemozin kyllä ymmärsi mitä tuommoinen vasallitila näkyi merkitsevän. -- Mitä teillä on Tenochtitlanissa tekemistä, te hävyttömät valkoiset kuokkavieraat?

Tämän vastauksen kuultuansa, päätti Cortez, kun ei enää muu ollut neuvona ja pyhä tarkoitus sittenkin millä hinnalla hyvänsä oli saavutettava, tehdä päärynnäkön kaupunkia vastaan, ja sotapäällikkö lähti itse Olidin osastoon viedäkseen tätä taisteluun. Sandoval ja Alvarado saivat käskyn ryhtyä rynnäkköön samall'aikaa.

Ja nyt alkaa viimeinen ponnistus molemmin puolin, kauhea ja katkera teurastus, jonka kestäessä meidän täytyy ihmetellä yhtä hyvin Quatemozinin ja hänen kansansa urhoollisuutta ja "uskollisuutta kuolemaan asti" kuin erityisiä urostöitä Espanjalaisten puolelta, muistaessamme kuitenkin että Quatemozin kansansa kanssa -- miltä kannalta hyvänsä asiaa katselemmekin -- taisteli paremman asian puolesta kuin Cortez ja hänen kullanhimoinen joukkionsa.