Part 7

Cortez oli nyt todellakin pahemmassa kuin pulassa. Toisella puolen kinasteli kapinallinen Tenochtitlan, toisella uhkasi hyvin varustettu euroopalainen sotajoukko. Mutta mikään ei saanut tätä uhkarohkeaa miestä masentumaan. Tenochtitlan oli pidettävä kurissa ja Narvaez kukistettava, ell'ei hän tahtonut joukkoineen suorastaan alistua Cortezin komennettavaksi. Tätä tarkoitusta saavuttamaan lähetettiin näppärä isä Olmedo kauppaa hieromaan. Hän tapasi Narvaezin Zampoalassa, mutta tämä hylkäsi, kuten uskolliselta palvelijalta sopi odottaa, harmilla ja inholla pappismiehen esiin-tuoman ehdotuksen. Viisas lähettiläs rupesi silloin Narvaezin upseereille ja sotamiehille latelemaan oikein kultaisia kertomuksia sotapäällikkönsä voitollisesta asemasta uudessa Eldoradossa ja osasi niin sukkelasti sovittaa sanansa, että sotamiehet pian kyllä huomasivat mitä etuja heille lähtisi liittymisestä Corteziin, -- ja tämä tämmöinen tulos pappismiehen lähetystoimesta silminnähtävästi olikin ainoa mitä Fernando herra oli toivonut. Hän olikin pater Olmedon poissa-ollessa tavallisella sotataidollaan ja älyllään valmistanut pientä joukkoansa tuohon epätasaiseen taisteluun. Vaarallisimmat viholliset olivat nuo rautapukuiset ratsumiehet, jotka vahvojen varustuksiensa turvissa laukkasivat hevosineen jalkaväen keskelle ja pitkillä peitsillään halkaisivat sen hajalle. Tämmöistä välttääkseen ja turvataksensa jälkaväkeään teetti Cortez tavattoman pitkät keihäät, joihin muuan indiaaniheimo hankki hänelle hyvin sitkeää puuta ja varusti ne vaskikärjillä. Minkä mahdollista parannettiin ja korjattiin niinikään kaikki kilvet ja rintavarustimet, ja hyökkäysaseet pantiin hyvään kuntoon. Mutta ennen kaikkea oli nyt käytävä vihollisen kimppuun mitä suurimmalla sukkeluudella, ja sentähden saivat ne miehet, jotka hän valitsi osallisiksi retkeen Narvaezia vastaan, pukeutua niin kevyesti kuin suinkin ja ottaa kannettavakseen niin vähän kuin mahdollista. Mitään tykistöä ei voitu ajatellakkaan, ja muonavaratkin hankittaisiin miten milloinkin sopisi itse matkalla.

Tenochtitlaniin jätettiin noin puolet Espanjalaisista linnoitettuun kortteriin, ja Montezuma oli siellä ankarasti valvottava. Urhokas Alvarado jäi tätä varustusväkeä johtamaan. Mexikolaisten alakuloinen keisari lupasi juhlallisesti pysyä paikoillaan, lausui hyvin liikuttavaiset jäähyväiset Cortezille ja syleili häntä kansan nähden.

Ainoastaan 70 miehen kanssa läksi siis nyt urhea uskalikko ulos Tenochtitlanin kaupungista kaatamaan kymmenkertaista vihollista. Mutta miehet olivatkin maailman paraita sotureja. Vuorten ja kuilujen, purojen ja jokien poikki samottiin kuin nälkäinen susilauma, vaaroja, vaivoja kysymättä. Cholulassa hengähtivät retkeläiset, ja heihin yhtyi siellä onnellisesti 120 Espanjalaista rohkean Velasquez de Leon'in johdossa, joka oli lähtenyt partioretkelle Mexikosta. Niinikään levähdettiin taasen Tlaskalassa viimeisten päivänmatkain ponnistuksia varten, ja täällä tarjosivat uskolliset Leipämaan miehet Cortezille melkoisen sotavoiman, jonka hän tosin ensimmältä ottikin avukseen, mutta sittemmin erinäisistä syistä lähetti matkalta takaisin. Sitä vastoin tuli heidän kanssansa yhteen urhokas, kelvollinen Sandoval, joka Escalantin kuoltua oli lähetetty komentomieheksi Villa ricaan, ja hän toi muassaan 50 miestä uutismaan varustusväkeä. Cortezin koko sotavoima oli nyt 240 miestä.

Kiitomarssia kuljettiin loppupuoli tietä, ja heluntai-iltana pysähdyttiin vähän matkan päähän Zampoalasta, jossa Narvaez piti leiriään. Ilma oli kauhea. Myrsky kaatoi suuria puita Cortezin joukkolaisten tielle, ja rankkasade oli paisuttanut tulvilleen Orizaba-joen, joka vielä eroitti heidät Zampoalasta. Mutta siitä huolimatta päätti Cortez heti käydä hyökkäykseen. Raju-ilman raivotessa pidettiin rippi ja lyhykäinen jumalanpalvelus, ja päällikkö jakasi joukkonsa kolmeen osastoon: yksi joukkio Sandovalin johdolla valloittaisi vihollisen tykistön, toinen, jota johti Olia, ryntäisi Narvaezin kortteriin ja kolmas Cortezin omalla johdolla pitäisi hevosväkeä pelossa ja olisi apuna missä paraiten tarvittaisiin. Tiedettiin että Narvaez majaili pyramiidi-temppelissä keskellä kaupunkia, ja sinne päin nyt hyökättiin.

-- Hiljaisuutta, kuuliaisuutta ja rohkeutta! -- komensi Cortez, ja uskalias joukko lähti liikkeelle kaupunkiin. Puoli-yön aikana tultiin esikaupunkeihin, jossa myrsky melkein esti marssivien askeleita kuulumasta; mutta väkirikkaassa kaupungissa oli kuitenkin mahdotonta välttää ilmi-tuloa, ja Narvaezin kortteriin saapui sanoma uhkaavasta vaarasta. Muuan vahti ilmoitti asian, mutta turhaan; hyökkäystä tämmöisenä hirveänä yönä pidettiin mahdottomana, ja vasta uusittujen ilmoitusten tultua kutsui Narvaez joukkonsa aseisin. Cortez oli jo lähestynyt pääkortteria ja näki valon loistavan temppeli pyramiidistä.

-- Tuolla on päämäärämme! Tuolla on Narvaezin kortteri! -- huusi Cortez Sandovalille, lähettäen samassa Olian hyökkäämään tykistön kimppuun, joka oli asetettu temppelin edustalle. Tästä ammuttiin huonosti tähdätty laukaus, joka tappoi ainoastaan kaksi miestä, ja ennenkun kanoonat ennätettiin saada uudestaan ladatuiksi, oli Olian viisikymmentä miestä valloittanut koko tykistön, samalla kun Cortez pysähytti paikalle kiitävän ratsuväen, joka riensi tykistölle avuksi. Samaan aikaan ryntäsi Sandoval temppelin rappusia ylöspäin ja pääsi pyramiidin laakealle katolle, jossa Narvaez upseerineen ja näiden kanssa joukkio jalkaväkeä piti paikkaa. Siinä oli päällikön ympärillä, kaikkiaan noin 40 miestä, jotka puolustivat itseään pelotta ja voimakkaasti, mutta tuo kuolemaa hämmästymätön joukkio, joka syöksi heidän päällensä, teki pian kaiken vastustuksen tyhjäksi. Narvaez itse sai peitsen pistoksen silmäänsä. Sandoval yhden miehensä avulla otti hänet kiinni, ja viholliset heittivät aseensa. Taistelu temppelin katolla oli päättynyt, ja kun tieto päällikön joutumisesta vangiksi oli ehtinyt levitä, luopuivat Narvaezin sotilaat toinen toisensa perästä tappelusta. Vähemmässä kuin yhden tunnin ajassa olivat uhkarohkeat Cortezin miehet päässeet paikan herroiksi, ja Cortez oli taaskin tehnyt urostyön, joka lisäsi rohkeiden seikkailijain luottamusta hänehen. Viisaalla menetyksellään sai hän sitä paitse puolelleen myöskin kaikki voitetut, niin että hänen pieneen joukkoonsa nyt yhtyi lähes 1000 miestä, jotka olivat hyvillä aseilla varustetut. Kaikki Narvaezin sotatarpeet tietysti nyt olivat niinikään hänen käytettävissään. Narvaez itse vietiin vankina Villa ricaan.

Zampoalassa saavutti tämä tapaus suurta tyytymystä, ja kaziki lahjoitti Cortezille ja hänen upseereilleen koko joukon -- kauniita indiaanilaisia tyttöjä.

Zampoalasta lähetti Cortez pienempiä osastoja tutkimaan maata ja perustamaan uutisasuntoja, viipyen lisätyn päävoimansa kanssa itse siellä levähtämässä retken rasituksista. Mutta sill'aikaa saapui huolestuttavia tietoja Mexikosta, jotka kertoivat että Tenochtitlanin asukkaat olivat tarttuneet aseisin ja että Espanjalaisten kortteri siellä oli suuressa vaarassa.

Cortez päätti heti luopua kaikista muista puuhista, rientääkseen ahdistetulle Alvaradolle avuksi ja vahvistaakseen Espanjalaisten asemaa pääkaupungissa.

Alvarado oli täällä tehnyt itsensä syypääksi häpeälliseen ja julmaan työhön, ja tämä työ oli saattanut Aztekien sotajumalan ja kansan täyteen raivoon. Tenochtitlanin asukkailla oli näet tapana joka vuosi toukokuussa Huitzilopochtlin kunniaksi viettää suurta juhlaa, johon kokoontui mahtava joukko maan ylhäisiä ja muuta kansaa. Se oli nytkin vietettävä isoimman temppelin pihalla lähellä Espanjalaisten kortteria, ja Alvarado antoi nimenomaan lupansa tavallisten juhlatemppujen suorittamiseen, ehdolla ett'ei kenkään saisi olla aseissa. Noin 600 ylhäistä Aztekia tulikin määrättynä päivänä saapuville juhlaan, kaikki komeimmissa puvuissaan ja kalleissa koristuksissa. Mutta tuskin oli heidän tanssinsa alkanut, kun Alvarado miehitti kaikki portit ja syöksi sitten hurjine joukkoineen pahaa aavistamattomien ja aseettomien juhlivien kimppuun ja tappoi heidät viimeiseen henkeen saakka. Ainoastaan yksi ja toinen lienee pelastunut kiipeemällä temppelin katolle ja sitten hyppäämällä sieltä kauas alas sen ulkopuolelle. Veren- ja kullanhimoiset Espanjalaiset ryöstivät sitten murhattujen ruumiit paljaiksi. Tänä onnettomana päivänä oli kaatunut Aztekien koko ylhäisin aatelisto, ja tuskin oli sitä perhettä kaupungissa, joka ei nyt olisi ollut suruun ja murheesen vaipuneena.

Mutta sanoma tästä kauheasta teurastuksesta levisi salaman nopeudella sekä pääkaupungissa että läheisissä kylissä, ja sanomaton katkeruus valtasi kaikkien mielet. Jo ennen aamun koittoa ympäröitsi Espanjalaisten kortterin raivoava, ääretön joukko Mexikolaisia, jotka epätoivon urhoollisuudella yrittivät rynnäkköä rakennuksiin; ja Espanjalaisten koko sotataito olisi mennyt mitättömiin, ell'ei Montezuma olisi astunut väkijoukon näkyviin ja hillinyt sen harmia. Tuhoa ja turmelusta hävyttömille kuokkavieraille kuitenkin rakennettiin. He olivat tästä lähin masennettavat nälän kautta, ja heidän pesäpaikkansa ympärillä pidettiin ankaraa vahtia, jonka tuli estää kaikkea yhteyttä heidän ja kauppatorien kesken. Alvaradon asema rupesi käymään arveluttavaksi; ruokatavarat olivat loppumaisillaan. -- Mutta sotapäällikkö läheni kiitomarssia vuorien poikki, ja kesäkuun 24 p:nä kajahti Espanjalaisten kortterista sanomaton riemuhuuto, kun Cortezin rummut ja torvet pärisivät pitkin Tenochtitlanin katuja. Tällä kertaa ei tosin mikään ihmettelevä parvi kaupunkilaisia ollut hänelle terve-tuloa sanomassa, mutta eipä myöskään uskallettu tehdä vastarintaa tuolle melkoiselle sotajoukolle, jota hän nyt johti. Hän oli nähty lähtevän pääkaupungista 70 sotilaan kanssa; ei kummaa että ne tuhannet, jotka hän nyt toi muassaan, herättivät hämmästystä. Niiden neljän tai viiden hevosen asemesta, joilla Cortez, Olia, d'Ordaz ja vielä pari ritaria olivat jättäneet kaupungin, näkivät Mexikolaiset nyt 100 rautapukuista ratsumiestä, 1,000 oivallisesti varustettua espanjalaista jalka-sotamiestä ja 2,000 hurjaa, sotapukuista Tlaskalaista ylpeässä tappelu-asennossa pölyttävän katuja, samalla kun piiritetyt ammuskelivat ilolaukauksia.

Näytti ensimmältä siltä kuin tämä loistava kulkue olisi masentanut Mexikolaisten vastustuksen, mutta hämmästys oli ainoastaan hetkellinen. Vihattujen vieraiden perikato oli päätetty, ja se hiljaisuus, joka vallitsi kaupungissa Cortezin uuden sotajoukon saapuessa ja vielä seuraavanakin päivänä, oli ainoastaan kauhean raju-ilman enteitä. Cortezille heti pisti silmään se seikka, ett'ei kukaan lähestynyt Espanjalaisten kortteria. Sentähden hän tulonsa jälkeisenä päivänä lähetti d'Ordozin 400 miehen kanssa ulos urkkimaan mielten tilaa kaupungissa. Tämä joukkio ei tavannutkaan lähimmillä kaduilla mitään suurempaa väen-paljoutta, mutta tultuaan kauvemmas Espanjalaisten kortterista sai d'Ordaz kokea toista. Äkkiarvaamatta hyökkäsi hänen kimppuunsa kaikilta tahoilta suuret joukot Mexikolaisia, ja laakeilta katoilta viskattiin kiviä ja heitettiin keihäitä hänen joukkoonsa. Kamppaus oli kova, ja vasta paljon veren vuodettua ja 8 miehen kuoltua onnistui d'Ordozin päästä takaisin toveriensa turviin. Mexikolaisia oli tässä kaatunut monta vertaa enemmän, mutta he olivat kuitenkin pakoittaneet vihollisensa peräytymään, ja tämä oli voitto, joka suuresti elähytti heidän rohkeuttaan. He ajoivat d'Ordazin joukkolaisia takaa kortterin portille saakka ja yrittivät väkirynnäkön. Ei mikään näkynyt Tenochtitlanin taistelijoita peloittavan. Espanjalaiset kanoonat niitteli heitä joukottain maahan; mutta vereksiä voimia astui kuolleiden ruumisten päälle, tapellen katkeruuden kiukulla ja kuolemaa hämmästymättä. Mexikolainen kansanluonne osoitti sinä päivänä puolta, jota ei Cortez ollut ennen tuntenut. Hän sai syytä kunnioittamaan vihollistansa. Narvaezin upseerit ja sotamiehet olivat peräti peloissaan.

Puolustuksesta päätti nyt Cortez, pitääksensä vireillä rohkeutta joukossaan, käydä hyökkäykseen. Niin tehtiinkin seuraavan päivän aamuna, hevosväki etupäässä. Ja järjestymättömäin mexikolaisten joukkojen oli mahdoton vastustaa rautarintaisten ratsumiesten rynnäkköjä. He väistyivät, mutta aatelinsa johtamina kävivät Tenochtitlanin miehet uudestaan vihollistensa kimppuun. Papit puhuivat heille häväistyjen jumalien ja uhatun kotilieden puolesta, ja kansan kunniantunto vaati kostoa tai kuolemaa. Tuhansittain heitä kaatui omille kaduille, mutta uusia miesvoimia tuli herkeämättä sijaan maaseudulta, ja temmellys kävi kauheaksi. Sanomaton katkeruus paisutti Tenochtitlanilaisten tappelu-intoa, ja Espanjalaiset olivat varsin vaarallisessa tilassa. Ahtailla kaduilla oli Cortezin miesten vaikea käyttää sotaisia konstejaan; taistelu kävi hurjaksi, säännöttömäksi käsikähäkäksi. Silloin sytyttivät Espanjalaiset suuren Takuba nimisen kadun talorakennukset palamaan, ja heidän vihollisensa väistyivät. -- Taistelutanner oli täynnään kaatuneita ruumiita, ja kanavat virtasivat punaisina verestä, Mexikolaisten verestä, joka oli vuotanut isänmaan ja kotilieden puolustuksessa. Espanjalaisia oli 12 jäänyt kuolleena tappotanterelle ja 60 oli haavoitettuna, -- suurin tappio, minkä he vielä olivat kärsineet missään taistelussa indiaaneja vastaan.

Cortez palasi tosin voittajana kortteriinsa, mutta tämä voitto oli Pyrrhus-voitto eikä ensinkään ratkaiseva. Se ei mitään varsinaista muutosta vaikuttanut asiain tilaan. Eikä toinenkaan hyökkäys ulos kortterista, jonka hän teki muutaman päivän perästä siitä, tuottanut mitään sen enempää tulosta. Mexikolaisia taas murhattiin tuhansittain, ja osa kaupunkia poltettiin poroksi; mutta 40 Espanjalaista ja Tlaskalaista kaatui myös kuoliaana kentälle ja vielä paljon enemmän haavoittui. Cortez itse sai nuolen vasemman kätensä läpi, ja Espanjalaisten täytyi iltapuolella vetäytyä takaisin pesäänsä, jota vastaan Mexikolaiset taas seuraavan aamun koittaessa ryntäsivät uusilla sotavoimilla. Uupuneet, osaksi haavoittuneet Espanjalaiset heräsivät uuteen taisteluun, joka alkoi raivosalla hyökkäyksellä indiaanien puolelta. Mexikolaiset syöksyivät tuhansin joukoin kuolemaan rohkeudella, joka kauhistutti uskaliaimpiakin rintoja Espanjalaisten sotajoukossa. Jos olisi Mexikolaisia kaatunut vaikka kuinka suuret laumat, tuli aina uusia sijaan; jota vastoin Cortezilla ei ollut käytettävissään apujoukkoja. Uupumus yksistään teki tämmöisen taistelun jatkamisen mahdottomaksi. Toisiin keinoihin oli ryhdyttävä.

Cortez koki sentähden saada Montezumaa näyttäytymään kansalleen ja rauhoittamaan alamaisiaan. Aselepo oli kaikella muotoa saatava, jonka aikana ainakin saataisiin levähtää liiallisista rasituksista ja hankkia muonavaroja, jotka rupesivat olemaan varsin vähissä, ja mitäs ollakkaan! Montezuma keisari oli kai jo kokonaan unohtanut Huitzilopochtlin ja muut jumalansa. Hän suostui Cortezin ehdoitukseen. Hän pukeutui valta-arvonsa koko komeuteen. Hän ripusti yllensä kaikki ne koristukset, joita hänellä juhlallisissa tiloissa oli tapana kantaa. Hän astui linnoituksen muurille ja näyttäytyi kansalleen. Kuni noitasauvalla koskettuna vaikenikin raivoisa joukko. Rummut ja torvet lakkasivat päräjämästä, huuto ja ulvonta taukosi. Jotkut heittäysivät maahankin, niinkuin olivat tottuneet juhlapukuista keisariaan kunnioittamaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, kun Montezuma ojensi kättään osoittaakseen aikovansa puhua. Ja Montezuma puhui. Hän kiitti kansaansa kaikesta uskollisuudesta ja uhraavaisuudesta, josta hän näinä päivinä oli nähnyt todistuksia, jotka ilahuttivat hänen sydäntään. Mutta kovasti oli häntä muka myöskin surettanut nähdä kansansa uhraavan vertansa turhassa ja tarpeettomassa taistelussa, -- ja hän käski taistelevien laskea aseensa maahan.

Montezuma parka! Häväistyn sotajumalasi kostonhetki oli tullut. Ja kunnian-arka Huitzilopochtli, jonka arvoa loukkaamaan olit päästänyt muukalaiset maahan, -- kosti sinulle oman kansasi avulla.

Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys keisarin puhuttua. Mutta mitään tottelemisen merkkiä ei näkynyt. Hiljainen tyytymättömyyden murina alkaa, se kasvaa kasvamistaan ja kovenee kovenemistaan, kunnes uudestaan kauhea ulvonta ja huuto kirjavasta ihmistungoksesta halkaisee ilman; vinkuva rankkasade nuolia ja kiviä lentää ylös muurille, jossa keisari seisoo; ja ennenkun espanjalaiset ritarit kerkeävät peittämään häntä kiivillään, vaipuu Montezuma, kuolettavasti haavoitettuna kiven ja kahden nuolen iskusta, ritarivieraittensa käsivarsiin.

Tämä tapaus vaikutti kuitenkin vielä valtavammasti mexikolaiseen väkijoukkoon kuin äsken keisarin esiintyminen, ja peläten jumalien suuttumusta tuon Aztekien historiassa tavattoman teon johdosta, pakeni kansa nopeammasti kuin oli kiitänyt rynnäkköön. Espanjalaiset olivat hetkeksi päässeet vihollisistaan. Haavoittunut keisari vietiin nyt huoneisinsa, ja kaikki tehtiin hänen henkensä pelastukseksi. Mutta epätoivossaan ja puoleksi mielettömänä tuskasta ja surusta sen häpäisevän iskun johdosta, joka oli tullut hänen osakseen omien alamaisten puolelta, kieltäytyi kalman koskettama keisari nauttimasta tarjottuja lääkkeitä, repi siteet haavoistaan ja torjui luotaan kaiken ravinnon. Pater Olmedo yritti silloin kääntämään häntä Kristin-uskoon, mutta turhaan, ja meidän täytyy kunnioittaa onnetonta Montezumaa hänen viimeisinä hetkinään.

-- Alamaiseni minua halveksivat, -- oli järkähtämättömän ruhtinaan vastaus lähetyssaarnaajan houkutuksiin, -- mutta minä en tahdo halveksia itseäni enkä pettää isieni uskoa. --

Kolme päivää perästäpäin kuoli Aztekien keisari uskossa jumaliinsa.

Sen keisariuuden veriset murhanäytelmät päättyvät murhenäytelmiin.

Häväisty Huitzilopochtli oli kovasti kostanut palvelijalleen, joka ei pystynyt häntä puolustamaan; mutta kovan kohtalon kaatama jumalan-palvelija heitti henkensä lujassa uskossa tuohon kostajaan ja häpeän katkera huokaus huulillaan.

Hämäräperäinen tarina Quetzalkoatlista oli käynyt toteen. Montezuma parka!

Häneltä jäi eloon monta lasta. Kaksi hänen poikaansa hakkasivat Mexikolaiset kuoliaaksi, Espanjalaisten lähtiessä kaupungista. Kolme tyttöä kastettiin Kristinuskoon. He joutuivat sittemmin naimisiin espanjalaisten miesten kanssa. Yksi poika sai myöskin, vähän jälkeen isänsä kuolemaa, kasteen ja nimen Don Pedro de Montezuma. Hänelle antoi keisari Kaarle Viides kreivin-arvon ja laveat maanalat Uudessa Kastiliassa, jossa hänen jälkeläisiään kuuluu vieläkin elävän.

VII. Salto de Alvarado.

Montezuman mentyä Manalaan huokasivat Mexikolaiset pari päivää -- hieman hämillään kohtalosta kovaonnisen keisarin, jonka raivostunut väkijoukko oikeutetussa vihassaan oli toimittanut päiviltä pois.

Mutta pian alkoi ottelu uudestaan ja tällä kertaa oikein määrätyn suunnitelman mukaan. Espanjalaisten kortterista vievät kadut ja sen ympärillä olevien korkeiden rakennusten katot miehitettiin sotilailla, jotka tuon tuostakin tekivät valehyökkäyksiä ja pitivät Espanjalaisia alituisessa työssä.

Ja nyt alkaa pitkä jakso tuimia tappeluja, joissa toiselta puolen Tenochtitlanin pojat kuolemaa vähintäkään hämmästymättä uhraavat itsensä uhatun isänmaan ja vapauden puolesta, mutta toiselta puolen myöskin Espanjan uskalikot ritarit osoittavat urhoollisuutta ja rohkeutta, jonka vertaista historia tuskin tuntee.

Erään korkean temppelin katolta lähellä Espanjalaisten kortteria näki heidän vihollisensa alas tämän pihalle, saattaen siten pitää heitä tarkasti silmällä ja niinikään vinguttaa heihin nuolia ja heittokoneita. Päästäkseen tästä ikävästä naapurista, käski Cortez Juan de Escobar'in sadan miehen kanssa hyökätä temppeliin ja pistää se palamaan. Mutta kolme kertaa koetettuaan täytyi Escobarin väistyä. Silloin Cortez itse muutaman rynnäkköosaston etupäässä pääsi, kun pääsikin, temppelin laakealle katolle. Mutta täällä piti paikkaa 500 mexikolaista aatelismiestä ja valittua sotilasta. Alkoi hirveä kamppaus, jota kesti kolme tuntia. Verta vuoti ja luut ryskyivät. Cortez itse joutui mitä suurimpaan vaaraan. Kaksi ylhäistä aztekiläistä soturia päätti uhrata itsensä isänmaan pelastukseksi vapauttamalla sitä sen pahimmasta vihollisesta, Cortezista. Molemmat syöksivät tässä tarkoituksessa ilman aseitta sotapäällikön kimppuun, yrittäen vetää hänet muassansa katon rintasuojan yli ja alas syvyyteen. Mutta tuon notkean ja voimakkaan miehen onnistui saada vihollisensa saman kohtalon uhriksi, jonka he olivat aikoneet hänelle, ja tavallisella kylmäverisyydellään jatkoi Cortez tappelua, joka sitten pian kallistuikin Espanjalaisten eduksi, heidän kuitenkin monta rautakouraista miestä menetettyänsä.

Samalla aikaa tapeltiin myöskin Takuba-kadulla, josta Mexikolaiset kokivat päästä temppelin miehistöä auttamaan. Tästä esti heitä kuitenkin muuan joukkio Espanjalaisia. Kadulla kärsivät niinikään nämä kuitenkin melkoisia vahinkoja, ja Cortez riensi, voitettuansa viholliset temppelin katolla, alas omiansa auttamaan. Hän pääsi ratsunsa selkään. Suuri joukko Mexikolaisia ympäröi hänet heti, ja taaskin oli kova vaara tarjona. Fernando herra, kaadettuaan lähimmät ahdistajansa maahan, kannusti kuitenkin hevosensa pois eräälle poikkikadulle. Täällä oli toinen joukkio vihollisia vastassa. Cortez näki miten erästä hänen ritariansa, joka oli revitty ales hevosen-selästä, vietiin pois vankina. Vähääkään arvelematta syöksee rohkea uskalikko joukkioon, joka nähdessään pelätyn sotilaan pakenee, päästäen vankinsa irti. Tämä nousee jälleen ratsunsa selkään, ja molemmat ritarit karkaavat peitset tanassa takaisin Takuba-kadulle, jossa sotapäällikköä tervehtivät hänen joukkonsa riemuhuudot.

Seuraus sen päivän tapahtumista oli Mexikolaisten pakollinen poistuminen temppelistä ja tämän palo. Mutta tämä Espanjalaisten etu oli maksanut heille paljon verta, ja asema oli melkein entisillään; sillä temppelin kadotettuansa, varustivat Mexikolaiset kaikki Espanjalaisten kortteriin vievät kadut rovituksilla, kokien sillä tavoin sulkea heidät kokonaan erilleen toripaikoilta.

Cortez piti nyt kenraaliensa kansa sotaneuvottelun, ja tässä päätettiin vihdoinkin lähteä kaupungista pois. Tlaskalassa ko'ottaisiin riittävä sotajoukko ja sitten rakennettaisiin joitakuita pienempiä laivoja, joista voitaisiin pitää valtaa järvillä ja ahdistaa pääkaupunkia; sillä ne kaksi sotaprikiä, jotka Cortez oli valmistellut, olivat Mexikolaiset hävittäneet jo hänen retkellään Narvaezia vastaan.

Tähtien-selittäjä Botillo kysyi taivaan-kappalten neuvoa, ja ne neuvoivat Espanjalaisia lähtemään yön aikana. Kaikki valmistukset suoritettiin tuota pikaa ja rakennettiin kuljetettava silta pantavaksi aukkojen poikki siinä padossa, joka yhdisti pääkaupungin mannermaahan; sillä Mexikolaiset olivat, kuten vakojain kautta saatiin tietää, poistaneet näiden aukkojen poikki johtavat sillat, ja vesi kanavissa oli osaksi syvää.

Niin tapahtui siis Espanjalaisten lähtö heidän pesäpaikastaan Tenochtitlanin kaupungista sydän-yönä vasten heinäkuun 2 p:ää v. 1520. Yö oli pimeä, kolkko ja sateinen. Kolmessa osastossa marssi sotajoukko ulos kortteristaan ja sitten Takuba-katua alaspäin, josta hevosväki edellisenä päivänä tekemänsä hyökkäyksen kautta oli perannut pois rovitukset. Espanjalaiset valitsivat tämän tien -- joka oli päinvastainen sitä, jota he olivat tulleet -- pettääksensä Mexikolaisia; mutta he pettyivät surkeasti itse. Mexikolaiset, jotka tarkasti olivat huomanneet kaikki Espanjalaisten valmistuspuuhat ja arvanneet heidän aikeensa, miehittivät hyvään aikaan kaikki kolme patoa, jotka veivät kaupunkiin, eivätkä suinkaan unohtaneet Takuba-patoa. Tuskin olivat Espanjalaiset jättäneet ensimäiset kadut ja ensimäisen pato-aukon taaksensa, kun heidän kimppuunsa hyökkäsi ääretön joukko vihollisia, jotka molemmilta puolen järveä veneillään soutivat padolle päin ja ahdistivat Espanjalaisten yhteen-sullottuja rivejä, joita tällä kapealla, keinotekoisella tiellä ei mikään sotataito voinut pelastaa siitä hirveästä tappiosta, joka nyt seurasi.