Part 6

Jokainen paikka näkyi henkivän toimeliaisuutta ja vilkkautta, kaikki näytti elävältä, itse huoneiden pengermäiset katotkin, jotka leitsottivat kuin kukkavuoteet, kuin Babylonin riippuvat puutarhat. Kaduilla vilisi tuhansittain ihmisiä kirjavissa, ihantavissa puvuissaan, niinkuin kanavoillakin ihmisillä ja tavaroilla lastatuita aluksia. Pääkadut yhtyivät etevimpään temppeliin, ikääskuin keskipisteesen, muodostaen poikkikatuineen ja kanavoineen mitä ihmeellisimmän, kauniimman järjestelmän. -- Asuinrakennuksia laskee Humboldt olleen ainakin 20,000.

Pääkaupungin etevimpiä merkillisyyksiä oli avara toripaikka Tlatelalko. Täällä vasta oli elämää, kauppaa ja liikettä, yhtä vilkasta kuin Euroopan suurimmilla markkinoilla. Eri puodeissa ja halleissa pitivät kauppaansa "höyhenneulojat", juvelisepät, hedelmäin ja turkisten myyjät, asesepät, kirjakauppiaat. Mutta olipa myöskin orjia myytävänä, aivan kuin hienon Ateenan ja loistavan Rooman toreilla muinoin, kuin vielä tänä päivänäkin moniaalla ihan kristittyjen silmäin edessä.

Jos astuit korkean temppelin eli teokallion katolle, oli nähtävinäsi koko Tezkuko-järven suolaiset laineet ja Chalko-järven kirkas, juotava vesi, kaukana sen toisella puolella laveat viljavainiot ja aaltoilevat metsät sekä siellä täällä uhkeiden temppelien kiiltävät huiput, jotka nousivat jättiläispuitakin korkeammalle, valtavain vuorien harjoja kaunistaen. Tämä näkö-ala ulottui yhtä mittaa siihen korkeaan, kehänmuotoiseen vuoriharjanteesen, joka ympäröi laaksoa ja jonka lumenpeittoiset hampaat välkkyivät kuin valkea auringon valossa; ja pitkät, pimeät savuseppeleet, jotka lainehtivat ylös Popokatepetlen harmaanvalkeasta päästä, osoittivat että maanalainen tuli todellakin oli toimessaan tämän ihanan laakson peitetyssä povessa.

Koko tuon kauniin näkö-alan kirjavaa panoraamaa nauttivat -- Euroopalaisista ensimäisinä ja viimeisinä -- Espanjalaiset Huitzilopochtlin, sotajumalan, suuren temppelin katolta, jonne keisari Montezuma oli heitä kutsunut katsomaan kotilaaksonsa loistavaa rikkautta. Kauvan aikaa hiljaisen hämmästyksen vallassa ihailtuansa kaikkia niitä luonnon ja taiteen ihanuuksia, jotka tässä silmää kohtasivat, lausui Cortez, kääntyen asekumppaniensa puoleen:

-- Eikö silmäys tähän paratiisiin korvaa kaikkia vaivojamme? --

"Ja tällä hetkellä" -- kertoo Bernardo Diaz -- "lupasi itselleen Cortez joko tulla koko tämän kauniin laakson herraksi taikka kaatua taistelussa."

Mutta tämä sotajumalan temppeli, jonka laakealta katolta Espanjalaiset luvattua maatansa tähystelivät, oli heille myös näyttävä Aztekien sivistyskannan varjopuolet. Itse temppelissä tosin ei ollut mitään moitittavaa. Se oli päinvastoin arvokas ja kunnioitusta herättävä. Perusmuodoltaan neliskulmaisena nousi se korkealle koko viidessä eri kerroksessa, yhä suipeten ylöspäin. Jyrkät kiertorappuset veivät penkereltä penkerelle ylös asti, niin että täytyi kulkea neljä kertaa koko rakennuksen ympäri, ennenkun pääsi sen laatta-katolle. Tämä oli varsin avara, varustettu rintasuojalla ja kahdella kulmatornilla. Melkein kaikki teokalliot olivat rakennetut tämmöiseen pyramiidi-muotoon. Mutta Huitzilopochtlin temppelin kulmatorneissa säilytettiin nyt julman jumalan julmat puukuvat, joiden äkäisesti irvistelevät naamat kauhistuttivat Espanjalaisia, aivan niinkuin näiden tykkien outo jyrinä oli Mexikolaisia peljättänyt. Jumalain-kuvien edessä pidettiin palamassa "ikuinen tuli". Toisessa tornissa säilytettiin myöskin äärettömän suuri, käärmeen-nahoista tehty rumpu, jota käytettiin ainoastaan erinomaisissa, tavattomissa tiloissa ja josta silloin jumisi komea, kolkko ääni, joka kuului monen penikulman päähän -- ääni, joka ennen pitkää oli kuuluva kauheana enteenä Cortezille ja hänen uhkarohkealle joukolleen: Mutta näiden tornien seinissä huomattiin ihmisverta, jota niihin oli ruiskunut uhratuista orjista. Niissä oli myöskin jaspikivestä hakattu alttari, jonka päällä kauheat uhraukset toimitettiin. Ja tässä nyt oli mexikolaisen viljelyksen pimein varjopuoli, joka, kuten edellisessä olemme kokeneet selittää, ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin muinaisuudessa monen muun sivistyneen pakanakansan taika-uskoinen hurskaus -- ja hulluus.

Aztekien sotajumalan temppelin-tornissa, jonka nähtävät pakanain tuimista tavoista puhuivat, rupesi katolinuskon yltiöpäisen sankarin kuuma veri kiehumaan. Cortez ei voinut pidättää tulisia tunteitaan. Hän lausui Montezumalle: "Minä en ymmärrä kuinka niin suuri ja viisas ruhtinas kuin sinä saatat uskoa tuommoisia pahoja henkiä kuin ovat nuo epäjumalat, perkeleen kuvat. Jos sinä vain sallisit meidän pystyttää tähän totuuden ristin ja asettaa seinille pyhän Neitsyen ja hänen Poikansa kuvat, niin pian saisit nähdä miten sinun väärät jumalasi niitä peljästyvät."

Tämmöinen puhe tietysti kovasti loukkasi Montezumaa ja isä Olmedo, joka oli varovainen herra, sai Cortezin tällä kertaa luopumaan enemmistä soimauksista, koska nyt oli viisainta ainakin vastaiseksi pitää keisaria niin hyvällä tuulella kuin mahdollista. Aztekien uskontoa oli kuitenkin jo häväisty, ja vielä kauvan vieraiden lähdettyä teokalliosta viipyi siellä Montezuma lepyttääkseen soimattuja jumaliaan.

Mutta Montezuman jumalat eivät leppyneet. He kostivat kauheasti sille miehelle, joka oli päästänyt vihollisen maahan saastuttamaan heidän pyhyyttänsä.

VI. Montezuma ja hänen jumalansa.

Fernando Cortez mietti miettimistään keinoja Mexikon valtakunnan valloittamiseen, -- yritys, josta sellaisissa oloissa tuskin kenkään muu maailmassa kuin tämä merkillinen mies olisi uskaltanut uneksiakkaan.

Espanjalaisia oli ainoastaan 450 miestä, keskellä Aztekien väkirikasta kaupunkia, jonka asujamet ainakin suurimmaksi osaksi olivat tämän hallitsijasuvun omia heimolaisia ja ennen Espanjalaisten tuloa mahtavuutensa kukkuloilla. Montezuman sotajoukot olivat hyvin järjestetyt, peljätyt ylt'ympäri koko Anahuakin maata, jonka eri heimokuntia he tähän asti olivat menestyksellä pitäneet ikeensä alla. Kukistamattomina pitivät vielä urhokkaasti puoltansa Aztekejä vastaan ainoastaan Tlaskalaiset. Näiden 6,000 miehinen sotavoima nyt oli Cortezilla liittolaisina, joihin tulee lisäksi tuhatmäärä Zampoalalaisia. Tätä voimaa vastaan seisoi Aztekien satatuhansinen sotajoukko.

Ymmärtääksemme johonkin määrin valloituksen mahdollisuutta, täytyy meidän vielä hetkeksi johtaa muistiimme Mexikon muinaisuus, mikäli se aikakirjoista selvenee. Maan korkean kukoistuksen olivat oikeastaan -- niin kehutaan -- aikoinansa perustaneet _Toltekit_, rikaslahjainen nahua-heimo, joka täällä enemmän kuin puoli vuosituhatta harjoitti rauhallisia elinkeinoja, kehitti taidetta ja laski perustuksen vakiomuodolle, joka kokonaan oli rakennettu rauhallisen työn pohjalle. Sotajumalan verinen uhripalvelus oli Toltekeissä vähitellen väistynyt pois lempeämpien uskonnollisten menojen tieltä, ja leppeämielinen Tezkatlipoka, "maailman sielu," oli lähinnä ylimmäistä "tuntematonta jumalaa" suurimman kunnioituksen esineenä. Toltekit tekivät tähtitieteellisiä havaintoja ja jakoivat näiden perustuksella vuoden 18 kuukauteen, joissa kussakin oli 20 päivää, 5 karkauspäivällä. Kaikellaisessa teollisuudessa ja rakennustaidossa olivat he mestareita, oivallisia teitä pitkin harjoitettiin vilkasta kauppaliikettä, ja ikivanhan _Tula_ kaupungin torilla pidettiin suuria markkinoita. Mutta Toltekit olivat kesken varallisuuttaan ja hienostumistaan laimin-lyöneet sota-laitoksensa ja vaipuneet velttouteen. Kun sentähden vuoriheimot pohjosessa -- ensiksi _Chichimekit_, sitten vuorostaan _Akolhuakit_ ja _Tepenekit_ -- syöksivät heidän alueelleen, kukistuivat Toltekit helposti, ja vanha väestö joutui osittaiseen maa-orjuuteen. Viimein tuli nyt, kuten edellisessä olemme maininneet, _Aztekien_ sotaisa heimo ja perusti kaikkein näiden valtojen raunioille mahtavan pappis- ja sotilasvaltion, jääden, kuten Hyksos'it Egyptissä, hallitsevaksi luokaksi, käyttäen kukistettuja heimoja enimmiten raskaampaan työhön, mutta silminnähtävästi myöskin ainakin osaksi sulautuen heidän kanssaan yhdeksi kansaksi, joka piti perintönään Toltekien sivistyksen. Sotajumalan, julman Huitzilopochtlin, palvelus pääsi taas Aztekien kanssa täydelliseen arvoonsa, ja Huitzilopochtli jäi tämän hallitsijasuvun varsinaiseksi kansallisjumalaksi, joka vaati vuotuista veriveroa. Ja tämän veron kiskominen yhä uusilta alusheimoilta se oli, joka etupäässä ylläpiti näiden hiljaista vihaa Aztekeja vastaan. Aztekien valtaa piti ko'ossa pelko. Rasitetut heimot ja kansat ikävöivät pelastajaa, ja arvatenkin oli se juuri tämä odotetun Messiaksen ikävöiminen, joka oli puhjennut ilmi tuossa vanhassa tarinassa lempeästä Quetzalkoatlista, joka hämärässä muinaisuudessa oli ollut Anahuakin hyväntekijä ja kerran oli palaava takaisin idästä päin, pelastaakseen onnettomia kansoja ja kaataakseen Huitzilopochtlin veriset alttarit -- sanalla sanoen, rakentaakseen uudelleen Toltekien onnellisen valtakunnan.

Missä määrässä aikojen kuluessa kukistuneet heimokunnat olivat sulaneet yhteen kukistajien kanssa, lienee kuitenkin vaikea päättää. Ken oli Tolteki? Ken Chichimeki? Ken Aholhuaki? Ken puhdasverinen Azteki? Sillä tietysti näissäkin oli ja syystä tai toisesta ilmestyi tyytymättömiä luopioita, niinkuin seuraavista tapahtumista saamme nähdä; jota vastoin moni Tolteki taas, kuten luokkien temmellyksessä aina tapahtuu, saattoi joutua hartaaksi Aztekiksi. Mutta ylpeä ylimysluokka nyt ylipäänsä kuitenkin oli azteki-sukuinen. Alhaisimpien luokkien (maaorjain ja varsinaisten orjien), sorrettujen sukujen ja heimojen salainen viha oli lopulta Cortezille yhtä hyvä liittolainen kuin Tlaskalan vapaavaltion jäsenten julkinen puolustus, tämän kummallisen kansan, joka oli osannut pitää puoltansa Montezuman kukistusyrityksiä vastaan, vieläpä mahtavasti puolustanut itsenäisyyttään silloinkin, kun se luuli sitä uhkaavan hyökkäys Montezuman vihollisten, Espanjalaisten, puolelta. Tlaskalaisissa näkyy vallinneen ikivanha kunnollisuus, ehkäpä Toltekien onnellisista ajoista asti.

Mutta kaikki nämä Cortezille edulliset asianhaarat yhteensä tekevät meille, jotka puolueettomasti ja tyvenellä mielellä hänen yltiöpäistä yritystänsä puusta katsoen punnitsemme, tämän onnistumisen mahdollisuuden enemmän ymmärrettäväksi; vaikka tosin sittenkin Mexikon valloitus on pidettävä sankarityönä, jonka vertaista historia tuskin tuntee. Montezuman käytettävänä oli, ell'eivät espanjalaiset lähteet pane liian paljon omiansa, 200,000 harjoitettua sotilasta.

Tlaskalaiset nyt vakavasti kokivat teroittaa Espanjalaisten mieleen että Montezuma oli päästänyt heidät pääkaupunkiinsa ainoastaan voidakseen sitä varmemmin valmistaa heidän perikatoansa ja että hän, huolimatta kaikesta ystävällisyydestään, aprikoitsi yksistään tuhoa ja turmelusta vieraillensa -- aivan kuni Cortez, voisimme lisätä, mietiskeli Mexikon valtakunnan kukistamista. Aztekiläiset ylimykset, papisto ja kansakin kuuluivat päivä päivältä yhä enemmän vihaavan rohkeita muukalaisia, kuokkavieraita, varsinkin koska Tlaskalaiset, Aztekien veriviholliset, olivat heidän liitossaan. Näille Tlaskalan miesten väitteille näkyivätkin antavan tukea muutamat kuulumiset _Villa rica de la Vera Cruz'ista_. Täältä, näet, mainittiin että mexikolainen kenraali Qualpopoka oli murhauttanut kaksi Espanjalaista ja että hänen sotajoukkonsa Montezuman käskystä olivat tehneet hyökkäys-yrityksen Espanjalaisen siirtokunnan alueelle, josta heidät oli ajanut takaisin Escalanti, jonka Cortez, kuten muistanemme, oli jättänyt komentajaksi linnoitukseen; mutta Escalanti itse ja vielä seitsemän Espanjalaista oli maksanut voiton hengellänsä.

Tämä kamala sanoma yhdessä Tlaskalaisten tekemien paljastusten kanssa antoi Espanjalaisille paljon ajattelemista, ja Cortezin ritarit olivat kahden vaiheilla siitä, kumpiko nyt oli tekeminen: jätettäisiinkö pääkaupunki sikseen ja lähdettäisiin Villa rican avuksi, jolloin sopisi joko salaisesti tai jonkun verukkeen varjossa pujahtaa tiehensä? vai vastattaisiinko Montezuman ystävällisyyteen samalla mitalla ja oltaisiin olevinaan aivan tietämättä Villa rican tapahtumista, kunnes tarjoutuisi sopiva tilaisuus kunnialliseen peräytymiseen?

Mutta Cortez itse ei ajatellut peräytymistä ensinkään. Hän päätti päin vastoin ikääskuin yhdellä iskulla päästä Mexikon herraksi. Hän päätti, kun päättikin, -- _ryöstää keisari Montezuman omaan haltuunsa_. Rohkeimmatkin uskalikot hänen upseereissaan hämmästyivät ja peljästyivät tämmöistä tekoa; mutta Cortezin kaunopuheliaisuus sai heidät pian mieltymään tuumaan, sotaneuvottelu pidettiin, ja jo seuraavana päivänä käytiin toimeen. Koko yön vasten sitä päivää kuultiin Cortezin kuitenkin pitkillä askelilla kävelevän edes takaisin huoneessaan. Hän aprikoitsi. Mutta aamulla ei enää huomattu mitään levottomuutta hänen kasvoissaan. Tavallisella päättäväisyydellään astui hän upseeriensa joukkoon ja antoi käskynsä.

Alvarado, Sandoval, Velasquez de Leon, Alonso de Avila ja Francisco de Lugo, viisi miestä, joiden urostöistä valloituksen aikakirjat kertovat, oli määrätty sotapäällikön persoonalliseksi seurueeksi. Heihin yhtyivät muutamat tavalliset sotamiehet, kaikki asianomaisissa asuissaan. Toinen osa Espanjalaisia käskettiin pienemmissä joukoissa seuraamaan ja pitämään vahtia pitkin niitä katuja, jotka olivat Espanjalaisten kortterin ja keisarillisen palatsin välillä. Tlaskalaiset ja loput Espanjalaisia asetettiin aseisin ja asentoon pääkortterissa. Tämän perästä meni Cortez ritarineen, joiden keskessä oli ihana Marina, keisarin palatsiin, jossa heitä tavallisella ystävyydellä ja kohteliaisuudella tervehti Montezuma, joka tässä tilaisuudessa kuuluu tarjonneen Cortezille yhden tyttäristään puolisoksi. Mutta Cortez antoi Marinan kautta rukkaset ja palkitsi Montezuman vilpittömän luottamuksen -- vilpillä ja ryöstöllä.

Cortez ensiksikin piti -- Marinan kautta, joka tulkitsijatointaan tässä pelvolla ja vavistuksella toimitti -- Montezumalle ankaran aamusaarnan Villa rica'ssa tapahtuneen hyökkäyksen johdosta. Montezuma kuitenkin pudisti päältänsä kaiken osallisuuden siinä, jonka tähden Cortez vaati että hän kovasti rankaisisi kenraalinsa, johon keisari suostuikin.

Mutta nyt ehdoitti Cortez että keisari, vakuuttaakseen muitakin Espanjalaisia ja omia alamaisiaan ystävällisestä mielestään, lähtisi muutamiksi päiviksi orpanoimaan Espanjalaisten kortteriin.

Kun Marina oli kääntänyt ehdoituksen, jonka tarkoituksen keisari näkyi heti kokonaan älyävän, kalpeni Montezuma oikeutetusta vihasta ja lausui:

Koskahan on kuultu että minun kaltaiseni ruhtinas on hyvällä lähtenyt omasta palatsistaan ruvetakseen vangiksi vieraiden käsiin? --

Cortez näkyi vilpittömästi myöntyvän tähän katsantotapaan asiasta. Uusia verukkeita vedettiin, mutta ei mikään saanut keisaria käymään satimeen. Tässä tärkeässä silmänräpäyksessä, jolloin jo näytti siltä kuin olisi täytymys luopua koko vehkeestä, lensi Velasquez de Leonin miekka tupestaan, ja ritari lähestyi keisaria, huutaen tovereilleen:

-- On liian myöhäistä palata! Hänen kimppuunsa heti, ja jos hän panee vastaan, niin kaatukoon! --

Montezumalta ei näiden sanojen merkitys voinut jäädä käsittämättä, vaikk'ei hän ymmärtänytkään sitä kieltä, jolla ne lausuttiin. Hän kalpeni taaskin, tällä kertaa pelosta.

Marina, johon tämä kohtaus kovasti koski ja joka hyvin tunsi Espanjalaisten väkivaltaisuuden, astui tässä hetkessä omasta neuvostaan esiin, rukoili hartaasti keisaria suostumaan, -- ja keisari suostui.

Kantotuoli toimitettiin tuota pikaa, ja heikko ruhtinas kannettiin, kesken kauhistunutta hoviväkeään, riemusaatossa ulos kaduille, jossa Espanjalaiset vahtimiehet toinen toisensa perästä yhtyivät rohkeihin ritareihin, jotka täten olivat vanginneet ja nyt veivät mukanaan Mexikon mahtavan keisarin keskellä hänen omaa pääkaupunkiansa.

Tästä hetkestä alkaen olivat itse teossa Espanjalaiset herroina valtakunnassa.

Montezuma tosin vieläkin nimeksi hoiti valtiollisia toimiaan, antaen yhä edelleen Espanjalaisten kortterista käskyjä omassa nimessään ja vastaan-ottaen siellä virkamiehiään. Mutta itse teossa hän vain lainasi nimensä espanjalaisen sotapäällikön käskyille. Siten täytyi hänen itse määrätä sotapäällikkönsä Quelpokokan vangittavaksi. Tämä tuotiin yhden poikansa ja useiden alipäällikköjen kanssa pääkaupunkiin, jossa kaikki nämä "kapinoitsijat" Cortezin käskystä ja voimattoman keisarin pakko-suostumuksella elävinä poltettiin Espanjalaisten kortterin ulkopuolella. Se oli näytelmää, jommoista Mexikolaiset eivät olleet sitä ennen nähneet. Aztekien ihmisuhreja ei toki toimitettu niin julmalla tavalla, eikä uhrin kärsimyksiä lisätty tarpeettomasti. Sanomaton katkeruus ja viha maan raakoja kuokkavieraita vastaan rupesi kytemään viattoman kansan povessa. Mutta polttoroviolla aljettu hirmuhallitus ei siihen päättynyt. Cortez lähetti kortteristansa upseerejaan pienten joukkioiden etunenässä ryöstämään pitkin maata ja mannerta, ja ylhäisten mexikolaisten virkamiesten täytyi Montezuman "käskystä" näitä kiskomisretkiä opastaa. Tämä oli muka "veronkantoa". Ei missäkään uskallettu äveriäitä muukalaisia vastustaa, ja äärettömät aarteet kultaa ja hopeaa kasaantui valloittajien palatsin holveihin. Temppelit, joissa maan ehkä rikkaimpia kalleuksia oli säilytetty, ryöstettiin paljaiksi.

Vahvistaakseen asemaansa pääkaupungissa siten, että järvetkin olisivat hänen hallussaan, lähetti Cortez Montezuman nimessä suuren joukon kuormankantajia Villa ricaan noutamaan aineksia kahteen sotaprikiin, jotka niinikään Mexikolaiset saivat kustantaa. Nuo kaksi laivaa rakennettiin tuota pikaa Martin Lopez'in johdolla.

Cortezin valta paisui päivä päivältä, ja jo tahtoi hän että Montezuma julkisesti tunnustaisi Espanjan kuninkaan lääniherrakseen. Onneton keisari, joka silminnähtävästi jo pelkäsi henkeään, suostui, kun suostuikin. Valtakunnan etevimmät säätyhenkilöt kutsuttiin kokoon Espanjalaisten kortteriin, ja Montezuma selitti juhlallisesti päättäneensä tunnustaa Espanjan hallitsijan oikeutta yliherruuteen Mexikon valtakunnassa, koska muka tämä Quetzalkoatlin jälkeläisenä oli hänen oikeutettu perillisensä, sekä että hän, Montezuma, tästä lähin läänimiehenä eli vasallina tahtoi totella tätä hallitsijaa. Tämän juhlallisen tunnustuksen tehdessään huokaili Montezuma keisari kuitenkin syvästi, ja loukattu ylpeys pusersi kyyneleitä hänen silmistään.

Ääretön hämmästys valtasi ensimmältä läsnä-olevat Mexikolaiset, vaivalla hillitty murina kuului ja synkkä vakavuus kuvastui kaikkien kasvoista. Cortez huomasi minkä vaarallisen vaikutuksen heidän hallitsijansa alennus teki kazikeihin ja kiirehti ehkäisemään uhkaavan raju-ilman puhkeamista. Hän lausui sentähden ett'ei hänen herransa aikomus suinkaan ollut riistää Montezumalta hallitsija-arvoa, eikä tämä muka tahtonut tehdä mitään muutosta Mexikon valtakunnan vakiomuodossa; hän vain halusi päästä sen suojelusherraksi. Tämä vakuutus, Montezuman esimerkki ja pelko tukahutti kinastelevien kazikien harmin, ja Espanjan kuninkaan tunnustaminen maan yliherraksi tapahtui kaikilla Espanjalaisten vaatimilla juhlamenoilla ja muodoilla.

Tähän toimitukseen perusti sittemmin Espanjan hallitus etupäässä oikeutensa Mexikon valtakunnan anastamiseen.

Tunnustusta seurasi sitten Montezuman puolelta taaskin kallisarvoinen lahjoitus kultaa, jalokiviä ja kankaita, maalauksia ja seinäverhoja. Itse kazikitkin toivat rikkaita antimia. Kullat ja hopeat, jotka Cortez täten vähitellen oli ko'onnut lahjoitusten ja kiskomisten kautta, sulatutti hän harkoiksi. Yksistään kullan arvo oli 600,000 _pesos de oro'a_, mikä summa, jos silloinen kullanarvo verrataan sen arvoon meidän päivinämme, vastaa 40 miljoonaa Suomen markkaa.

Eikö Espanjalaisten nyt olisi sopinut tyytyä? Ei suinkaan, Montezuma oli vielä kansoineen päivineen käännettävä Kristinuskoon. Tämähän myöskin oli valloituksen päätarkoituksia. Mutta siinä kohden kohtasi Cortez mitä sitkeintä vastarintaa. Järkähtämättä pysyi Montezuma uskossaan; Espanjalaisten saarna Kristuksesta ja neitsyt Mariasta herätti vain hänen inhoansa.

Cortez ryhtyi taaskin mielivaltaiseen tekoon. Mexikolaisten päätemppeliin Espanjalaisten kortterin ulkopuolella ripustutti hän ristin ja muutaman Mariankuvan ja luetti siellä julkisen messun. Mutta tämä heidän paraimman temppelinsä häpäiseminen vihastutti mitä hirveimmin mexikolaisia pappeja. He kiihoittivat kansaa puhdistamaan pois häpeäpilkut loukattujen jumalien huoneesta ja neuvottelivat ahkerasti Montezuman kanssa noiden röyhkeiden kuokkavieraiden tuhoomisesta, jotka eivät edes säästäneet mitä kaikkein pyhintä oli. Mustia ukonpilviä kasaantui Espanjalaisten pään päälle, ja se hetki lähestyi, jolloin Tenochtitlanin asukkaat viimeinkin säpsähtivät ylös näennäisestä tylsyydestään, vääntääksensä niskoiltaan vihattujen vieraiden ikeen.

Montezuman jumalat huusivat kostoa!

Mutta -- huolimatta suuttuneen Huitzilopochtlin verenhimosta -- Montezuma ei uskaltanut mihinkään väkivaltaiseen tekoon. Oma suu likempänä kuin kontin suu ja sotajumalankin suu. Hän koki jos suinkin päästä kuokkavieraistaan hyvällä.

Sentähden kutsutti hän Cortezin puheillensa ja selitytti tälle että Espanjalaiset nyt muka olivat saavuttaneet matkansa tarkoituksen; kaikki heidän vaatimuksensa oli täytetty. Mutta -- lausui Montezuma -- jo oli jumalien ja kansan tahto että he mitä kiireimmin lähtisivät tiehensä; jos ei Cortez tätä tekisi, saattaisi hänet hukka periä.

Tämä oli kerrankin hieman rohkeampaa puhetta Montezuman puolelta, ja keisarin jyrkkä ääni hämmästytti Cortezia ensimmältä. Mutta pian tointui tavattomiin kohtauksiin tottunut Espanjalainen, ja hän vastasi, hetkisen mietittyään, että muka hänkin nyt oli päättänyt palata takaisin isänmaahansa ja jo ryhtynytkin tarpeellisiin toimiin tätä varten; mutta koska hänellä ei ollut laivoja, täytyi hänen ensiksi muutamia semmoisia rakentaa, ja siihen tarvittiin vähän aikaa.

Montezuma tyytyi tähän vastaukseen ja lupasi hänelle kaikki eväät matkalle, vieläpä auttaa laivojen rakennuksessakin. Cortez, joka tämän keskustelun kestäessä huomasi että Montezuma oli ammentanut rohkeutta salaisesta lähteestä, ryhtyi heti silmän-näöksi varsin innokkaisin matkavalmistuksiin ja julisti lähtöhetken hyvin läheiseksi; mutta upseereilleen ilmoitti hän salaa ett'ei hän koskaan aikonut väistyä Mexikosta, jossa hän muka oli aseman herrana ja toivoi semmoisena voivansa pysyä.

Mutta nyt tuli varsin odottamatta tapaus, joka kerrassaankin uhkasi kaataa kumoon kaikki Cortezin loistavat tuulentuvat.

-- Nyt ei teidän enää ole tarvis rakentaa laivoja kotimatkaanne varten -- sanoi eräänä päivänä Montezuma, näyttäen hänelle muutamaa maalausta, jonka postijuoksijat olivat tuoneet maakunnasta. Valkoiselle kattuunikankaalle tehty maalaus kuvasi laivastoa, jossa oli 18 alusta ja joka äsken oli saapunut Mexikon rannoille. Laivat oli silminnähtävästi espanjalaisia. Cortez ei ensinkään epäillyt että ne toivat hänelle niitä apuvaroja, joita hän toivoi saavansa lähettiläittensä -- Montejon ja Portocarreron -- palatessa Espanjan hovista. Nämä olivat jo olleet poissa yhdeksän kuukautta.

Mutta pian saatiin aivan toisia kuulla. Mexikon rannoille saapunut laivasto ei ensinkään tuonut mitään apuvaroja Cortezille. Sen oli päin vastoin varustanut ja pannut menemään Velasquez, käskynhaltia Cubassa, sillä tarkoituksella, että Cortez tuotaisiin elävänä tai kuolleena hänen käsiinsä ja rohkeilta seikkailijoilta riistettäisiin heidän voittojensa hedelmät. Laivastossa oli, kuten jo mainittiin, 18 alusta, ja se kuljetti sotavoimaa, joka oli paljon mahtavampi kuin Cortezin, nimittäin 800 miestä jalkaväkeä, joiden joukossa 80 musketööriä eli pyssysoturia ja 120 jousimiestä, sekä 80 hevosmiestä ja 12 kanoonaa. Tämän melkoisen joukon johtajana oli Pamphilo de Narvaez, Velasquezin uskollinen ajutantti.